Pieni muutos.
Aika kului eteenpäin, vuosia vierähteli. Pesijätär-kumppanukset
elelivät mökissä elämäänsä entistä. Ylioppilaista toinen oli jo päässyt
papiksi kaukaiselle Pohjanmaalle, vaan nuorempi tuli vielä
säännöllisesti talveksi Helsingin Punavuorille, josta hän yhtä
säännöllisesti kesäksi poistui, matkustaen maalle saarnaamisella ja
lasten opetuksella ansaitsemaan. Talvisin tämä nuori herra usein mummon
mökissä vierasteli, sillä hänelle säännöllisesti joka käyntikerta
ruokaa tarjottiin ja hän näyttikin siitä sortista olevan perin
kiitollinen. Hänellekin kerran koitti päivä, jolloin hän kehui saavansa
suorittaa viimeisen tenttaamin papiksi-pääsöä varten, siinä sanoi hän
tarvittavan rahoja ja pyysi jonkun ei aivan pienen summan mummolta
lainaksi. Mummo ei juuri tahtonut olla halukas antamaan, kumminkin hän
Elsan kehoituksesta lainasi rahat, ja summan täyttämiseksi menikin
mummon rahat viimeiseen penniin. Elsa oli vähitellen ruvennut häntä
suosimaan, hyvin paljon siitäkin syystä, kun hän papiksi tultuansa oli
aikonut toteuttaa Matti vainajan halun mustan Aasian pakanain
käännyttämisen suhteen, ja vaikuttaa kaikella voimallansa sen asian
eteen. Persoonallisesti hän itse liehui Elsan sulhaisena.
Kerta muutamana sunnuntai-iltana oli jokin huvi Kaisaniemen puistossa,
ja sinne riensi puoli Helsinkiä. Mummo ja Elsakin päättivät kerran
heittää hetkeksi erakkoelämänsä ja pistäytyä sinne, missä muutkin
ihmiset aikaansa kuluttivat.
Keveässä kesäpuvussaan sipsutteli Elsa, ja mummo siniraitaisissaan.
Pitkin matkaa oli mukana kulkevia ihmisiä, mutta lähellä Kaisanientä
kasvoi se ihmistulvaksi. Siinä meni vanhaa tutisevaa kaljupäätä, siinä
nuorta heitukkaa, suurta ja pientä, köyhää ja varakasta. Aurinko
paistoi kirkkaasti ja ilmassa liiteli muutamia vaaleita pilviä.
Jokainen puistoonmenijä koetti näyttäytyä mahdollisimman muhkealta ja
toisia etevämmältä. Elsaankin pian tarttui sama tauti, hänkin mummon
rinnalla käyskennellen koetti kohautella olkapäitään. Hänen ei olisi
sitä tarvinnut tehdä, kyllä hän niin kaunis muutoinkin oli, että hänet
pian toisten joukosta huomattiin.
Kun Elsa näki, kuinka nuoret neitoset kavaljeeriensa käsikynkässä
riippuen eteenpäin tepostelivat, muistui hänen mieleensä että olis
hänelläkin nuori herra taluttajaksi, mutta se ei tule tähän syntiseen
joukkoon, hän kun kulkee jumaluuspolkuja, hän kun tulee kansan
johtajaksi ijankaikkiseen elämään. Sitä ajatellen istausi hän tien
viereen viheriälle nurmelle. Mummo, esimerkkiä seuraten, istui myös.
Siinä nyt sai leväten katsella tämän mailman menoa ja sen kirjavaa
joukkoa, joka levottomuudessaan sinne ja tänne hyöri ja pyöri.
Mummo vähän aikaa istuttuaan ja kansan vaellusta tarkastettuaan lausui:
"Niinkuin oriit sodassa, juoksevat he synnin vimmassa, vielä juhlina ja
sunnuntai-päivinä."
"Hm", myhähti Elsa, ja katsoi muuatta keltaista lyhyt-vartista kukkaa
joka pistiin esille lyhyestä nurmesta. Vaan kuinka hän jälleen silmänsä
ylös nostettuaan vaaleni, kun hänen sivuitsensa kulki hänen sulhonsa,
muuan Aasian tuki ja turva, taluttaen käsipuolesta kaikella hellyydellä
erästä solakkaa pitkänlaista, ei aivan kaunista herrasnaista. Elsan ja
mummon sivuitse kulkiessaan tuo ylioppilas hieman säpsähti, nosti
kumminkin lakkiansa, jatkaen sitten matkaansa kadoten naisineen
väkijoukkoon.
Mummon nousi poskihin puna, silmänsä säteilivät tulta. Elsa hieman
vaaleni, ja huulet vavahtelivat.
"Voi tuota ryökälettä, selkäänsä tarvitsis, mokoma tenttaamin-ottaja
ja elätettävä, ompas nyt komeutta ja herruutta", sanoi mummo
äänenpainolla, joka hyvin ilmaisi, että mummo olisi ollut sillä
hetkellä valmis maisteria hyväksi kylvettämään.
"Tuolle ruojalle vielä jaoin viimeiset ja ainoat kovalla työllä
ansaitsemamme rahatkin", lisäsi mummo.
"Olkaa hyvä ja tyyntykää, mummo", sanoi Elsa.
