varottavan huudon. Pelosta ja säikäyksestä kirkuen lauma heti pakeni
tiehensä. Juoksivat ja kiipeilivät kivien yli, loikkasivat luolain
suulle ja katosivat... kaikki paitsi yksi, vähäinen pienokainen, joka
pelästyksen vallitessa oli työnnetty aivan äyrään juurelle. Hän itkeä
tillitti surkeasti. Hänen äitinsä syöksyi ulos; lapsi juoksi häntä
vastaan ja piteli tiukasti kiinni äidin kiipeillessä takaisin luolaan.
Olin yksin. Väkeä täynnä ollut aho oli äkisti jäänyt autioksi. Istuin
avuttomana maahan ja vikisin. En saattanut ymmärtää. Miksi oli lauma
kaikkoutunut minua? Myöhemmin päästyäni heidän tapojensa perille, sain
sen tietää. Nähdessään minun syöksyvän metsästä ulos, minkä käpälistäni
lähti, he olivat päätelleet, että minua joku pyydystelevä eläin
vainosi. Kursailematon lähestymiseni oli säikäyttänyt heidät
mielettömiksi.
Istuessani tähystämässä luolain suuta huomasin, että lauma minua
tarkasteli. Pian he uskalsivat päänsä pistää ilmoille. Sitten he
rupesivat toisiansa kutsumaan ulos. Kiireessä ja säikäyksen vallitessa
oli tapahtunut, että kaikki eivät olleet omiin luoliinsa päässeet.
Muutamat nuoret olivat turvaa etsineet vieraista luolista. Äidit eivät
heitä nimeltänsä huutaneet, sillä, kuten olen sanonut, emme vielä
olleet nimiä keksineet. He vain päästelivät valittavia, hätääntyneitä
ääniä, jotka nuorille olivat tuttuja. Jos minun äitini olisi siellä
ollut minua kutsumassa, niin olisinpa hänen äänensä tuntenut tuhansien
äitien äänten joukosta, ja samalla tavalla hän olisi minun ääneni
tuntenut tuhansien seasta.
Tätä kutsumista jatkui sikin sokin jonkun aikaa, mutta lauma oli liian
varovaista ulos tullakseen luolistaan ja astuakseen maan pinnalle.
Lopulta yksi tuli. Hän oli vastedes oleva melkoisena tekijänä elämäni
vaiheissa, ja hänellä jo sitäpaitsi oli suuri osansa näyteltävänä
kaikkien lauman jäsenten elämässä. Häntä minä sanon Punasilmäksi tämän
kertomuksen menossa -- siitä syystä, että hänen silmänsä olivat
tulehtuneet, silmäluomet melkein punaset, ja niiden synnyttämä
omituinen vaikutus tuntui olevan kuin hänen hirvittävän
raakamaisuutensa kylttinä. Hänen sielunsa oli punanen väriltään.
Hän oli kaikin puolin hirviö. Ruumiiltaan oli hän jättiläinen. Hänen
täytyi painaa ainakin 170 naulaa. Hän oli meikäläisistä suurin, minkä
koskaan olin nähnyt. En tulikansankaan joukossa koskaan nähnyt hänen
kokoistaan enkä liioin puukansan seassa. Joskus kun sanomalehdessä
tapaan kuvauksia meidän nykyaikaisista nyrkkisankareistamme ja
ammattipainijoistamme, ajattelen, mitähän paraskaan heistä olisi
mahtanut häntä vastaan.
Ja pelkäänpä, ettei mitään. Jos hän olisi rautaisilla sormillaan
tarttunut kiinni lihakseen ja reväissyt, niin hän olisi voinut
riuhtaista sen irti molemmista jänteistään ja ruumiista irralleen.
