Eräänä maaliskuun sunnuntaina, joka juuri oli Pääsiäissunnuntai,
sai vanha Barbara aamulla kuulla isännältään, ettei tämä aikonut
syödä päivällistä enempää kuin illallistakaan kotona ja että hän
oli vapaa iltaan saakka. Barbara tuli hyvin iloiseksi, sillä koska
hänen vapaapäivänsä sattui olemaan suuri pyhä, niin hän päättikin
mennä beguiniläisten kaupunginosaan; siellä hän aikoi olla läsnä
jumalanpalveluksissa, — puolipäiväsaarnassa, iltamessussa ja
iltarukouksessa, viettäen muun osan päivää sukulaisensa sisar Rosalien
luona, joka asui eräässä tämän hurskaan yhdyskunnan uhkeimmista
luostareista.
Barbaran harvoista ilonaiheista oli kaikkein parhaita saada käydä
beguiniläis-yhdyskunnassa. Siellä hänet tunsivat kaikki. Hänellä oli
beguiniläissisarten joukossa useita ystävättäriä, ja hän haaveksi
itsekin saavansa vanhoilla päivillään, säästettyään kokoon hiukan
rahaa, pukeutua siellä huntuun kuten niin monet muut, joiden hän näki
olevan kovin onnellisia tuon valkoisen verhon alla, joka kehysti heidän
norsunluunvalkeita vanhoja kasvojaan.
Varsinkin nautti hän nyt tänä keväisenä maaliskuun aamuna siitä,
että sai vaeltaa rakasta beguiniläis-kaupunginosaansa kohden, vielä
ripein askelin, kääriytyneenä suureen mustaan levättiinsä, joka heilui
puoleen ja toiseen kuin kirkonkello. Kaukaiset kellonläppäykset
tuntuivat mukautuvan hänen käyntinsä tahtiin, kaupungin kaikkien
kirkkojen yhteinen pyhäpäiväsoitto, ja niiden lyöntien lävitse kuului
joka neljännestunnin kuluttua pienten kellojen hento, väräjävä sävel,
ikäänkuin lasisilla koskettimilla näppäiltynä...
Ensimäinen kevätvehmaus antoi laitakaupungille maaseutumaisen leiman.
Ja vaikka Barbara oli palvellut kaupungissa jo kolmekymmentä vuotta,
oli hänellä kuitenkin, kuten kaikilla hänen kanssasisarillansa,
häviämätön muisto kotikylästään, maalaissielu, jota viehätti pieninkin
lehti tai korsi.
Mikä ihana aamu! Ja hänen kulkiessaan siinä riemukkain askelin
kirkkaassa päiväpaisteessa, iloiten pikkulinnun piipityksestä, nuorten
versojen tuoksusta tässä jo aivan maalaisessa laitakaupungissa,
missä rannat Minnewater'in — Rakkaudenjärven — ympärillä vihannoivat
hurmaavassa luonnonihanuudessaan, — seisoessaan tämän uneksivan
lammen ääressä, joka oli täynnä lumpeita, viattomia ja valkoisia kuin
rippilasten sydämet, ja rantaäyrään nurmikolla, joka oli täynnä pieniä
kukkia, — katsellessaan suuria puita, myllyjä, jotka pyörittivät
käsivarsiaan taivaanrannassa, saattoi Barbara vielä kerran kuvitella
mielessään, että hän palasi lapsuuteensa yli niittyjen ja peltojen...
Hän oli hurskas sielu, häntä vallitsi tuo harras flandrialaisten
usko, jossa on jäljellä joku määrä espanjalaista katolilaisuutta, —
jossa on omantunnon epäilyksiä ja pelkoa enemmän kuin luottamusta ja
enemmän helvetinkammoa kuin kaipausta taivaanvaltakuntaan. Ja samalla
oli hänellä se taipumus ulkonaiseen uhkeuteen, kukkien, suitsutuksen
ja ylellisten kutouksien aistilliseen ihailuun, joka on tälle rodulle
ominaista. Senvuoksi hurmaantui vanhan palvelijattaren yksinkertainen
sydän jo etukäteen jumalanpalveluksen loistosta, hänen kulkiessaan
holvisillan ylitse beguiniläiskortteliin ja astuessaan pyhitetyn
aitauksen sisäpuolelle.
Täällä jo vallitsee hiljaisuus kuin kirkossa; yksinpä niistä pienistä
lähteensuonistakin, jotka loiskien virtaavat ulkopuolella mereen,
kantautuu ääni tänne kuin rukoilevien huulten mutinana, ja ympärillä
kohoavat muurit, nuo matalat muurit, joilla luostarit ovat saarretut,
ovat valkoiset kuin alttariliinat. Keskellä pihamaata on tiuha ja
rehevä ruohikko, joka muistuttaa Jan van Eyckin maalaamaa niittyä, ja
sillä käyskentelee lammas, joka on kuin pääsiäiskaritsa...
