Miten onnettomasti olikaan päivä alkanut! Voisi luulla, että jokainen
onnellista hetkeä tarkoittava suunnitelma herättää kohtalon kateutta.
Ellemme me kiiruhda panemaan sitä täytäntöön, niin annamme kohtalolle
aikaa pesämunien vaihtamiseen, ja niin saamme suruja hautoaksemme
ilojen asemasta.
Kuullessaan ulko-oven paukahtavan Barbaran takana kiinni tunsi
Hugues viiltävää tuskaa. Nyt tulisi hänen yksinäisyytensä vieläkin
suuremmaksi, kun vanha palvelijatar, joka vähitellen oli saanut
määrätyn sijan hänen elämässään, oli poissa. Ja kaikki tämä tapahtui
Janen tähden, tuon vaihtelevan, sydämettömän naisen tähden. Mitä
kaikkea hän olikaan jo kärsinyt hänen vuokseen!
Hän toivoi nyt, ettei Jane tulisi. Hän tunsi itsensä surulliseksi,
levottomaksi ja voimattomaksi. Hän ajatteli vainajaa... Miten oli hän
saattanut uskoa tuohon petolliseen ja pian katoavaan yhdennäköisyyteen?
Ja mitä hän, joka oli haudan tuolla puolen, ajattelisi siitä, että
toinen astuisi tähän kotiin, joka vielä oli täynnä hänen olemustaan,
— istuisi nojatuoleihin, joissa hän oli istunut, kumartaisi kasvonsa
kuvastimia kohden, jotka vielä säilyttivät vainajan piirteitä ja
peittäisi omalla kuvallaan hänen kuvansa?
Ovikello soi. Huguesin oli pakko mennä itse avaamaan. Tulija oli Jane,
joka myöhästyttyään oli nyt aivan palavissaan kiivaasta kävelystä. Hän
tuli sisään huolettomana ja meluavana, loi pikaisen silmäyksen pitkään
käytävään ja molempiin vierashuoneihin, joiden ovet olivat auki. Kuului
jo etäistä, yhä lähestyvää soiton huminaa. Ei enää kestäisi kauvan, kun
juhlakulkue sivuuttaisi talon.
Hugues oli itse sytyttänyt vahakynttilät, jotka Barbara oli asettanut
ikkunalaudoille ja pienille pöydille.
Hän meni Janen kanssa ylikerrassa olevaan huoneeseensa. Ikkunat olivat
suljetut. Jane meni avaamaan niistä yhden.
Ei, anna olla, — sanoi Hugues.
— Mitävarten? kysyi Jane.
Hugues selitti, ettei Janen sopinut näin julkisesti näyttäytyä hänen
asunnossaan. Ei varsinkaan nyt juuri, kun juhlakulkue menisi ohitse.
Täällä maaseudulla ollaan häveliäitä. Se herättäisi yleistä pahennusta.
Jane oli ottanut hatun päästään ja puuteroinut hiukan kasvojaan
pienellä huiskuviuhkalla, jota hän aina kuljetti mukanaan
norsunluisessa rasiassa.
Senjälkeen hän meni ikkunaan houkuttelemaan puoleensa katseita
päähineettömällä punertavalla tukallaan, joka välkkyi kuparin eri
vivahteissa.
Väkijoukko, joka tungeskeli talon edessä kadulla, katseli uteliaasti
tuota naista, joka ei ollut muiden naisten näköinen, — jolla oli niin
loistelias puku ja niin säteilevät hiukset.
Hugues kävi kärsimättömäksi. Saattoihan nähdä aivan riittävästi
uutimienkin takaa. Äkillistä tarmoa saaden hän sulki kiivaasti ikkunan.
Silloin Jane loukkaantui eikä halunnut enää katsella, vaan heittäysi
kylmän ja katkeran näköisenä sohvalle.