Nyrkkinsä rystysillä vapaasti iskien hän olisi särkenyt heidän
pääkallonsa kuin munan kuoren. Pahankurisilla jaloillaan (eli
takakäsillään) kerran raapaisten hän olisi voinut heidän sisuksensa
kiskoa ulos. Yksi väännähdys olisi heidän niskansa katkaissut, ja
tiedänpä, että yhdessä leukojensa rusauksessa hän olisi yhtaikaa voinut
puhkaista suuren kurkkusuonen etupuolella ja selkäytimen takapuolella.
Hän saattoi hypätä kaksikymmentä jalkaa pitkältä istuvasta asennosta.
Hän oli inhoittavan karvainen. Keskuudessamme saattoi ylpeillä se,
jolla ei ollut paljon karvoja. Mutta hän oli yltä yleensä karvain
peitossa, käsivarret niin sisä- kuin ulkopuoleltakin karvaiset ja
korvat samoin. Ainoat paikat hänellä, missä karvoja ei kasvanut, olivat
käsien ja jalkojen pohjat sekä silmäin alukset. Hän oli pelottavan
ruma, ja hänen petomainen, irvistelevä suunsa ja mahdottoman suuri
riipuksissa oleva alahuulensa olivat aivan sopusoinnussa hänen
silmäinsä kanssa.
Tällainen oli Punasilmä. Ja varsin varovasti hän ryömi luolastaan ja
astui maan pinnalle. Minusta välittämättä hän jatkoi tutkisteluansa.
Hän kumartui lanteiltaan eteenpäin kulkiessaan ja niin alas hän
kumartui ja niin pitkät olivat hänen käsivartensa, että joka askeleella
hän kätensä rystysillä kosketti maata molemmin puolin. Hän oli kömpelö
tässä puolipystyssä asemassaan, jollaisena hän kulki, ja itse asiassa
hän rystysillään maata kosketteli tasapainoa pitääkseen. Mutta kylläpä
hän, sen sanon, osasi nelin kontin juosta! Ja siinä suhteessa me olimme
perin kömpelöitä. Sitäpaitsi meistä sangen harvat pystyivät
rystysillä tasapainoa pitämään kävellessä. Sellainen olento oli
muinaisperimyksellinen, ja Punasilmällä oli muinaisperimyksiä jos
kellään.
Juuri muinaisperimyksellinen hän oli. Meillä oli juuri käynnissä
vaihdos puuelämästä maaelämään. Monia sukupolvia olimme tätä
vaihdoskautta eläneet, ja ruumiimme ja ryhtimme olivat sitä mukaa
muuttuneet. Mutta Punasilmä oli taantunut alkuperäisimpään puussa
asuvain muotoon. Kun hän meidän laumassamme oli syntynyt, eli hän
kanssamme; mutta toden teolla hän oli muinaisperimyksellinen ja hänen
paikkansa oli kaikkialla.
Hyvin varuillaan ja valppaana hän liikuskeli sinne tänne aholla,
vilkuillen puiden lehvien sekaan ja yrittäen tavoitella vilausta
pyydystävästä eläimestä, jonka he kaikki epäilivät minua ahdistaneen.
Ja hänen tätä tehdessään minusta mitään välittämättä, lauma kerääntyi
luolain suille ja odotteli.
Vihdoinkin Punasilmä päätteli, että mikään vaara ei väijynyt. Hän
palasi kulkutien päästä, missä hän oli ollut tirkistämässä
juontipaikalle. Hänen kulkunsa kävi aivan läheltäni, mutta ei hän
vieläkään näyttänyt minua huomaavan. Hän jatkoi varovasti kulkuaan
aivan minun viereeni, ja sitten varottamatta ja uskomattoman nopeasti
sivalsi minua korvalle. Minä lensin takaperin ainakin kymmenkunta
jalkaa pitkälle, ennenkuin pyllähdin maahan, ja samalla kuin tämä
mainio loiskaus tapahtui, muistan kuulleeni hurjaa melua, kaakottavaa
ja kirkuvaa naurua, joka luolista lähti. Se oli suuremmoista pilaa --
ainakin sinä päivänä; ja aivan sydämmeen käyvällä tavalla se laumalle
kelpasi.
