ENNEN AATAMIA
Kirj.
Jack London
Suom. Kaapo Murros
Helsingissä,
Vihtori Kosonen,
1908.
"Nämä ovat meidän esivanhempamme ja heidän historiansa
on meidän historiatamme. Muistakaa, että yhtä varmasti
kuin me kerran olemme lipuneet alas puista ja alkaneet
kulkea pystysuorassa, aivan yhtä varmasti me paljon
aikaisemmin olemme ryömineet ylös merestä ja kokeneet
ensimmäiset kohtalomme maalla."
1
Kuvia! Kuvia! Kuvia! Ennenkuin opin tietämään, ihmettelin usein, mistä
tulivat ne kuvapaljoudet, jotka uniini antautuivat; sillä ne olivat
kuvia, jonka moisia en milloinkaan ollut nähnyt todellisen valveilla
olon päivinä. Ne kiduttivat lapsuuttani, luoden unistani kokonaisen
painajaissarjan ja hiukan myöhemmin saattaen minut vakuutetuksi siitä,
että olin heimostani erilainen, luoma luonnoton ja kirottu.
Ainoastaan päivisin olin jonkun verran onnellinen. Öisin olin pelon
vallassa -- ja sellaisen pelon! Rohkenenpa sanoa, että kukaan ihminen
niistä ihmisistä, jotka kanssani maan pintaa kävelevät, ei milloinkaan
kärsi sen laatuista ja sen asteista pelkoa. Sillä minun pelkoni on
pelkoa kaukaisilta ajoilta, pelkoa, joka valtoimena rehotti nuoressa
maailmassa ja nuoren maailman nuoruudessa; lyhyesti: sitä pelkoa, joka
ylinnä vallitsi _pleistocene_ nimellä tunnetun aikakauden
keskivaiheilla.
Mitäkö tarkoitan? Nähtävästi on selitys tarpeen, ennenkuin voin kertoa
teille unieni olemusta. Vähänpä voisitte muuten tajuta niiden asiain
tarkoitusta, jotka minä niin hyvin tunnen. Tätä kirjoittaessani kaikki
sen toisen maailman olennot ja tapahtumat kohoavat eteeni kuin
taikalampun loihtimina, mutta minä tiedän, että ne teistä olisivat
utuisia ja järjettömiä.
Mitäpä olisi teistä Luppakorvan ystävyys, Nopsajalan lämmin sulo,
Punasilmän intohimot ja muinaisperimys? Räikeätä sekamelskaa eikä
mitään muuta. Ja räikeätä sekamelskaa samoin tulikansan ja puukansan
hommat sekä lauman päättömät neuvottelut. Sillä te ette tunne
viileitten kallioluolain rauhaa ettekä näytelmää juontipaikoilla päivän
päättyessä. Te ette ole milloinkaan tuntenut aamutuulen puraisua
puitten latvoissa, eikä liioin tunnu suloiselta suussanne tuoreen
puunkuoren maku.
Tahdonpa sanoa, että teidän parempi olisi näitä asioita tuta samoinkuin
minä olen tuntenut, lapsuuden välityksellä. Poikasena olin aivan
toisten poikain kaltainen -- valveilla ollessani. Nukkuessani vain olin
toisellainen. Säännöllisesti olivat uneni pelon sekaisia -- ja pelon
niin oudon ja tuntemattoman, että sen laatu ei ole mihinkään
verrattavissa. Mikään pelko, jota valveilla ollessani olen kokenut, ei
ole ollut sen pelon tapaista, jonka vallassa olin nukkuessani. Sen
laatu ja olemus ovat kokonaan kokemusteni ulkopuolella.
Esimerkiksi: olin kaupungin lapsi, jolle maaseutu oli käsittämätön
alue. Mutta enpä kuitenkaan koskaan unia nähnyt kaupungeista; enkä
liioin taloa tavannut koskaan unissani. Vaikka eipä koskaan
ihmisolentokaan uneni äyräitten yli astunut. Olin nähnyt puita vain
puistoissa ja kuvakirjoissa, mutta unissani vaeltelin rajattomain
metsien halki. Eivätkä nämä unipuut suinkaan olleet pelkkiä varjoja
näyissäni. Ne olivat näöltään tarkat ja selvät. Olin niiden kanssa
tuttavaksi tottunut. Näin joka haaran ja näreen, näin ja tunsin joka
lehden erikseen.
Muistanpa hyvin sen hetken, jolloin valveillani ollen ensi kerran näin
tammen. Katsellessani sen lehtiä, oksia ja pahkoja, juolahti mieleeni
tuskallisen elävästi, että olin nähnyt samanlaisen puun monia,
lukemattoman monia kertoja unissani. Enkä siis myöhemmällä ijälläni
ollenkaan hämmästynyt, kun heti ensi näkemältä tunsin sellaiset puut
kuin kuusen, katajan, koivun ja laakerin. Olin ne kaikki ennen nähnyt
ja katselin niitä siihen aikaankin joka yö unissani.
Niinkuin jo olette älynneet, on tämä ristiriidassa uneksimisen ensi
lain kanssa, sen nimittäin, että unissaan näkee vain sellaista, mitä
valveilla ollessaan on ennen nähnyt taikka sellaisten seikkain
yhteyksiä, jotka valveilla olon elämästä tuttuja ovat. Mutta kaikki
uneni olivat ristiriidassa tämän lain kanssa. Unissani en milloinkaan
nähnyt _mitään_, josta minulla valveilla ollessani oli tietoa.
Unielämäni ja valvova elämäni olivat kumpikin eri elämää, eikä niillä
muuta ollut yhteistä kuin minä itse. Minä olin sellainen yhdistävä
nikama, joka jollain tavalla elin kumpaakin elämää.
Aikaisessa lapsuudessani opin tietämään, että pähkinät olivat kotoisin
sekatavarakaupasta, marjat hedelmäkaupasta; mutta ennenkuin sitäkään
tiesin, poimiskelin unissani pähkinöitä puista taikka noukin ja söin
niitä maassa puitten alla, ja samalla tavalla söin marjoja
köynnöskasveista ja pensaista. Tämä kaikki oli kuitenkin kokemuspiirini
ulkopuolella.
Milloinkaan en unohda sitä hetkeä, jolloin ensi kerran näin mustikoita
pöydälle katettuna. En ollut koskaan ennen nähnyt mustikoita ja
kuitenkin ensi silmäyksestä mieleeni valahti unimuistoja, että olin
vaeltanut halki suomaitten ja syönyt niitä vatsan täydeltä. Äitini
asetti eteeni kupillisen näitä marjoja. Täytin lusikkani, mutta
ennenkuin sen vein suuhuni, tiesin varmasti, miltä ne maistuivat. Enkä
liioin pettynyt. Se oli sama maku, jota olin tuntenut tuhansia kertoja
unissani.
Käärmeitä? Kauan ennenkuin olin kuullut käärmeitä olemassakaan olevan,
ne minua unissani kiusailivat. Ne hiiviskelivät edessäni metsäisillä
ahoilla, syöksähtivät pystyyn iskemään jalkani alta, luikertelivat
syrjään kuivan ruohon läpi taikka yli paljaitten kivipaasien; tai
vainoilivat ne minua puitten latvoihin, kiersivät paksut, kiiltävät
vartensa rungon ympäri ja ajoivat minua yhä korkeammalle tai yhä
ulommaksi heiluville ja rätiseville oksille, missä maan pinta etäällä
allani kiikkuilin pyörryttävässä korkeudessa. Käärmeitä! --
haarakielineen, nappisilmineen ja kimmaltavine suomuineen, niiden
sihinää ja sähinää -- enkö niitä jo aivan hyvin tuntenut ensimmäisenä
sirkuspäivänäni, jolloin näin käärmeenlumoojan niitä nostelevan? Ne
olivat vanhoja ystäviäni, pikemmin vihollisiani, jotka öitäni pelon
peikoilla kansoittivat.
