ensimäisiä. Me kiskoimme kourallisittain karvoja toisistamme, kynsimme,
purimme ja raatelimme. Sitten jätimme tappelemisen ja karsaasti
toisiamme kyräilimme, kunnes vihdoin söimme pennun. Raakana? Niinpä
niin. Emme olleet vielä tulta keksineet. Kehitysjakso eläinten
keittämiskeksintöön oli vielä tiukkaan kiedotussa tulevaisuuden
käärössä.
9
Punasilmä oli muinaisperimyksellinen. Hän oli karkeasti soraääninen
aines laumassamme. Hän oli alkuperäisempi kuin meistä kukaan. Hän ei
kuulunut meihin, mutta mepä olimme itsekin vielä niin alkuperäisellä
kannalla, ettemme pystyneet aikaansaamaan kyllin voimakasta
yhteisponnistusta tappaaksemme hänet tai karkoittaaksemme hänet pois.
Yhteiskuntajärjestömme oli kyllä tökerötekoinen, mutta liian tökerö
oli hän siinäkään elämään. Hän pyrki alati laumaa hävittämään
yhteisvastaisilla toimillaan. Hän oli todellakin takaperoinen
muinaisolento, ja hänen paikkansa olisi pikemmin ollut metsälauman
seassa kuin meidän, jotka olimme muuttumassa ihmisiksi.
Hän oli julma hirviö, ja se merkitsi paljon näinä päivinä. Hän pieksi
vaimojaan -- ei hänellä koskaan ollut kuin yksi vaimo kerrallaan, mutta
hän oli aviossa useita kertoja. Mahdotonta oli kenenkään naisen elää
yhdessä hänen kanssaan, mutta kuitenkin sellaisia oli, pakosta
taipuivat. Ei ollut häntä vastaan sanomista.
Usein olen unta nähnyt rauhallisista hetkistä ennen hämärän tuloa.
Juontipaikalta, porkkanakentiltä ja marjasoilta laumalaisia tulvailee
aholle luolien edustalle. He eivät uskalla viipyä myöhempään, sillä
tulossa on pelottava pimeys, jolloin maailma on alttiina pyydysteleväin
eläinten teurastuksille, ja ihmisen edeltäjät kätkeytyvät vapisevina
koloihinsa.
Meillä on jälellä muutama minuutti, ennenkuin luoliimme kiipeämme.
Olemme päivän leikeistä väsyneet ja äännähdyksemme ovat vaimenneita.
Poikasetkin, vaikka mieli palaa ilveissä ja kepposissa, leikkivät
laimeasti. Meren tuuli on nukahtanut, ja varjot pitenevät yhä auringon
painuessa pois. Ja silloin yhtäkkiä Punasilmän luolasta tulvahtaa
hurjia älähdyksiä ja lyönnin läiskettä. Hän pieksää vaimoansa.
Ensin valtaa joukon kammottava hiljaisuus. Mutta läiskettä ja ulinaa
jatkuu, me puskemme avuttoman raivomme ilmoille mielettömänä mörinänä.
Selvää on, että miehet ovat närkästyksissänsä Punasilmän menettelyn
takia, mutta he pelkäävät häntä. Läiske lakkaa, ja hiljainen ähkyntä
kuoleentuu pois meidän keskenämme mukistessa ja ilkeän hämärän
levitessä ympärillemme.
Vaikka useimmat tapaukset meistä olivat huvittavia, emme milloinkaan
nauraneet Punasilmän vaimoansa piestessä. Tunsimme liian hyvin heidän
surullisen kohtalonsa. Monena aamuna tapasimme kunnaamme juurelta hänen
viimeisen vaimonsa ruumiin. Hän oli vaimon kuoltua laskenut ruumiin
vyörymään sinne luolansa suulta. Ei hän milloinkaan vainajiansa
haudannut. Ruumiiden poiskuljetuksen, ne kun muuten olisivat
olopaikkaamme saastuttaneet, hän jätti toisten laumalaisten tehtäväksi.