Siten minut vastaan otettiin laumaan. Punasilmä ei minusta sen enempää
välittänyt, ja minulla oli täysi vapaus kitistä ja nyyhkiä sydämmeni
kyllyydeltä. Useita vaimoja kertyi uteliaina ympärilleni, ja minä
tunsin heidät. Olin tavannut heidät edellisenä vuonna, kun äitini oli
ottanut minut mukaansa pähkinäpuumetsään.
Mutta he pian jättivät minut, ja tilalle tuli kymmenkunta uteliasta ja
pörhöistä nulikkaa. Nämä asettuivat piiriin ympärilleni, osottivat
minua sormillaan, irvistelivät, töytivät ja nipistelivät minua. Minä
olin peloissani ja jonkun aikaa heitä kärsin; mutta sitten minut kiukku
sai valtaansa, ja minä karkasin kynsin ja hampain ilkeimmän kimppuun --
joka oli juuri Luppakorva. Olen hänelle sellaisen nimen antanut, sillä
hän saattoi höristää vain toista korvaansa. Toinen aina riippui
lerpallaan, pystymättä liikuntoa tekemään. Jossain onnettomuudessa
lihakset olivat loukkaantuneet ja korva oli menettänyt liikuntakykynsä.
Hän takertui minuun ja me mittelimme voimiamme kuin henkemme edestä,
kuten ainakin poikapari tappelussa. Me kynsimme ja purimme, tukistimme
ja rutistelimme toisiamme ja paiskoimme toisiamme maahan. Muistan
saaneeni kerran hänet alleni, ja tämä heitto auttoi minut ehdottomasti
voiton puolelle. Mutta kauan en siitä nauttia saanut. Hän kiersi toisen
säärensä ympärilleni ja toisella jalallaan (eli takakädellään) riipasi
niin rajusti vatsaani, että oli vähällä sisukseni repiä ulos. Minun oli
pakko päästää hänet, pelastaakseni itseni, ja sitten painiskelimme
taas.
Luppakorva oli minua vuotta vanhempi, mutta minä olin monin kerroin
häntä kiukkuisempi, ja lopulta hän läksi käpälämäkeen. Minä ajoin häntä
takaa poikki ahon ja erästä kulkutietä alas joelle. Mutta hän tunsi
paikat paremmin ja juoksi veden laitaa toiselle tielle. Sitten hän
juoksi vinoon ahon poikki ja loikkasi laajasuiseen luolaan.
Ennenkuin huomasinkaan, olin kahmaissut hänen peräänsä pimeyteen.
Seuraavassa hetkessä säikähdin pahanpäiväisesti. En ollut milloinkaan
ennen ollut missään luolassa. Rupesin uikuttamaan ja huutamaan.
Luppakorva härnäili minua, karkasi kimppuuni huomaamatta ja työnsi
minut kumoon. Hän ei kuitenkaan uuteen tappeluun uskaltanut antautua,
vaan vetäytyi pois. Minä olin hänen ja luolan suun välillä eikä hän
kulkenut ohitseni; mutta kuitenkin hän näytti menneen pois. Kuuntelin,
mutta en saanut vihiäkään, missä hän oli. Tämä minua ihmetytti, ja
päästyäni ulkopuolelle, istuin maahan vartioimaan.
Hän ei tullut ulos luolan suusta, siitä olin varma; mutta muutaman
minuutin kuluttua hän hihitteli vieressäni. Taas juoksin hänen peräänsä
ja taas hän pakeni luolaan; mutta tällä kerralla minä pysähdyin suulle.
Vetäysin sitten hiukan etäämmälle vartioimaan. Hän ei tullut ulos;
mutta kuitenkin, kuten äskenkin, hän pian hihitteli vieressäni, ja
kolmannen kerran minä hänet ajoin luolaan.
