Niiden muutamien kuukausien aikana, jotka jo olivat kuluneet siitä kun
Hugues kohtasi Janen, ei vielä mikään ollut häirinnyt sitä harhakuvaa,
jonka avulla hän oli palannut entiseen elämäänsä. Kuinka muuttunutta
nyt olikaan koko hänen olonsa! Hän ei enää ollut murheellinen.
Hän ei enää tuntenut itseänsä, kuten ennen, yksinäiseksi keskellä
ääretöntä tyhjyyttä. Hänen kadonnut onnensa, joka oli näyttänyt niin
iäksimenneen kaukaiselta, hänen kaipuunsa yletyspiirin ulkopuolelle
kaikonneelta, oli lahjoitettu hänelle takaisin Janen kautta; hän löysi
sen, tapasi sen jälleen Janen luota, niinkuin näkee kuun kuvan vedessä
aivan samanlaisena kuin se on todellisuudessa. Eikä tähän asti ollut
pieninkään väre, ainoakaan tuulenhenkäys häirinnyt tätä täydellistä
mielikuvaa.
Hän jatkoi tässä erheessä niin yksinomaisesti vainajansa palvomista,
ettei hän hetkeäkään epäillyt loukkaavansa uskollisuuttaan kuolleen
muistoa kohtaan. Joka aamu, aivan kuin vaimonsa kuolinpäivän
jälkeisenä päivänä, hän vietti hartaushetkiään niiden muistojen
ääressä, jotka vainajasta olivat jäljellä. Huoneiden hiljaisessa
puolihämyssä, puoliavointen uutimien takana, huonekalujen keskessä,
joita ei milloinkaan siirretty paikoiltaan, hän kuljeskeli verkalleen,
liikutetuin mielin, vaimonsa muotokuvalta toiselle: tässä oli muuan
valokuva hänestä nuorena tyttönä, hiukan ennen heidän kihlaustaan;
keskellä erästä seinää riippui suuri pastellimaalaus, jonka välkkyvä
lasi vuoroin näytti, vuoroin kätki hänet; eräällä pienellä pöydällä
oli mustalla emaljilla koristetuissa kultakehyksissä toinen valokuva,
joka oli hänen viime vuosiltaan ja jossa hänellä jo oli kärsivä
ilme, ikäänkuin hän olisi ollut lilja, jonka varsi nuokkuu... Hugues
painoi huulensa sitä vasten ja suuteli sitä niinkuin suudellaan
pyhäinjäännöksiä tai juodaan ehtoolliskalkki.
Joka aamu katseli hän myös kristallilipasta, jossa oli vainajan
palmikko, mutta tuskin uskalsi nostaa kantta; hän ei milloinkaan
ottanut sitä käteensä, ei milloinkaan kietonut hän sitä sormiensa
ympäri. Siinä oli jotakin pyhää, tuossa palmikossa; se oli vainajasta
todellinen osa, joka oli välttänyt haudan, uinuakseen täällä parempaa
unta lasisessa sarkofaagissa. Mutta se oli joka tapauksessa kuollutta,
koska se kuului kuolleelle, eikä siihen saanut milloinkaan koskea.
Täytyi tyytyä sen katselemiseen, tietoon, että se oli muuttumaton,
varmuuteen, että se alituisesti oli läsnä, tuo palmikko, josta kenties
koko talon elämä riippui...
Niin seisoi Hugues pitkät tunnit muistoihinsa vaipuneena, päänsä päällä
riippuvan kattokruunun ripistellessä huoneiden hiljaisuuteen tuota
kaikkien värisevien kristallien valittavaa sointuvihmaa.
Ja senjälkeen meni hän Janen luo ikäänkuin päättääkseen siellä
vainajan-palveluksensa, Janen luo, jolla oli koko tuo palmikko
ilmielävänä, Janen luo, joka oli enemmän vainajan näköinen kuin mikään
hänen valokuvistaan. Eräänä päivänä, kaivaten yhä täydellisempää
mielikuvaa, sai Hugues kummallisen mielijohteen, joka heti valtasi
hänet. Hän ei ollut säilyttänyt ainoastaan kaikkia vaimonsa muotokuvia,
kaikkia pikkuesineitä, jotka olivat kuuluneet tälle, — ei, hän oli
halunnut tallettaa kaikki, ikäänkuin hänen vaimonsa olisi poistunut
vain lyhyeksi ajaksi. Mitään ei ollut hukattu, lahjoitettu pois tai
myyty. Hänen huoneensa oli aina kunnossa, valmiina ottamaan vastaan
hänet, kun hän tulisi takaisin, ja koristettuna uudella vihityllä
puksipuunoksalla jokaisena uutenavuotena. Hänen alusvaatevarastonsa
oli täydellinen, järjestettynä laatikkoihin hajupussien kanssa, jotka
varjelivat vaatteita niiden hiukan kellahtaneessa liikkumattomuudessa
ajan hammasta vastaan. Myöskin hameet, kaikki hänen vanhat pukunsa,
riippuivat kaapissa, silkkiä ja sarssia veltossa tyhjyydessä.
