Hugues kärsi nähdessään, miten eroavaisuudet päivä päivältä kävivät
yhä ilmeisemmiksi. Hän ei nyt enää kyennyt pettämään itseänsä edes
pelkällä ulkonaisella yhtäläisyydellä. Janen kasvoihin oli tullut
jotakin kovaa, ja samalla näkyi niissä väsymystä, silmien alla poimu,
joka loi ikäänkuin varjon silmien yhä yhtä loistavien helmiäisten ja
silmäterän mustan timantin ylitse. Hän oli myöskin taas, kuten ennen
näyttelijättärenä ollessaan, alkanut sivellä poskiinsa ihojauhetta,
maalata huulensa karmiinipunaisella ja mustata silmäkulmansa.
Hugues koetti turhaan saada häntä luopumaan tästä maalaamisesta, joka
soveltui niin huonosti niihin raikkaihin ja puhtoisiin kasvoihin, joita
hän talletti muistissaan. Jane laski pilaa hänestä ja kävi lopulta
ivalliseksi, epäystävälliseksi, vihamieliseksi. Huguesin mieleen
muistui silloin vainajan lempeä olemus, hänen tasainen luonteensa,
hänen arvokkaat, hellät sanansa, jotka tuntuivat kirpoavan hänen
huuliltaan kuin terälehdet kukasta, — kymmenen vuotta oli heillä ollut
tällaista yhdyselämää, ilman ainoatakaan tuollaista synkkää sanaa,
jotka nousevat pinnalle kuin lieju sielun kiihtyneeltä pohjalta.
Noiden molempien naisten erilaisuus kävi yhä selvemmäksi. Oi ei, hänen
vaimo-vainajansa ei ollut sellainen! Tämä varmuus koski Huguesiin
kovasti, sillä se hävitti kaiken sen, mikä oli ollut hänen ainoana
puolustuksenaan tässä rakkausseikkailussa, jonka koko inhoittavuutta
hän nyt alkoi käsittää. Vastenmielisyys, melkeinpä hävyntunne valtasi
hänet; hän ei uskaltanut enää uneksia hänestä, jota hän ennen oli niin
katkerasti kaivannut ja jonka suhteen hän nyt alkoi tuntea itsensä
rikolliseksi.
Hän kävi nyt harvoin huoneissa, missä vainajan muistot jatkoivat
iäisyysuneksimistaan. Hän tunsi olevansa hämillään ja kiusaantunut
seistessään noiden muotokuvien edessä, joiden katse näytti moittivan
häntä. Ja myöskin palmikko uinui yhä lasilippaassaan, joka nyt oli
jätetty melkein kokonaan hoitamatta; sen kannelle sai tomu kerrostaa
hienoa, harmaata tuhkaansa.
Hän tunsi itsensä heikommaksi ja tahdottomammaksi kuin milloinkaan
ennen: hän meni ulos, tuli takaisin, meni jälleen ulos ikäänkuin jonkun
pakon ajamana omasta asunnostaan Janen asunnolle, kaivaten nähdä Janen
kasvoja ollessaan poissa hänen luotaan ja katuen, kärsien tunnonvaivoja
ja halveksien itseänsä ollessaan taas hänen läheisyydessään.
Hänen taloutensakin joutui kokonaan rappiolle; siinä ei enää ollut
mitään täsmällisyyttä eikä järjestystä. Hän antoi määräyksiä, jotka
hän heti kumosi, tilasi päivällisiä ja peruutti. Vanha Barbara ei
enää tiennyt, miten hoitaa tehtäviään ja missä määrin varustautua.
Surullisena ja levottomana rukoili hän isäntänsä puolesta Jumalaa,
sillä hän tiesi syyn...
Usein tuotiin kuitattuja ja kuittaamattomia laskuja, joissa velottiin
varsin suuria eriä tavaroista, joita tuo nainen oli ostellut.
Barbara, joka ne isäntänsä poissa ollessa otti vastaan, oli aivan
hämmästynyt: lakkaamatta oli niissä uusia pukuja, kaikenlaisia koruja,
kallisarvoisia jalokiviä, joita hän rakastajansa nimen luotolla sai
kaupungin puodeista, missä hän teki ostoksensa tuhlaavaisuudella, joka
ei säikähtänyt suurintakaan summaa.