Eikä Punasilmä ainoastaan murhannut vaimojansa, hän murhaili vaimoja
saadakseenkin. Kun hän uutta vaimoa halusi ja sellaiseksi valitsi
toisen vaimon, hän surmasi yksinkertaisesti sen toisen. Kaksi tällaista
murhaa olin itse nähnyt. Koko lauma sen tiesi; mutta ei mahtanut sille
mitään. Ei ollut laumassa kehittynyt vielä minkäänlaista mainittavaa
hallintoa. Oli meillä muutamia tapoja, ja kiukkumme puskimme niihin
onnettomiin, jotka näitä tapoja loukkasivat. Niinpä esimerkiksi
sellainen, joka juontipaikan saastutti, sai niskaansa jokaisen, joka
sen huomasi, ja joka tahallaan päästi väärän hälytyshuudon, sai
käsissämme sangen raakaa pahoinpitelyä osakseen. Mutta Punasilmä
tallasi törkeästi jalkoihinsa kaikki tapamme, ja niin me häntä
pelkäsimme, että emme pystyneet tarvittavaa yhteisvoimaa aikaan saamaan
häntä rangaistaksemme.
Kuudetta talvea luolassa asuessani, Luppakorva ja minä huomasimme
kasvavamme. Alusta pitäen oli meidän täytynyt ahtautumalla ahtautua
halkeama-aukon läpi. Tämä oli samalla kuitenkin ollut edullista.
Suurempia laumalaisia se oli estänyt anastamasta meidän luolaamme
itselleen.
Ensiksi olimme nakertaneet käsin murenevia kiviä pois, kunnes kyntemme
kävivät helliksi; sattumalta minun mieleeni juolahti silloin aatos
ruveta puunpalikalla kiviä murtamaan. Se teki hyvää jälkeä, mutta
tuotti onnettomuuttakin. Eräänä aamuna olimme särkeneet seinästä koko
kasan kivipalasia. Tämän kasan minä työnsin luolan suulta alas.
Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti alempaa raivoisa ärjyntä. Meidän
ei tarvinnut sinne silmäistä. Tunsimme äänen liiankin hyvin.
Kiviliuskat olivat pudonneet Punasilmän niskaan. Me ryömimme
hämmentyneinä luolaan. Hetkistä myöhemmin hän oli luolan suulla ja
tirkisteli meitä tulehtuneilla silmillään, raivoten kuin pahahenki.
Mutta hän oli liian iso. Ei voinut hän päästä luoksemme. Äkkiä läksi
hän pois. Se oli epäiltävää. Kaiken sen mukaan, mitä laumalaistemme
luonteesta tiesimme, hänen olisi pitänyt jäädä siihen ja raivota
loppuun kiukkunsa. Minä ryömin luolan suulle ja tirkistelin alas. Näin
hänen juuri alkavan nousta jälleen äyrästä ylöspäin. Toisessa kädessä
hänellä oli pitkä seiväs. Ennenkuin olin aavistanutkaan hänen
tarkoitustaan, oli hän taas luolan suulla ja raakamaisesti survasi
seipään luolaan.
Hänen survaisunsa oli kauhea, se olisi sisälmyksemme puhkaissut. Me
vetäysimme mahdollisimman lähelle sivuseiniä, missä olimme melkein
ulkopuolella hänen tavoittamispiiriänsä. Mutta uutterasti seivästellen
hän silloin tällöin meihin osasi -- osasi seipään päällä raapaista
julmia haavoja, ihon verille ja karvattomaksi. Kun me kivusta huusimme,
hän karjasi riemuissansa ja seivästeli entistä uutterammin.