Hugues tarkasteli niitä silloin tällöin, peläten unohtavansa niistä
jonkun ja ikuistuttaakseen kaipuunsa...
Eräänä päivänä lensi omituinen halu hänen aivoihinsa ja vainosi häntä,
kunnes hän taipui: halu nähdä Jane puettuna yhteen noista puvuista,
samanlaisena kuin vainaja oli ollut. Hänen kasvojensa yhdennäköisyys
tuon puvun tehostamana, jonka Hugues oli nähnyt sopeutuvan aivan
samanlaiseen vartaloon, tekisi Janen hänen silmissään vieläkin
ilmeisemmin hänen palanneeksi vaimokseen.
Mikä autuas hetki, kun Jane tulisi häntä vastaan tällä tavoin puettuna,
hetki, joka pyyhkisi pois ajan ja todellisuuden, joka antaisi hänelle
täydellisen unhotuksen!
Kun tämä ajatus kerran oli syöpynyt häneen, muuttui se painajaiseksi,
joka alituisesti soi hänen korvissaan, suomatta hänelle pienintäkään
lepoa.
Eräänä aamuna ei hän voinut kauvemmin vastustaa sitä: hän kutsui vanhan
palvelijattarensa ja pyysi tätä tuomaan ullakolta matkalaukun, jolla
hän aikoi viedä Janen luo pari näistä korvaamattomista puvuista.
— Aikooko herra matkustaa? kysyi vanha Barbara, joka kykenemättä
käsittämään isäntänsä muuttuneita elintapoja, hänen myöhäisiä
kävelymatkojaan, hänen oleskelemistaan poissa kotoa, hänen aterioitaan
ulkona kaupungilla, alkoi luulla, että hän oli saanut päähänsä vikaa.
Hugues antoi hänen olla apunaan nostamassa pukuja naulakoista,
pudistamassa pois sitä kevyttä tomua, joka oli laskeutunut niille
näissä kauvan koskemattomina olleissa kaapeissa. Hän valitsi
kaksi pukua, kaksi viimeistä, jotka vainaja oli ostanut, ja kääri
huolellisesti ne kokoon matkalaukkuun, silitti hameet suoriksi,
järjesti laskokset.
Barbara ei käsittänyt vähääkään, mutta häntä loukkasi se, että vainajan
pukuvarastoa, joka tähän asti oli säilynyt sellaisenaan, paloiteltiin
tällä tavalla. Olikohan aikomuksena myydä puvut? Hän virkahti:
— Mitähän rouva-raukka sanoisi tästä?
Hugues säpsähti ja kalpeni. Olikohan Barbara arvannut? Tiesiköhän hän
jotakin?
— Mitä te tarkoitatte? kysyi Hugues.
— Minä ajattelen, — vastasi Barbara-vanhus, — miten on tapana
minun kotikylässäni Flandriassa; ellei heti ensimäisellä viikolla
hautajaisten jälkeen ole myynyt vainajan omaisuutta, niin tulee sitä
säilyttää koko elämänsä ajan, muutoin pakoittaa vainajan viipymään
kiirastulessa siksi kun itse kuolee.
— Olkaa huoletta, — sanoi Hugues rauhoittuneena. — Minä en aijo myydä
mitään. Teidän legendanne on oikeassa.
Barbaran hämmästys oli hyvin suuri, kun hän näki isäntänsä äskeisistä
sanoistaan huolimatta heti senjälkeen matkustavan pois, matkalaukku
mukanaan vaunuissa.
Hugues ei oikein tiennyt, miten ilmoittaa Janelle omituinen
päähänpistonsa, sillä hän ei ollut milloinkaan puhunut Janelle
entisyydestään — sen esti jonkunlainen hienotunteisuus vainajaa kohtaan
— eikä virkkanut minkäänlaista viittausta siitä katkeransuloisesta
yhdennäköisyydestä, jota hän Janessa rakasti.
Nähdessään matkalaukun huudahti Jane ilosta ja hyppeli kärsimättömänä
ympäri. — Mikä yllätys! Laukussa oli varmaankin jotakin, jolla Hugues
tahtoi häntä ilahuttaa... Joku lahja? puku?
— Niin, pukuja, — vastasi Hugues koneellisesti.
— Oi, kuinka kiltti sinä olet! Niitä on siis useampi kuin yksi?
— Kaksi.
— Minkä värisiä! Näytä ne minulle pian!
Ja Jane tuli hänen luokseen, ojentaen kättänsä ottamaan avainta.
