IV

Hugues oli pian ottanut hänestä selon: hänen nimensä oli Jane Scott,

se loisteli teatteriohjelmissa. Hän asui Lillessä, mutta tuli kahdesti

viikossa seurueen mukana, johon hän kuului, antamaan vierailunäytänlöjä

Brüggessä.

Tanssijatarta ei yleensä pidetä jäykän luoksepääsemättömänä. Eräänä

iltana, yhdennäköisyyden tuottaman tuskallisen tenhon vetämänä, päätti

Hugues puhutella häntä.

Nainen vastasi hämmästymättä ja aivan kuin hän olisi odottanut tätä

kohtausta, äänellä, joka kuohutti Huguesia hänen sielunsa sisintä

myöten. Myöskin ääni! Sen toisen ääni, aivan samanlainen, ikäänkuin hän

olisi kuullut sen uudelleen; siinä oli sama sävy, sama metallisointu.

Mikä demooni se saattoi olla, joka vainosi häntä tällä ykseyden

ilveellä? Vai onko olemassa salainen sopusoinnun laki, joka vaatii,

että sellaisia silmiä, sellaisia hiuksia vastaa yhtäläinen ääni?

Miksei hänellä olisi ollut vainajan ääni, kun hän oli saanut hänen

tummat, laajenneet silmäteränsä ja helmiäishohteiset valkuaisensa

ja noiden ihmeellisten kultakutrien erikoisen värivivahduksen, jota

tuntui olevan mahdoton tavata kellään toisella henkilöllä? Kun hän

nyt katseli nuorta naista lähempää, ei hän havainnut mitään eroitusta

hänen ja sen toisen välillä. Hugues ei voinut lakata ihmettelemästä,

että sellaisella näyttelijättärellä ihomaalista ja -jauheesta sekä

polttavasta teatteri-ilmasta huolimatta saattoi olla sama luonnonraikas

hipiä, aivan kuin koskemattoman kukan teräiehti. Eikä hänen

käytöksessäänkään ollut tanssijattarille ominaista välinpitämätöntä

huolettomuutta; hän pukeutui hillitysti ja vaikutti vaatimattomalta ja

säveältä.

Hugues tapasi häntä usein ja puhutteli häntä. Niin alkoi

yhdennäköisyyden taika vähitellen vaikuttaa... Mutta hän varoi

menemästä teatteriin. Tuona ensimäisenä iltana oli omituisen

merkityksellinen kohtalon oikku vienyt hänet sinne. Koska tuon naisen

tuli hänelle olla mielikuva vainajasta, joka oli tullut takaisin, niin

olihan luonnollista, että hän ensinnä näyttäytyi kuolleistanousseena,

joka kohoutuu haudastaan satumaisessa, kuun kultaamassa ympäristössä.

Mutta nyt Hugues ei enää halunnut kuvitella häntä sellaisena.

Jane oli nyt hänelle vainaja, joka jälleen oli tullut eläväksi

naiseksi, uudelleen alottanut hiljaisen kotielämänsä rauhallisissa

arkipuvuissaan. Jotta kuvitelma olisi ollut täydellinen, tahtoi Hugues

nähdä Janen vain niissä puvuissa, joita hän käytti ulkopuolella

näyttämön; sellaisena oli hän enemmän tuon toisen näköinen, täydellinen

jäljennös hänestä!

Hän kävi Janen luona nyt usein. Jokaisena näytäntöiltana hän odotti

tätä hotellissa, jossa Jane tavallisesti asusti. Alussa hän sai

tyydytyksensä tuon naisen kasvojen lohduttavasta yhdennäköisyydestä

vainajan kasvojen kanssa. Pitkät ajat hän katseli tämän kasvoja,

hengitti hänen huultensa, hänen hiuksiensa, hänen hipiänsä hurmaa

ja heijasteli hänen kuvaansa liikkumattomissa silmissään... Hän

tunsi olevansa kuin kaivo, joka kauvan on luullut olevansa hyljätty

ja ihastuksesta väristen näkee kauvan kaivattujen kasvojen jälleen

kumartuvan ylitsensä! Veden tyhjyys täyttyy jälleen tuosta läsnäolosta,

kuvastin on tullut eläväksi!

