paljon harvemmin kuin toiset, ja leikin kestäessä hän keksi vaikean
tempun, jota en minä eikä Luppakorvakaan pystynyt suorittamaan.
Pysyäkseni totuudessa, me emme uskaltaneet sitä koettaakaan.
Meidän ollessa hippana, Hammasrikko aina juoksi korkealle oksalle
eräässä puussa. Oksan latvasta maahan täytyi olla seitsemänkymmenen
jalan matka, eikä mikään ollut putoamista estämässä. Mutta noin
pariakymmentä jalkaa alempana ja kokonaista viittätoista jalkaa
sivultapäin kohtisuoralta uralta oli toisen puun paksu oksa.
Kun me juoksimme oksalle, alkoi Hammasrikko meitä tähystellen sitä
huiskutella. Tämä tietysti oli meidän menestyksellemme haitaksi; mutta
huiskutuksella hän tarkoitti muutakin kuin sitä. Hän huiskutti vauhtia
siihen hyppyyn, jonka aikoi tehdä. Juuri kun olimme saamaisillamme
hänet, hän lasketti menemään. Oksa oli kuin ponnahduslauta. Se lennätti
hänet takaperin kauas ulospäin ja pudotessaan hän kääntyi ilmassa
kyljittäin, saadakseen etupuolelleen toisen oksan, jota kohti hän
putosi. Tämä oksa taipui melkoisesti alaspäin hänen painostaan, ja
joskus kuului epäilyttävää rätinääkin; mutta ei se kuitenkaan
katkennut, ja lehtien seasta näkyi aina Hammasrikon naama, joka
voitokkaana meille irvisti.
Minä olin hippana, kun Hammasrikko viimeistä kertaa tätä koetti. Hän
oli päässyt oksan latvaan ja alottanut huiskuttamisensa, ja minä ryömin
hänen perässään, kun äkkiä Luppakorva päästi heikon varoitushuudon.
Katsahdin alas ja näin hänen puun vankimmassa haarukassa tiukasti
puristautuvan runkoa vastaan. Vaistomaisesti kyykähdin kokoon paksulla
oksalla. Hammasrikko taukosi huiskuttamasta, mutta oksa ei tahtonut
asettua ja hänen ruumiinsa pompahteli yhä ylös ja alas kahisevain
lehtien mukana.
Kuulin kuivan oksan risahtavan ja alas katsahtaessani näin ensi kerran
tuli-ihmisen. Hän hiiviskeli kuin varkain maata pitkin ja tirkisteli
puuhun. Ensiksi luulin häntä villiksi eläimeksi, sillä hänellä oli
vyötäisillään ja hartioillaan repaleinen karhunnahkapalanen. Sitten
näin hänen kätensä ja jalkansa ja selvemmin hänen muotonsa. Hän oli
sangen suuresti meikäläisten näköinen, paitsi että hän ei ollut niin
karvainen ja että hänen jalkansa eivät olleet niin paljon käden
kaltaiset kuin meidän.
Ja heti kun hänet näin, tulvahti mieleeni aatos: siinä koillisen hirmu,
jonka merkkinä oli salaperäinen sauhu. Mutta minua hämmästytti. Eihän
hänessä ollut mitään pelättävän näköistä. Punasilmä tai joku
meikäläinen vahva mies olisi antanut hänelle enemmän kuin tarpeeksi
tekemistä. Hän oli sitäpaitsi vanha, ijän kutistama ja hänen kasvonsa
karvat olivat harmaat. Hän vielä ontuikui pahoin toista jalkaansa. Ei
ollut epäilemistäkään, ettemme olisi häntä juoksussa ja kiipeämisessä
voittaneet. Hän ei koskaan meitä voisi saada käsiinsä, se oli varmaa.
Mutta hän kantoi kädessään jotakin, jota en ollut koskaan ennen nähnyt.