Ulkona veisasi juhlakulkue. Virsien laajenevista sävelaalloista saattoi
kuulla, että se oli lähellä. Hugues oli syvästi mielipahoissaan
kääntynyt pois Janesta ja nojasi otsaansa ikkunaan, kurottautui sen
viileyteen ikäänkuin vettä kohden, jossa hän olisi voinut huuhtoa pois
kaiken tuskansa.
Ensimäiset kuoripojat kulkivat ohitse paljaiksi ajeltuine kiireineen,
laulaen yksitoikkoista virttä ja pitäen vahakynttilöitä käsissään.
Hugues näki saattueen selvästi uutimien läpi, joihin sen osanottajat
kuvastuivat ikäänkuin pitsikankaille maalattujen uskonnollisten kuvien
puvut ilmavaa taustaansa vasten.
Seurakuntalaiset astelivat ohitse kantaen pyhimysten kuvapatsaita
tai Jeesuksen sydämen kuvia sekä lippuja, jotka olivat niin jäykkiä
runsaasta kultakirjailusta, että näyttivät maalatulta lasilta.
Senjälkeen seurasi nuorten neitseitten viaton parvi — hedelmätarha
valkoisessa kukassaan, musliininen saariryhmä, jota vastaan suitsutus
särkyi pieniksi, sinisiksi laineiksi, — ja kaikki he olivat
kerääntyneet pienen, lumivalkean, kiharavillaisen Pääsiäislampaan
ympärille.
Hugues kääntyi hetkeksi Janeen päin, joka yhä istui nyrpeänä sohvalla,
kasvoillaan ilme, joka tuntui kuvastavan häijyjä ajatuksia.
Vanhanaikaisten puu- ja läkkisoittimien sävelet paisuivat ja kohosivat
ja kantoivat eteenpäin sopraanojen laulun keveitä, katkeilevia
kiehkuroita.
Ja ikkunapuitteiden kehyksissä näki Hugues Pyhän Maan ritarit, kullalla
kirjailtuihin asuihin puetut ristiretkeläiset täysissä varuksissaan
sekä Brüggen historiassa mainitut prinsessat, kaikki ne, joiden
nimet jollain tavoin olivat liittyneet Theodorik Elsassilaiseen
nimeen, hänen, joka toi Pyhän Veren Jerusalemista. Näissä osissa
esiintyi Flandrian ylhäisimpien aatelissukujen nuorukaisia ja
neitoja, koristettuina kallisarvoisilla, vanhoilla kirjovaatteilla,
harvinaisilla antiikkisilla pitseillä ja vuosisataisilla
perhekalleuksilla. Olisi voinut luulla, että kaikki Van Eyckin ja
Memlingin pyhimykset, soturit ja lahjoittajat, jotka uneksivat
ikuistettuina kaupungin museoissa, äkkiä olivat heränneet eloon ja
astuneet alas tauluistaan...
Hugues tuskin huomasi tätä kaikkea. Hän oli epätoivoissaan Janen
huonosta tuulesta, kuolemaan saakka surullinen, ja kaksinkertaisesti
surullinen kuunnellessaan virrenveisuun säveliä, jotka kiusasivat
häntä. Hugues koetti lepytellä Janea. Mutta hänen lausuttuaan
ensimäisen sanansa pääsi Janen ärtynyt mielentila valloilleen. Jane
käänsi silmänsä häneen sellaisin ilmein kuin olisi hänellä ollut kädet
täynnä teräviä esineitä, jotka hän halusi syöstä Huguesiin.
Hugues sulkeutui hiljaisessa epätoivossa jälleen itseensä, toivotellen
voivansa heittää sielunsa tuonne ulos sävelten aaltoilevaan mereen,
joka kuohui kadulta kadulle, jotta se meri kuljettaisi sen kauvas pois
hänestä.