Ehdottomaan erheuskoon päästäkseen ummisti hän joskus silmänsä

ja kuunteli vain hänen ääntänsä, joi sen kaikua, joka oli niin

erehdyttävästi erään toisen äänen kaltainen, toisinaan vain hiukan

verhottu, ikäänkuin sanoille olisi pantu sordiino... Tuntui kuin olisi

vainaja puhunut jonkun esiripun takaa...

Mutta hänen muistiinsa oli Janen ensimäisestä esiintymisestä

näyttämöllä jäänyt eräs kiihoittava mielikuva: hän oli nähnyt

vilahduksen paljaista käsivarsista, poven kaarevuudesta, selän

pehmeästä ääripiirteestä, ja kuvitteli näkevänsä ne nyt hänen

korkeakauluksisen pukunsa alta.

Aistillinen uteliaisuus hiipi hänen tunteisiinsa.

Kuka kykenee tulkitsemaan intohimon hehkua kahdella rakastavaisella,

jotka syleilevät toisiansa pitkän poissaolon jälkeen? Ja mitä muuta oli

kuolema tässä ollut kuin poissaoloa, koska kerran sama nainen nyt oli

tullut takaisin?

Kun Hugues katseli Janea, palasivat kaikki muistot vainajasta, heidän

suudelmistaan, heidän menneistä syleilyistään. Hän voisi luulla

omistavansa hänet uudelleen, jos sulkisi tämän naisen syliinsä. Se,

mikä näytti olleen iäksi lopussa, alkaisi nyt uudelleen. Eikä hän

edes pettäisi kuollutta puolisoaan, koska hän yhä rakastaisi häntä

tässä jäljennöksessä, suutelisi tätä suuta, joka oli niin hänen suunsa

kaltainen!

Ja niin nauttikin sitte Hugues eriskummallista ja rajua onnea.

Hänen intohimonsa ei tuntunut hänestä rikokselta, vaan oikeutetulta

uskollisuudelta, niin täydellisesti sekoitti hän nuo molemmat naiset

yhdeksi ainoaksi kadotetuksi ja jälleen löydetyksi, — alati, niin

nykyisyydessä kuin menneisyydessäkin rakastetuksi olennoksi, jolla oli

samat silmät, samat hiukset, sama syli, ja jolle hän ainiaan pysyi

horjumattoman uskollisena.

Joka kerta kun Jane nyt tuli Brüggeen oli Hugues hänen kanssaan, väliin

iltapäivällä, ennen näytäntöä, mutta varsinkin sen jälkeen hiljaisina

keskiyön hetkinä, jolloin hän antoi Janen läheisyyden lumota itsensä

kauvas aamuyöhön asti. Huolimatta siitä, että hän täydellisesti

tajusi itsepetoksensa, huolimatta vähentymättömän suuresta surustaan,

huolimatta huoneen vieraasta ja kylmästä hotellimaisuudesta onnistui

hänen vähitellen vakuuttautua siitä, ettei noita pitkiä surullisia

vuosia ollut ollutkaan, että hänellä yhä edelleen oli kotiliesi,

rakkauden suoma yhdyselämä, rakastetun vaimonsa läsnäolo ja tuo

rauhallinen, lämmin tuttavallisuus ennen syleilyä, jonka avioliitto

pyhitti.

Oi noita ihania iltoja suljettujen ovien takana, täynnä hiljaista

onnea, jolloin molemmat yhteisesti tuntevat illan äänettömyydessä ja

rauhassa olevansa kaikki kaikessa toisillensa! Unohtuneet ovat pimeät

kadut, kylmät ikkunaruudut, ulkona vallitseva räntäsää ja talvi ja

kellojen kuolinsoitto yli jokaisen haudatun tunnin — ja ikäänkuin

valon houkuttelemat perhoset harhaavat katseet vain lampun ahtaassa

sädekehässä!