Minussa alkoi kiukku kohota. Minussa oli oma mielenlaatuni näinä
päivinä, ja melkoisen rohkea olin myös, vaikka se olikin suureksi
osaksi loukkaaseen joutuneen rotan rohkeutta. Tarrasin käsin kiinni
seipääseen, mutta niin oli Punasilmä väkevä, että hän tempasi minut
halkeamaan. Pitkällä kädellään hän ulottui minuun kiinni, ja hänen
kyntensä riipivät lihaani, kunnes riuhtasin irti itseni ja pääsin
verraten turvalliseen paikkaan sivuseinälle.
Hän alkoi jälleen seivästellä ja onnistui kipeästi survaista minua
hartioihin. Luppakorva ei tehnyt mitään muuta kuin vapisi pelosta ja
vikisi, kun häneen sattui. Etsiskelin seivästä, millä olisin survaissut
takaisin, mutta tapasin vain oksan pätkän, tuuman vahvuisen ja jalan
pituisen. Sen nakkasin Punasilmää kohti. Ei se mitään aikaan saanut,
vaikka hän parahti raivonsa äkisti lisääntyessä, kun huomasi minun
uskaltavan vastata hänen hyökkäykseensä. Hän alkoi raivoisasti survia.
Minä löysin kiven palasen ja viskasin sen häntä kohti ja osasin häntä
rintaan.
Tämä minua rohkasi, ja muutenkin olin nyt yhtä kiukkuinen kuin hän,
enkä enää pelkoa tuntenut. Kiskasin seinästä kiven mukulan. Se painoi
ainakin kaksi tai kolme naulaa. Kaikin voimin sen läiskäytin keskelle
Punasilmän naamaa. Se melkein teki hänestä lopun. Hän horjahti
taaksepäin, menetti seipäänsä ja oli pudota paadelta.
Hän oli hirveän näköinen. Hänen kasvonsa olivat veressä, ja hän ärjyi
ja louskutti hampaitaan kuin villi karju. Hän pyyhki veren silmiltään,
huomasi minut ja karjasi raivoisasti. Hänen seipäänsä oli mennyt, mutta
hän alkoi kiskoa liuskakiven mukuloita ja nakkeli niillä minua. Sillä
tavoin minä sain heittoaseita. Viskoin häntä sitä mukaa kuin hänkin
minua ja paremmin; sillä hän oli hyvä maalitaulu, kun hän taas minut
näki vain vilaukselta, koska kyyristelin sivuseinälle.
Äkkiä hän katosi jälleen. Luolan suulta näin hänen kapuavan alas. Koko
lauma oli kerääntynyt ulkopuolelle ja kammottavan hiljaisena katseli
asian menoa. Hänen astuessaan alas, aremmat pujahtivat luoliinsa.
Saatoin nähdä vanhan Kololuun toikkaroivan eteenpäin niin nopeasti kuin
hän päästä voi. Punasilmä hyppäsi äyräältä ja viimeiset kaksikymmentä
jalkaa lennähti ilmassa. Hän posahti maahan erään äidin viereen, joka
juuri oli alkanut nousta äyrästä ylöspäin. Hän huudahti pelosta, ja
kaksivuotiaalta lapselta, joka hänessä riippui, heltisi kädet ja hän
vierähti Punasilmän jalkoihin. Sekä hän että äiti tavoittivat lasta ja
Punasilmä ehti ensin. Seuraavassa hetkessä heikko pieni ruumis lentää
hurahti ilmassa ja räsähti kiviseinään. Äiti juoksi sen luokse, tempasi
sen syliinsä ja kyyristyi itkien sen yli.