Ollessani viiden vuotias kävin ensi kerran sirkuksessa. Palasin sieltä
kotiin sairaana -- vaan en pähkinöitten ja punaisen lemonaadin takia.
Antakaahan kun kerron. Astuessamme eläinten telttaan, karkea karjunta
vapisutti ilmaa. Minä riuhtasin käteni isäni kädestä ja syöksyin
hurjana takaisin ovesta ulos. Törmäsin yhteen ihmisten kanssa,
lankesin; ja koko ajan kirkuilin kauhusta. Isäni sai minut käsiinsä ja
rauhoitti minua. Hän osotti ihmisjoukkoa, joka ei karjunnasta mitään
välittänyt, ja rohkasi minua vakuuttaen varmaa turvallisuutta.
Mutta vain peläten ja vapisten, hänen alati rohkaistessaan minua,
lähenin vihdoin leijonan häkkiä. Ooh, silmänräpäyksessä sen tunsin.
Peto! Hirvittävä peto! Ja mielikuvituksessani välähti unimuistoni --
keskipäivän aurinko paistaa pitkään ruohoon, villi härkä järsii
rauhassa ruohoa, äkkiä ruoho taipuu kahtia keltaisen ruskean olennon
nopeasti syöksähtäessä esille ja härän selkään, ryskettä ja mylvintää
ja luitten narskumista ja nirskumista; taikka toisella kertaa:
vesilähteen viileä rauha, villi hevonen polvillaan, pelokkaana juomassa
ja sitten se keltaisen ruskea -- aina vain se keltaisen ruskea! --
syöksyntä, hevosen hirnunta ja molskiminen sekä luitten narskuminen ja
nirskuminen; ja vieläkin: hämärtyvä iltarusko ja painostava hiljaisuus
päivän päättyessä, ja sitten mahtava kurkun täytinen karjunta,
äkillinen kuin tuomiopäivän pasuuna ja heti senjälkeen mieletöntä
kirkunaa ja parkua puitten seassa, ja minäkin vapisen pelosta ja olen
niiden monien muitten mukana jotka kirkuvat ja parkuvat.
Nähdessäni sen avuttomana häkkinsä ristikon takana, minä raivostuin.
Kirskutin sille hampaitani, hyppelin ylös alas, härnäilin sitä
päättömillä huudoilla ja irvistelin kaikin tavoin. Se vastasi syöksyen
ristikkoa vastaan ja karjuen minulle avutonta raivoaan. Ooh, se tunsi
minut, sekin, ja päästelemäni äänet olivat muinaisajan ääniä, jotka se
ymmärsi.
Vanhempani pelästyivät. "Lapsi on sairas", sanoi äitini. "Hän on
hysteerinen", sanoi isäni. En ollut milloinkaan heille kertonut,
eivätkä he mitään tienneet. Olin jo kehittynyt salaamaan nämä
kaksinaisuuteni asiat, personani kaksijakoisuuden, kuten luulen olevani
oikeutettu sitä nimittämään.
Näin vielä käärmeenlumoojan sirkuksessa, mutta en sen enempää sinä
iltana. Minut vietiin kotia hermoiltani sairaana ja äärimmilleen
kiihoittuneena, sairaana sen johdosta, että todelliseen elämääni oli
tunkeutunut se toinen unieni elämä.
Olen jo maininnut vaiteliaisuuteni. Vain kerran uskoin sen koko
outouden eräälle toiselle. Hän oli muuan poika -- leikkitoverini, ja me
olimme kahdeksan vuotiaat. Unistani loin hänen nähtävilleen kuvia siitä
menneestä maailmasta, jossa luulen kerran eläneeni. Kerroin hänelle
tämän muinaisajan hirmuja, Luppakorvasta sekä meidän leikeistämme,
sekamelskaisista neuvotteluista ja tulikansasta ynnä heidän
pyydyspaikoistansa.
Hän nauroi minulle ja ivaili sekä kertoi juttuja kummituksista ja
vainajista, jotka öisin vaeltelevat. Mutta eniten hän nauroi minun
heikkopäisille houruilleni. Kerroin hänelle enemmän, mutta sitä
kovemmin hän nauroi. Mitä vakavimmin vannoin, että näin oli näiden
asiain laita, ja hän alkoi tuijottaa minua merkitsevästi. Hän lisäksi
kertaili juttujani eriskummallisuuksina leikkitovereillemme, kunnes
kaikki alkoivat minua merkitsevästi katsella.
Se oli katkera kokemus, mutta otinpa opikseni. Olin erilainen laatuani.
Minussa oli jotakin sellaista luonnotonta, jota he eivät voineet
käsittää ja jonka kertominen saattoi synnyttää vain väärinkäsitystä.
Kun kummitus- ja aavejuttuja kerrottiin, pysyin levollisena. Yrmeänä
hymyilin itsekseni. Ajattelin pelonalaisia öitäni, ja tiesin, että
minun juttuni olivat tosiasioita -- tosia kuin itse elämä, jota eivät
houreet ja mielikuvituksen varjot miedontaneet.
2
Olen sanonut, etten unissani koskaan nähnyt ihmisolentoa. Tämän seikan
havaitsin jo sangen varhain, ja minusta tuntui kiusalliselta tämä oman
heimoni puuttuminen. Jo aivan pienenä lapsena minussa oli kaikkien
unikauhujeni keskessäkin sellainen tunne, että jos vain tapaisin
yhdenkään ihmisen, yhden ainoan inhimillisen olennon, niin pääsisin
uneksumisestani, minua eivät enää kiehtoisi kiduttavat kauhut. Tämä
aatos kierti mieltäni joka yö vuosien vieriessä -- jospa vain voisin
tavata sen yhdenkään ihmisen ja pelastua!
Minun täytyy toistaa, että tämä aatos oli minussa paraillaan
uneksiessani, ja pidän sen todistuksena kahden minuuteni yhteen
sulautumisesta, todistuksena kiinnekohdasta kaksijakoisen olemukseni
molempain osien välillä. Uniolemukseni oli elänyt kauan sitten,
ennenkuin ihmistäkään, sellaisena kuin hänet tunnemme, oli olemassa; ja
toinen valveilla oleva olemukseni ulottui ihmisen olemassa olon
tietopiirissä unieni olemukseen.
Mahdollisesti tätä kirjaa lukevat sielutieteilijät pitävät vääränä sitä
merkitystä, missä käytän sanamuotoa "olemuksen kaksijakoisuus." Tiedän,
miten he sitä käyttävät, mutta minun on pakko käyttää sitä omalla
tavallani paremman sanamuodon puutteessa. Ja nyt käsiksi selitykseen
sen sanamuodon käyttämisen tai väärinkäyttämisen puolesta.
Vasta ollessani nuorukaisijässä, opistossa, sain vihiä unieni
merkityksestä ja niiden syystä. Aivan siihen asti ne olivat olleet
tarkoituksettomia ja vailla ymmärrettävää aihetta. Mutta opistossa
pääsin kehitysopin ja sielutieteen perille ja opin tuntemaan erilaisten
outojen sielun tilojen ja kokemusten selityksen. Esimerkkinä mainittiin
uni ilman halki putoamisesta -- tavallisin uneksuma, jonka kaikki
ihmiset omasta kokemuksestaan yleensä tuntevat.