Hugues eli uudelleen nuo illat... Todellisuus on vaipunut unhoon,

menneisyys herää uudelleen eloon... Aika soluu pois kaltevassa,

kivettömässä uomassa... Ja tuntuu melkein kuin olisi iankaikkinen elämä

jo alkanut!

V

Hugues järjesti Janelle pienen, soman asunnon erään puistokadun

varrelle, joka johti kaupungin vihreille laitamille, missä myllyt

seisoivat ruohoisilla valleillaan.

Samalla oli hänen onnistunut saada Jane luopumaan teatterista.

Täten saisi hän alituisesti pitää hänet Brüggessä ja häiritsemättä

yksinomaan itseänsä varten. Kertaakaan ei hän tullut ajatelleeksi,

miten hullunkurista oli, että hänen ikäisensä ja vakavaluontoinen

mies sellaisen yleisesti tunnetun, epätoivoisen surun jälkeen saattoi

rakastua tanssijattareen. Eihän hän pohjaltaan tuntenut minkäänlaista

rakkautta luota naista kohtaan. Hänen ainoa toivomuksensa oli voida

pitkittää loppumattomiin tätä lohdullista itsepetostansa. Ottaessaan

Janen pään käsiensä väliin ja vetäessään sen lähellensä teki, hän

sen vain etsiäkseen tämän silmistä jotakin, mitä oli nähnyt toisessa

silmäparissa, vivahdusta, heijastusta, niiden helmien ja salaperäisten

kukkien värihohtoa, jotka kohoavat sieluista ja joita kenties

uiskenteli niidenkin pinnassa.

Toisinaan hän irroitti Janen hiukset ja hajoitti ne hänen olkapäilleen,

ja ajatuksissaan hän liitti tämän kultaisen lyhteen erääseen toiseen,

joka oli poissa, ikäänkuin kehrätäkseen ne kummatkin yhteen.

Jane ei käsittänyt ollenkaan Huguesin kummallista käyttäytymistä, hänen

mykkää hartauttaan. Jane muisti hänen merkillisen surumielisyytensä,

kun Jane oli hänelle ilmoittanut värjäävänsä hiuksiaan, ja miten

levottomana Hugues siitä päivästä alkaen tutki niiden värivivahdusta

tullakseen vakuutetuksi, että se aina pysyi samana.

Kerran oli Jane sanonut:

— Minua ei enää haluta värjätä tukkaani.

Hugues oli silloin joutunut pois suunniltaan ja rukoillut häntä

kiihkeästi säilyttämään tuon vaalean kultahohteen, josta hän niin

paljon piti. Ja sanoessaan tätä oli hän ottanut Janen hiukset käteensä,

hyväillyt niitä ja upottanut sormensa niihin, ikäänkuin saituri

jälleenlöydettyyn aarteeseensa.

Ja hän oli änkyttänyt sekavia sanoja:

— Älä muuta mitään!... juuri senvuoksi, että sinä olet sellainen kuin

olet, minä sinua rakastan! Oh, sinä et tiedä, sinä et tule koskaan

tietämään, mitä kaikkea minä sinun hiuksissasi hyväilen...

Hän näytti haluavan jatkaa, mutta hillitsi itsensä aivan kuin

luottamusten kuilun partaalla.

Sitten kun Jane oli kokonaan asettunut Brüggeen asumaan, kävi Hugues

joka päivä hänen luonaan. Illat hän vietti tavallisesti siten ja söi

toisinaan illallista hänen kanssaan vanhan Barbaran mieliharmiksi. Tämä

nurisi seuraavana päivänä, että hän oli turhaan valmistanut illallisen

ja istunut valveilla odottaen isäntäänsä. Barbara oli uskovinaan, että

Hugues todellakin oli illastanut jossain ravintolassa, mutta itsekseen

hän oli toista mieltä, eikä hän voinut enää ollenkaan tuntea herraansa,

joka ennen oli niin täsmällinen ja mielellään istui kotona.