Punasilmä astui edelleen ja noppasi maasta seipään. Vanha Kololuu oli
toikkeroinut hänen tielleen. Punasilmän suuri käsi sojotti eteenpäin ja
tarttui vanhaa miestä niskan takaa kiinni. Odotin näkeväni hänen
niskansa katkeavan. Hänen ruumiinsa kävi hervottomaksi, kun hän
kohtaloonsa alistui. Punasilmä epäröi hetkisen, ja Kololuu pelottavasti
vapisten kumarsi päänsä eteenpäin ja peitti kasvonsa ristikkäin
olevilla käsivarsillaan. Sitten Punasilmä paiskasi hänet kasvoilleen
maahan. Vanha Kololuu ei vastustellut. Hän makasi maassa uikuttaen
kuoleman pelossa. Näin Kaljukyljen ulkona aholla takovan rintaansa
karvat pörhössä, mutta eipä uskaltanut hän eteenpäin astua. Ja sitten
jotakin harhailevan mielensä oikkua totellen Punasilmä jätti vanhuksen
ja läksi temmaten seipään maasta.
Hän palasi kiviäyräälle ja alkoi kiivetä ylöspäin. Luppakorva, joka
vieressäni vapisi ja kitisi, pujahti takaisin luolaan. Oli selvää, että
Punasilmä liikkui murhahankkeissa. Minä olin raivoissani, kiukkuinen ja
melkoisen kylmä. Juoksentelin edestakaisin läheisillä kalliopaasilla ja
keräsin kiviläjän luolan suulle. Punasilmä oli nyt useita metrejä
alapuolellani, ja hänet peitti hetkeksi kallion muuan ulkoneva nurkka.
Kiivetessään hänen päänsä tuli näkyviin, ja minä paiskasin kiven alas.
Se ei sattunut, kävi kiviseinään ja murtui palasiksi; mutta ympärille
sinkoutuva hiekka ja sora täytti hänen silmänsä, ja hän vetäikse pois
näkyvistä.
Löpinää ja pörinää syntyi laumassa, joka näytteli katsojain osaa.
Vihdoinkin oli laumalaisissa yksi, joka uskalsi Punasilmän kanssa
kasvokkain. Kun heidän suosio- ja riemuhuutonsa ilmoille kohosivat,
niin Punasilmä heille karjasi, ja paikalla he äänettömiksi herkesivät.
Tämän valtansa todistuksen rohkasemana hän jälleen pisti päänsä
näkyville ja kiukkuisesti kyräillen, äristen ja hampaitaan louskuttaen
koetti säikyttää minua. Hänen katseensa oli hirvittävä: hän rypisti
päänahkansa aivan kulmakarvain yli, niin että hiukset kiireeltä
valahtivat alas, kunnes joka karva seistä jopotti erikseen ja tähtäsi
suoraan eteenpäin.
Se näky minua värisytti, mutta pelkoni minä kukistin ja kiveä kädessäni
heristäen koetin pelottaa hänet takaisin. Hän yritti yhä eteenpäin.
Silloin nakkasin kiven häntä kohti, mutta se ei sattunut osapuillekaan.
Seuraava paiskaus onnistui. Kivi sattui hänen kaulaansa. Hän luiskahti
taaksepäin näkyviltä, mutta hänen kadotessaan näin hänen haparoivan
toisella kädellään kiviseinästä kiinni pitääkseen ja toisella tarttuvan
kurkkuunsa.
En nähnyt häntä sitten enää, vaikka saatoin kuulla hänen ähisevän,
kakattavan ja yskivän. Katsojakunnassa vallitsi kuoleman hiljaisuus.
Ryömin luolan suulle ja odottelin. Kakatus ja yskintä heikkeni, mutta
silloin tällöin kuulin hänen kurkkuansa selvittelevän. Hiukan myöhemmin
hän alkoi kavuta alas. Hän kulki hyvin hitaasti, pysähtyi tavan takaa
kaulaansa kurkottelemaan tai koettelemaan sitä kädellään.
Nähdessään hänen tulevan alaspäin, koko lauma huutaen ja vikisten
vilisti metsään. Vanha Kololuu nilkuttaen ja toikkerehdellen seurasi
perässä. Punasilmä ei välittänyt mitään koko paosta. Päästyään alas
maahan, hän kiersi kunnaan juurta ja kiipesi ylös omaan luolaansa. Ei
hän kertaakaan ympärille vilkaissut.
