Tämä kohtaus jätti Huguesiin sekavan vaikutelman. Nyt ajatellessaan
vaimoaan näki hän tuon tuntemattoman, jonka oli sinä iltana tavannut;
se nainen oli nyt hänen elävä, kirkastunut muistikuvansa. Huguesista
tuntui kuin olisi hän ollut rakastettu vainaja, vielä entistäkin
näköisempänään.
Kun hän nyt hiljaisen hartaana suuteli pyhänjäännöstään, lippaaseen
talletettua palmikkoa, tai pysähtyi kaipauksen liikuttamana jonkun
hänen kuvansa eteen, niin hän ei verrannut sitä vainajaan, vaan tuohon
elossaolevaan, joka oli hänen näköisensä. Mikä salaperäinen yhtäläisyys
ilmenikään noissa molemmissa kasvoissa! Oli kuin olisi kohtalo häntä
säälinyt, tarjoamalla hänen muistolleen tukikohdan, joka auttoi häntä
taistelussa unhotusta vastaan, antaessaan hänelle uuden ja kauniin
kuvan tuon kellastuneen ja ajan hampaan kaluaman sijalle, joka jo oli
kalpenemassa hänen muistissaan.
Huguesilla oli nyt vainajasta aivan uusi ja selvä mielikuva. Hänen
tarvitsi vain palauttaa mieleensä vanha rantalaituri, sellaisena kuin
se sinä iltana oli hämärän laskeutuessa, nähdäkseen siellä naisen,
jolla oli vainajan kasvonpiirteet, tulevan vastaansa. Hänen ei enää
tarvinnut katsella taaksensa, menneiden vuosien etäisyyteen; hänen
tarvitsi vain palauttaa mieleensä eilinen taikka toissapäiväinen ilta.
Hänen silmänsä oli toistamiseen jäljentänyt nuo rakkaat kasvot, uusi
vaikutelma oli sulautunut yhteen vanhan kanssa uudeksi voimaksi, niin
täydelliseksi yhdennäköisyydeksi, että hänestä melkein tuntui kuin
olisi vainaja todella ollut hänen läheisyydessään.
Tämä mielikuva vainosi Huguesia seuraavina päivinä. Oli siis olemassa
nainen, joka oli aivan samanlainen kuin hänen kadottamansa. Nähdessään
hänen kulkevan ohitseen oli hän silmänräpäyksen ajan tuskallisesti
toivonut, että tuo kadotettu tulisi takaisin, että hän oli tullut ja
riensi nyt häntä vastaan kuten ennen. Samat silmät, sama hipiä, samat
hiukset, niin täydellisesti yhtäläinen ja sama! Mikä omituinen luonnon
ja kohtalon oikku!
Hän olisi mielellään tahtonut nähdä tuntemattoman toistamiseen. Kenties
ei se onnistuisi hänelle enää milloinkaan. Mutta jo se, että hän tiesi
naisen olevan lähistöllä, saattoi hänet tuntemaan itsensä vähemmän
hylätyksi, vähemmän yksinäiseksi leskeydessään. Onko se ihminen
todellakin leski, jonka vaimo vain on sattumoisin poissa ja tulee
takaisin lyhyissä jälleennäkemisen välähdyksissä?
Hän saattaisi uneksia tapaavansa vainajan, nähdessään tuon naisen,
joka oli hänen näköisensä, kulkevan ohitse. Tätä toivoen meni hän
samalla hämyhetkellä sille paikalle, missä oli nähnyt hänet; hän
käveli edestakaisin vanhalla rantalaiturilla, sen vieressä pimenevien
rakennuspäätyjen ohi, joiden valkoisiin musliiniuutimiin peitettyjen
akkunain takaa joutilaat naiset uteliaina seurasivat katseillaan hänen
harhailuaan; hän poikkeili autioille kaduille, toivoen äkkiarvaamatta
saavansa nähdä hänen pujahtavan esiin jostakin kulmasta, jostakin
tienhaarasta.
Niin kului viikko ainaisissa pettymyksissä. Hän ajatteli naista
jo vähemmän, kun hän eräänä maanantaina — samana päivänä kuin
edelliselläkin kerralla — näki hänet uudelleen ja tunsi hänet heti,
hänen tullessaan vastaan joustavine askeleilleen. Vielä enemmän kuin
edellisellä kerralla oli tuntematon hänen mielestään nyt kaikessa,
yksityiskohtaisesti, kauhistuttavasti vainajan näköinen.