Tämä, selitti opettajani, oli rotumme muistoperintöä. Sen alkuperä oli
johdettavissa muinaisista esivanhemmistamme, jotka elivät puissa.
Heillä, puissa eläjiä kun olivat, oli alati mielessä pyörivänä vaarana
putoamisen altis mahdollisuus. Moni oli henkensä menettänyt sitä tietä;
kaikki olivat he kokea saaneet pelottavia putoamisia, mutta pelastuneet
tarraillen kiinni oksiin maata kohti pudotessaan.
Vaikka tällä kaupalla olikin suoriutunut pelottavasta putoamisesta, oli
siitä kuitenkin seurauksena säikähdys. Tämä säikähdys sai aikaan
molekyylivaihdoksia aivosoluissa. Nämä molekyylivaihdokset siirtyivät
jälkeläisten aivosoluihin, muuttuivat lyhyesti sanoen rodun
muistoperinnöksi. Kun siis nukkuessa tai unen laiteilla torkkuessa
olemme putoavinamme ilman halki ja kipeään todellisuuteen heräämme
juuri ennen maahan syöksymistä, niin silloin mieleemme vain
muistuu, mitä tapahtui puissa asuville esivanhemmillemme ja
mikä on aivovaihdosten kautta painettu rotumme perinnölliseksi
luonnerakenteeksi.
Tässä ei ole mitään outoa, enemmän kuin on mitään outoa vaistossa.
Vaisto on vain tapa, joka on painettu perinnöllisyys-aineksiimme, siinä
kaikki. Sivumennen muuten on huomattava, että tässä putoamisessa, joka
on niin tuttu sinulle ja minulle ja meille kaikille, me emme
milloinkaan ehdi maahan asti. Sen uneksuminen olisi turmiota. Ne puissa
asuvat esivanhempamme, jotka maahan syöksyivät, kuolivat paikalla.
Heidän pudotessaan säikähdys kyllä vaikutti aivosoluihin, mutta he
kuolivat heti, ennenkuin ehtivät jälkeläisiä saamaan. Sinä ja minä, me
olemme niiden jälkeläisiä, jotka eivät maahan syöksyneet; siksi emme
koskaan unissamme maahan asti ehdi.
Ei ole meillä milloinkaan tätä putoamisen tunnetta ollessamme täysin
valveilla. Valvova olemuksemme ei ole sitä kokenut. Senpätakia -- ja
tämä johtopäätös on eittämätön -- täytyy sen olemuksen olla kokonaan
toinen ja eri, joka putoaa meidän nukkuissamme ja joka on sellaista
putoamista kokenut -- jolla, lyhyesti sanoen, on muistossa rotumme
muinaisaikojen kokemuksia, aivan samoin kuin valvovalla olemuksella on
muistossa valveilla saatuja kokemuksiamme.
Vasta tältä kannalta aprikoiden aloin nähdä valoa. Ja nopeasti puhkesi
nähtävilleni häikäisevän kirkkaana, valoisana ja selvänä kaikki, mikä
oli ollut lumottua ja kammottavaa ja luonnottoman mahdotonta
uneksumissani. Unissani ei ollutkaan valveilla oleva olemukseni minua
ohjaamassa; se oli toinen ja eri olemus, jonka hallussa oli kokonaan
erilainen kokemusvarasto ja joka uniini sirotti muistoja näistä
kokonaan erilaisista kokemuksista.
Mikä oli tämä olemus? Milloin oli se itse elänyt valveilla olon elämää
tällä tähdellä ja kerännyt tämän outojen kokemusten varaston? Nämä
olivat kysymyksiä, joihin uneni itse vastasivat. Hän oli elänyt
kaukaisessa muinaisuudessa, jolloin maailma oli nuori, sinä aikana,
jota me sanomme keski-pleistocene aikakaudeksi. Hän putoili puista,
mutta ei maahan syöksynyt. Hän älähteli pelosta leijonain karjuessa.
Häntä vainosivat raivoavat pedot, kuolettavat käärmeet häntä
ahdistivat. Hän soperteli heimolaistensa neuvotteluissa. Hän sai
osakseen raakaa kohtelua tulikansan käsissä sinä päivänä, jolloin hän
heitä pakeni. Tämä toinen minäni on esivanhempieni esivanhin, heidän
edeltäjänsä sukuni muinaisessa polvennossa, itse sen polven
jälkeläinen, jolle kauan ennen hänen aikaansa sormet ja varpaat
kehittyivät ja joka puihin kiipeili.
Mutta kuulenpa teidän epäilevän: miksi ei näitä sukumuistoja ole
meilläkin samalla tavalla, koskapa meissäkin on hämäräperäinen
kaksoisolemus, joka ilman halki putoaa meidän nukkuessamme?
Ja saatanpa vastata toisella kysymyksellä: Miksi on kaksipäisiä
vasikoita? Ja oma vastaukseni on, että ne ovat luonnon oikkuja. Ja
samoin vastaan teidän kysymykseenne. Minussa on tämä kaksoisolemus ja
nämä täydelliset rotumuistot, koska olen luonnon oikku.
Mutta sallikaa minun selittää pitemmältä. Meidän tavallisin
rotumuistomme on ilman halki putoamiseni. Tämä kaksoisolemus on sangen
hämäräperäinen. Putoamiseni on melkein ainoa sen muisto. Mutta monella
meistä on tarkemmat, täsmällisemmät kaksoisolemukset. Monet meistä
näkevät unia pakenemisesta, vainoavasta hirviöstä, kummituksesta,
tukehtumisesta ja matelijoista ja madoista. Lyhyesti, meissä kaikissa
on kyllä tämän kaksoisolemuksen jätteitä, mutta toisista se on melkein
hävinnyt, kun taas toisissa sitä on runsaammin tavattavissa.
Minussa tätä kaksoisolemusta on tavattoman runsaassa määrässä.
Kaksoisolemukseni on melkein yhtä voimakas kuin varsinainen
olemuksenikin. Ja tässä suhteessa olen, kuten sanottu, oikku --
perinnöllisyyden oikku.
Ja nyt ennenkuin alotan kertomukseni, tahdon rientää niiden epäileväin
sielutiede-Tuomaitten edelle, jotka ovat kärkkäitä ilkkuilemaan, ja
jotka muuten varmasti väittäisivät, että unieni yhdenmukaisuus on
liiallisen tutkimuksen seuraus ja itsetiedoton keksintö, jonka tietoni
kehitysopista ovat tuoneet uniini. Ensiksikään en ole milloinkaan
ollut uuttera tutkija. Luokkatovereistani viimeisenä suoriusin
tutkinnoistani. Enemmän olin innostunut voimaharjoituksiin ja -- ei ole
mitään syytä olla sitä tunnustamatta -- biljardiin.
Ei minulla sitäpaitsi ollut mitään tietoa kehitysopista, ennenkuin
korkeakoulussa, vaikka jo lapsuudessani ja nuoruudessani olin unissani
elänyt kaikki tämän toisen, muinaiselämän yksityiskohdat. Tahdonpa
kuitenkin sanoa, että nämä yksityiskohdat olivat sekavat ja hajanaiset,
kunnes pääsin kehitystieteen perille. Kehitysoppi oli avain. Se
selitti, se valoi tervettä järkeä muinaisperimyksellisissä aivoissani
vallitsevaan sekamelskaan, aivoissani, jotka nykyaikana ja
säännöllisesti toimivina olivat vaikutelmia vastaan ottaneet
muinaisuudesta niin kaukaa, että se ulottui ihmissuvun kalseaan
syntyaikaan asti.
