XIV

Tänä maanantaina nousi Barbara varhain ylös, vielä aikaisemmin

kuin tavallisesti, sillä hän saattoi käyttää vain osan aamustaan

koristellakseen taloa ennen juhlakulkueen tuloa.

Hän lähti ensimäiseen messuun kello puoli kuuden aikaan, nautti

hartain mielin herran-ehtoollisen ja alkoi heti kotiin päästyään

tehdä valmistuksiaan juhlaa varten. Hopeiset kynttiläjalat otettiin

esiin kaapista, samoin pienet, kullatut maljakot ja suitsutusastia,

jolta pyhä savu kohoaisi korkeuteen. Barbara hankasi ja kiilloitti

jokaista niistä, kunnes metalli oli peilikirkas. Hän otti myös esiin

hienoja valkoisia pöytäliinoja ja levitti ne pienille pöydille,

jotka hän asetti ikkunoiden eteen ikäänkuin somat Marian-alttarit,

kullakin ristiinnaulitun tai Pyhän Neitseen kuva, ja vahakynttilät sen

kummallakin puolella...

Sitten piti hänen ajatella myöskin talon koristamista ulkopuolelta,

sillä kaikki kilpailevat tänä päivänä hurskaassa innostuksessa

keskenään. Pitkin julkisivua oli jo asetettu noita pronssioksaisia

kuusia, joita talonpojat käyvät kaupittelemassa ovelta ovelle ja jotka

muodostavat katujen varsille kaksinkertaisen pensasaidan.

Barbara ripusti parvekkeiden ympäri paavillisissa väreissä upeilevia

seinäverhoja, neitseellisesti poimuttelevia valkoisia kaistoja. Hän

meni ja tuli näppäränä ja toimeliaana, täynnä hartautta ja kunnioitusta

pidellessään näitä koristuksia, joita käytettiin kerran vuodessa ja

joita hänen mielestään ympäröi pyhyyden sädekehä, ikäänkuin olisivat

papilliset kädet, niille valeltu vihitty öljy tai milloinkaan

haihtumaton vihkivesikaste pyhittänyt ne. Hänestä tuntui kuin olisi hän

ollut sakaristossa.

Nyt tuli hänen vain täyttää vasut kukilla ja vihreillä lehdillä, joita

jokaisen talon palvelijatar siroittaa kadulle kevyeksi mosaiikiksi,

moniväriseksi matoksi, kun juhlasaatto sivuuttaa talon. Barbara touhusi

kokonaan hurmaantuneena tuoksuvista samettihaavoista, liljoista,

päivänkakkaroista, salvioista, hyvänhajuisista rosmariineista ja

ruovonkorsista, joita hän leikkeli lyhyiksi pätkiksi. Ja hän upotti

mielihyvällä kätensä vasuihin, jotka täyttymistään täyttyivät.

Nämä irralliset teriöt, tämä raitis kukkaisvanu, nämä kasviuntuvat

vilvoittivat hänen kättään.

Avonaisista ikkunoista tunkeutui huoneisiin kaikkien kirkonkellojen

yhteissoitto yhä voimakkaampana, kolkkareen toisensa jälkeen alkaessa

heilua.

Ilma oli pilvinen ja harmahtava; oli noita epämääräisiä toukokuun

päiviä, jolloin pilvistyneelläkin taivaalla loistaa ikäänkuin salainen

ilo. Ja tämän kuulakan ilman välityksellä, joka pani aavistamaan

lähestyvää kellojensoittoa, tarttui ilo itse kelloihinkin: noilla

vanhoilla kelloilla, — voimattomilla, kainalosauvojen varassa

hoippuvilla mummoilla, luostarien kelloilla, — kotonakyyröttävillä

ja sairailla vanhojen tornien kelloilla, jotka kaiken vuotta

pysyttelevät suojelevissa tornikammioissaan, mutta lähtevät liikkeelle

ja lyöttäytyvät yhteen, kun Pyhän Veren juhlakulkueen päivä

vaikenee, kaikilla niillä näytti olevan kuluneitten pronssipukujensa

päällä rattoisat valkoiset messukaavut, poimukkaat ja laskostetut

pellavavaatteet. Barbara kuunteli kellojen pauhua, — valtavaa

tuomiokirkon kelloa, joka kumisi vain suurina juhlapäivinä, verkalleen

ja tummasti takoen hiljaisuutta kuin moukarin iskuin. Ja lähitornien

kaikkien pikku kellojenkin keskuudessa ilmeni iloista hopeapukujen

leiskunaa, joka sekin tuntui järjestäytyvän samoaviksi saattueiksi

avaruuteen...