Hänen sydämensä melkein taukosi sykkimästä, ikäänkuin hän olisi ollut
kuolemaisillaan, — niin voimakas oli hänen mielenliikutuksensa. Veri
soi hänen korvissaan, valkeat hattarat sumensivat hänen silmiään —
väikkyen kuin morsiushunnut, kuin musliinipukuisten rippilasten jono...
Ja sitten kuvastui aivan lähellä tuon nuoren naisen varjokuvan tumma
täplä, ollessaan sivuuttamaisillaan hänet.
Nuori nainen oli huomannut hänen hämmennyksensä, sillä hän käänsi
päätänsä ja katseli häntä kummastuneen näköisenä. Oi tuota
jälleenlöydettyä, häviöstä takaisin saapunutta katsetta! Tuon katseen,
jota hän ei enää milloinkaan ollut luullut saavansa nähdä, jonka hän
oli luullut haipuneen multaan, sen tunsi hän nyt kiintyneenä itseensä
lempeänä ja rauhallisena, säteillen jälleen, hyväillen jälleen!
Katse, joka oli tullut niin kaukaa, herännyt ylös haudastaan, katse
sellainen kuin Latsaruksella oli täytynyt olla hänen nähdessään jälleen
Mestarinsa!
Hugues tunsi itsensä vastustuskyvyttömäksi; koko hänen olemuksensa
vietteli, kehoitti häntä seilaamaan ilmestyksen jälkiä. Kuollut oli
tuossa, hänen edessään, se kulki eteenpäin, se katoaisi häneltä...
Hänen pitäisi kiiruhtaa perässä, lähestyä häntä, katsella häntä,
huumautua hänen takaisinsaatujen silmiensä katseesta, sytyttää uusia
elinvoimia hänen hiuksiensa aurinkoisessa valovirrassa... Hänen täytyi
seurata häntä luonnollisesti, ajattelematta mitään kaupungin toiselle
puolen — maailman ääriin.
Aivan koneellisesti oli hän jälleen alkanut kävellä naisen takana,
tällä kerralla aivan lähellä, peläten äärettömästi kadottavansa hänet
taas näkyvistään vanhan kaupungin mutkittelevien katujen sokkeloissa.
Hän ei hetkeäkään tullut ajatelleeksi, miten omituisesti hän menetteli
seuratessaan vierasta naista. Ei, ei, sehän oli hänen oma vaimonsa,
tätä hän seurasi, tätä hän saattoi iltakävelyllä ja tahtoi saattaa
takaisin hänen hautaansa...
Hugues pitkitti kulkuaan ikäänkuin magneetin vetämänä, kuin unessa,
astellen väliin tuntemattoman rinnalla, väliin hänen takanaan. Hän ei
huomannut, että he olivat jättäneet taakseen yksinäiset rantalaiturit
ja saapuneet nyt väkirikkaille liikekaduille, kaupungin keskustaan,
Suurtorille, missä Vartijatornin mahtava, synkkä haamu kohosi yli
Hallien ja torjui päälletunkevaa yötä kellotaulunsa kultaisella
kilvellä.
Solakkana ja kevytkäyntisenä, haluten ilmeisesti päästä eroon tästä
takaa-ajosta, oli nuori nainen kääntynyt Flaamilaiselle kadulle, jota
kaunistavat vanhat veistoksilla koristetut julkipuolet, ja hänen
varjokuvansa eroittausi selvempänä joka kerta kun hän sivuutti jonkun
valaistun myymäläikkunan tai katulyhdyn valokehän.
Äkkiä meni nainen suoraan poikki kadun, suuntasi askeleensa teatteria
kohden, jonka ovet olivat avoinna, ja astui sisälle. Hugues ei
siekaillut... Hän oli muuttunut hypnotisoiduksi tahdoksi, alttiiksi
henkivartijaksi... Sielunkin liikkeillä on kehitetty nopeutensa.