Hugues alistui kaikkiin hänen oikkuihinsa. Mutta Jane ei ollut hänelle
siitä vähääkään kiitollinen. Päinvastoin viipyi hän yhä enemmän poissa
kotoansa, välistä kokonaisen päivän, vieläpä illankin. Hän lähetti
pieniä, huolimattomasti kyhättyjä lippusia, siirtääkseen Huguesin
käynnin kerta kerran perästä yhä tuonnemmaksi.
Hän väitti nyt solmineensa eräitä tuttavuuksia. Hän oli saanut
ystävättäriä. Ei kait hän aina voinut elää näin yksinään? Kerrankin
kertoi Jane hänelle, että hänen sisarensa oli sairas, sisarensa,
joka asui Lillessä ja josta hän ei ollut koskaan ennemmin puhunut.
Hänen täytyi matkustaa sisarensa luokse. Hän viipyi poissa useita
päiviä. Hänen palattuaan uudistui sama juttu jälleen: rikkinäistä
elämää, alituisia toimitettavia kaupungilla, ainaisia vieraskäyntejä,
loppumatonta menemistä ja tulemista iänikuinen vuoksi ja luode, jossa
Hugues menetti kaiken pohjan jalkojensa alta.
Lopulta hän alkoi epäillä; hän vakoili Janea; hän hiiviskeli
iltasin hänen asuntonsa ympärillä ikäänkuin joku öinen haamu tuossa
nukahtaneessa Brüggessä. Hän tottui tähän väijyskelevään vainuamiseen,
noihin läähättäviin, jännittyneihin odotushetkiin, lyhyeen, kiivaaseen
ovikellon soittoon, jonka kilinä häipyy pois äänettömiin käytäviin,
valvomaan ulkosalla pitkälle sydänyöhön saakka valaistun ikkunan alla,
jonka vaaleata uudinta vasten häämöittää ääripiirteet, liikehtien
ikäänkuin varjokarkelo jollakin kiinalaisella kaihtimella, —
varjokuvana, jonka joka hetki luulee näkevänsä jakautuvan kahdeksi.
Nyt ei enää ollut kysymys kuolleesta, vaan Janesta, jonka sulot
vähitellen olivat lumonneet hänet ja jonka hän pelkäsi kadottavansa.
Hän ei nähnyt ainoastaan Janen kasvoja; hänen mielikuvituksensa loihti
hänen nähtäviinsä tuolta pimeyden takaa, mistä oikeastaan kuulsi
vain uudinten laskoksissa liehuva varjo, kiihoittavan näyn, Janen
ruumiin, koko hänen naisihanuutensa... Niin, hän rakasti itse Janea,
koskapa hän oli mustasukkainen siinä määrin, että hän kärsi siitä,
jotta kyyneleet pusertuivat silmistä hänen seisoessaan tuolla ulkona
iltapimeässä ja yösydämen kellonläppäysten ja sadekuurojen piestessä
häntä, noiden hienojen sadekuurojen, jotka lankeavat herkeämättä maahan
tältä pohjoiselta taivaalta, jolla pilvet loputtomassa kiertokulussa
murenevat hienoksi tihkusateeksi.
Ja hän jäi paikalleen pitämään alituista vartiota, astellen edes
ja takaisin lyhyttä välimatkaa kadulla, puhellen ääneen itseksensä
unissakävijän sekavia sanoja, — huolimatta sateesta, jota vihmoi
yhä taajemmin, huolimatta lumirännästä, rapakkoisista kaduista,
synkkäpilvisestä taivaasta, lopputalven tunnelman koko lohduttomasta
oneudesta...
Hän olisi tahtonut saada tietää, päästä perille, nähdä... Mikä
kiduttava epävarmuus... Millainen sydän olikaan sitten hänellä, tuolla
naisella, tahtoessaan tuottaa hänelle niin suurta tuskaa, silloin kun
tuo toinen — tuo hyvä, tuo kuollut — näinä äärimäisen epätoivon hetkinä
näytti kohoutuvan esiin yön pimeydestä ja tarkastelevan häntä kuun
säälivällä katseella.