Siinä oli kaari ja nuoli. Mutta siihen aikaan en kaaresta ja nuolesta
mitään tajunnut. Miten olisin voinut aavistaa, että kuolema väjyi tuon
kaarevan puukappaleen varassa? Mutta Luppakorva tiesi. Hän oli
nähtävästi nähnyt tulikansaa ennenkin ja tiesi jotakin heidän
keinoistaan. Tulimies tirkisteli häntä ja kiersi puuta. Ja haarukan
yläpuolella kiersi runkoa Luppakorvakin, alati pitäen silmällä, että
runko oli hänen ja tulimiehen välillä.
Tämä yhtäkkiä lähti kiertämään toiseen suuntaan. Luppakorva yllätettynä
käänsi myös nopeasti kiertonsa, mutta ei päässyt rungon suojaan,
ennenkuin tulimies oli kaarensa lauaissut. Näin nuolen lentävän ylös,
sivu Luppakorvan, törmäävän oksaa vastaan ja putoavan maahan. Minä
hypähtelin riemuissani korkealla orrellani. Sehän olikin leikkiä!
Tulimies viskasi Luppakorvaa jollakin, samoinkuin mekin joskus
toisiamme nakkelimme.
Leikkiä jatkui vielä kotvan aikaa, mutta Luppakorva ei toista kertaa
itseänsä paljastanut. Sitten tulimies lopetti. Minä kurkotin kauas
korkealta oksaltani ja huutelin hänelle alas. Halusin leikkiä. Olisin
tahtonut, että hän olisi koettanut osata minuun esineillään. Hän näki
minut, mutta ei minusta välittänyt, vaan käänsi huomionsa
Hammasrikkoon, joka vielä hiljaa, vasten tahtoaan heilui oksan
latvassa.
Ensimmäinen nuoli lennähti ylöspäin. Hammasrikko vikisi pelosta ja
tuskasta. Se oli sattunut maaliinsa. Tämä tuotti uuden käänteen
asiassa. En enää välittänyt leikistä, vaan kyyristyin vapisten lähelle
oksaani. Toinen nuoli ja kolmas viuhahti ylös, mutta ne eivät
Hammasrikkoon sattuneet, vaan kahisivat lehvikössä läpi kulkiessaan ja
kaartaen putosivat takaisin maahan.
Tulimies ojensi kaartansa taas. Hän vaihtoi asemaansa, käveli muutamia
askeleita ja vaihtoi asemaansa uudelleen. Kaaren jänne helähti, nuoli
lennähti ylös, ja Hammasrikko, päästäen kauhean huudon, putosi
oksaltaan. Näin hänen soluvan alaspäin kieppuen ympäri ja nuolen varsi
pistihe esiin hänen rinnastaan, näkyen ja kadoten aina sen mukaan kuin
hänen ruumiinsa pyöri.
Kirkuen hän putosi alas asti seitsemänkymmentä jalkaa, syöksyen maahan
kuuluvasti möksähtäen ja rusahtaen ja kimmoten hiukan ylöspäin ja
sitten asettuen alalleen. Vielä hän eli, sillä hän liikahteli ja
kiemuroi, raapustellen jaloillaan ja käsillään maata. Muistan
tulimiehen juosseen hänen luokseen kivi kädessä ja mukiloivan häntä
päähän -- -- mutta sitten en muista enää muuta.
Lapsuusaikanani heräsin pelosta huutaen aina tässä kohden untani -- ja
tapasin äitini tai hoitajattareni levottomana ja säikähtyneenä vuoteeni
ääressä, sivellen rauhoittaen kädellään tukkaani ja selittäen minulle,
että hän oli saapuvilla ja että mitään pelättävää ei ollut.
