Hugues aloitti joka ilta yhä uudelleen saman vaelluksensa kanavien
reunoja pitkin, kulkien laahustavin askelin, hiukan jo kumarassa,
vaikka hän vasta oli nelikymmenvuotias. Leskeys oli ollut hänelle
liian aikainen syksy. Hänen ohimonsa olivat paljaat, tukka täynnä
vuosien tuhkaa. Hänen lakastuneet silmänsä katsoivat kauvas, kauvas
etäisyyteen, tuolle puolle elämän.
Ja miten surumielinen olikaan Brügge tällä myöhäisen iltapäivän
sadesäällä! Sellaisena se häntä miellytti. Juuri tämän kaihoisuuden
tähden hän oli sen valinnut ja asettunut sinne asumaan onnettomuuden
jälkeen, joka oli runnellut hänen elämänsä. Ennen, hänen onnensa
päivinä, kun hän matkusteli ympäri vaimonsa kanssa viettäen jotensakin
yleismaailmallista elämää mielensä mukaan milloin Parisissa, milloin
ulkomailla tai merenrannikolla, olivat he matkustaneet tätä kautta,
kaupungin suuren surumielisyyden kykenemättä vaikuttamaan heidän
elämäniloonsa. Mutta sitten yksin jäätyään hän muisti Brüggen,
ja hänestä tuntui heti, että hänen piti asettua tänne elämänsä
loppuajaksi. Salaperäinen yhtäläisyys veti häntä puoleensa. Kuolleen
kaupungin tuli vastata kuollutta puolisoa. Hänen syvä murheensa
vaati sellaista ympäristöä. Vain siellä saattoi elämä olla hänelle
siedettävää. Hyöriköön ja melutkoon maailma ulkopuolella, sytyttäköön
riemusoihtujansa, kutokoon yhteen tuhatäänistä hälinäänsä! Hän tarvitsi
ääretöntä hiljaisuutta ja niin yksitoikkoista elämää, että hän tuskin
enää saattaisi käsittää olevansa elossa.
Minkävuoksi on meidän pakko vaieta nähdessämme ruumiillisia
tuskia, minkävuoksi hiljentää askeleittemme kaikua astuessamme
sairashuoneeseen? Minkävuoksi tuntuu siltä kuin melu ja äänet repisivät
siteet pois ja ratkoisivat haavat uudelleen auki?
Sielunkin kärsimyksille tekee melu kipeätä.
Elottomien kanavien ja katujen vaikenevassa ilmapiirissä tunsi Hugues
vähemmän suruansa, ajatteli lievemmällä kaipuulla vainajaa. Hän
näki hänet paremmin, kuuli hänet paremmin, tapasi hänen hukkuneet
Ofelia-kasvonsa kanavien syvyydessä, kuunteli hänen ääntänsä kellojen
kaukaisessa, vienossa laulussa.
Itse kaupunki, joka sekin oli ennen ollut kaunis ja rakastettu, tuli
siten hänen ruumiillistuneeksi kaipauksekseen. Brügge oli hänen
vainajansa. Ja hänen vainajansa oli Brügge. Kummankin kohtalot
sulautuivat yhteen. Se oli Kuollut Brügge, itse haudattu kivisten
rantalaitureittensa väliin, kanavien vesi jähmettyneenä suonissaan, kun
meren voimakkaat valtimonlyönnit olivat lakanneet niissä sykkimästä...
Tänä iltana, kun Hugues kuljeskeli umpimähkään ympäri, vainosi häntä
kuoleman synkkä muisto enemmän kuin milloinkaan ennen, sukelsi esiin
kaikkien siltojen alta, missä näkymättömät lähteet piiloittelevat
kyyneleisiä kasvojaan. Hautajaistunnelma tulvehti noista suljetuista
taloista, noista himmeistä ikkunoista, jotka olivat kuin sokeutuneita
silmiä, portaitten päädyistä, jotka kuvastelivat mustia harsokuviaan
vedessä. Hän kiersi pitkin Vihreätä rantakatua, pitkin Peilikatua
Myllysiltaa kohden, ilottoman laitakaupungin poppelireunaisille teille
päin. Ja kaikkialla pisaroi kellojen soiton kylmä vihma, sen pienet
suolaiset kyyneleet putoilivat hänen päälleen, ikäänkuin niitä olisi
piristetty vihkivesiharjalla jonkun synninpäästön saaneen ylitse...
Tässä illan ja syksyn kaksinkertaisessa yksinäisyydessä, tuulen
lakaistessa tieltään viimeisiä lehtiä, tunsi hän kuvaamatonta kaipausta
elämänsä lopun saavuttamiseksi, kärsimätöntä kuolemansa toivetta.