Sillä tässä muinaisuudessa, jota olen kokenut, ei ollut olemassa
ihmistä sellaisena kuin hänet nyt tunnemme. Hänen syntymisaikanaan on
minun täytynyt elää ja olentona olla.
3
Varhaisen lapsuuteni tavallisin uni oli tämän laatuinen: Olin olevinani
sangen pieni ja makaavinani käpertyneeenä kokoon jonkinlaisessa oksista
ja risuista rakennetussa pesässä. Joskus makasin selälläni. Tässä
asemassa olin olevinani tuntikausia, katsellen päivänpaisteen leikkiä
lehvikössä yläpuolellani ja kuinka tuuli pani lehdet lepattelemaan.
Usein itse pesäkin leijaili edestakaisin, kun tuuli oli ankara.
Mutta aina sillä tavalla pesässä maatessani olin sellaisen tunteen
vallassa, että allani oli valtava avaruus. Koskaan en sitä nähnyt, en
koskaan kurkistanut pesän laidan yli nähdäkseni; mutta minä tunsin sen
ja pelkäsin sitä avaruutta, joka aivan allani oli väjyksissä ja aina
minua uhkasi kuin jonkun kaikki nielevän hirviön kita.
Tätä unta, jonka kestäessä olin rauhallinen ja joka oli enemmän
jonkinlaista olemista kuin toiminnallista kokemusta, näin sangen usein
varhaisessa lapsuudessani. Mutta äkisti saattoi aivan siihen sekaan
syöksyä outoja muotoja ja julmia tapahtumia, myrskyn pauhua ja
räiskettä tai vieraita näköaloja sellaisia, joita en ikinä ollut
valveilla ollen nähnyt. Tuloksena siitä oli säikähdystä ja painajaisia.
En voinut siitä mitään ymmärtää. Siinä ei ollut mitään jatkuvaa
johdonmukaisuutta.
En uneksinut, näettehän, yhtäjaksoisesti. Joskus olin nuoren maailman
pikkarainen lapsi, lepäillen pesässäni puussa; seuraavassa hetkessä
olin nuoren maailman täyskasvuinen mies, tappelussa ilkeän Punasilmän
kanssa; ja heti sen jälestä taas olin varovaisesti kapuamassa alas
vesilähteelle päivän helteen ahdistaessa. Tapahtumat, jotka nuoressa
maailmassa olivat sattuneet vuosien väliajoilla, ilmestyivät minulle
muutaman minuutin tai sekunnin kuluessa.
Se oli kaikki sekasotkua, mutta tällä sekasotkulla en aio teitä
rasittaa. Vasta ollessani nuori mies ja uneksittuani useita tuhansia
kertoja, kaikki tämä järjestyi ja kävi selväksi ja ymmärrettäväksi.
Silloin sain ajasta vihiä ja saatoin toisiinsa liittää tapahtumia ja
tekoja oikeassa järjestyksessä. Siten pystyin uudelleen rakentamaan
hävinneen nuoren maailman sellaisena kuin se olemassa oli siihen
aikaan, jolloin siinä elin tai siihen aikaan, jolloin toinen minäni
siinä eli. Ajan erotus ei merkinnyt mitään, sillä minäkin, nykyaikainen
ihminen, olin palannut takaisin ja elänyt samaa muinaista elämää toisen
minäni kanssa.
Teidän mukavuutenne vuoksi, ja koska tämä ei pyri olemaan mikään
sosiologinen esitelmä, tahdon kehystää yhteen eri tapahtumat
ymmärrettäväksi kertomukseksi. Sillä kaikissa unissani esiintyy
kuitenkin eri tapauksia sitova yhtäjaksoinen johtolanka. Esimerkiksi
ystävyyteni Luppakorvan kanssa. Samoin Punasilmän vihollisuus ja
Nopsajalan rakkaus. Kaikki yhtenä kokonaisuutena on melkoisen
yhtenäinen ja mieltä kiinnittävä tarina; olen varma, että olette samaa
mieltä.
Paljon en muista äitiäni. Varhaisin muisto mahdollisesti, mikä minulla
hänestä on -- ja varmasti syvimmin mieleen painunut -- on seuraava:
Olin makaavinani maassa. Olin hiukan vanhempi kuin pesäpäivinäni, mutta
yhä avuton. Kieriskelin kuivien lehtien seassa, leikittelin niillä ja
laskettelin kurkustani kirahtelevia, sirahtelevia ääniä. Aurinko
paistoi lämpimästi, ja minä olin onnellinen ja hyvällä tuulella. Olin
pienellä avoimella aholla. Joka puolella ympärilläni oli pensaita ja
sanajalan tapaisia kasveja, ja ylläni oli metsäpuun runkoja ja oksia.
Äkkiä kuulin äänen. Nousin istumaan ja kuuntelin. Mitään liikettä en
tehnyt. Heikot äännähdykseni kuolivat kurkkuuni, ja istuin kuin
kivettynyt. Ääni kävi lähemmäksi. Se oli kuin sian röhkimistä. Sitten
aloin kuulla ääntä, joka syntyi jonkun olennon tunkeutuessa läpi
pensaston. Sen jälkeen näin sanajalkojen huiskuvan jonkun kulkiessa.
Sitten sanajalat taipuivat kahta puolta, ja näin hehkuvat silmät,
pitkän kärsän ja valkeat torahampaat.
Se oli villisika. Se tuijotti minua uteliaasti. Se röhkäsi kerran tai
pari ja vaihteli ruumiinsa painoa toiselta etujalalta toiselle, samalla
heilutellen päätään puoleen ja toiseen ja huiskutellen sanajalkoja.
Minä yhä istuin kuin kivettyneenä, tuijotin silmääni räpäyttämättä
karjua, ja sydäntäni vihloi pelko.
Tätä liikkumattomuutta ja äänettömyyttä minun puoleltani nähtävästi
odotettiinkin. Minun ei pitänyt huutaa pelon ahdistaessa. Se oli
vaiston määräys. Ja niin siinä istuin odotellen, en tiennyt mitä. Karju
työnsi sanajalat syrjään ja astui aholle. Uteliaisuus sen silmistä
katosi, ja ne hehkuivat julmina. Se keikautti uhkaavasti minulle
päätään ja astui askeleen eteenpäin. Astui toisen ja kolmannen.
Silloin minä huusin... tai kirkasin -- en voi sitä kuvailla, mutta se
oli vihlova ja hirvittävä huuto. Ja sitäkin nähtävästi asiain tällä
kannalla ollessa minulta juuri odotettiin. Koko läheltä kajahti
vastaushuuto. Minun ääneni näytti hetkeksi ällistyttäneen karjun, ja
sen heiluillessa ja tasapainoaan vaihdellessa epäröivänä syöksyi
eteemme uusi ilmiö.
Hän, äitini, oli kuin iso orangutangi tai kuin simpanssi, mutta
kuitenkin räikeällä ja määrätyllä tavalla aivan erilainen. Hän oli
rotevampi rakenteeltaan kuin ne ja vähemmän karvainen. Hänen
käsivartensa eivät olleet niin pitkät ja hänen takaraajansa olivat
vankemmat. Hänellä ei ollut mitään vaatteita -- vain luonnolliset
karvansa. Ja voinpa sanoa teille, että hän oli raivotar kiihoittuneena.
Ja raivottarena hän nyt syöksyi nähtäville. Hän narskutteli hampaitaan,
väänteli pelottavasti kasvojansa, ärisi ja päästeli alinomaa huikeita
huutoja, jotka kuuluivat kuin "Kh-ah! kh-ah!" Niin äkkiä ja hirveänä
hän ilmestyi, että karju ehdottomasti hätkähti puolustusasemaan ja
kohotti harjaksensa hänen posahtaessaan sitä kohti. Sitten hän kumartui
minun puoleeni. Karjulta hän oli säikäyttänyt aivan hengen salpauksiin.