Seuraava uneni tapahtumajärjestyksessä alkaa aina siten, että
Luppakorva ja minä pakenemme metsän halki. Tulimies ja Hammasrikko sekä
murhenäytelmän puu ovat kadonneet. Luppakorva ja minä varovaisina,
mutta säikähtyneinä, pakenemme puita myöten. Oikeassa sääressäni on
polttava tuska; ja lihan läpi tunkeutuneena pää toisella ja varsi
toisella puolen on tulimiehen nuoli. Säären ponnistaminen ja
jännittäminen tuotti minulle ankaraa kipua ja ehkäsi sitäpaitsi
liikkeitäni, niin että minun oli mahdoton pysyä tasalla Luppakorvan
kanssa.
Vihdoin pysähdyin ja kyyristyin erään puun vankkaan haaraan. Luppakorva
jatkoi matkaansa. Minä kutsuin häntä -- sangen valittavalla äänellä,
sen muistan -- ja hän pysähtyi, katsahtaen taaksensa. Sitten hän palasi
minun luokseni, kiipesi haaraan ja tutki nuolta. Hän koetti vetää sitä
pois, mutta toisella puolen oli esteenä väkäinen terä ja toisella
sulkainen varsi. Se teki sitäpaitsi hirveän kipeää, ja minä estin
häntä.
Jonkun aikaa olimme siinä kyyryissämme, Luppakorva hermostuneena ja
levottomana, kun ei raskinut lähteä; hän tirkisteli alinomaa arasti
sinne tänne, ja minä kitisin hiljaa ja nyyhkyttelin. Luppakorva oli
lopulleen säikäyksissä, mutta hänen käytöksessään, kun hän pelostaan
huolimatta jäi luokseni, oli epäilemättä sen epäitsekkyyden ja
toveruuden oiretta, joka osaltaan on saattanut ihmisen mahtavimmaksi
eläinten seassa.
Kerran vielä Luppakorva koetti vetää nuolta lihan läpi, mutta minä
äkäisesti hänet estin. Sitten hän kyykistyi ja alkoi jyrsiä nuolen
vartta hampaillaan. Ja sitä tehdessään hän piti sitä vakavasti
kohdallaan molemmin käsin, jotta se ei pyörisi haavassa, ja samalla
minä pitelin kiinni häntä. Usein mietiskelen tätä kohtausta -- kaksi
puolikasvuista poikasta ihmisrodun lapsuudessa, toinen pelkoansa
hilliten, kukistaen itsekkään mielijohteen pakenemisesta auttaakseen ja
vaaliakseen toista. Ja eteeni kohoutuu kaikki se, minkä enteenä se on
ollut: näen kangastuksena Damonin ja Pythiaan, Eliaan kaarneet, Punasen
Ristin hoitajattaret, menetettyjen toiveitten marttyyrit ja johtajat,
isä Damienin ja itse Kristuksen sekä kaikki ne maailman suururoot,
joiden voimalähteet saattaa johtaa Luppakorvan ja Suurhampaan ja
muitten nuoren maailman hämäräin olentojen alkuperäisistä kupeista.
Kun Luppakorva oli nakertanut poikki nuolen pään, saattoi varren
helposti vetää pois. Aloin jatkaa matkaa, mutta tällä kerralla hän
minut pysäytti. Säärestäni juoksi runsaasti verta. Joku pikku suoni oli
epäilemättä ratkennut. Luppakorva juoksi oksan latvaan ja toi sieltä
kourallisen vihreitä lehtiä. Nämä hän tukki haavaan. Ne täyttivät
tarkoituksen: vuoto lakkasi pian. Sitten läksimme eteenpäin yhdessä ja
saavuimme turvaan luolille.
8
Hyvästi muistan ensimmäisen talven kotoa lähtöni jälkeen. Minulla on
pitkiä unia kylmässä värisemisestä. Luppakorva ja minä istumme tiukasti
lähekkäin, kädet ja jalat toistemme ympäri kietoutuneina, naama
sinertävänä ja hampaat kalisten. Aamupuolella kävi eritoten ilma
tuimaksi. Näinä kalseina aamutunteina me nukuimme vähän, toisiimme
käpertyneinä odottelimme viheliäisinä, kohmettuneina auringon nousua
lämmintä saadaksemme.