Tornista tuntui heittäytyvän varjo yli hänen sielunsa, vanhoilta
muureilta saapuvan hänelle salainen neuvo, kuiskaava ääni nousevan
vedestä — vedestä, joka tuli häntä vastaan, niinkuin "Hamletin"
haudankaivaja kertoo sen kohoutuneen Ofelialle.
Useanakin kertana oli hän kokenut tätä kiusausta. Hän oli aistinnut
kivien mielistelevästi vakuuttavan kehoituksen, hän oli tajunnut
olioiden tahdoksi, ettei hänkään saisi elää ympäristönsä jo
kuoleuduttua.
Ja hän oli ajatellut itsemurhaa, aivan tosissaan Oi, miten hän olikaan
jumaloinut tuota naista! Hänen silmiänsä, joiden katse yhä tähtäsi
häneen! Hänen ääntänsä, jota hän vieläkin koetti seurata loitolle
taivaanrannan taakse, minne se oli paennut! Mikä mahti oli sitten
tuolla vainajalla ollut, että hän oli voinut saada puolisonsa niin
kokonaan valtoihinsa ja teki nyt kadottuaan koko maailman tälle
turhanaikaiseksi? On siis rakkautta sellaista kuin Kuolleen meren
hedelmät ovat, jotka jättävät kielelle ainiaaksi tuhan maun!
Jos hän oli kyennyt vastustamaan itsemurhan ajatusta, niin sekin
tapahtui vain hänen tähtensä. Hän oli kärsimystensä kalkin pohjasakassa
tavannut jotakin lapsuutensa uskosta, — hänellä oli salaperäistä
toivoa, ettei maallisen elämän loppu merkitse olemassaolon häviötä
ja että hän saisi vielä aikanaan nähdä puolisonsa. Uskonto kielsi
häntä itse riistämästä henkeään. Se olisi ollut sulkeutumista Jumalan
läheisyydestä ja jälleennäkemisen hämärän mahdollisuuden hukkaamista.
Hän eli siis edelleen, mutisipa hän joskus rukouksenkin, tunsi
huojennusta ajatellessaan vainajaa odottelevaksi jonkun epämääräisen
taivaanvaltakunnan puutarhoissa ja uneksiessaan hänestä kirkoissa
urkujen humistessa.
Tänä iltana hän poikkesi ohimennessään Pyhän Äidin kirkkoon, jossa hän
mielellään kävi, koska se muistutti hautaholvia. Kaikkialla, muureilla,
lattialla oli hautakiviä puoleksi kuluneine pääkalloineen, murentuneine
nimikirjoituksineen, rapautuneine muistolauselmineen — itse kuolema
kuoleman voittamana.
Mutta aivan niiden vieressä kirkasti elämän mitättömyyttä muuan
rakkauden pysyväinen muistomerkki, rakkauden, joka elää yli kuoleman,
ja senvuoksi teki Hugues usein pyhiinvaelluksensa tähän kirkkoon.
Tuon muistomerkin muodostivat Kaarle Rohkean ja Burgundin Marian
kuuluisat haudat erään sivukappelin perällä. Miten liikuttavia ne
olivatkaan! Vaimo erittäinkin, suloinen prinsessa pronssipuvussaan,
kädet rukoukseen ristittyinä, pää leväten pieluksella ja jaloissaan
koira, joka kuvasi uskollisuutta. Miten suorana ja hiljaisena hän
lepäsi sarkofaagin kannella! Niin lepäsi hänen vaimovainajansakin
alati hänen synkällä sielullaan. Ja se hetki oli tuleva, jolloin
hänkin vuorostaan saisi oikaista itsensä kuten Kaarle-herttua ja uinua
armaansa vieressä... Uinua vieri vieressä, lempeässä turvapaikassa
kuoleman helmassa, vaikka uskonnon antama toivo ei heille milloinkaan
toteutuisikaan eikä yhdistäisi heitä...
Hugues astui ulos kirkosta surullisempana kuin milloinkaan ennen. Hän
suuntasi askeleensa asuntoansa kohden; tähän aikaan hän tavallisesti
palasi kotiinsa illalliselle. Hän koetti palauttaa sielunsa silmien
eteen vainajan kuvan, nähdäkseen ajatuksissaan hänet lepäämässä suorana
sillä haudalla, jota hän äsken oli katsellut, voidakseen kuvitella
hautaa aivan samanlaisena, mutta nähdä sen pieluksella toiset kasvot.
Mutta vainajien piirteet, joita muisti jonkun ajan säilyttää, muuttuvat
kuitenkin vähitellen, häviävät verkalleen, kuten lasilla peittämättömät
pastellimaalaukset, joiden hienot värihiukkaset haihtuvat pois. Ja
meissä itsessämme kuolevat meidän vainajamme toistamiseen!
