I
Päivä laski, vanhan hiljaisen talon käytävät verhoutuivat pimeään, ja
ikkunoiden eteen vaipui hämärän suruharso.
Hugues Viane valmistausi lähtemään ulos, kuten hän iltapäivisin piti
tapanaan. Toimettomana, erakkona eläen, hän vietti koko päivän suuressa
huoneessaan ylikerrassa, jonka ikkunat antoivat Rukousnauha-rantamalle;
tämän varrella hänen talonsa sijaitsi, kuvastellen itseään vedessä.
Hän lueskeli vähän: joitakuita aikakauslehtiä, vanhoja kirjoja; tupakoi
paljon ja uneksi pitkiä tunteja muistoihinsa vaipuneena ikkunansa
ääressä, jonka takaa näkyi syksyn harmaa sadesää.
Jo viisi vuotta oli hän elänyt tällä lavoin, aina siitä saakka kun
hän asettui Brüggeen asumaan heti vaimonsa kuoltua. Jo viisi vuotta!
Ja hän toisti itsekseen: "Leski! Leskeys! Minä olen leski!" Raskaita,
peruuttamattomia, kaiuttomia sanoja.
Hänelle oli ero ollut musertava isku. Hän oli elänyt rakkautensa
vuodet toimeentulon huolista vapaana, loiston ympäröimänä, matkojen
virkistämänä, nauttien uusien maiden ihanuuksista, jotka säilyttävät
idyllin aina tuoreena. Hän ei ollut nauttinut ainoastaan ihanteellisen
yhdyselämän rauhallista onnea, vaan heikentymättömän intohimon koko
huumausta, jäähtymätöntä autuudenkuumetta ja kahden sielun särkymätöntä
yhteissointua, jotka erilläänkin ollen ovat yhdessä niinkuin kanavien
rinnakkain kulkevat rannat, joiden kuvat vedessä kietoutuvat toisiinsa.
Kymmenen vuotta sellaista onnea, jota hän tuskin oli ennättänyt tuntea,
— niin nopeaan olivat vuodet paenneet.
Sitten oli hänen nuori vaimonsa kuollut kolmikymmenluvun
kynnyksellä, sairastettuaan vain muutamia viikkoja, — niin nopeasti
vaipunut viimeiselle leposijalleen, missä Viane aina näki hänet
muistossaan, kalpeana ja läpikuultavana kuin vahakynttilä, joka
häntä valaisi. Sellaisena hän viimeksi muisti naisen, jossa hän oli
jumaloinut kukkaishipiän täyttä hehkeyttä, suuria mustia silmiä
helmiäishohteisine valkuaisineen, ja ne olivat jyrkkänä vastakohtana
hänen ambrankultaisille kutreilleen, jotka valloilleen päästessään
valahtivat pitkinä ja aaltoavina hänen selkänsä yli. Vanhojen mestarien
tauluissa on jumalanäideillä tällaiset hiukset, jotka putoavat heidän
olkapäilleen rauhallisina, tasaisina laineina.
Ja hänen maatessaan siinä ruumiina oli Hugues leikannut häneltä nämä
kutrit, jotka sairauden viimeisinä päivinä oli punottu pitkäksi
palmikoksi, — kultaisen lyhteen, jonka hän pelasti katoavaisuudelta.
Eikö se olekin kuoleman armolahja? Se hävittää kaikki, mutta jättää
hiukset koskemattomiksi. Silmät, huulet, kaikki muu painuu kokoon ja
häviää. Hiukset eivät edes kadota väriään. Ne ovat ainoat, joissa me
elämme edelleen! Ja nyt vielä, näiden viiden vuoden kuluttua, oli
vainajan palmikko tuskin vaalentunut, niistä monista suolaisista
kyynelistä huolimatta, jotka sille olivat pudonneet.