Minä katsoin Luppakorvaa ja hän minua. Ymmärsimme toisemme. Heti
aloimme sangen varovasti ja tyyneesti kiivetä kunnasta ylös. Huipulle
päästyämme katsahdimme taaksemme. Oleskelupaikka oli autiona. Punasilmä
pysyi luolassaan, ja lauma oli kadonnut metsän syvyyteen.
Käännyimme ja aloimme juosta. Syöksyimme poikki ahojen ja päätä pahkaa
alas rinteitä, välittämättä ruohostossa mahdollisesti olevista
käärmeistä, kunnes metsään pääsimme. Puihin kipasimme ylös ja niin yhä
edelleen puita myöten heilauttelimme pakoon, kunnes peninkulmia oli
luolien ja meidän välillä. Ja silloin, mutta vasta silloin, suojassa
suuren haarukan, pysähdyimme, toisiamme katselimme ja aloimme nauraa.
Toisiamme syleille käsin, jaloin, silmät kyynelissä kiehuen, kyljet
pakottavina me nauroimme, nauroimme ja nauroimme.
Loppuun naurettuamme, Luppakorva ja minä pyörsimme takaisin
pakomatkalta ja läksimme aamiaiselle mustikkasuolle. Se oli sama suo,
jonne olin ensi matkani maailmassa tehnyt vuosia aikaisemmin äitini
seurassa. Vain hiukan olin häntä nähnyt tänä väliaikana. Tavallisesti
hänen käydessään lauman luona luolilla, olin minä poissa metsissä.
Kerran tai pari olin vilaukselta nähnyt Lörpän aholla, ja suureksi
ilokseni saanut hänelle irvistellä ja härnätä häntä luolani suulta.
Sellaisia hauskuuksia lukuunottamatta olin tylysti jättänyt perheeni
yksikseen. Se ei minun mieltäni suuresti kiinnittänyt, ja tulinpa
sangen hyvin yksiksenikin toimeen.
Syötyämme kylliksi marjoja ja jälkiruuaksi kaksi pesällistä puoliksi
haudottuja metsäkanan munia, Luppakorva ja minä vaelsimme valppaina
metsässä jokea kohti. Täällä se seisoa törrötti vanha kotipuuni, josta
minut oli Lörppä alas työntänyt. Yhä siellä vielä asuttiin. Perhe oli
lisääntynyt. Äitini liepeillä kiikutteli pienokainen. Sitäpaitsi oli
siellä tyttö, puolikasvuinen, joka varovaisesti katseli meitä alempain
oksain takaa. Hän oli nähtävästi sisarpuoleni.
Äitini minut tunsi, mutta varotti minua poistumaan, aikoessani kiivetä
puuhun. Luppakorva, joka oli paljon varovaisempi minua, läksi
peräytymään enkä häntä saanut houkuteltua takaisin. Mutta myöhemmin
päivällä sisareni tuli alas maahan ja siinä ja puun läheisyydessä
peuhasimme ja leikimme koko iltapuolen. Ja sitten tuli kiusakohtaus.
Hän oli sisareni, mutta sepä ei häntä estänyt kohtelemasta minua
hävyttömästi, sillä hän oli perinyt Lörpän koko ilkeyden. Hän kävi
äkkiä kimppuuni mitättömästä raivostuneena, kynsi minua, kiskoi
karvoistani ja painoi terävät pienet hampaansa syvälle käsivarteeni.
Minulta meni maltti. En häntä loukannut, mutta annoin hänelle
epäilemättä perusteellisemman kämmenläiskeen kuin hän lie siihen asti
saanut.
Mitenkä hän kirkui ja parkui! Lörppä, joka koko päivän oli ollut poissa
ja juuri silloin oli palajamassa, kuuli äänen ja syöksähti paikalle.
