Mutta Kaupungilla on ennen kaikkea hartaan rukoilijattaren kasvot. Sen
sairaala- ja luostarimuureista, sen polvistuneista messukaapuisista
kivikirkoista kaikuu kehoitus hurskauteen ja kieltäymykseen. Se
alkoi hallita Huguesia, vaatia häneltä kuuliaisuutta. Se muodostui
jälleen henkilöllisyydeksi, hänen elämänsä näytelmän huomattavimmaksi
vastaesiintyjäksi, ainaiseksi uskotuksi, joka kehoittaa, kieltää,
käskee, ja jonka tahdon mukaan ihminen sovittaa kaikki tekonsa.
Nämä kaupungin salaperäiset kasvot saivat Huguesin jälleen
valtoihinsa nyt, kun hän alkoi vapautua naiskasvojen aistillisesta ja
valheellisesta tenhosta. Hän kuunteli vähemmän Naisen viettelyksiä, ja
silloin kuuli hän taas kellojen äänen...
Monilukuisten, väsymättömien kellojen, jotka kaikuivat hänen päänsä
päällä, kun hän jälleen surumielisyytensä valtaamana alkoi vanhaan
tapaansa iltapäivisin kulkea ulkosalla harhaillen määrää vailla pitkin
kanavien reunamia.
Häntä kiusasivat nuo alituiset kellot, — kuolinkellot, sielumessut,
huomen- ja iltakellot — kun ne päivät pitkät heiluttivat mustia
suitsutusastioitaan, joita ei voinut nähdä, mutta joista tuprusi
ikäänkuin säveltäyteisiä savupilviä.
Oi noita Brüggen uupumattomia kelloja, tuota loppumatonta sielumessua,
jota ne herkeämättä hymisivät ilmoille! Mitä elämänväsymystä ne
herättivätkään, mitä kaiken turhuuden tajuntaa, kuoleman lähestymisen
ajattelua...
Tyhjillä kaduilla, missä siellä täällä paloi kituliekkinen katulyhty,
vilahteli muutamien pitkiin levätteihin kääriytyneiden rahvaannaisten
epämääräisiä varjoja. Nuo verkalevätit olivat mustia kuin kirkonkellot
ja huojuivat niinkuin nekin. Ja kellot ja mustat levätit tuntuivat
liikkuvan samassa tahdissa ja ikäänkuin yhtä matkaa kirkkoihin.
Hugues seurasi heidän jäljissään, hän tunsi itsensä ympäristön
hartauden tartuttamaksi. Esimerkin voima, esineiden salaperäinen tahto
pakoitti myöskin hänet noihin hartauden täyttämiin temppeleihin.
Kuten alussakin, hänestä tuntui jälleen viihdyttävältä viivähtää niissä
iltasin joku hetki, varsinkin Vapahtajan-kirkossa korkeakaarisine
laivoineen, runsaine mustine marmorineen, koreine laululehterineen,
jolta soitto tulvehtii kuin hopealäikkeinen, pauhaava sävelmeri...
Ja valtavina sävelvirtoina tulviessaan urkupilleistä yli lattian se
ikäänkuin huuhtoi ja hivutti pois kuluneet kirjoitukset hautakivistä,
joita kirkossa on kaikkialla.
Täällä saattoi todellakin sanoa kulkevansa kuoleman varjossa!
Ei mikään, ei maalattujen kirkonikkunain kukkaistarhat enempää kuin
iki-ihanat Pourbus'n, Van Orleyn, Erasmus Quellynin, Crayer'n tai
Seghersin taulutkaan kuihtumattomine tulpaaniseppeleineen voineet
lieventää sitä haudanomaista kaameutta, mikä täällä vallitsi.
Hugues huomasi tuskin ollenkaan koristeliinojen ja alttarikaappien
väriloistotta, joissa jo ammoin kuolleet maalarit olivat ikuistaneet
unelmansa, jotta hän sitä suuremmalla surumielisyydellä olisi voinut
ajatella kuolemaa, nähdessään lahjoittajan puolisoineen, jotka
molemmat olivat kuvatut koristeliinan poimuun ristityin käsin — ja
joista ei enää ollut muuta jäljellä kuin nämä muotokuvat. Silloin
palautti hän jälleen vainajan silmiensä eteen, — hän ei tahtonut enää
ajatella elossaolevaa, epäpuhdasta Janea, jonka kuvan hän oli jättänyt
kirkon oven ulkopuolelle, — vainajan kanssa uneksi hän polvistuvansa
Jumalan kasvojen edessä kuten nuo hurskaat lahjoittajatkin.