Hugues oleskeli paljon poissa, jakaen aikansa kotoisten toimiensa ja

Janen kesken.

Mieluummin hän lähti, vanhalle tavalleen uskollisena, liikkeelle

hämärissä, ja myöskin sentähden, ettei häntä huomattaisi näillä

retkillään siihen yksinäiseen kaupunginosaan, jonne hän vasiten oli

sijoittanut Janen asumaan. Omasta puolestaan ei häntä ollenkaan

hävettänyt itsetutkistelun hetkinä, sillä hän tiesi menettelynsä

vaikuttimen, sen vaihdoksen salaisuuden, jolla hän eksytti itseänsä

ja joka sovitti, asetti hänet ennalleen vainajan suhteen. Mutta hänen

täytyi ottaa lukuun maaseutukaupungin ahdasmielinen säädyllisyys; miten

saattaisikaan olla kiinnittämättä huomiotaan siihen, mitä naapurit

sanovat, yleisön hyväntahtoisuuteen tai paheksumiseen, kun aina tuntee

sen silmien tarkastelevan itseänsä, niin että ne melkein koskettavat?

Varsinkin hurskaassa Brüggessä, missä tavat ovat niin ankarat! Korkeat

tornit kivisissä messukaavuissaan heittävät varjonsa yli kaiken. Ja

tuntuu kuin virtaisi noista monista luostareista halveksumista lihan

salaisia ruusuja kohtaan, siveyden tarttuvaa ihannoimista. Kaikissa

kadunkulmissa, pienissä lasi- ja puukaapeissa, seisoo Pyhän Neitsyen

kuvia samettiviitoissaan haalistuneitten paperikukkien keskellä, pitäen

kädessään nauhaa, jota myöten kiemurtelee kirjoitus ilmoittamassa: Minä

olen Tahraton.

Jokaista lemmensuhdetta avioliiton ulkopuolella pidetään siellä

sielunvihollisen työnä, kadotuksen polkuna, ja juuri kuudetta

ja yhdeksättä käskyä vastaan tehdyt synnit vaimentavat puheen

rippituolissa kuiskaukseksi ja nostavat hämmennyksen punan

katumuksentekijän poskille.

Hugues tunsi tämän Brüggen siveellisyyden ja oli koettanut välttää

loukkaamasta sitä. Mutta tällaisessa ahtaassa pikkukaupungin elämässä

ei mikään voi pysyä salassa. Pian tuli hänen suhteensa tanssijattareen

tunnetuksi, ja aavistamattaan oli hän koko kaupungin puheenaiheena.

Ei kukaan jäänyt siitä tietämättömäksi, huhu siitä kiiti kulkupuheena

ovelta ovelle, toimettomien naisten juoruina, joita kuljetettiin ympäri

ja joita beguiniläisnunnat ottivat uteliaina kuullakseen, — kaikkena

panettelun rikkaruohona, jota tällaisissa kuolleissa kaupungeissa

kasvaa kaikkien katukivien raoissa.

Huguesin lemmenseikkailu synnytti sitäkin enemmän pilkkaa, kun kaikki

olivat tienneet hänen pitkäaikaisen epätoivonsa, hänen lohduttoman

kaipuunsa, hänen ajatustensa alituisen kiertymisen seppeleeksi eräälle

hautakummulle. Tämä oli vaivainen loppu tuolle surulle, jota olisi

voinut luulla ikuiseksi.

Kaikki olivat pettyneet siinä suhteessa, ennen muita tuo

leskimies-parka, joka oli antanut moisen heilakan kiehtoa itsensä.