Minä tiesin täydelleen, mitä tehdä äitini voittamana hetkenä. Hypähdin
häntä vastaan, tartuin häntä vyötäisiin ja pidin kiinni käsin ja jaloin
-- niin, jaloin; saatoin jaloillani yhtä hyvin kiinni pidellä kuin
käsillänikin. Kiinteästi hänessä riippuessani voin tuntea hänen
karvojensa kinnauksen, kun ponnistellessa hänen ihonsa ja lihaksensa
niiden alla liikkuivat.
Kuten sanottu, hypähdin häntä vastaan ja samalla hän loikkasi suoraan
ilmaan, tarttui käsillään kohdalla riippuvaan puun oksaan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä karju torahampaitaan louskuttaen viiletti alitsemme
maata pitkin. Se oli päässyt ällistyksestänsä ja juoksi eteenpäin,
päästellen suustaan kiljauksia kuin pasuunasta. Se olikin
kutsumushuuto, sillä heti sen jälkeen olentoja syöksyi halki
sanajalkain ja räiskettä kuului kaikkialta.
Joka taholta villisikoja röhki aholle -- kymmenittäin. Mutta äitini
heilauttihe paksun oksan laelle kymmenkunta jalkaa korkealle maasta;
minä hänestä yhä kiinni pitelin ja siellä kyyröttelimme turvassa.
Äitini oli sangen kiihtynyt. Hän rääkyi, kirkui ja toraili hampaitaan
louskuttavalle harjaksiselle laumalle, joka oli allemme kerääntynyt.
Vapisten minäkin tirkistelin alas äksyjä petoja ja yritin parastani
matkiakseni äitini huutoja.
Etäämpää kajahteli samallaisia huutoja, vain syvemmän luontoisia,
jonkinlaisella karkealla bassoäänellä. Nämä kävivät joka hetki
äänekkäämmiksi, ja pian näin hänen, isäni, lähestyvän -- ainakin kaikki
ajan merkit osottivat, että hän oli isäni.
Hän ei ollut erittäin miellyttävä isäksi. Hän näytti puoliksi ihmiseltä
puoliksi apinalta, ei ollut enää apina, mutta ei vielä ihminenkään. En
osaa häntä kuvailla. Ei ole tätä nykyä mitään hänen näköistään maan
päällä, ei maan alla eikä maan sisässä. Hän oli iso mies sen ajan
mieheksi, ja hänen täytyi painaa ainakin sata kolmekymmentä naulaa.
Hänen kasvonsa olivat leveät ja latuskaiset, ja kulmakarvat riippuivat
hänen silmiensä edessä. Itse silmät olivat pienet, syvälle painuneet ja
aivan lähekkäin. Hänellä ei ollut varsinaista nenää ollenkaan. Se oli
litistynyt ja leveä ja nähtävää vartta vailla; sieramet olivat kahtena
aukkona kasvoissa, avautuen ulospäin eikä alaspäin.
Otsa oli taipunut taaksepäin silmistä lähtien ja hiukset alkoivat heti
silmien rajalta ja taipuivat yli pään. Itse pää oli nurinkurisen pieni
ja sitä kannatti yhtä nurinkurisen paksu, lyhyt kaula.
Hänen ruumiinsa muodostus oli sangen alkuperäinen -- niinkuin oli
kaikkien meidän ruumiimme. Rinta oli sisään painunut, aivan
ontelomaisesti; eikä ollut ruumiissa pyöreäpalkoisia lihaksia, eivät
olleet hartiat leveät, ei soreata suoruutta, ei sopusointuista muhkeata
muotoa. Voimaa se edusti, se isäni ruumis, kauneutta puuttuvaa voimaa,
julmaa, kouristamaan, pusertamaan, rutistamaan ja hävittämään määrättyä
alkuvoimaa.
Hänen lonkkansa olivat ohuet, sääret heikot ja karvaiset, koukkuiset ja
jäntevälihaksiset. Ne näyttivät itse asiassa enemmän käsivarsilta kuin
takaraajoilta. Ne olivat käpristyneet ja pahkaiset, eikä niissä
suuresti ollut sitä pohkeitten täyttä pulleutta, joka näköä antaa sinun
säärillesi ja minun. Muistan, ettei hän voinut kulkea jalkapohjallaan.
Sentakia että se oli rakennettu kiinni tarttumista varten, enemmän
käden kuin jalan näköinen. Isovarvas ei ollut toisten varpaitten kanssa
rinnakkain, vaan oli niitä vastassa kuin peukalo, ja tämän takia hän
sillä saattoi tarttua kiinni.
Mutta hänen ulkonäkönsä ei ollut sen merkillisempi kuin se tapa, jolla
hän tuli minun ja äitini luokse, meidän kyyröttäessämme kiukkuisten
villisikain yläpuolella. Hän tuli puita myöten, hypellen oksalta
toiselle, puusta puuhun; ja hän tuli nopeasti. Voin hänet nähdä nyt
valvoessanikin ja tätä kirjoittaessani, miten hän heilahtelihe puissa,
tämä nelikätinen, karvainen olento, ulvoen raivoisana, silloin tällöin
pysähtyen takomaan rintaansa puristetulla nyrkillään, hypellen kymmenen
ja viidentoista jalan aukeitten yli, tarttuen oksaan toisella kädellään
ja heilauttaen itsensä toisen aukeaman poikki jälleen toiseen oksaan
tarttuakseen ja siten yhä edelleen koskaan epäröimättä, koskaan
arvelematta, miten jatkaisi tätä kulkuaan kasvavissa puissa.
Ja häntä tarkastellessani tunsin omassa olemuksessani, omissa
lihaksissani kuohuilevaa ja väreilevää halua päästä hypähtelemään noin
oksalta oksalle; ja tunsin myöskin jonkun salaperäisen voiman varmuutta
siinä olemuksessani ja lihaksissani. Ja miksikäs en olisi tuntenut?
Pikku pojathan nähdessään isänsä kirvestä heiluttelevan ja puita
kaatavan tuntevat myös itsessään, että kerran hekin kirvestä
heiluttavat ja puita kaatavat. Ja samoin oli minun laita. Minussa
sykähtelevä elämä valmistautui tekemään samaa, mitä isäni teki, ja
kuiskaili minulle salaisesti ja kiihoittaen kasvavien puitten polkuja
ja lentoja metsissä.
Vihdoin isäni luoksemme saapui. Hän oli tavattoman kiukkuinen. Muistan
hänen eteenpäin työnnetyn alahuulensa pinnistyksen, kun hän katseli
alas villisikoja. Hän ärisi melkein kuin koira ja muistan, että hänen
kulmahampaansa olivat suuret torahampaat ja että ne minuun valtavasti
vaikuttivat.
Hänen käytöksensä oli omiansa vielä enemmän raivostuttamaan sikoja. Hän
katkoi vesoja ja ohuita oksia ja sinkautti ne alas vihollistemme
niskaan. Hän myöskin riippui puussa toisella kädellään ja kiusotteli
sikoja hädin tuskin niiden ulottuvilta ja härnäili niitä, kun ne
hampaitansa louskuttelivat voimattomassa raivossaan. Eikä hän vielä
tähänkään tyytynyt, vaan katkasi tukevan oksan ja riippuen kiinni
toisella kädellään ja jalallaan kutkutteli niiden kylkiä ja sivalteli
niitä kärsään. Tarpeetonta on sanoa, että äitiäni ja minua tämä urheilu
huvitti.