Ulos käydessämme oli narskuvaa kuuraa jalkaimme alla. Eräänä aamuna
tapasimme jäätä kurimon vierellä juontipaikan tyyneessä vedessä, ja
nousipa suuri ihmettely sen johdosta. Vanha Kololuu oli lauman vanhin
jäsen, mutta hän ei ollut sellaista ikinä ennen nähnyt. Muistan sen
surkean ja kiukustuneen katseen, mikä hänen silmiinsä ilmestyi, kun hän
jäätä tarkasteli. (Tämä surkea katse aina ilmestyi silmiimme, kun emme
ymmärtäneet jotakin tai kun tunsimme jonkun hämärän, ilmaisemattoman
halun vaikutusta.) Punasilmäkin jäätä tarkastellessaan tuijotti
kalpeana ja avuttomana joen poikki koillista kohti, aivan kuin olisi
tahtonut tämän viimeisen ilmiön jollain tavoin asettaa yhteyteen
tulikansan kanssa. Mutta jäätä tapasimme vain tänä yhtenä aamuna, ja se
talvi oli ankarin, minkä kokea saimme. En muista ainoatakaan niin
kylmää talvea. Usein olen ajatellut, että tämä kylmä talvi oli
lukemattomain vasta tulevain edeltäjä, kun jäälautat kauempaa
pohjoisesta vyöryivät maan pinnan yli. Mutta me emme koskaan niitä
jäälauttoja nähneet. Monien sukupolvien täytyi toisiin vaihtua,
ennenkuin lauman jälkeläiset siirtyivät etelään tai jäivät paikoilleen
ja totuttelivat uusissa olosuhteissa elämään.
Elämä oli meillä sattuman varassa, milloin onneksi, milloin
onnettomuudeksi. Harvoin mitään suunniteltiin ja vielä harvemmin
käytäntöön pantiin. Olimme epäjohdonmukaisia, kaikkea muuta kuin
järkiperäisesti toimivia. Ei ollut meillä mitään vakavia tarkoituksia,
ja tässä suhteessa tuhkansa oli meitä edellä. Heillä nämä kaikki
ominaisuudet olivat, joita meillä oli niin kovin vähäisessä määrässä.
Toisinaan kuitenkin, varsinkin mielenliikutusten vallitessa, kykenimme
kauankin jotakin tarkoitusta hellimään. Yksiavioisten parien
uskollisuus, josta olen kertonut, voidaan selittää tavan vaikutukseksi;
mutta minun pitkäaikaista kaipuutani Nopsajalan suhteen ei voida siten
selittää eikä liioin sammumatonta vihollisuutta minun ja Punasilmän
välillä.
Mutta muistellessani tätä kaukaisen muinaisuuden elämää, minua
erityisesti kiusaa epäjohdonmukaisuutemme ja typeryytemme. Kerran
löysin särkyneen kurpitsan, joka sattui olemaan avoin puoli ylöspäin ja
oli täyttynyt sadevedellä. Vesi oli makeata ja minä join sen. Otin
kurpitsan vielä mukaani joelle ja täytin sen uudelleen vedellä, josta
osan join ja toisen osan kiidätin Luppakorvalle. Ja sitten nakkasin
kurpitsan pois. Ei ollenkaan juolahtanut mieleeni täyttää kurpitsaa
vedellä ja tuoda sitä luolaani. Kuitenkin oli minun usein öisin jano,
varsinkin syötyäni villejä sipulia ja vesiruohoa, mutta öisin ei kukaan
uskaltanut luolasta lähteä juomaan.