Pyhimysten ja hurskaitten nimiä kantavat kadut mutkittelevat, tekevät
polvekkeita, sekaantuvat toisiinsa, muodostaen keskiaikaisen kylän,
oman pienen kaupunkinsa muun kaupungin keskelle ja vielä sitäkin
kuolleemman. Se on niin autio, niin hiljainen, niin tarttuvan äänetön,
että kulkijan askeleet vaistomaisesti vaimentuvat, hänen äänensä
hiljenee ikäänkuin huoneessa, jossa lepää sairas.
Jos ohikulkija sattumalta poikkeaa tänne ja aiheuttaa melua, niin se
koskee paikan asujamiin kuin joku luonnottomuus tai pyhäinhäväistys...
Vain beguiniläisnunnat sipsuttavine askeleineen saattavat liikkua
tässä elottomassa ilmapiirissä kuin kotonaan, sillä heidän kulkunsa
näyttää enemmän luisumiselta kuin kävelyltä, he ovat ikäänkuin
noiden pitkissä kanavissa edes ja takaisin uiskentelevien vaikeitten
joutsenten sisaria. Paraillaan näkyi joitakuita myöhästyneitä
sisaria kiirehtivän eteenpäin pihamaan jalavien alla, kun Barbara
suuntasi askeleensa kirkkoa kohti, josta jo kuului urkujen soiton ja
puolipäivä-jumalanpalveluksen veisuun kaikua. Hän astui sisään yhdessä
beguiniläissisarten kanssa; nämä menivät paikoillensa veistoksilla
koristettuihin puisiin kuorituoleihin, joita oli kahdenkertainen
rivi kuorin kummallakin puolella. Kaikki nuo valkoiset, kangistetut
hilkat aivinaisine, liikahtamattomaan lentoon levitettyine siipineen,
olivat rivissä toinen toisensa vieressä, ja siellä täällä näkyi
niissä punaisia ja sinisiä väriheijastuksia, jotka lankesivat kirkon
maalatuista ikkunoista auringon tunkeutuessa niiden lävitse. Barbara
katseli etäiseltä paikaltaan salaisin kateuden tuntein polvistuneiden
sisarten ryhmää, Jumalan palvelijattaria ja Kristuksen morsiamia, ja
unelmoi, että hänkin kerran saa kuulua heihin...
Hän oli istuutunut erään sivukäytävän viereen, muutamien hurskaitten
ukkojen ja lasten joukkoon. Ne olivat köyhiä perheitä, joille oli
annettu asunto jossakin näistä beguiniläisluostareista, jotka alkavat
jäädä asukkaitta. Lukutaidoton Barbara pyöritteli sormiensa välissä
suurta rukousnauhaa, mutisten hartain huulin rukouksiaan ja luoden
silloin tällöin silmäyksen sisar Rosalieen, sukulaiseensa, joka
istui toisella sijalla kuorituolien rivissä, lähellä kunnianarvoisia
luostarinjohtajatarta.
Kuinka kaunis olikaan kirkko, säteilyssään kynttiläin valossa!
Uhrausvirren aikana meni Barbara ostamaan itselleen pienen
kynttilän sakaristosisarelta, joka seisoi kolmikulmaisen, rautaisen
kynttilätelineen luona, ja sen haarukassa paloi pian vanhan
palvelijattarenkin uhriliekki monien muiden joukossa.
Tuon tuostakin hän silmäsi kynttiläänsä, kyeten helposti eroittamaan
sen muista, ja tarkkasi sen vitkallista loppuunpalamista.
Oi, miten hän oli onnellinen! Ja kuinka oikeassa olivatkaan
papit sanoessaan kirkkoa Herran huoneeksi! Olletikin kun täällä
beguiniläiskirkossa sisaret lauloivat urkulehterillä niin suloisilla
äänillä, että vain enkelien laulu saattoi olla yhtä suloista...
Barbara ei kyllästynyt kuuntelemaan urkujen huminaa, virrenveisuuta,
joka kääri auki kirkkaat äänikertansa kuin kauneina, valkoisina
aivinapinkkoina...
Mutta nyt oli jumalanpalvelus lopussa, kynttilät sammutettiin.