Tätä peliä jatkui useampaan kertaan. Lopulta seurasin häntä luolaan,
mistä häntä turhaan etsin. Olin utelias. En saattanut ymmärtää, miten
hän käsistäni pääsi. Aina hän meni luolaan, mutta koskaan hän ei sieltä
ulos tullut, ja kuitenkin hän aina ilmestyi viereeni ja pilkkaili
minua. Siten meidän tappelustamme kehittyi lymysillä olon leikki.
Koko iltapuolen, vain silloin tällöin keskeyttäen, me sitä teimme, ja
leikkivä, rauhallinen mieliala syntyi välillemme. Lopulta hän ei enää
juossut minua pakoon, ja me istuimme yhdessä kaulatusten. Hiukan
myöhemmin hän selvitti avosuisen luolan salaisuuden. Kädestä pitäen hän
vei minut sisäpuolelle. Ahdas repeämä sen yhdisti toisen luolan kanssa,
ja tämän kautta pääsimme taas ulkoilmaan.
Olimme nyt hyvät ystävät. Toisten nulikkain keräytyessä piiriin
härnäämään, hän kävi yhdessä minun kanssani heidän kimppuunsa; ja siksi
väkevästi me annoimme, että pian sain olla rauhassa. Luppakorva
tutustutti minut kylässä. Vain hiukan hän osasi kertoa olosuhteista ja
tavoista -- tarpeellista kielivarastoa ei hänellä ollut; mutta hänen
toimiansa tarkastamalla opin paljon, ja hän se myös näytti minulle eri
merkkipaikat ja esineet.
Hän vei minut luolien ja joen väliselle aholle, sen takaiseen metsään,
missä puitten keskellä ruohikossa söimme paksujuurisia porkkanoita.
Hämärän tullessa aho jäi autioksi. Lauma haki turvaa luolista.
Luppakorva johdatti minut makuutiloille. Korkealle kiipesimme äyrästä
myöten, korkeammalle kaikkia muita luolia, pieneen repeämään, jota ei
alhaalta voinut nähdä. Tänne Luppakorva tunkeutui. Minä seurasin
perässä vaivalloisesti, niin kapea oli suu, ja havaitsin olevani
pienessä kivisessä komerossa. Se oli sangen matala, vain pari jalkaa
korkea, ehkäpä kolme jalkaa leveä ja neljä pitkä. Täällä toistemme
syliin sykkyröityinä nukuimme yön.
6
Rohkeimpain nulikkain leikkiessä leveäsuisissa luolissa lymysillä oloa,
havaitsin pian, että sellaisissa luolissa ei kukaan asunut. Kukaan ei
niissä yötä nukkunut. Vain halkeamasuisia luolia käytettiin, mitä
ahtaampi suu, sitä parempi. Se johtui vaanivain eläinten pelosta, joka
elämästä loi meille raskaan taakan näinä päivinä ja öinä.
Seuraavana aamuna, yön nukuttuani Luppakorvan kanssa, sain kokea
ahdassuisten luolain edullisuuden. Aivan päivän koittaessa vanha
"sapelihammas", tiikeri, ilmestyi aholle. Kaksi laumastamme oli jo
ylhäällä. He syöksähtivät pakoon. Lienevätkö säikäyksestä
hullaantuneet, vai oliko peto siksi lähellä heidän kintereillään,
etteivät voineet yrittääkään äyrästä kiivetä halkeamiin asti, sitä en
tiedä; mutta joka tapauksessa he syöksähtivät siihen laajasuiseen
luolaan missä Luppakorva ja minä olimme edellisenä iltapäivänä
leikkineet.
