Jane otti varoituksen varteen. Seikkailijatarvaistollaan oli hän
käsittänyt, millainen valta hänellä oli Huguesiin. Hugues oli aivan
täynnä Janea, Jane voisi menetellä hänen kanssaan miten vain tahtoi.
Muutamilla sanoilla oli Jane rauhoittanut hänet, puhdistanut itsensä
hänen silmissään ja noussut jälleen valtaistuimelleen. Jane oli
laskenut, että Hugues siinä iässä, niin sairas ja pitkällisten
surujen murtama kuin hän oli ja niin paljon kuin hän oli muuttunut
näissä muutamissa kuukausissa, ei voisi elää enää kauvan. Mutta häntä
pidettiin rikkaana, hän oli muukalainen ja eli aivan yksinään tässä
kaupungissa, missä hän ei tuntenut ketään. Kuinka typerää olisikaan
antaa mennä käsistään tämän perinnön, jonka hän niin helposti saattoi
toimittaa itselleen.
Jane muuttui säännöllisemmäksi elintavoiltaan, kävi harvoin ulkona ja
ilmoitti aina jonkun uskottavan syyn sekä varoi enää antamasta aihetta
panettelulle.
Häntä alkoi haluttaa käydä Huguesin talossa, tuossa kookkaassa,
vanhanaikaisessa rakennuksessa Rukousnauha-rantamalla, joka näytti niin
varakkaalta, mutta jonka läpitunkemattomat pitsiverhot, painautuen
ikkunaruutuja vasten kuin härmäkuviot, estivät ohikulkijoita
arvaamasta, mitä talon sisällä tapahtui.
Jane olisi mielellään tahtonut päästä sinne saadakseen sisustuksen
ylellisyydestä selville Huguesin omaisuuden, arvioidakseen hänen
huonekalunsa, hänen hopeansa, jalokivensä, kaikki mitä hän sieltä
toivoi, ja tehdäkseen ajatuksissaan laskelmansa, minkä mukaan hän
sitten sovelluttaisi päätöksensä.
Mutta Hugues ei koskaan ollut suostunut hänen pyyntöönsä.
Jane pyysi ja hyväili... Heidän suhteessaan oli nyt jonkunlaista
keväänomaista lämpöä, lauhkeata, ruusunpunervaa kirkkautta paenneen
sadekuuron jälkeen... Juuri nyt tarjoutui oivallinen tilaisuus: oli
toukokuu; seuraavana maanantaina vietettäisiin Pyhän Veren juhlaa,
kannettaisiin — nyt niinkuin joka vuosi jo vuosisatojen aikana oli
kannettu — ympäri kaupunkia pyhäinjäännöslipasta, jossa säilytettiin
Jeesuksen kylkeen pistetystä haavasta kihonnutta veripisaraa...
Juhlasaatto kulkisi pitkin Rukousnauha-rantamaa, ohi Huguesin
ikkunoiden. Jane ei ollut milloinkaan nähnyt tätä kuuluisaa
juhlakulkuetta ja ilmaisi halunsa saada nähdä sen. Kulkue ei
sivuuttaisi hänen asuntoansa, joka sijaitsi liian syrjässä, ja kuinka
voisi kaduilta nähdä mitään niiden ollessa silloin — mikäli hän oli
kuullut — täynnä väkeä, jota oli tulvinut kaupunkiin kaikilta Flandrian
kolkilta.
— Sano, että saan! Että sinä sallit minun tulla luoksesi... Me syömme
päivällistä yhdessä...
Hugues huomautti jotakin naapurien ja palkollisten juoruista.
Minä tulen sinne hyvin varhain, kun kaikki vielä nukkuvat, — sanoi Jane.
Hugues pelkäsi myöskin, miten Barbara suhtautuisi asiaan, tuo
säädyllinen, hurskas Barbara, joka varmaankin pitäisi Janea itse
perkeleen lähettämänä.
Mutta Jane pyysi hellittämättömänä:
— Sano, onhan se siis päätetty asia?
Ja hänen äänensä oli hellä kuin hyväily, se oli heidän ensi
tapaamisensa ääni, sireeniääni, jollainen kaikilla naisilla on
määrättyinä silmänräpäyksinä, ikäänkuin kristalli, jonka sointu
laajentuu taikarenkaaksi, pyörteeksi, jossa mies kadottaa jalansijan,
riuhtautuu mukaan ja antautuu armoille...