Barbaran hurskas mieli tunsi ylennystä; ilmassa tuntui tänä aamuna

leijuvan hehkuvaa hartautta, hurmio tuntui kukittavan taivasta noiden

täyttä vauhtia heiluvien kellojen soinnuilla, — oli kuulevinaan

näkymättömien siipien havinaa, enkeliparven liitelyä ohitse.

Ja tämä kaikki tuntui tunkeutuvan hänen sieluunsa — sieluunsa, jossa

hän vielä tunsi Jeesuksen läheisyyden, — jossa ehtoollisleipä, jonka

hän oli nauttinut aamumessussa, vielä säteili ehjänä ja kokonaisena

pyörylänä, minkä keskustassa hän näki eräät kasvot.

Vanha palvelijatar ajatteli jälleen Jeesuksen hyvyyttä, joka tällä

hetkellä todella oli hänen sydämessään, ja hän teki ristinmerkin ja

alkoi rukoilla, ajatuksissaan sakramentti ja suussaan vielä ikäänkuin

sen makukin...

Nyt soitti isäntä häntä; oli hänen aamiaisaikansa. Hugues käytti

tilaisuutta ilmoittaakseen hänelle, että hän odotti päivälliselle

vierasta, joten Barbaran tuli ryhtyä toimenpiteisiin siltä varalta.

Barbara oli hämmästynyt; hänen isäntänsä luona ei vielä milloinkaan

ollut käynyt ketään vierasta! Se tuntui hänestä omituiselta; äkkiä

juolahti hänen mieleensä kauhea ajatus: tapahtuisikohan nyt se, mitä

hän oli ennen pelännyt, vaikka hän ei enää ollut pitkiin aikoihin sitä

ajatellut, päästyään jo täysin rauhoittumaan siitä huolesta? Niin,

kenties oli nyt tulossa se nainen, josta sisar Rosalie oli puhunut!

Barbara tunsi veren jähmettyvän suonissaan... Siinä tapauksessa oli

hänen päätöksensä valmis, hänen velvollisuutensa mutkaton ja selvä:

sillä avata ovi tuolle olennolle, tarjoilla hänelle pöydässä, palvella

häntä, tulla osalliseksi heidän syntiinsä — siitähän oli hänen

rippi-isänsä hänet jyrkästi kieltänyt! Ja tällaisena päivänä! Päivänä,

jolloin Jeesuksen verta kannettaisiin heidän talonsa ohitse! Ja hän kun

oli käynyt herranehtoollisella tänä aamuna! Ei, ei, se oli mahdotonta.

Hänen täytyi heti luopua paikastaan.

Hän tahtoi saada selvyyttä ja kysyi sillä viattomalla hirmuvallalla,

jota palvelijattaret helposti johtuvat omaksumaan nuortenmiesten ja

leskien taloudessa tällaisissa maaseutukaupungeissa:

— Kenenkä herra on kutsunut päivälliselle?

Hugues vastasi, että Barbara menetteli sopimattoman rohkeasti

kysyessään sellaista ja että hän kyllä ajoissa saisi siitä tiedon,

silloin kun vieras saapuisi.

Mutta Barbaran oli kokonaan vallannut epäluulo, joka tuntui hänestä

yhä enemmän ja enemmän todennäköiseltä. Tuntien sydämessään pelkoa,

todellista kauhua, hän päätti ennemmin heittää kaikki yhden arvan

varaan kuin antaa yllättää itsensä, ja hän jatkoi:

— Onko se ehkä joku nainen, jota herra odottaa luokseen?