"Tyyntykää! Mailma paljasta koiruutta täynnä, niin tyynny nyt", vastasi
mummo.
"Jaa, kyllä minä sen myönnän, että mailma on semmoinen kuin sanotte.
Mutta semmoinen se oli ennen meitä ja siinä se pysyy meidän jälkeemme.
Ei väkisin ystäväksi. Sanoinhan sen jo ammoin teille, jotta aika
näyttää. Aika on nyt sen näyttänyt, etten minä ole hänen morsiamensa,
vaan narripelin esine. Onnellinen sattumus on siis se, ettei pahemmin
ole käynyt, ja saan kiittää hyvää Jumalaa varjelemisestansa.
Onnellisella hetkellä olemme myöskin vastoin tavallista tapaamme tänne
saapuneet, hyvin nähdäksemme minkä veroinen meidän suosikkimme kaikkine
korulauseinensa on ja mistä miehestä hän lupauksineen käypi. Ei siis
mieltä väärempää hänelle, uuteen yritykseen onnea vaan", tuumaili Elsa.
"Toista sinäkin puhut, ja toista asuu sydämmessäsi; ethän sinäkään,
vaikka kuinka jumalinen olisit, ole muuta kuin tavallinen ihminen",
vastusteli mummo.
"Mikäs muu kuin ihminen minä vaan olenkin. En ole enkeli, en edes
pyhimys. Mutta, se on asia, että olen saanut tänään selville hänen
kieroilemisensa. Minusta on hän kevätkauden ollut niin omituinen ja
joskus puhunut joteskin ristiin. Minä kumminkin olen niin luullut, että
hän ajattelee niin paljon tulevaista painavaa virkaansa, tai
harmittelee läksyjänsä, että sen tähden ei oikein asiassa pysy, mitä
meidän asioihimme koskee, mutta se ristin salaisuus onkin tuo
ryökkinä-heitukka, rohvessyörin tytär; kyllä minä hänet hyvinkin
tunnen. Tavallinen hyvänsävyinen ihminen, ei mitään moitetta, ja rahaa
seuraa, arvaan minä, jonkun verran mukana. Arvaahan että haluaa päästä
rohvessyörin vävyksi", selitteli Elsa.
Mummo tuli lempeämmäksi, kun kuuli rahan saannista puhuttavan.
"Taitaa poika sentään tulla onnelliseksikin", sanoi hän.
"Epäilemättä", sanoi Elsa.
Torvet pärähtivät soimaan, rumpali löi rumpuansa Kaisaniemen
kunnahalla. Se oli venäläinen sotaväen musiikki, joka oli sinne
soittamaan tilattu.
"Kauniisti ne soittavat", sanoi mummo.
"Hyvin kauniisti", toisti Elsa.
Molemmat nousivat seisoalle ja läksivät astumaan joukkoa kohden. Väkeä
oli kuin pilveä soittajien ympärillä, siinä pientä, siinä suurta; vähän
etäämpänä eräällä penkillä istui ylioppilaskin morsiamineen. Elsa ja
mummo eivät olleet heitä huomaavinaan. Soittoon kiintyi vähitellen
heidän ajatuksensakin niin, etteivät muistaneet heitä katsoakaan.
Vihdoin lakkasi soitto ja joukko hajousi. Mummokin läksi liikkeelle
Elsan kera, mutta tuota herraa morsiamineen ei enään näkynyt
missään. Kellot alkoivat tornissa soida ja ihmisiä kutsua
iltajumalanpalvelukseen.
"Lähdetään kirkkoon", sanoi Elsa.
"Lähdetään vaan", sanoi mummo, alkaen astua Elsan perässä. Muutamia
muitakin alkoi solua, kirkkoon aikeessa, pois.
"Nähkääs minkä minä voitin", sanoi eräs poika sivu juostessaan,
korkealla kädessään tinaista teekannua heilutellen. Nyt vasta huomasi
Elsa ja mummokin juhlan oikean tarkoituksen, että siellä olivat
arpajaiset.
Vihdoin saapuivat mummo ja Elsa kirkkoon. He asettuivat istumaan
lähelle saarnatuolia, ei kuitenkaan saarnatuolin alle, jotta he hyvin
helposti voivat nähdä pappia silmästä silmään. Heillä ei ollut
vähintäkään tietoa, kuka papeista silloin saarnaisi.
Kun virsi oli veisattu, näkivät he suureksi kummastuksekseen kuinka tuo
ylioppilas täydessä papin puvussa astelee sakaristosta suoraa päätä ja
nousee saarnatuoliin.
Ensimmäiseksi, kun hän saarnatuolilla toimitusta alkoi, näki hän mummon
ja Elsan. Vähän änkyttämällä ja vapisten hän ensimmäisiä sanoja luki,
vaan totuttuaan paransi hän parantamistaan, jotta se vihdoin muuttui
melkein Sinain jyrinäksi, ja hänen sointuva äänensä oikein soimalla soi
kirkon kaikissa kolkissa ja loukoissa. Saarna ei ollut lyhyt eikä
pitkä, sitä oli parahiksi, ja kaikki olivat saaneet kunnianimensä
kuulla.
"Hyvin se saarnaa, mutta muuten en minä oikein suosi", sanoi mummo
hiljaa Elsalle.