Siitä päivästä saakka, jolloin Hugues oli omituisena päähänpistonaan
puetuttanut Janen vainajan vanhanaikaiseen pukuun, hän tunsi
syvää pettymystä. Hän oli ampunut yli maalin. Hänen yrityksensä
sulattaa nuo molemmat naiset yhdeksi ainoaksi oli vähentänyt heidän
yhdennäköisyyttään. Vain niin kauvan kuin he olivat toisistaan
erillään, kuoleman sumu välillään, oli harhakuva mahdollinen.
Alussa oli hän noiden samojen kasvojen löytämisen huikaisemana antanut
tunteensa sitoa silmilleen kanssarikollisen siteen. Mutta vähitellen,
kun hänen yhtäläisyyden-janonsa halusi tyydytystä pienimpiäkin
yksityiskohtia myöten, avautuivat hänen silmänsä näkemään niitä
vivahduksia, jotka eroittivat Janen vainajasta. Huomaamatta ollenkaan,
että hänen tavassaan katsella Janea oli tapahtunut suuri muutos, hän
ajoi pettymyksensä Janen syyksi ja luuli, että tämä oli kokonaan
muuttunut.
Tosin olivat hänen silmänsä yhä samanlaiset, mutta näiden sielun
ikkunain takaa pilkoitti nyt Janella toinen sielu kuin se, joka katseli
vainajan silmistä, jotka hän alituisesti näki edessään. Näytettyään
alussa lempeältä ja hiljaiselta antoi Jane pian oikealle olemukselleen
vapaan vallan. Häneen palasi jälleen kulissientakaisen elämän ja
näyttämön vastenmielinen räikeys. Tuttavallisuudessaan omaksui hän
uudelleen kaikki vanhat tapansa, meluavan, huimapäisen iloisuutensa,
vallattoman puhetapansa, huolimattoman pukeutumisensa, vanhan
tottumuksensa kuljeskella päivät päästään kotonansa aamupuvussaan,
tukka kampaamattomana. Hugues tunsi loukkautuvansa ja loitontuvansa. Ja
kuitenkin hän yhä palasi Janen luokse, teki epätoivoisia ponnistuksia
solmiakseen mielikuvituksen katkenneita lankoja uudelleen yhteen.
Miten vitkallisia tunteja, miten painostavia iltoja hän nyt viettikään
siellä! Mutta hän tarvitsi Janen ääntä. Hänen korvansa joi yhä
mielihyvällä sen tummaa sointua. Ja samalla hän kärsi lausutuista
sanoista.
Jane taasen väsyi hänen synkkämielisyyden- kohtauksiinsa, hänen
vaiteliaaseen istuskeluunsa seurassaan. Kun Hugues nyt saapui iltasin,
ei Jane useinkaan ollut vielä palannut kävelyltään, ostoksiltaan
tai ompelijattariensa luola. Hugues tuli muinakin aikoina, keskellä
päivää, aamulla tai iltapäivällä. Usein oli Jane kyllästynyt istumaan
kotona ja lähtenyt kaupungille asioilleen, jotka näyttivät vievän
häneltä kaiken ajan. Missä hän kävi? Hugues ei tiennyt hänellä olevan
ketään ystävätärtä. Hän odotti häntä; hän ei mielellään istunut
yksin, vaan kuljeskeli kernaammin ympäristössä, kunnes Jane palasi.
Levottomana, surullisena, peläten ohikulkijain silmäyksiä hiiviskeli
hän ympäri, päämäärältä, tuuliajolla, katukäytävältä toiselle, saapui
lähelläoleville laitureille, kiersi pitkin rantaa, sivuutti jonkun
avonaisen paikan, missä puut humisivat surumielisesti, sekaantui
Brüggen harmaiden katujen loppumattomaan verkkoon.
Voi, tätä kaikkien katujen harmautta!
Hugues tunsi sielunsa sortuvan uudestaan tämän harmauden
vaikuteltavaksi. Tämä kaiken yli levittäytyvä hiljaisuus tunkeutui
häneen kuin tarttuma, tämä tyhjyys, missä mikään ei liikkunut, paitsi
jotkut vanhat naiset, jotka mustissa leväteissään, pää hilkkaan
peittyneenä, palasivat kuin varjot kappelista, missä olivat käyneet
kukin sytyttämässä vahakynttilänsä... Missään ei näe niin paljon
vanhoja naisia kuin vanhoissa kaupungeissa. Siellä he kulkevat jo
mullankarvaisiksi muuttuneina, iäkkäinä ja äänettöminä kuin olisivat
jo tyhjentäneet kaiken sanottavansa... Hugues tuskin huomasi heitä
kuljeskellessaan umpimähkään ylt'ympäri, kokonaan vaipuneena vanhaan
murheeseensa ja uusiin huoliinsa. Vaistomaisesti hän palasi Janen
asuntoon: ei vieläkään ketään kotona!