Nyt lähestyi papisto, eri veljeskuntiin kuuluvat munkit, —
lunastajaveljet, fransiskaanimunkit ja karmeliitit; heidän jäljessään
tulivat seminaarilaiset poimukkaissa kuoripuvuissaan veisaten avatuista
kirkkolaulukirjoistaan; sitten seurasivat kaikkien seurakuntien papit
prameassa loistossaan, kirkkoherrat ja kanungit messukasukoissaan ja
kirjailluissa dalmatikoissaan, koko parvi säteillen jalokivissään kuin
kukkakenttä.
Nyt kuului suitsutusastiain ketjujen helinää. Siniset savukiehkurat
kohosivat korkeuteen yhä lähempänä, ja kaikki pienet kellot siroittivat
sävelhelmiään, sointuen yhä sulavammin yhteen ja ikäänkuin hopeoiden
koko ilmapiirin.
Vihdoin näkyi piispa kulkien kunniakatoksen alla, päässään hiippa ja
kantaen pyhäinjäännöslipasta, pientä, kultaista kirkkoa kupooleineen,
jossa lukemattomien kameoiden, maalausten, timanttien, smaragdien,
ametistien, topaasien ja oikeitten helmien keskellä säteilee
verrattoman ihana rubiini, kätkien Pyhän veripisaran.
Hugues tunsi itseensäkin tarttuvan tuon yleisen, salaperäisen
tunnelman, tuon kaikkien kasvoilla kuvastuvan hartauden, tuon uskon,
joka hallitsi koko tätä valtavaa ihmispaljoutta sen tungeskellessa
kadulla hänen ikkunansa alla ja etäämpänä, kaikkialla, aina tämän
rukoukseen vaipuneen kaupungin toisessa päässä saakka. Ja hän painoi
päänsä alas nähdessään kaikkien ihmisten heittäytyvän polvilleen
pyhäinjäännöslippaan lähestyessä, taipuvan maahan virrenveisuun
pyörretuulen painamana.
Hän oli melkein kokonaan unohtanut todellisuuden, Janen läsnäolon ja
viime kohtauksen, joka oli asettanut uuden jäämeren heidän välilleen.
Hänet palautti tajulleen Janen ilkkuva nauru. Jane pilkkasi hänen
hartauttaan.
Hugues ei ollut kuulevinaan ja tukahutti vihan, joka nyt, niinkuin
joskus muulloinkin, leimahti hänessä Janea kohtaan.
Ylpeänä ja jääkylmänä alkoi Jane järjestellä pukuaan ja pani hatun
päähänsä ikäänkuin lähteäkseen pois. Hugues ei rohjennut keskeyttää
jäykkää hiljaisuutta, joka jälleen juhlakulkueen ohimentyä vallitsi
huoneessa. Katu oli nopeasti tyhjentynyt ja tuijotti äänettömässä
autiudessaan vielä entistäänkin surumielisempänä äskeisen riemun
jälkeen.
Jane astui alas portaita sanaakaan virkkamatta, mutta pohjakertaan
tullessaan hän pysähtyi uteliaisuutensa pidättämänä ja katsahti
kynnykseltä noihin molempiin vierashuoneisiin, joiden ovet oli
jätetty auki. Hän astui sisään ja eteni muutamia askeleita noissa
suurissa huoneissa, jotka ankaralla ilmeellään näyttivät tuomitsevan
häntä. Myöskin huoneilla on oma olemuksensa, omat kasvonsa. Niiden ja
meidän välillämme syntyy heti joko ystävyys tai vastenmielisyys. Jane
tunsi tulleensa huonosti vastaanotetuksi, olevansa asiaankuulumaton,
vieras, epäsoinnussa noiden kuvastimien kanssa ja vihollinen noille
vanhoille huonekaluille, jotka hänen läheisyytensä uhkasi siirtää pois
vuosikausien takaisilta paikoiltaan.
Jane tutki kaikkea, ujostelemattoman uteliaasti... Hän huomasi
muotokuvat, joita oli siroiteltu sinne tänne seinille ja pienille
pöydille: pastellimaalauksia ja valokuvia vainajasta.