Toisen kerran löysin kuivan kurpitsan, jonka sisällä siemenet
rapisivat. Suurta iloa sillä pidin hetken aikaa. Mutta se oli vain
leikkikalu, ei muuta. Ja kuitenkin jonkun verran myöhemmin kurpitsani
käyttäminen veden säilyttämiseksi tuli yleisesti käytäntöön lauman
keskuudessa. Mutta minä en ollut sen keksijä. Se kunnia oli vanhan
Kololuun, ja kohtuullista on merkitä, että hänen korkea ikänsä
välttämättä aiheutti tämän keksinnön.
Joka tapauksessa oli Kololuu ensimäinen lauman jäsenistä, joka
kurpitsoita käytti. Hän piti juomavesivarastoa luolassa, joka kuului
hänen pojalleen, Kaljukyljelle; isälleen tämä luovutti siitä yhden
nurkan. Me näimme usein Kololuun täyttävän kurpitsansa juontipaikalla
ja kantavan sen varovasti luolaansa. Matkiminen oli yleistä lauman
kesken, ja pian toinen ja kolmas hankki itselleen kurpitsan ja käytti
sitä samalla tavalla, kunnes oli yleisenä tapana meillä kaikilla veden
säilyttäminen kurpitsan kuorissa.
Joskus vanhan Kololuun luita särki, eikä hän silloin pystynyt luolasta
lähtemään. Silloin Kaljukylki täytti hänelle kurpitsan. Hiukan
myöhemmin Kaljukylki luovutti tämän toimen Lerppahuulelle, pojalleen.
Ja senjälkeen, silloinkin kun Kololuu taas oli terve, Lerppahuuli yhä
kantoi hänelle vettä. Vähitellen, erikoisia tilaisuuksia lukuun
ottamatta, miehet jättivät veden kannon kokonaan vaimojen ja suurempain
lasten huostaan. Luppakorva ja minä olimme itsenäisiä. Me kannoimme
vettä vain itsellemme, ja usein pilkkailimme nuoria veden kantajia, kun
heitä kutsuttiin leikeistä pois kurpitsoja täyttämään.
Kurpitsain käyttäminen oli yksi suuri lauman keksintö sinä aikana, kuin
minä sen keskuudessa olin. Aluksi säilytimme vain vettä kurpitsoissa --
vanhaa Kololuuta matkien. Mutta kerran joku vaimoista -- en tiedä kuka
-- täytti kurpitsan mustikoilla ja vei sen luolaansa. Heti rupesivat
kaikki vaimot kantamaan marjoja, pähkinöitä ja juuria kurpitsoissa.
Aatos, kerran alkuun päässeenä, kehittyi edelleen. Toinen aste
kantoastiain kehityksessä läksi vaimoista. Epäilemättä jonkun vaimon
kurpitsa joskus oli liian pieni tai muuten oli hän sen unohtanut; olipa
miten tahansa, hän taivutti kaksi suurta lehteä yhteen, sitoi sauman
oksilla ja kantoi kotia suuremman määrän marjoja kuin suurimpaankaan
kurpitsaan olisi mahtunut.
Siihen asti pääsimme, emme pitemmälle, tarveaineitten kantamisessa
niinä vuosina kuin minä elin lauman seassa. Milloinkaan ei juolahtanut
kenenkään mieleen kutoa vasua pajun vesoista. Joskus miehet ja vaimot
sitoivat lujia köynnöksiä sanajalka- ja oksakerppujen ympäri, joita he
kantoivat luoliinsa nukkumatiloiksi. Ehkäpä kymmenen tai parinkymmenen
sukupolven vaihduttua olisimme oppineet vasuja nitomaan. Ja tässä
suhteessa yksi seikka on varma: jos kerran olisimme vesoja nitoneet
vasuiksi, olisi seuraava ja väittämätön askel ollut kankaan kutominen.
Vaatteet olisivat seuranneet, ja alastomuutemme peittämisen mukana
olisi tullut häveliäisyys.