Totellen ensimäistä mielijohdettaan astui hän vuorostaan teatterin
eteiseen, jonne yleisö jo alkoi virrata. Mutta kaunis ilmestys oli
kadonnut. Ei missään, ei lippuluukun eteen muodostuneessa jonossa, ei
tarkistuspöydän ääressä eikä portaikossa hän nähnyt häntä. Minne oli
hän saattanut niin jäljettömästi hävitä? Mitä käytävää pitkin? mistä
sivuovesta? Sillä Hugues oli nähnyt hänen menevän sisälle, siitä ei
voinut olla epäilystäkään. Hän aikoi varmaankin katsella tämäniltaista
esitystä. Hän olisi aivan varmasti katsomossa hetken kuluttua. Kenties
istui hän siellä jo taaksepäin painuneena jossain nojatuolissa, tai
lymysi jonkun aition punaisessa hämyssä. Jospa voisi löytää hänet
jälleen! Saada nähdä hänet vielä! Saada häiritsemättä katsella häntä
kokonaisen illan! Hugues tunsi tämän ajatuksen pyörryttävän päätänsä,
se viihdytti ja painosti hänen sydäntään yhtaikaa. Mutta hänelle ei
edes juolahtanut mieleen ryhtyä vastustamaan sitä voimaa, joka hänet
oli vallannut. Ja ajattelematta kertaakaan tämän jo tunnin kestäneen
käyttäytymisensä omituisuutta tai koko pyrkimyksensä hulluutta, enempää
kuin sitäkään, miten loukkaavaa hänen oli käydä teatterinäytännöissä
siinä ikuisessa surussaan, johon hän oli verhoutunut, meni hän
lippuluukulle, osti itselleen nojatuolipaikan ja kiiruhti saliin.
Hänen katseensa harhaili tutkivana paikasta toiseen, permannolle,
permantoaitioihin, riviltä riville aina ylimpiin asti, jotka
kattokruunujen häikäisevästi valaisemina nyt alkoivat vähitellen
täyttyä. Hän ei nähnyt etsimäänsä missään ja tunsi itsensä
hämmentyneeksi, levottomaksi ja surulliseksi. Mikä vihamielinen kohtalo
teki pilaa hänestä? Olivatko nuo kasvot siis vain harhanäky, ilmeten
ja häipyen kuin kuun häilyvä valo pilvenhattarain joukkoon? Hän odotti
vielä, haki katseillaan. Muutamia myöhästyneitä saapui yhä kiireisesti
sisään ja asettui paikoillensa sulkeutuvien ovien ja alaslaskettavien
tuolien naristessa ja paukkuessa.
Hän vain ei tullut.
Hugues alkoi katua harkitsematonta menettelyään, sitäkin enemmän
kun salissa oli huomattu hänen läsnäolonsa ja ihmiset suuntasivat
kiikarinsa ihmettelevinä ja itsepintaisesti häneen, mitä hän ei
voinut olla huomaamatta. Tosin ei hän seurustellut kenenkään kanssa,
hän oli välttänyt tutustumasta yhteenkään perheeseen, saadakseen
elää itseksensä. Mutta kaikki tunsivat hänet ainakin ulkomuodolta,
tiesivät kuka hän oli ja millaista runollista surua hän kantoi täällä
vähäväkisessä, toimettomassa Brüggessä, missä kaikki tuntevat toisensa,
ottavat selvää tulokkaista, käyvät kuuntelemassa naapurissa ja kertovat
edelleen mitä ovat kuulleet.
Tämä oli yllätys kaikille, se hävitti häneen liittyneen ihannoitsevan
tarun ja tuotti voitoniloa epäilijöille, jotka aina olivat hymyilleet,
kun puhuttiin tuosta lohduttomasta leskimiehestä.
Senlaatuisen sähkövirran koskettamana, joka lähtee ihmisjoukosta, kun
sitä kiihdyttää joku yhteinen ajatus, tunsi Hugues tällä hetkellä
rikkoneensa itseään vastaan, loukanneensa ylevälle kaipuulleen
antamaansa lupausta, saaneensa ensimäisen halkeaman siihen pyhättöön,
jonne hän oli kätkenyt vaimonsa muiston; siitä halkeamasta hänen tähän
asti uskollisesti säilyttämänsä tuska kai tihkuisi ulos viimeistä
pisaraa myöten!
Sillävälin oli soittokunta alottanut alkusoiton esitettävään
kappaleeseen. Hän oli naapurinsa ohjelmasta lukenut nimen: "Robert
Normandialainen". Se oli noita vanhanaikaisia oopperoita, jotka melkein
aina ovat maaseututeatterin ohjelmistona. Viulut alkoivat soittaa
ensimäisiä tahteja...