— Vai niin, sinulla on täällä naisväen kuvia, — huudahti hän ilkeästi
nauraen.
Hän lähestyi uuninreunusta.
— Mutta katsohan, tuo muistuttaa minua...
Ja hän otti käteensä valokuvan.
Hugues, joka kiusaantuneena seurasi hänen toimiaan huoneessa, tunsi
yhä suurempaa tuskaa kuullessaan tämän tietämättä sanotun, julman
pilapuheen, tämän inhoittavan viittauksen, joka loukkasi vainajan
pyhyyttä.
— Pane pois se, — hän huusi käskevällä äänellä.
Jane, joka ei ymmärtänyt vähääkään, purskahti nauruun.
Silmittömänä vihasta, nähdessään noiden saastaisten sormien koskettavan
muistojaan, kiiruhti Hugues hänen luokseen ja sieppasi valokuvan hänen
kädestään. Hän tunsi itse aina jonkunlaista vavistusta pidellessään
niitä, ikäänkuin ne olisivat olleet hartausesineitä, samoin kuin pappi
pidellessään ehtoollisleipäastiaa ja sakramenttejä. Hänen kaipuunsa oli
hänen uskontonsa. Ja sammuttamatta jääneet vahakynttilät, jotka oli
sytytetty ikkunoihin juhlakulkuetta varten, valaisivat tällä hetkellä
huonetta ikäänkuin kappelia.
Jane tunsi julmaa nautintoa nähdessään Huguesin niin kiihtyneenä ja
toivoi voivansa tehdä hänestä pilaa yhä enemmän. Hän astui toiseen
huoneeseen, hypistellen kaikkea, siirteli paikoiltaan pikkuesineitä ja
rypisteli kankaita. Äkkiä hän pysähtyi ja päästi helakan naurun.
Hän oli pianon päällä havainnut tuon kallisarvoisen kristallilippaan,
ja haluten näyttää uhmamielisyyttään hän nosti sen kantta ja veti
hämmästyneenä ja huvitettuna esille pitkän palmikon, avasi sen ja
pudisti sitä ilmassa.
Hugues oli käynyt kalman kalpeaksi. Tämähän oli raastamista,
pyhäinhäväistystä! Vuosikausiin ei hän ollut uskaltanut kajota tähän
esineeseen, joka oli kuollut, koska se kuului kuolleelle. Oliko hän
kunnioittanut sitä kuin pyhäinjäännöstä, joka päivä valellut sen
kristallilipasta kyyneleillään senvuoksi, että se nyt olisi tuon
ilkkuvan naisen leluna! Liian kauvan oli tuo nainen ollut hänen
onnettomuutenaan! Huguesin koko viha, kaikki sakka siitä kärsimysten
kalkista, jonka hän oli juonut, joka oli kaadettu häneen pisara
pisaralta jok'ainoana minuuttina päivässä, — hänen epäluulonsa,
Janen petollisuus, hänen yölliset vartiovuoronsa Janen ikkunan alla
rankkasateessa — kaikki kuohahti hänessä kuumana hyökyaaltona... Hän
tahtoi ajaa tuon kunnottoman ulos ovesta!
Mutta Jane väistyi ikäänkuin leikillä pöydän taakse ja ojensi
ärsyttävästi palmikon korkealle, nosti sen kasvoilleen, huulilleen,
ikäänkuin lumotun käärmeen, kietoi sen kaulansa ympäri kultaiseksi
kaulapuuhkaksi...
Hugues huusi: Anna tänne se! Anna tänne se!
Jane väisteli oikealle ja vasemmalle ja kiersi pöytää.
Ajometsästyksensä sokaisemana ja Janen ivanaurun ja pistopuheitten
suomimana kadotti Hugues kaiken järkensä. Hän sai vihdoinkin Janen
kiinni. Janella oli yhä palmikko kaulansa ympärillä ja hän huitoi
käsillään ympärilleen eikä tahtonut luopua siitä, soimaten samalla
Huguesia kovakouraisuudesta, joka teki hänelle kipeätä.