Edistyminen kävi hitaasti keskuudessamme. Aikuiset leikkivät koko
ikänsä melkein samoinkuin lapset leikkivät, ja me leikimme toisin kuin
mitkään muut eläimet. Se vähä, mitä opimme, tapahtui tavallisesti
leikin kestäessä ja oli uteliaisuutemme ja tarkan tiedonhalumme
seurausta. Olimme vastikään alkaneet emmekä pitkälle voineet ehtiä
yhden ainoan sukupolven eläessä. Olimme vailla aseita, tulta ja
kaikkein ensimmäisessä alussa puhumista kohti. Kirjoitustaito oli niin
kaukana tulevaisuudessa, että minua hirvittää sitä ajatellessani.
Minäkin kerran olin aivan suuren keksinnön partaalla. Osottaakseni
teille, miten kehitys näinä päivinä oli sattuman varassa, tahdon sanoa,
että ellei Luppakorva olisi ollut sellainen ahmatti, olisin piankin
kesyttänyt koiran kotieläimeksi. Ja tätä ei tulikansakaan, joka
koillisessa eleli, ollut vielä saavuttanut. Heillä ei ollut koiria;
tämän tiedän omista huomioistani. Mutta sallikaahan minun kertoa, miten
Luppakorvan ahnaus mahdollisesti saattoi yhteiskunnallisen kehityksemme
takapajulle monen sukupolven ajaksi.
Länteenpäin luoliltamme oli suuri suo; etelään taas oli matala kivinen
kukkulajono. Näissä harvoin käytiin kahdesta syystä. Ennen kaikkea
siellä ei ollut sellaista ravintoa, jota me söimme; ja toiseksi kiviset
kukkulat olivat täynnä raatelevien petojen tyyssijoja.
Mutta Luppakorva ja minä kiipeilimme kukkuloille eräänä päivänä. Emme
olisi sinne kiivenneet, ellei meillä olisi ollut tiikeriä härnättävänä.
Ei, älkäähän naurako. Se oli todellakin itse vanha "sapelihammas." Me
olimme täysin turvassa. Sattumalta jouduimme sen kanssa vastakkain
metsässä aamulla varhain ja korkealta oksien turvissa me sinkauttelimme
sille epäsuosiotamme ja vihaamme. Ja oksalta oksalle, puusta puuhun
seurasimme sitä yläilmoissa, pitäen pirullista melua ja varoitusääntä
metsän eläville, että vanha "sapelihammas" oli tulossa.
Ainakin pilasimme sen metsästysonnen. Ja me saimme sen hyvästi
kiukkuiseksi. Se meille mörisi, huimi häntäänsä ja joskus pysähtyi
tähystelemään meitä pitkät ajat ihan liikkumattomana, aivan kuin olisi
mielessään aprikoinnut jotain keinoa, millä saada meidät kynsiinsä.
Mutta me vain nauroimme ja pommittelimme sitä oksilla ja risuilla.
Tämä tiikerin kiusaaminen oli tavallista urheilua laumalaisilla. Joskus
puolet laumastamme seurasi yläilmoissa tiikeriä tai leijonaa, joka oli
päiväsaikaan uskaltanut liikkeelle. Se oli meidän kostoa; sillä useinpa
oli laumamme jäseniä äkkiarvaamatta kaapaistu ja joutuneet he olivat
tiikerin tai leijonan mahaan. Ja tällaisilla avuttoman hätäkeinoilla me
opetimme metsästysretkellä olevia eläimiä pysymään jossain määrin
loitolla meidän alueeltamme. Sitäpaitsi se oli hauskaa. Se oli suurta
leikkiä.
Ja näinpä Luppakorva ja minä olimme härnäilleet "sapelihammasta"
nelisen kilometriä metsään päin. Lopulta se laski hännän koipiensa
väliin ja pakeni meidän pilkkaamme kuin selkäänsä saanut rakkikoira.
Panimme parastamme pysyäksemme sen tasalla; mutta metsän laitaan
päästyämme, näkyi se etäällä vain pienenä pilkkuna.