Hän alolti vaelluksensa uudelleen, samosi noita kuolleita
katuja epäröivin askelin sinne tänne ja tuli huomaamattaan
Rukousnauha-rantamalle. Hän päätti mennä kotiinsa; illemmällä hän
menisi tapaamaan Janea. Hän istuutui nojatuoliin ja koetti lukea,
mutta hetken kuluttua alkoi häntä kammottaa yksinäisyytensä ja
ympärilläolevien pitkien käytävien kylmä hiljaisuus, ja hän lähti taas
ulos.
On ilta... vihmoo vettä kuin hienosta siivilästä, tiheätä, liottavaa
sadetta, joka tunkeutuu neuloina hänen sieluunsa... Hugues tunsi
kaipuun ahdistavan itseään, Janen kasvot vallitsivat häntä, vetivät
hänen asunnolleen. Hän poikkesi kävelemään sitä tietä, lähestyi taloa —
ja kääntyi jälleen takaisin. Hän tunsi äkkiä tarvitsevansa olla yksin,
hän pelkäsi nyt, että Jane oli kotona ja odotti häntä, — nyt ei Hugues
tahtonut nähdä häntä.
Nopein askelin vaelsi hän päinvastaiseen suuntaan, poikkesi vanhoihin
kaupunginosiin, maleksi katuloassa sinne tänne päämäärättömänä ja
kurjana. Sade lankesi tiuhempana, se kiiruhti kerimään auki rihmojansa,
sekoitti yhteen kudoksensa, solmieli silmukkansa yhä lujemmin hienoksi,
märäksi verkoksi, johon Hugues vähitellen tunsi tahdonvoimansa
herpaantuvan. Vanhat muistot alkoivat häntä jälleen kiduttaa... Hän
ajatteli Janea. Mitä teki Jane ulkona näin myöhään, tällaisella
ilmalla? Hän ajatteli vainajaa... Mitenkähän hänen kävi...? Ja hänen
hauta-raukkansa... Kaikki seppeleet ja kukat sadekuurojen tärveleminä...
Ja kellot soivat, niin kelmeästi, niin kaukana! Kuinka loitolla olikaan
kaupunki! Tuntuu kuin olisi sekin lakannut olemasta, kuin se olisi
hajonnut, kadonnut, uponnut sateeseen, joka tulvi yli kaiken. Ja
korkeimmista kirkontorneista, ainoista, jotka ovat jääneet jälelle,
lankeaa vielä sureva kellojensoitto yli Kuolleen Brüggen!
X
Mitä enemmän Hugues tunsi lohdullisen mielikuvansa katoavan, sitä
enemmän käänsi hän jälleen huomionsa kaupunkiin, viritti sielunsa
uudelleen sen kanssa sopusointuun ja syventyi noihin heidän
kosketuskohtiinsa, joilla hän jo leskeytensä ensi aikoina, heti
Brüggeen tultuaan, oli tuudittanut suruansa lepoon. Nyt, kun Jane ei
hänen silmissään enää ollut täydellisesti vainajan näköinen, alkoi
Hugues uudelleen muuttua kaupungin kaltaiseksi. Hän tunsi sen selvästi
noilla pitkillä, yksitoikkoisilla kävelymatkoillaan kaupungin tyhjillä
kaduilla.
Sillä hän oli joutunut niin pitkälle, ettei hän enää voinut istua
kotona. Hän pelkäsi yksinäisyyttä ympärillään, tuulen voihkinaa
savupiipuissa, muistoja, jotka tuijottivat häneen sadoin liikkumattomin
silmin. Hän kuljeskeli ulkona melkein kaiket päivät, umpimähkään
tuntien itsensä avuttomaksi, epäillen Janea ja omaa tunnettansa häneen.
Rakastiko hän tätä todellakin? Ja Jane — mitähän välinpitämättömyyttä
tai uskottomuutta hän piiloittelikaan sydämessään? Mikä kiduttava
epävarmuus! Surumielisiä, nopeasti hämärtyviä talvi-iltapäiviä!
Aaltoilevaa sumua, joka taajenee! Hugues tunsi, miten usva tunkeutui
hänen sieluunsa ja verhosi sen harmaudellaan, liuensi kaikki hänen
ajatuksensa, upotti ne kaikki värittömään puutumuksen uneen.