— Barbara! huudahti Hugues, kasvoillaan ihmettelevä ja hiukan ankara

ilme.

Mutta Barbara jatkoi silmää räpäyttämättä:

— Minun täytyy nimittäin saada tietää se edeltäkäsin. Sillä jos herra

odottaa jotakuta neitiä, niin minun täytyy ilmoittaa herralle, etten

minä voi tarjoilla pöydässä.

Hugues oli tyrmistynyt: uneksiko hän, vai oliko Barbara tullut hulluksi?

Mutta Barbara toisti päättävästi, että hän menisi matkoihinsa; hän

ei voisi jäädä tänne: häntä oli jo varoitettu; hänen rippi-isänsä

oli käskenyt hänen menetellä täten. Hän ei voinut osottaa julkista

tottelemattomuutta, hän ei saattanut heittäytyä kuolemansynnin valtaan,

kuollakseen pahalla, äkillisellä kuolemalla ja joutuakseen helvettiin.

Hugues ei aluksi ymmärtänyt yhtään mitään; vähitellen alkoi hänelle

selvitä, että hänen suhteensa oli tullut tunnetuksi, — että juoruja

kierteli kaupungilla ja että häntä vastaan oli vehkeilty. Siis

Barbarakin tiesi sen! Ja hän uhkasi mennä matkoihinsa, jos Jane tulisi?

Jane oli siis varmaankin hyvin halveksittu, koska tämä yksinkertainen

palvelijatar, joka oli kiintynyt häneen monivuotisella tottumuksella

ja oman etunsakin tähden, tuhansilla langoilla, joilla jokainen

päivä yhdistää ja sitoo kahdenkesken eläviä olentoja, kuitenkin piti

parempana katkaista ne kaikki yhdellä kertaa kuin palvella Janea yhtä

ainoatakaan päivää.

Hugues tunsi itsensä aivan avuttomaksi, masentuneeksi tästä äkillisestä

vastustuksesta, joka niin odottamattomasti pilasi tämän päivän kaikki

iloiset toiveet. Alistuva ilme kasvoillaan hän sanoi:

— No niin, Barbara, silloin voitte mennä.

Vanha palvelijatar tarkasteli häntä, ja äkkiä valtasi sääli hänen hyvän

maalaissielunsa, kun hän huomasi isäntänsä kärsivän, ja hän mutisi

päätään pudistellen tuolla laulavalla äänellä, jonka luonto on antanut

naiselle nukuttamista, tuutimista varten:

— Oi Jeesus! herra-raukkani!... Ja sellaisen naisen tähden, huonon

naisen, joka pettää teitä...

Niin oli hän yhden silmänräpäyksen ajan, unohtaen jumalaisen säälin

aateloimana kaikki estävät aidat, ollut äidillinen purkautuessaan tähän

huudahdukseen, joka pulpahti ilmoille kuin vilvoittava ja parannusta

lupaava lähde...

Mutta Hugues vaati häntä vaikenemaan, suuttuneena hänen

sekaantumisestaan, nöyryytettynä, kun Barbara rohkeni puhua Janesta

ja vielä sellaisessa äänilajissa! Hän itse erotti Barbaran, ja heti

paikalla. Huomenna voisi hän tulla noutamaan tavaransa. Mutta tänään

oli hänen mentävä, heti!

Viimeisetkin epäilykset, joita Barbaralla olisi voinut olla näin

äkillisestä eroamisesta, haihtuivat näiden kiivaiden sanojen johdosta.

Barbara otti ylleen hienon mustan levättinsä. Hän oli tyytyväinen

itseensä ja siihen, että oli uhrannut itsensä velvollisuudelleen ja

Jeesukselle, joka oli hänen sydämessään...

Ja niin lähti hän rauhallisesti ja kaipauksetta pois talosta, jossa

hän oli elänyt viisi vuotta. Mutta ennen lähtöänsä hän siroitti talon

eteen kukkaisvasujen sisällön, jonka hän oli kaatanut esiliinaansa,

jotta katu ei tältä ainoalta kohdalta olisi kukittamaton juhlakulkueen

mennessä ohitse.