Äitini syöksähti myös, mutta Lörppä ennätti ensin. Luppakorva ja minä
emme hänen tuloansa odotelleet. Me olimme omilla teillämme ja Lörppä
läksi pyydystämään henkeämme halki metsän puitten.
Kun pyydystys oli ohi, ja Luppakorva ja minä olimme taas naurumme
nauraneet, huomasimme hämärän olevan tulossa. Yö kaikkine kauhuineen
oli meidät yllättämässä ja luolille palaaminen ei voinut tulla
kysymykseenkään. Punasilmä sen teki mahdottomaksi. Turvaa etsimme
toisista erillään olevasta puusta, ja korkealla haarukassa vietimme sen
yön. Se oli viheliäinen yö. Ensiksi satoi rankasti muutamia tunteja,
sitten kävi ilma kylmäksi ja kirpeä tuuli meihin puhui. Läpimärkinä,
ruumis värisevänä ja hampaat kalisten me kyyristelimme toistemme
syleilyssä. Olimme menettäneet sievän, kuivan luolamme, joka niin pian
lämpimäksi kävi ruumiimme lämpöä huokuessa.
Aamu meidät tapasi vaivaisina, mutta päättäväisinä. Toista sellaista
yötä emme aikoneet sietää. Muistimme vanhempaimme puukatokset, ja
sellaista alotimme itsellemme rakentaa. Laitoimme hataran pesän
puitteet ja korkeammille haarukoille yläpuolella saimme useita katoksen
kannattimia. Sitten aurinko nousi, ja sen lempeässä paisteessa
unohdimme yölliset surkeudet ja läksimme aamiaista etsimään. Sen
jälkeen -- osotus näiden päivien epäjohdonmukaisuudesta -- aloimme
leikkiä. Puuhuoneemme tekemiseen täytyi meiltä vuorottain työskennellen
mennä kokonainen kuukausi; ja kun se valmiina oli, emme sitä sen erän
perästä käyttäneet.
Mutta riennänpä ohi kertomukseni. Jouduttuamme leikkiin aamiaisen
jälkeen toisena päivänä luolilta lähdöstä, Luppakorva ajatti minulla
takaa itseään puitten halki aina joelle asti. Me päädyimme sinne sille
paikalle, missä suuri rämeikkö avautui mustikkasuolta. Se oli suultansa
laaja ja vesi aivan liikkumaton. Kuolleessa vedessä juuri sen suun
sisäpuolella oli sotkuinen kasa puun runkoja. Muutamat näistä, oltuaan
tulvavesien viskeltävinä ja pitkät kesät törötettyään hiekkavalleilla,
olivat ilman puremat, kuivat ja oksattomat. Ne viruivat korkealla
vedessä ja puljuttelivat ylös ja alas tai kierähtelivät ympäri, kun me
niiden päälle nousimme.
Siellä täällä runkojen välissä oli vesilammikoita, ja niissä saatoimme
nähdä parvittain pikku kaloja, jotka uida viilettivät edestakaisin.
Luppakorva ja minä rupesimme heti kalastajiksi. Laskeuduimme
pitkällemme tukille, ja pysyimme ihan hiljaa odotellen, milloin kalat
tulivat lähelle ja sitten nopeasti puskimme kätemme veteen. Saaliin
söimme heti paikalla pyristelevänä ja märkänä. Suolan puutetta emme
huomanneetkaan. Rämeikön suuta aloimme pitää suosittuna leikkipaikkana.
Täällä vietimme monet tunnit joka päivä, pyydystellen kaloja ja
leikitellen tukkien niskalla, ja täällä eräänä päivänä saimme ensi
opetuksen purjehduksessa. Tukki, jonka selässä Luppakorva lojui, läksi
ajelehtimaan. Hän oli käppyrässä kyljellään ja nukkui. Leppeä tuulen
henki kuljetti vitkalleen tukkia rannalta poispäin, ja kun minä hänen
pulansa huomasin, oli välimatka jo liian suuri hypättäväksi.