Hänet tunnettiin kyllä: hän oli entinen tanssijatar teatterista. Häntä

osotettiin sormella, kun hän kulki ohitse, hänelle naurettiin, ja

ihmiset tunsivat jonkunlaista suuttumusta nähdessään hänen omaksuvan

kunniallisen naisen ilmeen, jonka vastakohtana pidettiin hänen huojuvaa

käyntiään ja keltaisia hiuksiansa. Tiedettiinpä, missä hän asuikin ja

että hänen rakastajansa kävi hänen luonaan joka ilta; siihen vielä

hiukan lisää, niin olisi voitu sanoa, minkä tunnin, minkä tien hän

valitsi...

Uteliaat porvarisrouvat pitivät häntä silmällä, iltapäivien

toimettomuudessa istuessaan ikkunaruutujensa takana, apunaan

tuollainen pieni kuvastin, jota sanotaan "juorupeiliksi" ja jonka

näkee joka talossa kiinnitettynä ikkunakehyksen ulkopuolelle. Se on

vinoon asetettu kuvastin, joka petollisesti heijastaa kadun koko

mitaltaan; välkkyvä pyydys, joka sieppaa ohikulkevien liikkeet

heidän huomaamattansa, — heidän salavihkaiset hymyilynsä, ajatuksen

pikavälähdyksen jossakin silmäterässä, ja kuvastaa nämä kaikki sisään

huoneeseen, missä joku istuu vaanimassa.

Tällä tavoin päästiin pian perille kaikista Huguesin toimista ja

jokaisesta rikoksellisen suhteen yksityiskohdasta. Hänen horjumaton

luottamuksensa tämän salaisuuteen, hänen lapsellisen varovainen

pysyttelynsä kotosalla kunnes hämärä lankesi, loivat hullunkurista

valoa tähän suhteeseen, joka ensin oli loukannut säädyllisyyttä, ja

suuttumus muuttui ivaksi.

Hugues ei aavistanut mitään. Hän lähti yhä ulos myöhään iltapäivällä,

kulkeakseen sitten pitkiä kiertoteitä aivan lähellä sijaitsevaan

laitakaupunkiin.

Miten suuresti keventyneet nämä hämärähetkien kävelymatkat nyt

olivatkaan! Hän kulki halki kaupungin, yli satavuotisten siltojen,

pitkin pimeitä rantalaitureita, joita vasten vesi huokaili.

Kellojensoitto hämärissä tuntui joka ilta kuolinsoitolta. Oh, noita

kelloja, jotka heiluivat kaikin voimin ja kuitenkin nyt hänen

mielestään niin kaukana hänestä kuin olisivat ne kaikuneet jossain

toisessa maassa...

Ja huolimatta täpötäysien räystäskourujen loiskivasta itkusta,

siltaholvien pisaroivista kylmistä kyynelistä ja poppeleitten

valittavista kuiskeista, jotka kohosivat vesien partailta kuin

pienen lähteen lohduttomat nyyhkytykset, ei Hugues enää kuullut tätä

olioiden tuskaa, hän ei nähnyt enää, kuten ennen, kaupunkia kuoliaaksi

kangistuneena ja kanavien käärinliinojen kietomana.

Tuo entinen kaupunki, Kuollut Brügge, jonka surevana leskenä hän myös

oli pitänyt itseänsä, kosketti nyt häntä tuskin ainoallakaan hyytävällä

alakuloisuuden henkäyksellä, ja hän vaelsi edelleen kaupungin

hiljaisuuden lohduttamana, ikäänkuin Brüggekin olisi noussut haudastaan

ja esittäytynyt hänelle uutena kaupunkina, joka oli sen vanhan näköinen.

Ja käydessään joka ilta tapaamassa Janea ei hän tuntenut

tunnonvaivan varjoakaan, hänellä ei ollut aavistustakaan rikotusta

uskollisuudestaan, ei siitä naurettavasta irvinäytelmästä, johon hän

oli raastanut suuren rakkautensa, eikä hänellä edes ollut tuota pientä

puistatusta, joka värisyttää leskeä, kun hän ensi kerran kiinnittää

punaisen ruusun suruharsojensa keskeen.