Mitä sisäpuolella tapahtui, sen kertomiseksi ei mitään keinoa ollut,
mutta helposti voi päätellä, että nämä kaksi kihnausivat yhdistävän
repeämän kautta toiseen luolaan. Tämä repeämä oli siksi ahdas, että
"sapelihammas" ei siihen mahtunut, ja ulos se tuli samaa tietä kuin oli
mennytkin tyytymättömänä ja kiukkuisena. Ilmeistä oli, että yöllinen
pyydystys oli ollut tuloksiltaan huono ja että se oli aikonut saada
ateriansa meistä. Se huomasi molemmat uhrinsa toisen luolan suulla ja
hyppäsi heitä kohti. Tietysti he tunkeusivat käytävän kautta
ensimmäiseen luolaan. Peto kävi entistä kiukkuisemmaksi ja mörisi.
Hornan henget pääsivät valloilleen meidän muitten joukossa. Koko
laajain äyräitten leveydeltä me keräännyimme halkeamiin ja niiden
edustalle ja kaikki mölysimme ja kiljuimme tuhansin kielin. Ja kaikki
irvistelimme -- irvistelimme ja mölysimme; se oli meidän vaistoamme.
Olimme yhtä kiukkuisia kuin "sapelihammaskin", vaikka kiukkumme oli
pelon sekaista. Muistan itsekin kiljuneeni ja irvistelleeni paraimpain
tavalla. Nämä eivät yksinomaan vaikuttaneet esimerkillään, sillä
tunsinpa sisässäni pakon, joka pani minut tekemään samoinkuin he
tekivät. Karvani nousivat pystyyn, ja minut valtasi tulinen, järjetön
raivo.
Jonkun aikaa vanha "sapelihammas" alinomaa hypähteli vuoroin
kummassakin luolassa edestakaisin. Mutta ne kaksi meikäläistä vain
ahtautuivat edestakaisin yhdistävässä halkeamassa ja aina sen kynsistä
pääsivät. Sillä aikaa me toiset törmällä olimme ruvenneet toimimaan.
Joka kerta kun tiikeri näyttäytyi ulkona, me viskelimme sitä kivillä.
Ensiksi vain pudottelimme niitä sen niskaan, mutta pian aloimme
sinkautella niitä niin voimakkaasti kuin lihaksista lähti.
Tämä pommitus johti "sapelihampaan" huomion meihin ja sai sen entistä
kiukkuisemmaksi. Se luopui vainoamasta näitä kahta ja hypähteli äyrästä
ylös meitä muita kohti, kynsillään tarraten murtuviin kiviin ja
möristen kiivetessään ylöspäin. Tämä kauhea näky pakotti meistä
viimeisenkin turvaa etsimään luoliemme sisäpuolelta. Tämän tiedän,
sillä tirkistelin ulos ja näin koko äyrään autiona, "sapelihammasta"
lukuunottamatta, jonka kynnet olivat kirvonneet ja joka luisuen putosi
alaspäin.
Päästin suustani rohkaisuäänen, ja taas oli äyräs täynnä kiljuvaa
laumaa ja kivet lentelivät entistä nopeammin. "Sapelihammas" oli
raivosta mieletönnä. Tavan takaa se karkasi äyrästä ylöspäin. Kerran se
jo pääsikin ensimmäiselle halkeama-aukolle, ennenkuin putosi takaisin,
mutta ei voinut tunkeutua sisälle. Joka kerta, kun se ylöspäin syöksyi,
vyöryivät meidän ylitsemme pelon hyökyaallot. Ensiksi niinä hetkinä
useimmat meistä syöksyivät sisäpuolelle; mutta muutamat jäivät
ulkopuolelle pommittamaan sitä kivillä, ja lopulta kaikki jäimme ulos
pommitukseen osaa ottamaan.
Ei milloinkaan oltu sellaista hirviötä niin perinpohjin nolattu. Se
leikkasi sen ylpeyttä pelottavalla tavalla, kun vähäinen ja heikko
laumamme sen niin saattoi puijata. Aholla se seisoi ja katseli meitä
muristen, häntäänsä huimien ja nappaillen suuhunsa kiviä, jotka sen
lähelle putosivat. Kerran minä nakkasin kiven ja juuri parahiksi se
katsahti ylös. Se sattui sitä kuonon päähän, ja peto hypähti suoraan
ilmaan karjuen ja naukuen kivusta ja ällistyksestä.