En tiedä, mikä meitä yllytti, ellei uteliaisuus; mutta hetken aikaa
ympärillä leikittyämme, Luppakorva ja minä uskalsimme avoimen maan yli
aina kivisten kukkulain laitaan. Kauas emme menneet. Koko aikana emme
ehkä olleet sataa metriä kauempana puista. Kierrettyämme terävän
kiviniemekkeen ympäri (kuljimme hyvin varovaisesti, sillä emme
tienneet, mitä saattoi tapahtua), yllätimme kolme koiran pentua, jotka
päivän paisteessa leikkivät.
Ne eivät meitä nähneet, ja me katselimme niitä jonkun aikaa. Ne olivat
villiä koiria. Kiviseinässä oli syvälle pistäytyvä kolo -- nähtävästi
pesä, jonne niiden emä oli ne jättänyt ja jonne olisivat jääneet, jos
olisivat olleet tottelevaisia. Mutta nouseva elämän halu, joka
Luppakorvan ja minun oli saattanut uskaltamaan metsästä pois, oli
ajanut pennutkin luolasta leikittelemään. Tiedän, että niiden emo olisi
niitä rangaissut, jos olisi ne älynnyt.
Mutta Luppakorva ja minä ne yllätimme. Hän katsahti minuun, ja me
syöksimme niiden kimppuun. Pennut eivät muuta paikkaa tienneet mihin
juosta kuin repeämään, mutta me ennätimme ennen niitä. Yksi posahti
minun jalkoihini. Minä litistin sen säärieni väliin ja koppasin siihen
kiinni. Se upotti pienet hampaansa minun käsivarteeni, ja minä laskin
sen kivusta ja säikäyksestä nolostuneena. Seuraavassa hetkessä se oli
pujahtanut sisälle.
Luppakorva, joka tappeli toisen pennun kanssa, mulkoili karsaasti minua
ja moninaisilla äänillä antoi minun ymmärtää, minkälainen höperö ja
poropeukalo olin. Tämä minua hävetti ja urheuttani kannusti. Tarrasin
kolmatta pentua hännästä kiinni. Kerran se sai hampaillaan minua
riipaistuksi, sitten sain sen niskasta kiinni. Luppakorva ja minä
istuimme maahan, riiputimme pentuja ilmassa, katselimme niitä ja
nauroimme.
Ne mörisivät, ynisivät ja kiljuivat. Luppakorva yhtäkkiä hätkähti. Hän
luuli kuulleensa jotakin. Katselimme toisiamme peloissamme, sillä
ymmärsimme asemamme vaarallisuuden. Jos mikään, niin eläinten pentuihin
käsiksi käyminen saattoi heidät raivoaviksi paholaisiksi. Ja nämä
tavatonta rätinää pitävät pennut olivat villikoiran pentuja. Hyvinpä ne
tunsimme, nämä parvissa juoksevat, kasveja syöväin eläinten hirmut.
Olimme niitä tarkastelleet, kun ne olivat karja- ja bisonilaumojen
kintereillä viilettäneet ja teurastaneet vasikat, ijäkkäät ja sairaat.
Itsekin olimme useasti olleet niiden hätyytettävinä. Olin nähnyt niiden
syöksevän kumoon erään laumalaiseni, vaimon, ja saaneen hänet kynsiinsä
juuri kun hän oli pääsemäisillään puitten suojaan. Ellei hän olisi
väsynyt juoksusta, olisi hän ehkä päässyt puuhun. Hän koetti, luiskahti
ja putosi alas. Ja koirat tekivät hänestä pian puhdasta.
Me emme toisiamme tuijottaneet kuin silmänräpäyksen ajan. Tartuimme
lujasti saaliiseemme ja juoksimme metsää kohti. Ja päästyämme turvaan
pitkään puuhun, riiputimme pentuja ilmassa ja nauroimme taas. Meidän
täytyi nauraa naurumme loppuun näettehän, tapahtui mitä tahansa.