Ah, tätä Brüggeä talvisin, iltahämyssä!
Kaupunki anasti taas vaikutusvaltansa häneen, neuvoi häntä oppimaan
ympäristöstänsä: liikkumattomien kanavien hiljaisuutta, joiden
rauhan palkitsee valkoisten joutsenten läsnäolo; vaikenevien, veteen
heijastuvien laitureitten alistuvaisuutta; hurskautta ja katumusta
Pyhän Äidin ja Vapahtajan kirkkojen korkeista kellotorneista,
jotka kohosivat jokaisen näköaukeaman taustalla. Hugues kohotti
silmänsä niihin ikäänkuin niistä etsien turvapaikkaa; mutta tornit
ilkkuivat hänen kurjalle rakkaudelleen. Tuntui kuin olisivat ne
sanoneet: Katso meitä! Me olemme ainoastaan Uskoa! Ilman iloa, ilman
veistotaiteen suomaa hymyä me kohoamme kohti Jumalaa! Me olemme hänen
vartiotornejaan. Ja sielunvihollinen on turhaan singonnut kaikkinaisia
nuoliaan meihin!
Hugues olisi tahtonut olla niiden kaltainen, ikäänkuin tornina
kohoutua elämän yläpuolelle! Mutta hän ei voinut, kuten nuo Brüggen
kellotornit, kerskailla torjuneensa pahan hyökkäykset. Päinvastoin
oli hän joutunut niiden taikakeinojen uhriksi, vaipuessaan turmaisen
intohimonsa valtaan. Heti juolahti hänen mieleensä kaikki, mitä hän oli
lukenut demoonisten voimien leikistä. Ehkäpä sittenkin oli syytä pelätä
salaisia voimia ja pahansuopaa taikuutta?
Ja eikö tämä ollut kuin seurauksena liittoutumisesta, joka vaati verta
ja oli johtava hänet väkivaltaiseen sovitukseen? Toisinaan tuntui
Huguesista kuin olisi Kuoleman varjo hipaissut häntä.
Hän oli tahtonut paeta Kuolemaa, voittaa sen, ilkkua sille keksimällä
nerokkaan pelastuskeinon... Kuolema kenties kostaisi!
Mutta hän kykeni vielä pelastautumaan, torjumaan pahan! Ja kaikkialla,
missä hän kulki tässä suuressa, hurskaassa kaupungissa, hän kohotti
silmänsä noihin armahtavaisiin torneihin, lohduttaviin kelloihin,
sääliväisiin Jumalan äidin kuviin, jotka joka kadun kulmassa
ojentelivat ohikulkijoille käsiään lasipeitteisistä seinäkomeroistaan
vahakukkien keskeltä.
Niin, hän tahtoi pudistaa päältään pahuuden ikeen! Häntä kadutti. Hän
oli heittänyt harteiltaan surun ikäänkuin liian raskaan luostaripuvun.
Mutta hän tahtoi tehdä parannuksen, palautua samaksi, mikä hän oli
ennen ollut. Hän alkoi jo jälleen olla kaupungin kaltainen. Hän
oli taas surevan Brüggen — tuon _soror dolorosan_ — hiljainen ja
surumielinen veli. Miten oikein hän olikaan tehnyt tullessaan tänne,
kun suuri murhe oli hänet kohdannut! On olemassa äänetön sopimus,
vuorovaikutus sielumme ja näkyväisten ilmiöiden kesken. Me tunkeudumme
niihin, niiden tunkeutuessa meihin.
Niinpä on varsinkin kaupungeilla oma henkilöllisyytensä, oma itsenäinen
luonteensa, joka heijastuu niistä, muodostaen vastineen ilolle,
rakkaudelle, kieltäymykselle ja surulle. Jokainen kaupunki kuvaa
jotakin sieluntilaa, ja heti kun siellä on jonkun aikaa oleskellut,
ilmaisee tämä sieluntila itsensä, tunkeutuu meihin, juurtuu meidän
vereemme, painaa meihin ilmastonsa leiman.
Alussa oli siten Brüggen vaikutus Huguesiin ollut vaimentava ja
lieventävä, se oli opettanut häntä elämään pelkässä muistossa,
luopumaan toivosta ja odottamaan yksinomaan kuoleman lempeätä
vapautusta...
Ja nytkin, keskellä nykyhetken levottomuutta, huojentui hänen tuskansa,
sulautuen pitkien kanavien tyveniin vesiin, ja hän koetti uudelleen
muovailla itseänsä kaupungin kuvan kaltaiseksi.