Mutta kaikkeen hauskuuteen sitä väsyy, ja lopuksi isänikin hetken
ilkeästi irvisteltyään läksi opastamaan tietä puita myöten. Nyt minun
kiihkoni pakeni tiehensä ja kävin araksi, pidellen tiukasti kiinni
äidistäni hänen kiipeillessään ja viippaillessaan metsän halki.
Muistan, että oksa hänen painostaan katkesi. Hän lennähti hurjaan
hyppyyn, ja samassa kun puu räiskähti, minut valtasi vihlova tieto
siitä, että me kaksi olimme putoamassa ilman halki. Metsä ja lepattavia
lehtiä tavotteleva päivänpaiste hävisivät näkyvistäni. Vilauksessa näin
isäni äkisti pysähtyvän kulussaan katsomaan, ja sitten kaikki oli
pimeätä.
Seuraavassa hetkessä olin hereilläni hurstilla peitetyllä vuoteellani,
hikoillen, vapisten ja kuvotusta tuntien. Akkuna oli auki, ja kylmää
ilmaa huokui huoneeseen. Yölamppu paloi rauhallisesti. Ja tämän takia
pidän varmana, että villisiat eivät meitä saaneet, että me emme
milloinkaan pohjaa tavanneet; muuten toinen minäni ei olisi täällä nyt
muistamassa tapausta tuhat vuosisataa jälkeenpäin.
4
Yksi merkillinen seikka on näissä esihistoriallisissa muistoissani. Se
on aikamääräysten hämäräperäisyys. En tiedä aina tapausten järjestystä;
enkä liioin aina tiedä, onko eri tapausten välillä kulunut pari kolme
vai neljä viisi vuotta. Saatan vain osapuilleen arvioida ajan kulun
toverieni ulkonäön ja toiminnan vaihdoksista.
Samalla tavalla voin eri tapaukset paikoilleen sijoittaa niiden
johdonmukaisuuden perusteella. Esimerkiksi ei voi millään tavalla
epäillä, että äitini ja minä jouduimme villisikain ajamina puuhun ja
pakenimme ja putosimme ennen niitä päiviä, jolloin tuttavuuden rakensin
Luppakorvan kanssa, hänen, josta tuli poikuuteni leikkitoveri niin
sanoakseni. Ja yhtä varmaa on myös, että näiden kahden tapahtuman
väliajalla minun oli täytynyt luopua äidistäni.
Minulla ei ole mitään muuta muistoa isästäni kuin se, minkä olen
kertonut. Milloinkaan ei häntä näkynyt seuraavina vuosina. Ja sikäli
kuin niitä aikoja tunnen, on ainoa mahdollinen selitys se, että hän
villisikaseikkailun jälkeen pian kuoli. Hänen loppunsa on epäilemättä
täytynyt olla tapaturmainen. Hän oli täysissä voimissaan, ja vain
äkillinen ja väkivaltainen kuolema saattoi hänet tuhota. Mutta enpä
tiedä, millä tavalla hän turmioon joutui -- hukkuiko jokeen vai
käärmekö nieli vai joutuiko vanhan "sapelihampaan", tiikerin, vatsaan
-- se on minun tietojeni ulkopuolella.
Sillä minähän muistan vain itse omin silmin näkemiäni näinä
esihistoriallisina päivinä. Jos liekin äitini tietänyt isäni lopun,
milloinkaan ei hän sitä sanonut. Sitäpaitsi epäilen, tokko oli hänellä
kielellistä taitoakaan riittävästi sellaista tietoa ilmaisemaan.
Silloisella kansalla oli kaikkiaan ehkä kolme- tai neljäkymmentä ääntä
kielellistä ilmaisumuotoa.
Sanon niitä ääniksi, enkä _sanoiksi_, sillä ääniä ne alkuperin olivat.
Mitään sellaista varmaa merkitystä niillä ei ollut, että niitä olisi
voitu muutella adjektiiveiksi ja adverbeiksi. Näitä kielen välineitä ei
vielä silloin oltu keksitty. Sen sijaan että olisimme nimisanojen ja
verbien laatua merkinneet adjektiivejä ja adverbejä käyttämällä, me
merkitsimme äänien laadun niiden laajuuden avulla, vaihtelemalla äänen
paljoutta ja korkeutta, ääntämällä hitaammin tai nopeammin. Ajan pituus
kutakin erikoista ääntä käytettäessä osotti sen merkityksen.
Mitään taivutusta meillä ei ollut. Taivutusmuoto arvailtiin äänen
laadusta. Me puhuimme vain aistiperäisistä asioista, koska me vain
aistimilla havaittavaa ajattelimme. Ajatustemme ilmaisemiseksi
tarvitsimme lisäksi vielä runsaasti liikkeitä ja eleitä.
Yksinkertaisinkin aistimien ulottuvaisuuspiiriin kuulumaton asia oli
kokonaan ajatuskykymme ulkopuolella; ja jos joku sattumalta johtui
ajattelemaan jotakin aistipiirin ulkopuolella olevaa asiaa, oli hänen
sangen vaikeata ilmaista sitä tovereilleen. Sen varalle ei ollut mitään
ääniä. Hänen oli puristaminen ne kielellisen ilmaisupiirin
ulkopuolelta. Jos hän sitä varten ääniä keksi, hänen toverinsa eivät
niitä tajunneet. Silloin hänen oli taas turvautuminen eleisiin, jotka
ajatusta mikäli mahdollista kuvasivat, ja samalla hän toisti tätä uutta
ääntä yhä uudelleen.
Siten kieli varttui. Muutamain käytettävissämme olevain äänien avulla
me pystyimme ajattelemaan ahtaassa piirissä näitten äänien ympärillä;
sitten kävivät uudet äänet välttämättömiksi uusien ajatusten
ilmaisemiseksi. Mutta joskus ajatuksemme liitivät liian etäälle
äänivarastomme edelle ja silloin tavoitimme aistimien ulkopuolisiakin
aatoksia (hämäriä, sen vakuutan), joita emme kokonaan kyenneet tiedoksi
antamaan muulle kansalle. Eikä kieli kovin nopeasti varttunut niinä
päivinä.
Uskokaa pois, me olimme hämmästyttävän yksinkertaisia. Mutta me
osasimme koko joukon muuta, jota ei tänäpäivänä osata. Me voimme
liikutella korviamme, höristää ne pystyyn tai luimistaa pitkin ihoa
mielemme mukaan. Ja voimme helposti raapustaa hartioittemme väliä.
Saatoimme nakella kiviä jaloillamme. Olen tehnyt sitä monet kerrat. Ja
voinpa polvet suorina seisten taivuttaa ruumiini lanteitten kohdalta
eteenpäin, niin että sekä sormien kärjet, että vielä kyynärpäänikin
koskettivat maata. Entä linnunpesien raastaminen -- no niin,
toivoisinpa, että kahdennenkymmenennen vuosisadan poikanen olisi meidät
nähnyt. Mutta me emme munia keränneet. Me ne söimme.
Muistanpa -- mutta minähän poikkean kertomuksestani. Ensiksi sallikaa
minun kertoa teille Luppakorvasta ja ystävyydestämme. Sangen varhain
elämässäni erosin äidistäni. Mahdollisesti tämä tapahtui siksi, että
hän isäni kuoleman jälkeen otti itselleen toisen uroksen. Muutamia
muistoja minulla tästä olennosta on, mutta ne eivät ole paraita. Hän
oli mitätön olento. Hänessä ei ollut mitään vantteruutta. Hän oli liian
kielevä. Hänen pirullinen kirskuntansa kiukuttaa minua vieläkin, kun
sitä ajattelen. Hänen mielensä oli siksi johdonmukaisuutta vailla,
ettei hänellä voinut olla mitään tarkoituksia. Apinat häkeissänsä aina
minua muistuttavat hänestä. Hän oli apinamainen. Siten voin häntä
paraiten kuvailla.