Hugues tunsi yhä valtavampaa mielenkuohua. Vaimonsa kuolemasta saakka
hän ei ollut kuullut minkäänlaista musiikkia. Hän pelkäsi ääntä, joka
puhui soittimista. Yksinpä kadulla käytetty hanuri kykeni heikolla,
läähättävällä ja karkealla sävelistöllään houkuttelemaan kyyneleet
hänelle silmiin. Ja saman vaikutuksen tekivät häneen sunnuntaisin Pyhän
Äidin tai Pyhän Valpurin kirkon urut, kun ne kiehtoivat seurakuntaa
sävelillään ikäänkuin suurilla mustilla samettikaistoilla, kuin
musiikista kudotuilla paariliinoilla.
Orkesterin ääniaallot hukuttivat hänen aivonsa kuohuihinsa, jouset
raastoivat hänen hermojansa. Hänen silmiään alkoi pistellä. Aikoiko
hän raueta itkemään...? Hän tahtoi lähteä salista. Silloin hänen
mieleensä juolahti omituinen ajatus: entä jos nainen, jota hän
hulluudenpuuskassa, hänen suomaansa yhdennäköisyyden lievikettä
janoten, oli seurannut aina tähän saliin saakka ja jota hän oli turhaan
etsinyt katselijain joukosta — entä jos hän esiintyisikin näyttämöllä?
Sellaisen häväistyksen pelkkä ajatus repeloi hänen sieluansa. Nuo
samat kasvotko, vainajan omat kasvonpiirteet räikeässä ramppivalossa
ja julkeaksi tekevällä ihomaalilla siveltyinä! Entä jos tuo nainen,
jota hän oli siten seurannut ja joka oli niin äkkiä kadonnut, —
luultavastikin jostakin teatterin henkilökunnalle varatusta ovesta —,
entä jos hän olikin näyttelijätär? Jos hän näkisi hänen esiintyvän
tuolla, laulaen ja liikehtien? Ja millainen ääni saattoi hänellä olla,
— oliko hänellä vielä sama äänikin, tehdäkseen noidutun yhtäläisyyden
aivan täydelliseksi, sama syvä metallisointuinen ääni, ikäänkuin
hopeansekaisen pronssin, jollaista hän ei ollut milloinkaan kuullut sen
jälkeen, ei milloinkaan!
Hugues tunsi itsensä aivan järkkyneeksi vain ajatellessaankin
mahdolliseksi noin tavatonta johdonmukaisuutta tässä luonnon oikussa,
ja tuntien tuskallisesti jo etukäteen arvanneensa oikein, hän jäi
odottamaan.
Näytös toisensa jälkeen esitettiin tuomatta hänelle minkäänlaista
varmuutta. Hän ei tuntenut etsimäänsä laulajattarien enempää kuin
kuorolaistenkaan joukosta, jotka kaikki olivat maalattuja kuin
puunuket. Vähääkään välittämättä itse kappaleesta hän päätti varmasti
lähteä pois heti nunnakohtauksen päätyttyä, jonka kirkkomaata
kuvaava tausta uudelleen käänsi hänen ajatuksensa kuolemaan.
Mutta yht'äkkiä, kuolleistaherättämis-resitatiivin aikana, kun
ylösnousseita luostarisisaria esittävät tanssijattaret kulkevat
ohitse pitkässä saatossa, — kun Helena nousee haudastaan ja heittäen
yltään käärinliinat ja nunnanhunnun palaa elämään, silloin tunsi
Hugues ankaraa puistatusta, niinkuin mies, joka havahtuu kauheasta
painajaisunesta ja huomaa olevansa juhlasalissa, jonka kaikki valot
tanssivat hänen silmissään...
Niin, se oli hän! Hän oli tanssijatar! Mutta Hugues ei hetkeksikään
ajatellut sitä. Tuolla seisoi todellakin vainaja, joka oli noussut ylös
haudastaan; _hänen_ vainajansa nyt hymyili tuolla, tuli lähemmäksi,
ojensi kätensä häntä kohden.
Ja vielä enemmän itsensä näköisenä, niin näköisenään, että hän olisi
tahtonut itkeä; noine silmineen, joiden hämyn hiilivarjostus toi
selvemmin näkyviin, kirkkaasti valaistuine kutreineen, jotka olivat
samaa ihmeellistä kultaa kuin sen toisenkin...
Järkyttävä hetken ilmestys, jonka eteen esirippu pian laskeutui.
Polttavin ohimoin, kiihdyksissään, unelmien huumaamana palasi Hugues
rantakatuja myöten, ikäänkuin tuon näyn hullaannuttamana, joka yhä
keskellä pimeätä yötä heijasti säteilevää kuvaansa hänen sieluunsa...
Niin tuijottaa Faust taikakuvastimeen, jossa naisen sulot hänelle
paljastetaan!