Näiden hartauskohtaustensa aikoina piiloutui Hugues mielellänsä
myöskin pienen Jerusalemin-kappelin hiljaisuuteen. Juuri sinne nuo
kellomaisissa leväteissään kulkevat naiset etupäässä suuntasivat
askeleensa hämärissä... Hän seurasi heitä sisälle; katto oli matala
kuin hautaholvissa. Peräseinällä tässä Vapahtajan haavojen kunniaksi
rakennetussa kappelissa häämöitti luonnollisessa koossa hautaan
lasketun, kuolonkalpean, pitsiseen kääriliinaan verhotun Kristuksen
kuva. Mustaviittaiset naiset sytyttivät pieniä vahakynttilöitä kuvan
eteen ja poistuivat jälleen kuulumattomin askelin. Ja vahakynttilät
valuivat hiljalleen. Ne näyttivät puolihämärässä Jeesuksen haavoilta,
jotka avautuivat uudestaan ja vuotivat verta, pestäkseen pois niiden
synnit, jotka täällä polvistuivat.
Mutta ympäri kaupunkia harhaillessaan kävi Hugues kaikkein mieluimmin
Pyhän Johanneksen sairaalassa, missä jumalainen Memling oli elänyt
ja sinne jättänyt puhdashenkiset mestariteoksensa, kertoakseen
jälkeentuleville vuosisadoille kevättuoreista parantumisunelmistaan...
Hugues meni sinne hänkin parantuakseen, hautoakseen kuumepoltteisia
ohimoitaan sen muurien valkoisessa viileydessä. Mikä Rauhan evankeliumi
tuo paikka olikaan!
Puksipuiden reunustamia pihapuutarhoja; etäisiä sairashuoneita, joissa
puhutaan hiljaa. Muutamia nunnia kulkee ohitse, häiriten hetkisen
hiljaisuutta samoin kuin kanavien joutsenet vain hiukan läikyttävät
vettä uidessaan. Ilmassa tuntuu kosteiden liinavaatteiden tuoksua,
jota leviää sateen kastelemista kangistetuista päähineistä ja hiljan
ikivanhoista kaapeista esille otetuista alttariliinoista.
Vihdoin tuli Hugues siihen taidepyhättöön, missä harvinaisimmat
taulut ovat, — missä pyhän Ursulan kuuluisa pyhäinjäännöslipas
säteilee ikäänkuin pieni kultainen goottilainen kappeli, esittäen
kumpaisenkin sivustansa kolmessa taulussa yhdentoistatuhannen neitseen
elämänvaiheita, samalla kun katon kiillemetalliin on sovitettu
medaljonkeja, jotka ovat hienoja kuin miniatyyrit, enkeleineen, jotka
soittavat hiuksiensa värisillä viuluilla ja siipiensä muotoisilla
harpuilla.
Niin ympäröi täällä marttyyrikuolemaa maalattu musiikki. Sillä tuo
neitseitten kuolema on sanomattoman suloinen, kun he seisovat ryhmissä
kuin azaleat laivan kannella, joka on oleva heidän hautansa. Sotamiehet
seisovat rannalla. He ovat jo alkaneet ampua nuoliansa. Ursula ja hänen
seuralaisensa ovat nousseet maihin. Veri valuu neitseitten rinnoista,
mutta miten ruusuisena! Haavat ovat kuin kukkia, ne eivät vuoda verta,
ne varistavat terälehtiään...
Neitseet ovat onnellisia ja aivan rauhallisia, kuvastellen
sankaruuttaan sotamiesten kirkkaissa varuksissa. Ja itse jousi, joka
tuottaa heille kuolemaa, on heidän mielestään lempeä kuin uudenkuun
sirppi!
Näillä hienoilla vihjeillä on maalari tahtonut saada ilmaistuksi, että
kuolonkamppailu merkitsi näille uskoninnosta palaville neitseille
vain siirtymistä korkeampaan elämään, mielihyvällä vastaanotettua
koettelemusta autuuden saavuttamiseksi, joka viittoi aivan lähellä.
Senvuoksi levittäytyy rauha, joka jo vallitsee heidän mielissään, yli
koko maisemankin, täyttäen sen heidän sielujensa säteilyllä.
Se on muuttumisen hetki: ei enää suurestikaan verilöyly, vaan enemmän
jo kirkastuminen; veripisarat alkavat jähmettyä rubiineiksi heidän
ijäisyyskruunuihinsa, ja yli tahritun maan avautuu taivas, sen valo
murtautuu esiin, valahtaa alas...
Mikä ihana käsitys marttyyrikuolemasta! Yhtä hurskaan kuin nerokkaankin
mestarin Paratiisi-näky!
Huguesin valtasi syvä hartaus. Mikä ihmeellinen usko olikaan näillä
Flandrian maalareilla, jotka kuvasivat aivan niinkuin ihmiset
rukoilevat!
Niin tuulahti Huguesia vastaan kaikesta, mitä hän ympärillään näki —
taideteoksista, hartausesineistä, rakennusluomuksista, luostarimaisista
taloista, hiipan muotoisista päädyistä ja Jumalanäidin kuvilla
koristetuista katujen kulmista, kellonsoiton kyllästämästä ilmasta,
— aina sama kehoitus hurskauteen ja itsekuritukseen, tartuttava
katolisuuden tuntu, joka oli syöpynyt ilmaan ja kiviin.
Samalla palautui hänen mieleensä muisto aikaisimmasta hurskaasta
lapsuudestaan, ja sen mukana alkoi hän ikävöidä kadotettua puhtauttaan.