Hugues eli uudelleen koko menneisyytensä vielä katkerampana tänään,
tällä harmaalla marraskuun säällä, johon kellot tuntuivat siroittelevan
kuolleen soinnun tomua, kuluneiden vuosien tuhkaa.
Hän päätti vihdoin lähteä ulos, ei tavoittamaan vaihtelua tai
parannusta suruunsa, — sitä hän ei tahtonut edes yrittää. Mutta häntä
miellytti kuljeskella ulkona illan hämärtyessä ja etsiä kaipuunsa
vertauskuvia yksinäisistä kanavista ja luostarimuureista.
Astuessaan talonsa pohjakertaan näki hän tavallisesti lukittujen ovien
olevan selkiselällään valkoiseksi siveltyyn käytävään.
Hän katkaisi hiljaisuuden huutaen vanhaa palvelijatartaan: "Barbara!
Barbara!"
Heti ilmestyi vanhus lähimmän huoneen oviaukkoon. Hän arvasi,
minkävuoksi isäntä oli häntä kutsunut, ja sanoi:
"Minun täytyy tänään siivota huoneet, herra Viane, sillä huomenna on
pyhä."
"Mikä pyhä?" kysyi Hugues ärtyneen näköisenä.
"Armahtakoon, eikö herra sitä tiedä? Sehän on Pyhän Neitsyen
kasteenjuhla. Se on yhtä suuri pyhä kuin sunnuntaipäiväkin. Minun
täytyy mennä messuun ja iltarukoukseen beguiniläisluostariin. Ja koska
minä en voi tehdä työtä huomenna, niin olen siivonnut huoneet tänään."
Hugues Viane ei salannut tyytymättömyyttään. Vanha palvelijatarhan
tiesi varsin hyvin, että hän tahtoi olla saapuvilla sellaisessa
puuhassa. Näissä kahdessa huoneessahan oli liian paljon kalleuksia,
liian paljon muistoja vainajasta ja menneisyydestä, jotta palvelijatar
saisi siellä pöyhiä yksinänsä. Hän tahtoi saada valvoa tätä, tarkata
hänen liikkeitänsä, vakuuttautua hänen varovaisuudestaan ja hänen
kunnioituksestansa. Hän tahtoi itse siirtää erinäisiä esineitä, jos
tomuja pyyhittäessä tarvittiin, kallisarvoista muistokapinetta, joka
oli kuulunut vainajalle, — pielusta, tulenvarjostinta, tai jotakin
muuta, minkä vainaja oli itse ommellut. Viane saattoi vieläkin nähdä
hänen käsiensä liikkuvan kaiken tämän kodikkuuden keskessä, joka oli
jätetty koskemattomaksi ja muuttumattomaksi entiselleen. Sohvat,
divaanit, nojatuolit, joissa hän oli istunut, näyttivät säilyttävän
hänen vartalonsa muodot. Uutimissa pysyi ne laskokset, joille hänen
sormensa olivat ne järjestäneet ja ikäänkuin ikuistaneet. Ja vain
äärimäisen varovasti saivat pesusieni ja pyyhinliina kulkea yli
kuvastimien läpikuultavan pinnan, jotta ne eivät pyyhkisi pois hänen
kasvojansa, jotka uinuivat niiden pohjalla.
Mutta aivan erityisesti tahtoi Hugues vartioida ja suojella
pienimmältäkin tärähdykseltä vainajan muotokuvia eri ikävuosilta; niitä
oli sijoitettu vähän joka paikkaan, uuninreunustalle, pikkupöydille ja
seinille. Ja ennen kaikkea hän varjeli aarretta, jonka tärveltyminen
olisi särkenyt hänen sielunsa, — tuota todellista rakastettunsa osaa,
hiuksia. Niitä hän ei ollut tahtonut sulkea mihinkään laatikkoon tai
pimeään lippaaseen, sillä se olisi ollut samaa kuin laskea ne hautaan;
koska ne edelleenkin olivat elävät ja katoamatonta kultaa, niin hän
oli mieluummin jättänyt ne hajallaan ja silmäänpistävinä päivänvaloon,
hänen rakkautensa kuolemattomuuden tunnuksena.