Yht'aikaa heilahtivat kaikki hilkat, kun beguiniläisnunnat nousivat
ylös ja liukuivat ulos kuin lentoon lehahtava lintuparvi, siroitellen
silmänräpäyksen ajaksi vihreän puiston täyteen valkoisia, ojennettuja
siipiä, ikäänkuin siellä olisi ollut joukko liiteleviä kalalokkeja.
Barbara saatteli sukulaistaan, sisar Rosalieta, mutta loitos
jättäytyen, sillä jonkunlainen kunnioittava häveliäisyys pidätteli
häntä. Vasta nähdessään toisen menevän luostariinsa hän joudutti
askeleitaan, ja hetkistä myöhemmin astui hänkin sinne.
Beguiniläissisaret asuvat pikku ryhminä näissä taloissa, jotka
muodostavat luostariyhdyskunnan. Tässä kolme tai neljä, tuossa
viisitoista, jopa kaksikymmentäkin. Sisar Rosalien luostari kuului
viimemainittuihin, ja Barbaran astuessa sisälle seisoivat kaikki
sisaret juuri kirkosta tulleina juttelemassa nauraen ja hälisten
suuressa työsalissa. Pyhän tähden oli työvasut ja nypläyspielukset
siirretty nurkkaan. Joitakuita sisaria seisoi ulkona pikku puutarhassa
luostarin edustalla tarkastellen puksipuiden reunustamien kukkalavojen
rehevyyttä ja uusia versoja; toiset taas, jotka olivat vielä
nuoria, näyttivät saamiansa lahjoja, sokeripäällisiä pääsiäismunia.
Barbara seurasi hiukan hämillään sukulaistaan kammioiden ja
vastaanottohuoneiden läpi, joihin virtasi muita vieraita, peläten
jäävänsä yksin, näyttävänsä tungettelijalta, ja odottaen hiukan
levottomana tavanmukaista päivälliskutsua. Mutta entä jos tänään olikin
tullut liian paljon sukulaisia vieraisille, niin että hänelle ei
liikenisikään paikkaa?
Sisar Rosalie tyynnytti Barbaran huolet, tullen johtajattaren nimessä
kutsumaan hänet päivälliselle. Mutta samalla pyysi hän anteeksi, että
hänen täytyi jättää sukulaisensa yksin, koska hänellä oli erinäisiä
tehtäviä; beguiniläissisaret hoitavat kukin vuoronsa jälkeen taloutta,
ja nyt oli hänen viikkonsa.
— Juttelemme päivällisen jälkeen, — hän lisäsi. — Etenkin kun minulla
on hyvin vakavaa kerrottavaa teille.
— Vakavaa? kysyi Barbara pelästyneenä. — Sanokaa se minulle mieluummin
nyt heti.
— Minulla ei ole nyt aikaa... kohta... vastasi sisar Rosalie. Ja hän
kiiruhti pois pitkin käytäviä, jättäen vanhan palvelijattaren aivan
ihmeisiinsä. Vakavaa? Mitähän se saattoi olla? Joku onnettomuus? Mutta
hänellähän ei ollut ketään läheistä enää elossa, ei ketään muuta kuin
tämä ainoa sukulainen.
No, siinä tapauksessa se kaiketi koski häntä itseään. Mistähän häntä
voitiin moittia? Mistä häntä syytettiin? Hän ei ollut milloinkaan
petkuttanut keltään edes pienintäkään ropoa. Mennessään ripittämään
itseänsä ei hän todellakaan tiennyt mitä sanoa tai minkä synnin ottaa
tunnolleen.
Barbara tunsi itsensä kovin levottomaksi. Sisar Rosalie oli ollut niin
synkän, melkeinpä ankaran näköinen puhuessaan hänelle. Nyt oli tämän
päivän ihana ilo mennyttä. Hänellä ei enää ollut rohkeutta nauraa,
liittyä noihin hilpeihin ryhmiin, näiden hälisevinä katsellessa
vasta alotettuja aivan uudenmallisia pitsejä, joihin sekavat langat
taidokkaasti punoutuivat yhteen vielä kiinniriippuvilta rullilta.
Hän istui syrjässä aivan yksinään ja ajatteli, mitä ihmettä sisar
Rosalie hänelle ilmoittaisi.
Kun oli kaikuvalla äänellä luetun rukouksen jälkeen istuttu pöytään
pitkässä ruokasalissa, saattoi Barbara tuskin koskeakaan ruokaan, eikä
se tuottanut hänelle pienintäkään nautintoa, samalla kun hän huomasi
terveitten ja rusoposkisten sisarten ja heidän päivällisvieraittensa
antavan täyden tunnustuksensa tälle juhla- ja ja sunnuntaiaterialle.