Hän minua alusta pitäen vihasi. Ja pianpa opin pelkäämään häntä ja
hänen kavalia kepposiaan. Milloin vain hän näkyville tuli, minä
kyyristyin äitini puoleen ja turvauduin häneen. Mutta alati vartuin
vanhemmaksi, ja selvää oli, että minun oli yhä enemmän vieraantuminen
hänestä, vieraantuminen yhä loitommaksi. Ja näitä tilaisuuksia Lörppä
odotteli. Lieneepä syytä selittää, ettei meillä nimiä näinä päivinä
ollut. Mukavuuden vuoksi olen itse antanut nimet niille kansan
jäsenille, joiden kanssa läheisemmässä yhteydessä olin ja "Lörppä" on
sopivin määritelmä, minkä voin keksiä oivalliselle isäpuolelleni.
Itselleni olen antanut nimen "Suurhammas." Kulmahampaani olivat
mainittavan isot.
Mutta palatkaamme Lörppään. Hän alinomaa minua pelotteli. Aina hän
minua puristeli ja työnteli, ja tilaisuuden sattuessa hän ei kavahtanut
puremastakaan minua. Usein äitini tuli väliin, ja iloapa oli nähdä sitä
tapaa, millä hän isäpuolen raivon taltutti. Mutta tuloksena kaikesta
tästä oli ihana ja loppumaton perheriita, jossa minä olin
riitakapulana.
Ei, kotielämäni ei ollut onnellista. Hymyillyttää tätä lausepartta
kirjoittaessani. Koti! Mitään kotia minulla ei ollut sanan nykyisessä
merkityksessä. Kotini oli yhteys, ei asunto. Elin äitini huomassa, en
missään talossa. Ja äitini asui kaikkialla ja yön tullen ylhäällä
maasta.
Äitini oli vanhanaikainen. Hän yhä oli takertunut puihinsa. Mutta
edistyneemmät laumamme jäsenet asuivat luolissa joen rinteellä. Äitini
oli epäluuloinen ja edistysvihollinen. Puut olivat kyllin hyvät
hänestä. Tietysti oli meillä erikoinen puumme, jossa tavallisesti yötä
vietimme, vaikka usein käytimme toisiakin yöpuita, kun pimeä meidät
yllätti. Mukavassa haarukan pohjukassa oli jonkinlainen karkeatekoinen
varvuista, oksista ja köynnöksistä rakennettu lava. Se oli enemmän
mahdottoman suuren linnunpesän näköinen kuin minkään muun, vaikka se
oli tuhansin kerroin alkuperäisempi sommittelultaan kuin mikään
linnunpesä. Mutta siinä oli muuan laitos, jota en koskaan ole minkään
linnunpesän yhteydessä nähnyt, nimittäin katos.
Ei se toki ollut sellainen katos, jommoisia ihminen nykyään laittaa!
Eikä liioin sellainenkaan, jommoisia alimmat villikansat rakentelevat
tätä nykyä. Se oli verrattoman paljon kömpelömpi kuin kömpelöinkin
sellaisen ihmisen käsityö, jonka ihmiseksi tunnemme. Se oli kyhätty
kokoon kuin sattumalta, huiskin-haiskin-tavalla. Haarukan yläpuolella
siinä puussa, jossa lepäilimme, oli kasa kuivia oksia ja lehtirojua.
Lähekkäin olevat haarat pitivät koossa niin sanoakseni kurkihirsiä.
Nämä olivat vain tukevia tikkuja, tuuman verran läpimitaltaan. Niiden
varassa oli lehtiromua ja oksia, joita sinne näköjään oli viskelty
melkein tarkoituksettomasti. Mitään kattamista ei oltu yritettykään. Ja
tunnustaa täytyy, että se rankkasateessa vuoti surkeasti.
Mutta Lörppä. Hän sai kotielämän taakaksi sekä äidilleni että minulle,
ja kotielämällä tarkoitan meidän kolmen ryhmäelämää, enkä vuotavaa
pesää puussa. Kaikkien ilkein hän oli minua kiusatessaan. Se oli niitä
tarkoituksia, joissa hän tanakasti riippui pitemmältä kuin viisi
minuuttia. Ja aikain vieriessä äitini oli vähemmän kärkäs minua
puolustamaan. Luullakseni vaikutti Lörpän tavantakainen metelöiminen
sen, että minä aloin olla hänelle rasitukseksi. Joka tapauksessa asema
kävi pahaakin pahemmaksi niin nopeasti, että minun pian vapaaehtoisesti
olisi ollut lähteminen kotoa. Mutta eipähän oltu minun sallittu
tyydyttää mieltäni niin itsenäisellä teolla. Ennenkuin olin
valmistautunut lähtemään, minut ajettiin pois. Tarkoitan tätä aivan
kirjaimellisesti.
Lörppä sai sen tilaisuuden eräänä päivänä, kun olin yksin pesässä.
Äitini ja Lörppä olivat yhdessä lähteneet mustikkasuolle. Hän oli
varmaankin suunnitellut koko menon, sillä kuulin hänen palajavan
yksinään metsän halki, möristen itse kiihoittamaansa raivoa tullessaan.
Samoinkuin kaikki laumamme urokset, ollessaan kiukkuisia tai
koettaessaan kiukkuisiksi päästä, hänkin pysähtyi silloin tällöin
takomaan rintaansa nyrkillään..
Minä tajusin, että asemani oli avuton ja vapisten kyyristyin kokoon
pesässä. Lörppä tuli suoraan puun luokse -- muistan sen olleen tammen
-- ja alkoi kiivetä ylös. Eikä hän hetkeksikään keskeyttänyt
mörinäänsä. Kuten olen sanonut, oli kielemme tavattoman laiha, ja hänen
oli täytynyt siitä puristaa eri tapoja, joiden avulla hän minulle
ilmaisi sammumattoman vihansa minua kohtaan ja aikovansa nyt ja tällä
paikalla tehdä minusta lopun. Hänen kiivetessään haarukkaan, minä
pakenin suurelle ilmaan pistävälle oksalle. Hän minua seurasi, ja minä
etenin yhä kauemmaksi. Lopulta olin pikku oksien ja lehtien seassa.
Lörppä oli aina pelkuri, ja hänen varovaisuutensa oli aina suurempi
kuin hänen kiukkunsa. Hän ei uskaltanut minua seurata pikku oksien ja
lehtien sekaan. Ja sitäpaitsi kun hän oli raskaampi, olisi oksa
katketessaan pudottanut hänet lehvikön halki, ennenkuin olisi minuun
ehtinyt.
Mutta eipä ollut hänen välttämätöntäkään minua tavoittaa, ja hyvinpä se
lurjus sen tiesi! Pahasisuinen ilme kasvoillaan ja hernesilmät
sädehtien julmaa ymmärrystä, hän alkoi huiskuttaa oksaa. Huiskuttaa! --
ja minä olin oksan latvassa pidellen kiinni sen rungosta, joka natisten
katkeili painostani. Ja neljäkymmentä jalkaa alempana oli maan pinta.