Ensiksi koko juttu tuntui minusta hauskalta. Mutta kun ensimmäinen
värähtävä pelon tunne, joka näinä alituisen turvattomuuden aikoina oli
niin yleistä, ailahti mielessäni, niin oma yksinäisyyteni minua
säikäytti. Äkkiä älysin, että Luppakorva oli etäällä, muutamain jalkain
päässä solumassa outoa ainetta pitkin. Päästin äänekkään hälytyshuudon.
Hän heräsi pelästyneenä ja liikautti itseänsä rajusti tukilla. Se
kääntyi ympäri ja Luppakorva molskahti veteen. Kolmasti tukki pulautti
hänet uudelleen veteen, kun hän koetti kiivetä sen selkään. Sitten
hänen onnistui rähmiä tukille ja värisi siinä pelosta.
Kumpainenkaan meistä ei osannut tehdä mitään. Olimme jo niin etäälle
kehittyneet alhaisemman elämän muodoista, ettei ollut meillä uimisen
vaistoa, emmekä olleet vielä kylliksi ihmisen kaltaisia, että olisimme
sen osanneet keksiä ratkaistavana olevasta pulmasta. Minä juoksentelin
edestakaisin äyrästä lohduttomana, pysyen niin lähellä Luppakorvaa,
hänen vasten tahtoaan matkustaessaan, kuin saatoin; hän taas valitti ja
huusi siihen määrään, että oli merkillistä, ettei se tuottanut
niskaamme kaiken karvaisia pyyntieläimiä. Hetket kuluivat. Aurinko
solui ylimmilleen ja alkoi laskeutua länteen. Keveä tuuli nukahti ja
jätti Luppakorvan tukkineen seilailemaan satakunta jalkaa rannalta.
Mutta silloin jollain tavoin, en tiedä miten, Luppakorva älysi suuren
keksinnön. Hän alkoi pulikoida käsillään. Aluksi hänen ennätyksensä oli
hidasta ja säännötöntä. Sitten hän suoristi suuntansa ja alkoi
uutterasti meloa yhä lähemmäksi. Minä en jaksanut ymmärtää. Istuin
maahan, tarkastelin ja odottelin, kunnes hän pääsi rantaan.
Mutta hän oli oppinut jotakin, jota minä en osannut. Myöhemmin
iltapuolella hän vapaaehtoisesti työntäytyi tukin varassa vesille. Ja
vielä myöhemmin hän houkutteli minutkin mukaansa, ja minäkin pian opin
melomisen konstin. Lähinnä seuraavina päivinä emme voineet pysyä poissa
rämeiköltä. Niin olimme kiintyneet uuteen leikkiimme, että melkeinpä
syömisen unohdimme. Me lepäsimmekin läheisessä puussa yötä. Ja
Punasilmän koko olemassaolon unohdimme.
Alati koettelimme uusia tukkeja, ja opimme tietämään, että mitä
kapeampi oli tukki, sen nopeammin saimme sen kulkemaan. Myöskin opimme
tietämään, että mitä kapeampi oli tukki, sen kärkkäämpi se oli
pyörähtämään ympäri ja pulpauttamaan meidät veteen. Ja vielä yhden
asian pikku tukkien suhteen opimme. Eräänä päivänä meloimme kumpikin
omalla tukillamme toistemme vieressä. Ja silloin aivan sattumalta
leikkimme kestäessä huomasimme, että jos kumpikin toisella kädellä ja
jalalla piteli toisen tukista, niin tukit uivat vakavasti eivätkä
kiepsahtaneet ympäri. Vierekkäin lojuen tässä asemassa olivat
ulkopuoliset kätemme ja jalkamme vapaat melomista varten. Ja lopulta
keksimme, että tällaista järjestystä noudattaen saatoimme käyttää yhä
pienempiä tukkeja ja siten saada nopeampaa vauhtia. Mutta siihen
keksimisemme pysähtyi. Olimme keksineet kaikkien alkuperäisimmän
lautan, mutta eipä ollut meillä mieltä kyllin sitä ymmärtääksemme. Ei
juolahtanut milloinkaan päähämme nitoa tukkeja yhteen sitkeillä
köynnöksillä tai tahmeilla juurilla. Tyydyimme siihen vain, että
pitelimme käsin ja jaloin tukkeja toisissaan kiinni.