Tänään tarjottiin voimakasta, kultahohteista toursilaista viiniä.
Barbara tyhjensi lasin, joka oli hänelle täytetty, toivoen voivansa
siihen hukuttaa huolensa. Mutta siitä vain alkoi hänen päätänsä
kivistää.
Päivällinen tuntui hänestä loppumattoman pitkältä. Sen päätyttyä hän
riensi suoraa päätä sisar Rosalien luo tuskallisen kysyvin katsein.
Tämä näki hänen kiihtymyksensä ja koetti tyynnyttää häntä:
— Ei se ole mitään, Barbara. Kas niin, hyvä ystävä, älkää nyt tuolla
tavalla säikähtykö.
— Mitä on tapahtunut?
— Ei mitään! Ei mitään vakavampaa! Pikku neuvon vain tahdon antaa
teille.
— Ooh, kuinka te peljästytitte minut!
— Kun sanon, että asia ei ole mitään vakavampaa, niin puhun
nykyhetkestä. Mutta se voisi muuttua vakavaksi. Kuulkaahan: saattaisi
käydä välttämättömäksi, että te vaihdatte palveluspaikkaa.
— Vaihtaisinko palveluspaikkaa? Ja minkävuoksi? Nyt olen viisi vuotta
palvellut herra Vianea. Olen kiintynyt häneen, sillä olen nähnyt hänet
hyvin onnettomana, ja hän luottaa minuun. Hän on kunnollisin isäntä
koko maailmassa!
— Oi, ystävä-parkani, miten lapsekas te olette! No niin, ei! hän ei ole
kunnollisin isäntä koko maailmassa!
Barbara kävi aivan kalpeaksi ja kysyi:
— Mitä te tarkoitatte? Mitä pahaa minun isäntäni on tehnyt?
Sisar Rosalie kertoi nyt hänelle jutun, joka oli kiertänyt ympäri
kaupunkia ja tunkeutunut aina beguiniläiskorttelin aidattuun
hiljaisuuteen asti: jutun sen miehen huonosta elämästä, jonka syvää,
lohdutonta leskensurua kaikki ennen olivat ihailleet. No niin, hän oli
lohduttautunut mitä inhoittavimmalla tavalla! Hän kävi nyt erään huonon
naisen luona, joka aikaisemmin oli ollut tanssijattarena teatterissa...
Barbara vapisi, joka sanalla nielaisi hän sisimmästään nousevat
vastaväitteet, sillä hän kunnioitti sukulaistaan, ja nämä halventavat
ja uskomattomat paljastukset vaikuttivat tämän suulla sanottuina
luotettavilta.
Tämä olisi siis syynä kaikkiin noihin muuttuneihin elintapoihin, joista
hän ei ollut ymmärtänyt vähääkään, noihin taajoihin kävelymatkoihin,
tuohon alituiseen menemiseen ja tulemiseen, kaupungilla syötyihin
aterioihin, myöhäisiin kotiintuloihin ja muualla vietettyihin öihin...
Beguiniläissisar jatkoi:
— Oletteko ajatellut sitä, Barbara, ettei kunniallisen ja
jumalaapelkääväisen palvelijattaren sovi enää palvella herraa, joka on
antautunut haureuteen?
Kuultuaan tämän sanan ei Barbara pitemmälle voinut hillitä itseään: se
ei voinut olla mahdollista! Koko juttu oli pelkkää panettelua, jota
sisar Rosalie oli antanut muiden uskotella itselleen. Niin hyvä herra,
joka aivan jumaloi vaimoaan, ja joka vieläkin jok'ainoa aamu, hänen
omien silmiensä edessä, itki vainajan muotokuvan ääressä ja säilytti
hänen hiuksiaan suuremmalla kunnioituksella kuin mitään pyhäinjäännöstä!
— Asia on niinkuin sanoin, — vakuutti Rosalie rauhallisesti. — Minä
tiedän kaikki. Tiedänpä vielä talonkin, missä tuo nainen asuu. Se
sijaitsee minun kaupunkitieni varrella, ja minä olen useammin kuin
kerran nähnyt herra Vianen menevän sinne tai tulevan ulos.
Tämä oli musertavaa. Barbara näytti peräti nololta. Hän ei vastannut
mitään, vaan vaipui syviin mietteisiin, keskellä otsaa syvä vako ja
paljon pieniä ryppyjä.
Sitten sanoi hän aivan yksinkertaisesti: — minä ajattelen asiaa, — kun
hänen sukulaisensa, jota velvollisuus kutsui taloushuoneeseen, jätti
hänet hetkeksi yksinään.