Nähdäkseen tässä suuressa, muuttumattomassa huoneessa alati edessään
nämä hiukset, jotka vielä olivat Häntä, oli Viane asettanut ne pitkin
pituuttaan nyt vaienneelle pianolle, missä ne viruivat kuin katkenneet
käädyt, kuin kultainen köysi, joka oli pelastettu haaksirikosta.
Ja suojellakseen hiuksia kostean ilman vaikutukselta, joka olisi
voinut haalistuttaa ja himmentää niitä, oli hänelle juolahtanut
mieleen ajatus, joka olisi ollut yksinkertainen, ellei se olisi
ollut liikuttava: hän oli päättänyt säilyttää niitä läpikuultavassa
kristallilippaassa, jonka seinien lävitse hän saattoi nähdä tuon
peittämättömän palmikon tullessaan joka päivä palvomaan sitä.
Hänestä tuntui, että hänen oma olemassaolonsa ja kaikkien niiden
äänettömien esineiden, jotka elivät hänen ympäristössään, oli
salaperäisesti liittynyt tähän palmikkoon, — niin, että se oli itse
talon sielu.
Barbara, vanha flaamilainen palvelijatar, joka oli hiukan ärtyinen,
mutta uskollinen ja kunnioittava, tiesi miten varovasti hänen tuli
käsitellä näitä esineitä eikä milloinkaan voinut pelotta niihin kajota.
Mustassa puvussaan ja valkoisessa harsomyssyssään sekä olemukseltaan
luoksepääsemättömänä näytti hän aivan palvelevalta luostarisisarelta.
Hän todella kävikin usein luostarikorttelissa tervehtimässä sisar
Rosalieta, ainoata sukulaistaan, joka oli beguiniläisnunna.
Seurustelu luostarisisarten kanssa, osanotto heidän
hartaudenharjoituksiinsa, oli hänen olemukseensa tartuttanut jotakin
siitä hiljaisuudesta, niistä liukuvista liikkeistä, joita tulee
omaksuneeksi, kun tottuu liikkumaan kirkonpermannolla. Ja juuri
sentähden, ettei Barbara levittänyt melua ja naurua hänen tuskansa
tyyssijaan, oli Hugues Viane niin hyvin tullut toimeen hänen kanssaan
aina Brüggeen tulostaan asti. Hänellä ei ollut ollut ketään muuta
palvelijatarta, ja Barbara oli käynyt hänelle välttämättömäksi, vaikka
vanhuksessa ilmenikin viatonta kotimääräilyä, moninaisia vanhanpiian
tapoja ja ahdasmielisyyttä sekä sellaista omapäisyyttä kuin tänäänkin,
jolloin hän oli kääntänyt alikerran huoneet ylösalasin isäntänsä
tietämättä ja vastoin hänen nimenomaista käskyään.
Hugues viivytti ulosmenoaan, kunnes palvelijatar oli asettanut
paikoilleen kaikki huonekalut, ja varmistausi siitä, että kaikki
hänelle rakas oli vahingoittumattomana entisellä sijallaan.
Rauhoituttuaan tässä suhteessa ja nähtyään ovet ja sälekaihtimet
suljettavan, lähti hän ulos tavanmukaiselle hämykävelylleen, vaikkakin
yhä vihmoi vettä, kuten täällä on tavallista loppusyksyllä. Tuon
tuostakin tihuttelee kuin siivilästä, kohtisuoraa sadetta, joka itkee
katkeamatta ja hiljaisesti, kutoo huntua kosteudesta, pujottelee
pistoksensa läpi ilman, pistää neulansa kanavien tyveneen pintaan, —
ja kietoo ja hyytää sielun kuin linnun märän verkkonsa lukemattomiin
silmukoihin!