Se oli hävinnyt ja tiesi sen. Koko arvonsa kooten se kulki mahtavana ja
juhlallisesti pois kivisateesta. Keskelle ahoa se pysähtyi ja silmäsi
ikävöiden ja nälkäisenä taakseen meitä. Sitä ei haluttanut luopua
ateriastaan, joka olisi ollut valmis, mutta mahdoton saavuttaa. Tämä
sen näkö laukasi meidät nauramaan. Me nauroimme pilkallisesti ja
meluten, kaikki. Eläimet eivät siedä pilkkaa. Niiden kustannuksella
nauraminen kiukuttaa niitä. Ja sillä tavalla vaikutti naurumme
"sapelihampaaseen." Se kääntyi karjuen ja hyökkäsi uudelleen äyräälle.
Tätä me halusimmekin. Taistelu oli muuttunut leikiksi, ja meistä oli
suurta nautintoa sen piekseminen.
Mutta sen hyökkäys ei jatkunut pitkälle. Pian se malttoi mielensä, ja
sitäpaitsi heittoaseemme olivat terävät ja haavoittivat. Elävästi
muistan, minkä näköinen oli sen pullistunut silmä, jonka heittämämme
kivi oli paisuttanut melkein umpeen. Ja yhä elävänä on minussa säilynyt
sen kuva, kun se metsän laidassa seisoi, sinne lopuksi vetääntyneenä.
Taaksensa se katsahti meitä, huuli kierosti kohonneena aina hirmuisten
torahampaitten juureen asti, karvat pystyssä ja häntä huiskien.
Viimeisen kerran se karjahti ja solui näkyvistä puitten sekaan.
Mutta sitä melua, mikä sitten syntyi! Me riensimme parittain
onkaloistamme, tarkastelimme sen kynsien merkkejä äyrään pehmeissä
kivissä ja puhuimme kaikki yhtaikaa. Toinen niistä kahdesta, jotka
kaksoisluolassa olivat olleet salpautuneena, oli keskenkasvuinen,
puoliksi nuorukainen, puoliksi lapsi. He olivat ylpeinä käyneet ulos
turvapaikastaan, ja me ympäröimme heidät ihastelevaksi joukoksi. Sitten
nuorukaisen äiti murtautui esille ja tarrasi häneen tavattoman
kiihkoisana, takoen hänen korviaan, kiskoen häntä karvoista ja kiljuen
kuin pahahenki. Hän oli roteva, iso vaimo, sangen karvainen ja se
selkäsauna, minkä hän nuorukaiselle antoi, oli nautintoa koko laumalle.
Me nauroimme kirkuen ja tarrailimme toisiimme kiinni tai kierittelimme
maassa iloissamme.
Huolimatta siitä pelosta, jonka vallassa elimme, oli lauma aina altista
nauramaan. Meillä oli taipumusta leikinlaskuun. Iloamme ei koskaan
hillitty. Siinä ei ollut mitään puolitekoista. Jos joku asia oli
hassunkurinen, niin me olimme aivan katketa sitä arvostellessamme, ja
mitä yksinkertaisimmat, alkuperäisimmät asiat olivat meistä
hassunkurisia. Erinomaisia naurajia me olimme, sen sanon.
Samalla tavalla kuin olimme kohdelleet "sapelihammasta", kohtelimme
kaikkia eläimiä, jotka kylään pyrkivät. Kulkutiemme ja juontipaikkamme
säilytimme omassa huostassamme saattamalla elämän kiusalliseksi
eläimille, jotka joutuivat samoilemaan varsinaiselle alueellemme.