Hugues ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ei uskaltanut puhua, hän ei tahtonut
paljastaa itseänsä eikä selittää sairaaloista päähänpistoaan, joka oli
ollut hänelle ylivoimainen.
Kun matkalaukku oli avattu, veti Jane puvut esiin ja tarkasti ne
nopeasti, huudahtaakseen heti senjälkeen pettymyksen sävy äänessään:
— Miten rumaa kuosia! Ja kuinka nuo kuviot silkissä ovat vanhoja,
vanhoja! Mutta mistä ihmeestä sinä olet saattanut ostaa tällaisia
pukuja? Ja millaiset koristeet hameissa! Kymmenen vuotta sitten
käytettiin sellaisia. Luulenpa, että sinä teet pilaa minusta!
Hugues oli mykkä ja nolo; hän etsi turhaan jotakin todennäköistä
selitystä, joka ei olisi se oikea. Hän alkoi käsittää päähänpistonsa
naurettavuuden, eikä hän kuitenkaan tahtonut luopua siitä.
Kunpa vain saisi hänet suostumaan, saisi hänet laittautumaan toiseen
noista puvuista, vaikkapa minuutiksikin! ja tämä minuutti, kun hän
näkisi Janen puettuna aivan niinkuin vainaja oli ollut, tuottaisi
hänelle oikein toden teolla tuon yhdennäköisyyden kaikkivaltaavan onnen
ja unhotuksen äärettömyyden.
Hän alkoi puhella mielistelevällä äänellä: Niin, ne olivat
vanhoja pukuja... hän oli ne perinyt... eräältä sukulaiselta...
hän oli halunnut tehdä pientä pilaa, hän näkisi Janen mielellään
jommassakummassa noista. Se oli typerää, mutta hänellä oli sellainen
päähänpisto... vain yhden ainoan minuutin...!
Jane ei käsittänyt sanaakaan, nauroi, käänteli vaatteita, ylisti
paksua, hienoa silkkikangasta, joka tuskin oli haalistunutkaan, mutta
ihmetteli yhä edelleen tuota omituista, melkein naurettavaa kuosia,
joka kuitenkin kerran oli edustanut muotia ja loistokkuutta...
Hugues kävi kiihkeäksi.
— Mutta sinä pidät minua varmaan rumana! vastusteli Jane.
Lopuksi hän kuitenkin arveli olevan hauskaa ja hullunkurista pyntätä
itsensä noihin vanhoihin, käytännöstä hylättyihin vaatekappaleihin.
Nauraen ja leikkiä laskien hän riisui aamupukunsa ja käänsi paljain
käsivarsin miehustansa ja paitansa pitsit alemmaksi, pukeutuakseen
toiseen noista puvuista, jotka kummatkin olivat avokaulaisia. Seisoen
kuvastimen edessä hän hymyili itselleen ja sanoi: — Minä olen aivan
kuin joku vanha muotokuva!
Ja hän keikaili ja kääntelehti, nosti lopuksi hameensa ylös ja kiipesi
pöydälle nähdäkseen koko vartalonsa. Hänen rintansa hytkähteli
naurusta, huolimattomasti alaskäännetty paidankulma pistäysi näkyviin
paljasta ihoa vasten ja teki julkean tuttavallisen vaikutuksen.
Hugues katseli Janea. Tämä hetki, josta hän oli uneksinut kuten
ilmestyksestä, tuntui hänestä nyt saastaiselta ja halvalta. Janea
oli pila alkanut huvittaa. Hän tahtoi nyt koetella toistakin pukua,
ja äkillisessä huiman hilpeyden puuskassa hän alkoi leiskua ympäri
taidokkain askelin, ikäänkuin olisi hän jälleen ollut tanssijatar...
Hugues tunsi yhä suurempaa sielullista vastenmielisyyttä; hänestä
tuntui kuin olisi hän ollut tuskallisissa naamiaisissa. Ensi kerran
oli hänelle nyt ruumiillisen yhtäläisyyden taikavoima riittämätön.
Se vaikutti vieläkin, mutta päinvastaiseen suuntaan. Ilman tuota
yhdennäköisyyttä ei Jane olisi näyttänyt hänestä muulta kuin enintään
karkealta. Nyt teki tämä yhdennäköisyys häneen sietämättömän ahdistavan
vaikutuksen, niinkuin hän olisi nähnyt vainajan, mutta nyt syvässä
alennustilassa, huolimatta samoista kasvoista ja samasta puvusta.
Sellaista vaikutelmaa tuntee, kun messukulkueen päätyttyä illalla
kohtaa niitä, jotka ovat esittäneet Pyhää Neitsyttä tai muita pyhiä
naisia, yhä kääriytyneinä hurskaisiin kaapuihinsa, mutta hiukan
päihdyksissään sortuneina salaperäiseen karnevaaliin katulyhtyjen alla,
jotka loistavat pimeässä kuin tiukkuvat haavat...