Ja sitten seurasi vaikein tehtävä, mitä koskaan olin yrittänyt. Meidän
tuli kantaa pennut luolaamme. Käsiämme emme voineet kiipeämisessä
käyttää; niillä tuli alati pidellä rapistelevia vankejamme. Kerran
koetimme kävellä maassa, mutta puuhun takaisin meidän ajoi viheliäinen
hyena, joka seurasi sitten mukanamme maassa. Se oli viisas hyena.
Luppakorva keksi aatoksen. Hän muisti, miten olimme sitoneet lehtiä
kääröiksi ja kuljettaneet kotia vuoteiksi. Hän katkoi sitkeätä
köynnöstä ja sitoi pentunsa jalat yhteen ja toisen köynnöspalasen
sitasi kaulaansa sekä nakkasi pennun sen varaan selkäänsä. Täten
hänellä olivat jalat ja kädet vapaat kiipeämistä varten. Hän riemuitsi
eikä odottanut minua, kun jäin pentuni jalkoja sitomaan, vaan jatkoi
matkaa. Mutta vaikeutensa siinä oli. Pentu ei taipunutkaan keikkumaan
Luppakorvan selässä. Se heilauttihe hänen kyljelleen ja siitä raaputti
etupuolelle. Sen hampaat eivät olleet sidotut, ja heti se upotti ne
Luppakorvan pehmeään ja suojaamattomaan vatsaan. Hän kiljahti, oli
pudota ja tarrasi molemmin käsin tanakasti ensimmäiseen oksaan
pelastaakseen oman niskansa. Köynnös katkesi hänen kaulansa ympäriltä
ja pentu jalat sidottuna tipahti maahan. Hyena alotti ateriansa.
Luppakorva oli masentunut ja kiukkuinen. Hän herjaili hyenaa ja läksi
sitten yksin tiehensä puitten läpi. Minulla ei ollut mitään syytä
kanniskella pentua luolille; mutta minä _tahdoin_ tehdä sen ja riipuin
kiinni tehtävässäni. Luppakorvan aatosta huolellisesti seuraamalla kävi
se paljon helpommin. Sidoin pennun jalat yhteen, mutta pistin
sitäpaitsi tikun hänen leukojensa läpi ja sidoin nekin tiukasti kiinni.
Vihdoin sain pennun kotia. Luullakseni olin itsepintaisempi kuin
laumalaiseni yleensä, sillä muuten en olisi siinä onnistunut. He minua
nauroivat nähdessään minun retuuttavan pentua korkealle luolaani, mutta
enpä siitä välittänyt. Ponnistukseni onnistuivat, ja pentu oli
luolassa. Se se oli leikkikalu, jommoista ei ollut kellään
laumalaisellani. Pian se oppi. Leikkiessäni sen kanssa se puri minua,
mutta kun leipoilin sitä korville, ei se pitkään aikaan enää
koettanutkaan purra.
Minulta aikani livahti tyysten sen kanssa. Se oli uutta, ja lauman
luonteenomaisena piirteenä oli uutuuksista pitäminen. Kun huomasin,
että hedelmät ja kasviaineet eivät sille kelvanneet, pyydystelin sen
varalle lintuja, oravia ja kaniinin poikia. (Me laumalaiset olimme sekä
lihan että kasvin syöjiä ja olimme tottuneita pyydystämään pikku
riistaa). Pentu söi lihaa ja kostui. Sen mukaan kuin voin arvioida, oli
sen täytynyt minulla olla toista viikkoa. Silloin kerran luolaan
tullessani mukanani pesällinen vasta munasta puhjenneita fasaaneja,
näin Luppakorvan tappaneen pennun ja alottelevan juuri sitä syödä. Minä
hypähdin Luppakorvan kimppuun -- luola oli pieni -- ja kynsin hampain
siinä koeteltiin.