Kiukkuisimmatkin raatelijaeläimet me niin piruutimme, että ne oppivat
jättämään alueemme rauhaan. Me emme olleet tappelijoita, niinkuin ne;
me olimme viekkaita ja arkoja, ja juuri meidän viekkautemme ja
arkuutemme sekä tavaton taipumuksemme pelkäämään auttoi meitä elossa
säilymään nuoren maailman pelottavan vihollisessa ympäristössä.
Luppakorva oli laskujeni mukaan vuotta vanhempi minua. Minkälainen oli
hänen menneen elämänsä tarina, sitä hän ei millään tavalla pystynyt
minulle kertomaan, mutta kun en koskaan nähnyt hänen äitiänsä, arvelin
häntä orvoksi. Isät eivät nimittäin kysymykseen tulleet laumassamme.
Avioelämä oli vielä alkuperäisellä kannalla, ja riitaannuttuaan parit
erosivat. Nykyinen ihminen avioerolaitostensa kautta tekee samoin
laillisesti. Mutta meillä ei mitään lakeja ollut. Tapaa vain
noudatimme, ja tapamme tässä erikoisasiassa olivat jotenkin sekalaisia.
Mutta kuten tämä kertomus myöhemmin osottaa, keskuudessamme oli
vallitsemassa hämärä varjo yksiavioisuutta, joka myöhemmin valtaa ja
mahtavuutta tuotti niille heimoille, jotka sen omaksuivat. Sitäpaitsi
siihenkin aikaan, jolloin minä synnyin, oli olemassa useita uskollisia
pareja, jotka puissa elivät äitini läheisyydessä. Lauman keskuudessa
eläminen ei ollut omiansa yksiavioisuutta edistämään. Tästä syystä
varmaankin uskolliset parit vetäytyivät pois ja yksikseen elivät.
Vuosikausia nämä parit yhdessä elivät, vaikka jommankumman kuoltua tai
jouduttua petojen ruuaksi, jälelle jäänyt poikkeuksetta etsi uuden
puolison.
Yksi seikka minua suuresti ihmetytti ensi päivinä lauman keskuudessa
eläessäni. Sanomaton, ilmaisematon pelko vallitsi kaikkia.
Ensi silmäyksellä se näytti kokonaan kohdistuvan vissiin
ilmansuuntaan. Lauma pelkäsi koillista. Se oli alituisessa pelossa sen
kompassineljänneksen suhteen. Ja jokainen olento vilkasi useammin ja
suurempaa epäluuloa osottaen siihen suuntaan kuin muualle.
Kun Luppakorva ja minä kävimme koillista kohti syömään kuitujuurisia
porkkanoita, jotka sinä vuodenaikana olivat paraimmillaan, kävi hän
tavattoman araksi. Hän tyytyi ennemmin syömään jätteitä, suuria
sitkeitä porkkanoita ja pieniä tahmeapintaisia kuin olisi uskaltanut
hiukan etäämmälle, missä porkkanoihin ei vielä oltu koskettu. Kun minä
uskalsin, hän kiukutteli ja riiteli kanssani. Hän antoi minun ymmärtää,
että sillä suunnalla uhkasi jokin kauhea vaara, mutta mikä se kauhea
vaara oli, sitä hänen karu kielensä ei pystynyt selvittämään.
Monta hyvää ateriaa tällä tavalla sain hänen turhaan nuhdellessaan ja
kieltäessään minua. En saattanut ymmärtää. Olin hyvin varuillani, mutta
mitään vaaraa en älynnyt. Arvailin aina välimatkan itseni ja lähimmän
puun välillä ja tiesin, että siihen turvapaikkaan aina ehtisin kipaista
"keltasenruskean" (leijonan) tai "sapelihampaan" tieltä, jos niistä
jompikumpi paikalle ehättäisi.
Kerran myöhään iltapuolella syntyi kylässä tavaton häläkkä. Laumaa
kiihoitti yksi ainoa aatos ja se aatos oli pelko. Äyräällä parveili
kansaa, ja kaikki tuijottivat ja viittoilivat koillista kohti. En
tiennyt, mitä siellä oli, mutta kömmin koko matkan korkealle omalle
pienelle luolalleni, ennenkuin ollenkaan käännyin taakseni katsomaan.