Äkkiarvaamatta, kun hän täten ankaralla ajatustyöllä, ikäänkuin
katselemalla sielunsa syvimpään, koetti sommitella yhteen rakkaimpansa
puoleksi hävinneitä piirteitä, tunsi Hugues, — joka tuskin huomasi
ohikulkijoita, niin vähän kuin niitä olikin — ankaraa mielenliikutusta,
nähdessään nuoren naisen tulevan vastaansa. Hän ei ollut ollenkaan
huomannut tätä kadun toisessa päässä, ennenkuin nyt vasta, kun hän oli
aivan lähellä.
Havaitessaan naisen Hugues pysähtyi äkkiä ikäänkuin kivettyneenä,
vastaantulijan sivuuttaessa hänet. Hugues tunsi sysäyksen, oli
näkevinään ilmestyksen... Hän horjui ja nosti käden silmilleen,
ikäänkuin karkoittaakseen unennäön. Sitten, seisottuaan hetken
epäröiden kääntyneenä tuntematonta kohden, joka poistui hitain,
rytmillisin askelin, kääntyi hän äkkiä pois laiturilta, jota pitkin
oli kävellyt, ja alkoi seurata naista. Hän joudutti askeleitaan
tavoittaakseen hänet, kulki yli kadun toiselle käytävälle, tuli yhä
lähemmäksi ja tarkasteli häntä kaiken aikaa niin hellittämättömästi,
että se olisi ollut tunkeilua, jos hän olisi pitänyt naista muuna kuin
erhenäkynä. Tuntematon jatkoi kulkuansa näköjään aivan tietämättömänä
tästä, katseensa kiintymättä mihinkään. Hugues tunsi olonsa yhä
kummallisemmaksi ja hämmentyneemmäksi. Hän oli seurannut naista jo
monta minuuttia kadulta toiselle. Väliin hän lähestyi ikäänkuin
päästäkseen ratkaisevaan varmuuteen, mutta peräytyi jälleen kuin
jonkunlaisen kammon kouristamana. Nainen näytti häntä viekoittelevan
ja samalla kauhistuttavan, ikäänkuin kaivo, jonka pinnasta me koetamme
etsiä tuttuja kasvonpiirteitä...
Vihdoin onnistui hänen nähdä tuntematon aivan likeltä, ja hän
tunsi tämän, — siinä ei voinut olla mitään erehdystä! Tuo pehmeä
pastelliväri, nuo tummat, laajenneet silmäterät helmiäishohteisissa
valkuaisissa, ne olivat samat. Ja kulkiessaan naisen takana näki hän
tämän hiukset, jotka pistäysivät esiin mustan hatun alta niskassa, ja
ne olivat samanvivahteista kultaa, samaa ambraväriä, yhtä sulavan,
silkkihienon vaaleat. Yötummien silmien ja hiuksien säteilevän
päiväpaisteen vastakohtaisuus oli sama.
Oliko hänen järkensä sekoamaisillaan? Vai aikoiko hänen silmäkalvonsa,
säilyttäessään vainajan kuvaa, sekoittaa ohikulkevia häneen?
Hänen koettaessaan palauttaa vainajan kasvoja mieleensä oli tämä
nainen äkkiarvaamatta sukeltanut esiin ja ojentanut ne hänelle
aivan entisellään! Mikä melkein kauhistuttava ihme olikaan tämä
yhdennäköisyys, joka sopeutui aivan yksityiskohtia myöten!
Ja kaikki: hänen käyntinsä, hänen vartalonsa, hänen ruumiinsa huojunta,
hänen kasvojensa ilme, silmien sisäänpäin kääntynyt, uneksiva katse,
— eivät ainoastaan viivat ja värit, vaan olennon koko sisäinen elämä,
sielun ailahdukset, kaikki oli kuin kuolleista herätettyä; se eli,
tarjoutui hänelle!
Niinkuin unissakävijä seurasi Hugues nuorta naista, aivan
koneellisesti, tietämättä miksi, ajattelematta mitään, kautta Brüggen
monisokkeloisten katujen. Eräässä paikassa, missä useat tiet yhtyivät,
ja juuri kun hän sattui kulkemaan hiukan etäämpänä, ei hän yht'äkkiä
nähnytkään naista enää. Tämä oli kadonnut näkyvistä, hänet oli niellyt
joku näistä mutkikkaista kujista, — Hugues ei tiennyt mikä.
Hän seisahtui tarkastellen kujia kauvas etäisyyteen, etsien niiden
autiudesta kyynelsilmin...
Oi, miten hän oli ollut vainajan näköinen!