— Annatko sen? kysyi Hugues.
— En, sanoi Jane, naurahtaen hermostuneesti.
Silloin sydäntyi Hugues aivan hurjapäiseksi. Veri soi hänen korvissaan,
tulenkielet polttivat hänen silmiänsä, ja hänen aivonsa valtasi
huimaus, äkillinen raivo, joka veti hänen sormensa koukkuun, äkillinen
halu tarttua johonkin, puristaa kokoon jotakin, ruhjoa kukkia —
ja tähän haluun yhtyi äärettömät voimat, ikäänkuin hänellä olisi
ollut ruuvipihdit käsissä. Hän tarttui palmikkoon, jota Jane yhä
piti kaulansa ympäri kiedottuna. Hän tahtoi ottaa sen pois häneltä!
Ja raivostuneena, hulluna, kiskoi hän ja kiristi palmikkoa, joka
pingoitettuna oli kova kuin köysi, Janen kaulan ympäri.
Jane ei enää hymyillyt. Hän kirkaisi lyhyeen, huokasi kuin särkyvä
vesikupla — ja lyyhistyi kuristettuna lattialle.
— — —
Hän oli kuollut, koska hän ei ollut käsittänyt salaisuutta, — koska
hän ei ollut ymmärtänyt, että oli olemassa esine, johon hän ei saanut
kajota ja jonka häpäiseminen rangaistiin kuolemalla. Hän oli tehnyt
väkivaltaa noille hiuksille, jotka saattoivat kostaa ja häpäisemisensä
hetkellä muuttuivat kuoleman välikappaleeksi.
Niin oli siis koko talo joutunut hajalle: Barbara oli mennyt pois,
Jane makasi hengettömänä ja hänen vaimo-vainajansa oli entistäänkin
etäämpänä...
Ja Hugues tuijotti tähän kaikkeen ymmärtämättä mitään, tietämättä enää
mistään...
Molemmat naiset olivat sulautuneet yhteen. Niin toistensa näköisiä kuin
he olivat eläissään olleetkin, olivat he vieläkin enemmän toistensa
näköiset kuolleina, saman kalpeuden varjotessa kumpaakin. Hugues ei
enää voinut eroittaa heitä toisistaan. Hänellä oli olemassa vain
yhdet ainoat rakkaat kasvot. Janen ruumis oli vainajan haamu, jonka
ainoastaan hän saattoi nähdä.
Huguesin sielu oli palannut entisyyteen. Hän muisti vain hyvin
kaukaisia asioita, leskeytensä ensimäisiä aikoja, joihin hän luuli
palautuneensa... Hän oli aivan rauhallisesti istuutunut nojatuoliin.
Ikkunat olivat vielä auki.
Ja halki hiljaisuuden kantautui kuuluviin kellojen huminaa. Ne alkoivat
soida kaikki yhtaikaa juhlakulkueen saapuessa takaisin Pyhän Veren
kappeliin. Kaunis juhlasaattue oli lopussa, kaikki, jotka äsken
lauloivat, olivat vaienneet — se oli ollut lyhyt kangastus elämästä,
yksipäiväinen ylösnousemuksen riemu. Kadut olivat taas tyhjillään.
Kaupunki oli jälleen yksin.
Ja Hugues toisteli hajamielisesti, vaistomaisesti, väsyneellä äänellä:
Kuollut... kuollut... Kuollut Brügge... koettaen sovittaa sanansa
viimeisten kellojen poljentoon, — noiden väsyneiden, laahustavien ja
voimattomien vanhusten, jotka verkalleen tuntuivat siroittavan — yli
kaupunginko vai erään hautakummun? — sointujaan, ikäänkuin rautaisia
ruusuja!