Ja silloin joen toisella puolen kaukana koillisessa näin ensi kerran
salaperäistä _savua_. Se oli suurin eläin, minkä koskaan olin nähnyt.
Luulin sitä pystyssä olevaksi käärmehirviöksi, joka päänsä oli
työntänyt korkealle puitten sekaan ja huojutti sitä edestakaisin. Ja
kuitenkin jollain tavoin lauman käytöksestä tunsin saaneeni tietää,
että savu itsessään ei ollut mikään vaara. He näyttivät sitä pelkäävän
jonkun muun merkkinä. Mikä tämä jokin muu oli, sitä en voinut arvata.
Eivätkä he voineet sitä minulle sanoa. Mutta pianpa olin sen
saapa tietää ja tuntea sen paljon pelottavampana kuin olivat
"keltaisenruskea", vanha "sapelihammas" ja vieläpä yksin käärmeetkin,
jotka minusta olivat tuntuneet mahdollisimman hirveiltä otuksilta.
Hammasrikko oli muuan nuorukainen, joka itsekseen eleli. Hänen äitinsä
asui luolissa, mutta kaksi lasta oli tullut hänen jälkeensä, ja hänet
oli jätetty itse itsestään huolta pitämään. Olimme katselleet sitä
menoa useina edellisinä päivinä, ja olipa se tuottanut meille sangen
paljon huvia. Hammasrikko ei halunnut kotoa lähteä, ja joka kerta kun
hänen äitinsä läksi luolasta, hän keplottelihe sinne takaisin. Kun äiti
palasi ja nuorukaisen luolasta tapasi, oli hänen raivonsa verraton.
Puoli laumaa keräytyi tavallisesti katsomaan näitä hetkiä. Ensiksi
kuului luolan sisästä hänen haukuskelunsa ja kirkuntansa. Sitten saimme
kuulla lyöntien läiskettä ja Hammasrikon parkumista. Ja jotenkin
tällöin molemmat nuoremmat lapset yhtyivät meteliin. Ja lopulta
Hammasrikko tulla tupsahti ulos kuin pienoistulivuoren purkaus.
Kun tätä peliä oli jatkunut useita päiviä, tapahtui vihdoin poikasen
lopullinen karkoitus. Hän itkeskeli murheitansa keskellä ahoa mistään
välittämättä ainakin puolisen tuntia, ja tuli sitten asumaan
Luppakorvan ja minun kanssani. Luolamme oli pieni, mutta yhteen
sulloutuen siellä oli tilaa kolmellekin. En muista Hammasrikon
viettäneen muuta kuin yhden yön meidän kanssamme, joten onnettomuuden
oli täytynyt tapahtua heti tämän jälkeen.
Se sattui puolenpäivän aikaan. Aamulla olimme syöneet kylläksemme
porkkanoita ja sitten leikin pyörteestä varomattomina olimme
uskaltaneet suurien puiden luo toiselle puolen. En voi ymmärtää, miten
Luppakorva oli päässyt tavallisesta varovaisuudestaan, mutta leikki sen
kaiketi oli vaikuttanut. Leikimme hippasilla oloa ja hauskaa oli. Ja
sellaista hippaa! Hyppelimme kymmenen ja viidentoista jalan kuilujen
yli noin vain! Ja hyppäys suoraan alas kahdenkymmenen tai
viidenkolmatta jalan korkeudesta ei merkinnyt meille mitään. Oikeinpa
pelkään puhua niistä pitkistä välimatkoista, joita hyppelimme.
Vanhemmiksi ja raskaammiksi tultuamme täytyi meidän olla varovaisempia
hypyissämme, mutta sillä ijällä ruumiimme olivat notkeat ja kimmoavat,
ja me saatoimme tehdä mitä tahansa.