Yhä ankarammin ja hurjemmin hän huiskutti, irvistellen minulle
hehkuvata vihaansa. Sitten oli loppu käsissä. Kaikki neljä latvahaaraa
katkesi yhtaikaa, ja minä aloin pudota selkä edellä ja häneen
tuijottaen, yhä käsin ja jaloin pidellen katkenneita oksia. Onneksi ei
ollut allani villisikoja, ja putoamistani hidastivat oksat ja kimmoavat
pensaat:
Tavallisesti putoaminen keskeyttää uneksimiseni, hermoja viiltävä
säikähdys kun riittää hetkessä särkemään tuhansien vuosisatojen poikki
johtavat sillat ja sinkauttamaan minut täysin valveille vuoteelleni,
missä ehkä hiessäni ja vavisten makaan ja kuulen käkikellon tuntia
kukkuvan etuhuoneessa. Mutta tämän kotoa lähtemisunen olen nähnyt
monasti, mutta en koskaan ole siihen herännyt. Aina syöksyn huutaen
pensaston läpi ja moksahdan maahan.
Naarmuisena, rusikoituna ja vikisten makasin paikallani, mihin olin
pudonnut. Tirkistellessäni pensaston läpi ylöspäin, saatoin nähdä
Lörpän. Hän oli puhjennut pirulliseen riemuveisuun ja yhä edelleen
huiskuttamalla oksaa hän tahtia löi. Heti taukosin vikisemästä. En
ollut enää turvassa puissa, ja älysin vaarallista olevan houkutella
liian äänekkäällä murheeni ilmaisulla metsästäviä eläimiä kimppuuni.
Muistan, että kitisemästä lakattuani tarkastelin mielenkiinnolla outoja
valoilmiöitä, joita syntyi, kun vuoroin suljin ja aukoilin kyynelten
kostuttamia silmäluomiani. Sitten rupesin tutkimaan itseäni ja
havaitsin, etten ollut kovinkaan pahoin ruhjoutunut pudotessani.
Paikoin oli karva hankautunut pois ja iho kihnaantunut vereslihalle;
katkenneen oksan terävä sakara oli tunkeutunut kokonaisen tuuman
käsivarteeni ja oikeata lonkkaani, joka ensimmäisenä oli maahan
moksahtanut, särki sietämättömästi. Mutta nämä olivat joka tapauksessa
sangen vähäpätöisiä vammoja. Luu ei mistään ollut särkynyt, ja niinä
päivinä ihmisen liha oli paljon herkempää paranemaan kuin tätänykyä.
Mutta olihan se vaikeanlainen putous, sillä minä nilkuttelin
loukkaantuneen lonkkani takia koko viikon jälestäpäin.
Seuraava tunnelma siinä pensastossa maatessani oli turvattomuutta,
tieto siitä, että olin koditon. Mielessäni päätin, etten ikinä palaa
äitini ja Lörpän luokse. Tahdoin lähteä kauas pois, halki pelottavan
metsän, etsimään itselleni yöpuuta. Ruokaa tiesin löytäväni. Ainakin
edellisen vuoden olin ravintoni suhteen ollut äidistäni riippumaton.
Hän oli minua vain turvannut ja ohjannut.
Ryömin varovasti pensastosta ulos. Kerran katsoin taakseni ja näin
Lörpän yhä hihkuvan ja huiskuttavan oksaa. Se ei ollut mikään huvittava
näky. Tiesin varsin hyvin, miten oli oltava varovainen ja tavattoman
huolellisesti alotin tämän ensimäisen vaellukseni maailmassa.
Ollenkaan en ajatellut, minne mennä. Vain yksi tarkoitus minulla oli:
päästä pois Lörpän ulottuvilta. Kiipeilin puihin ja vaelsin niiden
seassa tuntikausia, kulkien puusta toiseen ollenkaan maahan
laskeutumatta. Mutta mihinkään erikoiseen suuntaan en mennyt enkä
liioin kulkenut taukoamatta. Minun, samoinkuin koko kansan luonteena
oli epäjohdonmukaisuus. Minä olin sitäpaitsi vain lapsi, ja useasti
pysähtelin leikkimään matkallani.
Kotoa lähtiessäni sattuneet tapaukset ovat sangen hämärinä mielessäni.
Uniini eivät ne kaikki ulotu. Paljon on toinen minäni unohtanut ja
varsinkin juuri tältä ajalta. Enkä minä liioin ole kyennyt eri uniani
niin soveltamaan, että ne sillaksi kutoutuisivat sen kuilun yli, joka
on kotipuusta lähtöni ja luolille saapumiseni välillä.
Muistan, että useita kertoja aukeille ahoille jouduin. Näiden yli
loikkailin kauheassa hädässä, laskeusin maahan ja juoksin minkä käpälät
kerkisivät. Muistan, että oli päiviä sateisia ja päiviä paisteisia,
joten yksikseni varmaankin vaeltelin pitkät ajat. Varsinkin uneksun
surkeudestani sateessa ja kärsimyksistäni nälässä sekä miten nälkääni
tyydyttelin. Varsin voimakas vaikutukseltaan on pienten sisiliskojen
pyydystäminen aukean kunnaan paatisella laella. Ne juoksivat kivien
alle, ja useimmat niistä pakoon pääsivät; mutta sattumalta käänsin
erästä kiveä ja sain kiinni yhden. Tältä kummulta minut käärmeet
säikäyttivät pois. Ne eivät minua vainonneet. Lekottelivat vain
litteillä kivillä päivänpaisteessa. Mutta niin kova oli perinnöllinen
pelkoni niiden suhteen, että pakenin melkein yhtä nopeasti kuin jos
olisivat kintereilläni kieriskelleet.
Myöskin nakertelin katkerata kuorta nuorista puista. Hämärästi
muistelen syöneeni monia vihreitä pähkinöitä, joissa oli pehmeä kuori
ja maitomaista ydintä. Ja erityisesti muistan kärsineeni vatsapurua.
Sen olivat tuottaneet mahdollisesti vihreät pähkinät tai ehkäpä
sisiliskot. En tiedä. Mutta tiedänpä, että minua ei kukaan niellyt
niiden useiden tuntien kuluessa, jolloin vatsan väänteet minua maassa
kahlehtivat.
5
Äkkiä topsahtaessani metsän laitaan tapasin edessäni uuden näkymön.
Olin suuren aukean ahon reunassa. Tämän ahon toisella puolella
kohoutuivat korkeat äyräät. Toisella puolen oli joki. Äyräät viettivät
jyrkkinä veteen, mutta muutamin paikoin siellä täällä, missä joskus
maan vieremä oli tapahtunut, oli kulkuteitä. Siinä oli luolissa elävän
kansan juontipaikkoja.
Ja tämä paikka, jonne sattumalta olin saapunut, oli kansan varsinainen
olinpaikka. Se oli kyläkunta, niin sanoakseni, sanaa laajemmassa
merkityksessä käyttäen. Äitini, Lörppä ja minä ynnä muutamat
yksinkertaiset ryhmäkunnat, olimme, jos niin saa sanoa, salomaan
asukkaita. Olimme laumasta osa, vaikka elimme jonkun matkan päässä
siitä. Se oli vain lyhyt matka, vaikka minulta vaellellessani oli
siihen mennyt ainakin koko viikko. Jos olisin suoraan kulkenut, olisin
matkan tunnissa suorittanut.
Metsän laidasta näin äyräällä luolat, ahon ja kulkutiet
juontipaikoille. Ja aholla näin useita kansan olentoja. Minä, lapsi,
olin yksinäni harhaillut viikon päivät. Sinä aikana en ollut
ainoatakaan kaltaistani nähnyt. Olin elänyt peloissani ja turvatonna.
Siksipä nyt heimolaisiani nähdessäni minut valtasi riemu, ja hurjasti
juoksin heitä kohti.