Vasta kun ensimmäinen purjehtimisinnostuksemme oli ohi ja olimme
alkaneet palata puupesäämme nukkumaan yöksi, tapasimme Nopsajalan. Minä
näin hänet ensin poimimassa nuoria terhoja puutamme lähellä olevan
suuren tammen oksilta. Hän oli ylen arka. Ensiksi hän pysyi aivan
hiljaa; mutta nähtyään, että hänet oli havaittu, hän hypähti maahan ja
livisti virmana tiehensä. Joka päivä näimme hänet aina vilaukselta ja
totuimme haeskelemaan häntä katseillamme kulkiessamme edestakaisin
puumme ja rämeikön suun välillä.
Ja sitten eräänä päivänä hän ei juossut pakoon. Hän odotteli tuloamme
ja päästeli leppeitä rauhan ääniä. Mutta varsin lähelle emme päässeet.
Lähestyessämme liian likelle, hän äkkiä kiiti tiehensä, ja turvallisen
välimatkan takaa päästi leppeitä ääniä uudelleen. Tätä jatkui muutamia
päiviä. Kauan kesti hänen tuttavuuteensa pääseminen, mutta lopultakin
se oli täytetty ja hän joskus yhtyi kanssamme leikkimään.
Minä pidin hänestä alusta pitäen. Hän oli ulkonäöltään mitä
miellyttävin. Sangen lempeä hän oli. Hänen silmänsä olivat lempeimmät
kuin koskaan olin nähnyt. Tässä suhteessa hän oli aivan toisellainen
kuin muut lauman tytöt ja vaimot, jotka jo synnyltäänkin olivat
miesmäisiä. Ei hän milloinkaan laskenut karkeita kiukkuisia ääniä, ja
hänen luontoonsa näytti kuuluvan paeta riitoja ennemmin kuin antautua
tappeluun.
Mainitsemani lempeys näytti huokuvan koko hänen olemuksestaan. Hänen
silmänsä olivat suuremmat kuin useimpain hänen kaltaistensa eivätkä ne
olleet niin syvälle painuneet, ja silmäripset olivat pitemmät ja
säännöllisemmät. Eikä liioin hänen nenänsä ollut niin paksu ja
latuskainen. Siinä oli oikea varsi, ja sieramet aukenivat alaspäin.
Hänen etuhampaansa eivät olleet suuret, ei ollut ylähuuli pitkä eikä
riipuksissa eikä liioin alahuuli eteenpäin töröllään. Hän ei ollut
varsin karvainen, paitsi käsivarsien ja säärien ulkosivuilta ja
hartiain välistä; ja vaikka hän oli hoikka lanteiltaan, eivät hänen
pohkeensa olleet kierot eivätkä pahkaiset.
Katsellessani häntä taaksepäin kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta
unieni välityksellä, on aina mielessäni väikkynyt, että hän lienee
kuulunut tulikansaan. Hänen isänsä ja äitinsä lienevät hyvinkin olleet
tätä korkeampaa polventoa. Vaikka sellaiset ilmiöt eivät olleet
yleisiä, oli niitä kuitenkin nähtävissä, ja omin silmin olin nähnyt
niistä todistuksia niidenkin lauman jäsenten kesken, jotka olivat
luopioiksi kääntyneet ja ruvenneet elämään puukansan seassa.