Hugues ei enää antanut eksyttää itseänsä, hän oli saanut Janen
kiinni valheista, hän oli sovitellut kaikki merkit yhteen; pian
sai hän täydellisen selon asiasta, kun — niinkuin tällaisissa
maaseutukaupungeissa on tapana — nimettömiä kirjeitä ja lappusia alkoi
sataa hänelle. Ne olivat täynnä loukkauksia, ivallisia huomautuksia,
perinpohjaisia selostuksia Janen siveettömästä elämästä, hänen
uskottomuudestaan, kaikesta, mitä hän jo itsekin oli epäillyt... Niissä
mainittiin nimiä, tuotiin esille todistuksia. Niin päättyi siis hänen
suhteensa tuohon kadulta löytämäänsä naiseen, suhde, johon hänet oli
eksyttänyt alussaan niin oikeutettu tunne. Mitä Janeen tuli, niin hän
päätti erota, siinä kaikki! Mutta mistä saisi hän hyvitystä omasta
alennustilastaan, naurunalaiseksi joutuneesta surustaan, vainajalle
osoittamansa kunnioituksen häväisemisestä, syvästä epätoivostaan, jonka
hän oli antanut alttiiksi kaikkien pilkalle?
Hugues suri. Myöskin Jane oli häneltä nyt mennyt; tuntui kuin olisi
hänen vainajansa kuollut häneltä toistamiseen. Ah, mitä kaikkea hän
olikaan jo saanut kestää tuon oikullisen, tuon petollisen naisen tähden!
Hän meni hänen luokseen viimeisen kerran eräänä iltana kirvoittaakseen
jäähyväisillä iäksi kaikkien tuskaisten tunteiden taakan, joita oli
kerääntynyt hänen sieluunsa tuon naisen vuoksi.
Ilman vihaa, äärettömän surullisena kertoi hän tietävänsä kaikki; ja
kun Janen kasvoille tuli ylpeä ilme ja hän kysyi ilkeällä, uhmaavalla
äänellä: mitä sinä höpiset? niin hän näytti tälle ilmiannot, nuo
häpeälliset kirjeet...
— Vai niin, sinä olet kyllin typerä luottaaksesi nimettömiin
kirjeisiin? sanoi Jane naurahtaen julmasti ja paljastaen valkoiset
hampaansa, jotka näyttivät olevan luodut iskemään kiinni uhriin.
Hugues huomautti: Teidän oma menettelynne oli jo selittänyt minulle
kaiken.
Jane, joka äkkiä oli muuttunut raivokkaaksi, tuli ja meni, paiskoi ovia
ja lakaisi ilmaa hameellansa.
— No, entä jos se olisi totta? äännähti hän.
Ja silmänräpäyksen kuluttua hän jatkoi:
— Sitäpaitsi olen saanut kyltikseni täälläolostani. Minä matkustan pois!
Hugues katseli häntä hänen puhuessaan. Lampunvalossa hän näki hänen
valoisat kasvonsa, hänen mustat silmänsä, hänen värjätyt ja väärennetyt
kultahiuksensa, väärät kuten hänen sydämensä ja hänen rakkautensakin
olivat! Ei! Nuo eivät olleet vainajan kasvot; mutta hänen siinä
seisoessaan vihasta vapisevana avarassa puvussaan, jossa hänen rintansa
nousi ja laski, oli hän kuitenkin nainen, jota hän oli syleillyt, ja
kuullessaan hänen huudahtavan: minä matkustan pois! tunsi Hugues koko
sielunsa hukkuvan, syöksyvän alas pimeään kadotukseen...
Tällä juhlallisella tilinteon hetkellä tunsi Hugues, että hän
menetettyään harhakuvansa Janen yhdennäköisyydestä oli rakastanut häntä
myöskin aistillisesti. Se oli syksyn intohimoa, lohdutonta lokakuuta,
joka äkkiä leimahtaa uuteen ruusujen kukoistukseen!
Kaikki ajatukset sekaantuivat hänen aivoissaan, hän tajusi vain
yhden ainoan: että hän kärsi, että jokin teki kipeätä ja ettei hän
kärsisi sitten enää, jos Jane peruuttaisi uhkauksensa matkustaa pois.
Tuollaisenakin hän himoitsi häntä yhä. Hän häpesi omaa pelkuruuttaan,
mutta hän ei voisi enää elää ilman häntä... Sitäpaitsi, kukapa tietää?
Maailma on niin paha? Janehan ei ollut edes tahtonut puolustaa itseänsä.