Hän tunsi rikkoneensa yhtä paljon Jumalaa kuin vainajatansakin vastaan.
Synnintunto palasi, tunkeutui kuuluville.
Varsinkin erään sunnuntai-illan jälkeen, jolloin hän oli mennyt
tuomiokirkkoon kuunnellakseen iltamessua ja urkujensoittoa ja
ennättänyt kuulemaan saarnan loppupuolen. Pappi saarnasi kuolemasta.
Ja mitä muuta aihetta saattoikaan valita kuin juuri tämän tässä
synkässä kaupungissa, missä se tarjoutuu aivan itsestään, tunkeutuu
vastustamattomasti mieleen ja kietoo mustarypäleisen köynnöksensä
saarnastuolin ympäri aina papin käteen saakka, joka vaivatta voi poimia
sen hedelmät? Mistä muusta voisikaan puhua kuin siitä, mikä väreilee
kaikkialla ilmassa: kaikkikaatavasta kuolemasta! Ja mihin muuhun
ajatukseen voisikaan syventyä kuin sielunsa pelastamiseen, joka täällä
on kaikkien omientuntojen tärkeimpänä huolena ja alituisena kalvavana
tuskana?
Puhuttuaan kuolemasta, autuaasta kuolemasta, joka oli vain
siirtymiskohta korkeampaan olomuotoon, ja pelastettujen sielujen
liittymisestä Jumalaan, puhui pappi myöskin synnistä, tuosta
hirmuisesta kuolemansynnistä, joka tekee kuoleman todelliseksi
kuolemaksi ilman toivoa tulla lunastetuksi tai saada enää milloinkaan
nähdä niitä, joita on rakastanut.
Hugues kuunteli erääseen pylvääseen nojaten, ja häntä värisytti.
Suuri kirkko oli hämärä, sitä valaisi vain jokunen lamppu ja muutamia
vahakynttilöitä. Sanankuulijat sulivat mustaksi ainejoukoksi,
joka melkein kokonaan häipyi pimeään. Huguesin valtasi sellainen
tunne kuin hän olisi ollut aivan yksin, kuin olisi pappi kääntynyt
hänen puoleensa, puhunut hänelle. Kohtalon oikustako vai hänen
kiihoittuneesta mielikuvituksestaan saattoi johtua, että tuntui kuin
olisi tuntemattoman puhe käsitellyt hänen tapaustaan. Niin, hän oli
synnin vallassa! Ei auttanut, että hän koetti pettää itseänsä tähän
rikolliseen rakkauteensa nähden ja kutsua avukseen taistelussa itseänsä
vastaan tuon puolustavan yhdennäköisyyden. Hän oli syypää lihalliseen
sekaannukseen, siihen syntiin, jota kirkko aina on kaikkein ankarimmin
tuominnut.
Ja jos uskonto puhui totta, jos lunastetut kohtaavat toisensa, niin ei
hän milloinkaan näkisi häntä enää, tuota Kaivattua ja Pyhää, koska hän
ei kyllin yksinomaisesti ollut ikävöinyt häntä. Kuolema ikuistaisi vain
hänen poissaolonsa, vahvistaisi heidän eronsa, jota hän oli luullut
vain väliaikaiseksi.
Silloin, niinkuin nytkin, pitäisi hänen elää kaukana vaimostaan, ja
hänen iankaikkisena kidutuksenaan olisi vaimonsa ainainen, tulokseton
ajatteleminen.
Hugues lähti kirkosta rajattoman epätoivoisena. Ja tästä päivästä
lähtien kiemurteli synnin ajatus hänessä ja upotti otansa hänen
lihaansa. Hän oli tahtonut päästä vapaaksi, saada syntinsä anteeksi.
Hän ajatteli lähteä ripille, estääkseen sen avuttomuuden ja sielunsa
kadotuksen tunteen, johon hän oli vajoamassa. Mutta pelastaakseen tuli
hänen katua, aloittaa uusi elämä, ja monista tyytymättömyytensä syistä
ja alituisesta kiusaannuksestaan huolimatta ei hän tuntenut voivansa
luopua Janesta ja uudelleen jäädä yksin.
Mutta Kaupunki hartaine kasvoineen moitti häntä yhä äänekkäämmin. Se
asetti häntä vastaan oman esikuvansa, nuhteettoman elämänsä ja ankaran
uskontonsa...
Ja kellot olivat sen kanssa salaisessa liitossa Huguesin harhaillessa
ympäri joka ilta yhä suuremmassa tuskassa; kiintymys Janeen kiusasi
häntä, vainajan jälleennäkemisen kaipuu kalvoi häntä, synti ja
mahdollinen kadotus peloitti... Kellot vaalivat, alussa ystävällisesti,
kehoittavasti, mutta piankin armottomasti, kiroten, — melkein
näkyväisinä ja aineellistuneina kiersivät soinnut hänen ympärillään
kuin korpit tornin ympärillä, tunkeutuivat hänen sisimpäänsä, tekivät
hänelle väkivaltaa, ottaakseen häneltä pois hänen kurjan rakkautensa,
repiäkseen synnin hänestä juurineen irti!