Mikä selittämätön voima onkaan yhdennäköisyydessä!
Se vastaa kahta keskenään ristiriitaista taipumusta ihmisluonteessa:
tottumuksen ja uutuuden. Tottumus on olevaisuuden laki, itse sen
poljento. Hugues oli kokenut sitä niin voimakkaasti, että se oli
peruuttamattomasti sinetöinyt hänen kohtalonsa. Elettyään kymmenen
vuotta alituisesti rakastamansa naisen läheisyydessä, ei hän enää
voinut tottua olemaan ilman häntä, vaan ajatteli vainajaa yhä, koetti
etsiä hänen piirteitään muista kasvoista.
Mutta toiselta puolen ei uutuuden viehätys suinkaan ole vähemmän
voimakas vaisto. Ihminen kyllästyy omistamaan aina samaa hyvää. Me
nautimme onnesta, niinkuin terveydestäkin, ainoastaan vastakohtien
kautta. Ja myöskin rakkaus tottelee tätä vaihtelun lakia.
Mutta yhdennäköisyys sovittaa nämä kaksi ristiriitaista taipumusta
luonteessamme, se tyydyttää kumpaakin samassa mitassa, se on
näköpiirimme ääriviiva, joka sulattaa ne molemmat yhteen. Ja minkä
hienostuneen nautinnon luottaakaan nainen, jolla on uutuuden viehätys,
samalla kun hän on sen olennon näköinen, jota on ennen rakastanut!
Hugues nautti siitä kasvavalla mielihyvällä, koko sillä sielun eri
vivahduksille alttiilla herkkyydellä, minkä yksinäisyys ja suru hänessä
olivat kehittäneet. Eiköhän syynä siihen, että hän leskeksi tultuaan
oli valinnut Brüggen asuinpaikakseen, liene ollut vaistomainen aavistus
siitä, että hän siellä löytäisi sen vastineen, jota hän tarvitsi?
Hänellä oli muuan erittäin voimakas ominaisuus, jota saattaisi sanoa
"yhdennäköisyysaistiksi", herkkä ja sairaaloinen aisti, joka yhdisti
oliot hienoin sitein toisiinsa, joka loi eteerisiä sukulaisuuspiirteitä
puiden kesken, joka kehräsi keskinäisen ymmärryksen lankoja tornien
lohduttoman yksinäisyyden ja hänen sielunsa välille.
Senvuoksi oli hän valinnut Brüggen, Brüggen, jonka luota meri oli
vetäytynyt pois niinkuin suuri, kadonnut onni. Tämä ensimäinen
yhtäläisyys oli antanut hänen aavistaa, että hänen ajatuksensa
tuntisivat olevansa sopusoinnussa tämän harmaista kaupungeista
suurimman kanssa.
Ja miten surunvoittoinen onkaan tuo harmaus Brüggen kaduilla, joka
tekee jokaisen päivän marraskuun vainajienpäivän kaltaiseksi! Tämä
harmaus, joka näyttää syntyneen nunnien päähineitten valkoväristä ja
pappien kauhtanoiden mustasta, ne kun alituisesti kulkevat täällä
toistensa ohitse ja näyttävät tartuttavan toisiinsa väriänsä, — miten
omituista onkaan tämä harmaus, tämä ikuinen puolisuru kaiken yllä!
Sillä myöskin talojen julkipuolet katujen vierillä vaihtelevat
väriä loppumattomiin: muutamissa on vaaleanvihertävä laastitus tai
ne ovat vaalistuneista tiilistä ja liitokset valkeat, mutta aivan
vieressä näkyy toisia, tummia kuin kovat hiilipiirrokset tai poltetut
syövytyskuvat, jotka vaimentavat, vastustavat edellisten kirkkaita
värejä, ja tuosta kokonaisuudesta virtaa kuitenkin jotakin harmaata,
joka väräjää ilmassa, levittäytyy pitkin talojen pitkiä rivejä.
Myöskin kellojen äänen kuvailee mieluummin mustaksi; mutta hillittynä,
sulautuneena sumuiseen avaruuteen, se kuuluu kaupunkiin vain ikäänkuin
harmaana huminana, joka laahautuu eteenpäin, työntyy takaisin,
aaltoilee edelleen yli kanavien veden.
Ja itse vesi, vaikka sillä on monilukuisia väriheijastusten lähteitä,
— kappaleet sinistä taivasta, punaiset kattotiilet, uivien joutsenten
lumikuulto, rantapoppeleitten vehmaus, sulautuu kuitenkin yhdeksi
ainoaksi värittömäksi tieksi äänettömyyden kulkea.
Ilmanala synnyttää täällä ihmeellisen vuorovaikutuksen esineiden
ja ympäröivän ilman välille, salaperäisen kemiallisen kehityksen
ilmapiirissä, joka himmentää kaiken räikeän, yhdistää kaikki värit
harmaaksi yksitoikkoisuudeksi, sulattaa ne sumuiseksi unelmaksi.
Tuntuu kuin tuo alituinen usma, pohjoisen ilmaston kalpea valo,
rantalaitureitten graniitti, tiheät sadekuurot, kellojensoiton jäljet
avaruudessa, olisivat kukin omalta osaltaan vaikuttaneet ilman väriin
— ja osaltaan myöskin vuosisatojen tuhka, joka on langennut yli tämän
vanhan kaupungin, ajan tiimalasin tomu, joka on kasannut yli kaiken
äänettömät kerrostumansa.
Senvuoksi oli Hugues halunnut vetäytyä tänne, tunteakseen viimeisen
elintarmonsa huomaamattomasti, mutta varmasti hautautuvan tämän
hienon ikuisuuden-tomun alle, joka antaisi hänelle harmaan sielun,
samanvärisen kuin itse kaupunkikin!
Mutta nyt oli tämä yhdennäköisyysaisti äkkinäisen käänteen ja melkeinpä
ihmeen kautta johtanut hänet aivan päinvastaiseen suuntaan. Minkä
kohtalon oikun vaikutuksesta olikaan täällä — tässä Brüggessä, joka oli
niin etäällä hänen ensimäisistä muistoistaan — sukeltanut esiin kasvot,
jotka herättivät ne kaikki eloon?
Miten tahansa tämän sattuman saattoikin selittää, Hugues antautui nyt
kokonaan sen lumouksen valtaan, jonka Janen ja vainajan yhdennäköisyys
herätti hänessä, niinkuin hän ennen oli hurmaantunut kaupungin ja
itsensä yhtäläisyydestä.