Äkkiä valtasi hänet rajaton epätoivo, kun hän ajatteli tätä unelmaansa,
joka nyt oli kuolemaisillaan, sen hän tunsi — kahden lempivän ero on
kuin kuolema jo eläessä, sillä sekin on ero ilman jälleennäkemisen
toivoa. Mutta häntä ei tällä hetkellä kiusannut eniten tieto siitä,
että hänen täytyi erota Janesta, — että tämä kauniiden harhakuvien
kuvastin oli mennyt sirpaleiksi; erityistä kauhua tunsi hän
ajatellessaan, että hänen jälleen täytyisi olla yksin — silmästä
silmään kaupungin kanssa — ilman ainoatakaan ihmistä hänen ja kaupungin
välillä. Tosin oli hän itse valinnut ympäristökseen tämän lohduttoman
Brüggen ja sen harmaan surumielisyyden. Mutta torneista lankeavien
varjojen paino oli liian musertava! Jane oli totuttanut hänet
tuntemaan, että hän seisoi tämän varjon ja Huguesin sielun välillä. Nyt
lankeisi se taas kokonaisuudessaan hänen ylitseen! Hän olisi jälleen
yksin, kellojen vallassa! Kaksinkertaisesti yksin nyt, ikäänkuin hän
olisi toistamiseen leskenä! Kaupunkikin tuntuisi hänestä entistäänkin
kuolleemmalta.
Äärettömässä epätoivossa kuroittausi hän Janea kohti, tarttui hänen
käteensä ja rukoili: jää tänne, jää tänne! minä olin hullu...!
sortuneella äänellä, joka tuntui kyynelten kostuttamalta, ikäänkuin hän
olisi itkenyt sisäänpäin. —
Kun Hugues tuona iltana kulki kotia kohden pitkin kanavien rantoja,
tunsi hän itsensä levottomaksi, ja häntä kiusasi ikäänkuin jonkun
epämääräisen vaaran pelko. Synkät ajatukset ahdistivat häntä. Vainajan
kasvot vainosivat häntä. Hän näytti tulleen takaisin, hän leijui sumun
kääriliinoihin kietoutuneena tuolla etäämpänä kanavien yläpuolella.
Hugues tunsi selvemmin kuin milloinkaan ennen rikkoneensa häntä
vastaan. Äkkiä alkoi tuulla. Kanavia reunustavat poppelit huojuivat
valittaen. Äkillinen pelko valtasi joutsenet kanavassa, jonka reunaa
hän kulki, nuo monisatavuotiset joutsenet, jotka tarun mukaan olivat
irroittautuneet eräästä vaakunakilvestä ja joita Kaupunki oli tuomittu
hoitamaan sovitusuhrina siitä, että se kerran oli syyttömästi tuominnut
kuolemaan erään aatelismiehen, jonka vaakunassa ne olivat.
Nuo tavallisesti niin rauhalliset joutsenet kerääntyivät nyt kuumeisen
levottomina, aavistuksellisen pelon vallassa yhteen, kuohuttaen kanavan
ristiaallokkoa jaloillaan. Ne kokoontuivat erään toverinsa ympärille,
joka räpytteli siipiään ja kannattaen niiden kärjillä itseään
vedenpinnan yläpuolella näytti tahtovan kohottautua ylös ikäänkuin
sairas, joka ponnistaa voimiansa noustakseen ylös vuoteeltaan.
Se näytti kärsivän, se kirkui tuon tuostakin; äkkiä se heilautti
itsensä ilmaan, nousi lentoon, ja sen huuto kuului etäisyyden
vaimentamana lempeämmältä, ikäänkuin sairaan valitukselta, melkeinpä
inhimilliseltä ääneltä, todelliselta laululta sävelvaihteluineen.
Hugues katseli tätä salaperäistä näytelmää aivan kauhistuneena. Hän
muisti, mitä kansantaru siitä kertoi. Niin, joutsen lauloi! Se kuolisi
siis, tai se ainakin tunsi kuoleman kulkevan ilmassa!
Huguesia puistatti. Tarkoittiko tämä kauhea enne häntä? Kiusallinen
kohtaus Janen luona, hänen uhkauksensa matkustaa pois oli tehnyt hänet
hyvin herkäksi moisille pahoille aavistuksille. Mitähän vielä saattoi
häneltä kuolla? Mitä suruja vastaanottaakseen kutoi tämä salaperäinen
yö noita mustia huntujaan? Mitähän hän taas kohta saisi leskenä itkeä?