Vanha palvelijatar tunsi itsensä aivan raukeaksi ja neuvottomaksi.
Hänen ajatuksensa sekaantuivat kokonaan tästä uutisesta, joka
asetti esteitä kaikille hänen toiveilleen ja järkytti kaikkia hänen
tulevaisuudensuunnitelmiaan.
Ensinnäkin oli hän kiintynyt isäntäänsä eikä voinut luopua hänestä
ikävättä.
Ja sitäpaitsi, mistä hän saisi palveluspaikan, joka olisi yhtä
hyvä, yhtä helppo, yhtä tuottava? Tässä nuorenmiehen taloudessa
hän oli voinut täydentää pieniä säästöjään, pyöristää sitä pientä
summaa, joka oli hänelle välttämätön saadakseen päättää päivänsä
beguiniläisluostarissa... Mutta sisar Rosalie oli oikeassa. Hänen oli
mahdoton enää palvella herraa, joka herätti pahennusta lähimäisissään.
Hän tiesi jo aikaisemmin, ettei saa palvella jumalattomien luona, jotka
eivät täytä kirkon määräyksiä, — jotka eivät rukoile eivätkä paastoa.
Sama koskee siveettömiäkin. He tekevät vielä kauheampaa syntiä, sitä,
jota papit saarnoissaan eniten uhkaavat helvetin tulella. Ja Barbara
kiiruhti pudistamaan päältään tätä etäisiä seurustelua synnin kanssa,
jonka pelkän nimenkin kuullessaan hän jo siunasi itsensä.
Mitä oli hänen tehtävä? Barbara istui aivan ymmällä iltamessun ja
iltarukouksen aikana, joita varten hän oli palannut sisarten kanssa
kirkkoon. Hän rukoili Pyhää Henkeä valistamaan mieltänsä, ja hänen
rukouksensa kuultiin, sillä mennessään ulos kirkosta hän oli tehnyt
päätöksensä.
Koska asia oli niin pulmallinen ja meni yli hänen ymmärryksensä, niin
hän menisikin suoraa päätä tavallisen rippi-isänsä luokse Pyhän Äidin
kirkkoon ja noudattaisi kuuliaisesti tämän neuvoa.
Pappi, jolle hän uskoi kaiken, mitä oli juuri saanut kuulla, tunsi
jo vuosien takaa tämän yksinkertaisen, rehellisen sielun, jonka
oli niin helppo hankkia itselleen omantunnon epäilyksiä, että hän
kykenisi solmimaan niistä kokonaisen orjantappurakruunun päähänsä.
Hän koetti lohduttaa vanhusta, otti häneltä lupauksen, ettei hän
menettelisi harkitsemattomasti. Jos se, mitä kerrottiin hänen
isännästään, oli totta, ja jos hänellä siis oli rikollinen suhde, niin
oli Barbaraan nähden eroitettavissa kaksi tapausta: niin kauvan kuin
nämä kohtaamiset tapahtuivat kodin ulkopuolella, ei hänen pitänyt
olla niistä tietävinään, ei ainakaan olla huolissaan niiden tähden;
jos sitävastoin tuo kevytmielinen nainen, josta oli puhe, tulisi
hänen isäntänsä luokse, syömään päivällistä hänen kotonaan tai muusta
syystä, silloin ei hän voinut jäädä kanssarikollisena elämään heidän
haureellisuudessaan, vaan hänen tuli kieltäytyä palveluksesta ja lähteä
talosta.
Barbara antoi kahdesti toistaa itselleen tämän eroituksen;
täydellisesti käsitettyään sen lähti hän lyhyen rukouksen jälkeen
kirkosta ja suuntasi askeleensa Rukousnauha-rantamalle, kohti taloa,
josta hän aamulla oli niin onnellisena lähtenyt. Nyt hän aavisti, että
hänen oli ennemmin tai myöhemmin poistuttava sieltä...
Oi, miten vaikeata on olla iloinen kauvan! Ja hän kulki kotiinpäin
pitkin autioita katuja ja kaipasi aamuista vihertävää laitakaupunkia,
messuja, valkoisia virsiä, tuota kaikkea, minkä ylitse nyt pimeys
lankesi; hän ajatteli lähelläolevia eronhetkiä, uusia kasvoja,
isäntäänsä, joka oli tehnyt kuolemansynnin; ja kun hänellä
ei nyt enää ollut pienintäkään toivoa saada päättää päivänsä
beguiniläisluostarissa, hän ajatuksissaan näki kuolevansa eräänä
iltana, sellaisena kuin nyt oli, aivan yksinään sairaalassa, jonka
ikkunoista näkyi kanava...