Pesijätär-kumppanukset.
Ennen muuttoansa ei ollut Elsalla aikaa käydä mummon luona eikä
Matiltakaan Aasian asioita kyselemässä, vaan sai tyytyä niihin
niukkoihin tietoihin, joita hän ehti saada puhutellessaan Mattia
Tammisaaren kaupungin kadulla. Nyt kun hän oli päässyt mummon ja Matin
luo, sai hän Matilta joka päivä lisää tietoja, kummoisilta pakanat
näyttävät ja millä lailla elävät. Pitkillä matkoillaan oli Matti
tottunut koko sukkelaksi puhumaan, jotta hän monta kertaa sai Elsan
tykkänään työnsä unhottamaan ja kallella päin kuuntelemaan. Kummallista
oli Elsan mielestä se, että niin vähän jokainen oli pakanoista
puhunut, ei niistä ollut ennen Mattia puhunut herrasväki ja tuskin
merimiehetkään. Se asia, niin kovin tärkeä, näytti heiltä tykkänään
unhotuksiin jääneen. Nyt päätti Elsa kumminkin elämänsä ja toimensa
niin pyhittää, että jotakin voisi tehdä niiden hyväksi, jotka
kristin-opista eivät mitään tienneet, ja aikoi ensitilassa puhua siitä
asiasta jollekulle kaupungin papeista.
Matti sai myöskin asunnon mummon kamarissa, sillä hän oli alkanut käydä
koulua. Aikomuksensa tuntui olevan ruveta ennemmin kauppiaaksi kuin
merimieheksi. Mutta, ennen kun kaupan-oppipaikkaa kuulustaisi, oli
parempi että kävi koulua vähän. Palkastansa oli Matilla sen verran
säästössä, ett'ei hän sinä talvena mummon armoille pelkästään
heittäytyä tarvinnut. Nyt kun mummo oli Elsan avukseen saanut, alkoi
rahaa yhtenään tulla, jott'ei siinä yhden pojan kouluutus suuria
painanut olisikaan.
Ennen pitkää huomasi Elsa, että hän oli mummon luokse muuttamisellansa
paljon voittanut. Rahan tulo tosin ei hänellä ollut suurentunut, sillä
mummo oli kassan hoitajana ja hän oikeastaan palkattomana piikana.
Mutta hän oli voittanut paljon vapautta, jota hänellä ei ollut
palveluksessa ja se, mille Elsa paljon arvoa pani, pyhäpäivän
viettämisvapaus, oli hänellä aivan täydelleen kaikkina pyhinä, jolloin
hän sai käydä kirkossa vaikka monta kertaa päivässä, jos vaan viitsi
kulkea Punavuorilta kirkkoon saakka.
Kiireessä työssä kului Elsan ja mummon talvi melkein huomaamatta,
jott'ei siinä joudettu paljon haukottelemaan ja talven pituutta
mittailemaan. Mutta kenellä kiire oli ja oikein vauhtia oli saanut, se
oli Matti; hän se luki niin, että luultiin pojan lukevan päänsä puhki.
Luultiin ensin että poika vaan vähän kouluuttaisi itseänsä ja sitten
menisi kaupan oppiin, mutta pian alettiinkin huomata, että pojasta
voisi tulla jotain muutakin kuin kaupan-apulainen tai kauppias.
Läheisessä töllissä asui myöskin kaksi ylioppilasta. Nämät lukijat
olivat myöskin hyväpäisiä, mutta aivan köyhiä poikia, jonka tähden
heillä ei ollut varaa käydä uljaasti puettuina eikä asua paraalla
paikalla kaupungin sydämessä. He lukivat jumaluusoppia ja aikoivat
papeiksi, ja ilvehtivät kierrellessään Punavuoren mutkaisia ja lumisia
kallionvälisiä polkuja, niiden olevan jumaluusopillisia polkuja, kun
niitä oli sanomattoman vaikea kulkea. Pian nämät ylioppilaat joutuivat
myöskin Matin ja mummon tuttavuuteen, ja vähäistä maksoa vastaan
opastivat Mattia minkä ennättivät, jotta Matti koulun loppuessa
keväällä oli luokan priimus.
Talvella oli tuo vanha kalastajaukko sanonut viimeiset hyvästit tälle
mailmalle. Onneksi sattui edes toinen poika olemaan kotona isäänsä
hautaamassa. Matilla ei ollut enään kalastajan töllissä mitään
tekemistä vastaisuudessakaan, kun vanhus oli kuollut. Kapteeni, tuo
kalastajan poika, olisi taaskin vetten auvettua vienyt Matin merelle,
vaan Matti oli päättänyt jäädä kaupunkiin aloittaakseen taas syksyllä
koulunkäyntiä, ja merelle lähtö jätettiin sikseen. Vähän aikaa
kapteenin merelle lähdettyä tuli äkkiä ukko-vainajan talo huutokaupalla
myytäväksi, kun molemmat perilliset, kapteenit, olivat Liverpoolissa
toisensa tavanneet ja siitä niin suostuneet että lähettivät käskyn
Helsinkiin töllin myymisestä.
Keskellä kesää, kirkkainta kaunista ilmaa, eräänä helteisenä
juhannuksen-aikaisena päivänä, myytiin kalastajan tölli. Ihmisiä oli
saapunut kaupungista tölliä huutamaan; olipa siinä Punavuoren
kaupungin-osan asukkaatkin hyvin tarkalleen edustettuna. Ukon
irtaimisto myytiin ensin, joka ei juuri suuriin noussut, ja joutuivat
venheet ja kalanpyydykset toisille kalastaja-naapureille. Kun tölliä
alettiin myydä, alkoivat ihmiset nauramaan.
"Mitähän tuosta rähjästä viitsisi tarjota?" tuumailivat ostelijat
toisilleen. Matti, Elsa ja mummo seisoivat siinä myöskin, mutta
erittäin totisina ja tarkkaavaisina. Vihdoin kun huutokaupan pitäjä
kehoitti heidän alkamaan, eikä aikaa hukkaan kuluttamaan, sanoi muudan
kalastaja jotain hintaa puheen aluksi. Mummo odotteli, sanooko vielä
joku muu mitään. Jopa lisääkin joukosta muudan pari kolikkoa, silloin
lisäsi mummokin vähän ja vasara putosi. Kun sitten vielä laskuhuudolla
mummo hiukan lisäsi, oli hän tuot'hätää kahden rinnatusten seisovan
talon haltijatar ja omistaja, ja maksoi rahat kohta pöytään
huutokaupan-pitäjän eteen.
Talo kyllä ei kalliiksi tullut, mutta ihmettelivät sitä ihmiset
sentään, että tuollainen pyykkimummo osteli töllin töllin perään, ja
tulivat mummoa onnittelemaan kahden talon emäntänä. Mummo niikaili ja
kiitteli siitä kohtelijaisuudesta.
Kun mummo oli töllin haltuunsa saanut, antoi hän sen puhdistaa, korjata
ja verhota oikein sieväksi. Sitten hän otti siihen hyyryläiset asumaan,
ja tuumi sitten Matille ja Elsalle:
"Joutaahan nyt kasvovattaa siinä rahoille korkoa."
Kesä-aikana kävi vaatteiden peso lammin rannalla mainiosti; siellä oli
kuivausnurmikkoa ja mitä vaan tarvittiin, eikä siellä häirinnyt kukaan
muut kuin toiset pyykkärit, siellä kaukana kaupungin touhakosta. Syksyn
tultua oli taas rahaa säästössä, ja Matti meni taas kouluun.
Matti kävi koulua jouluun saakka ja edistyi oikein Porvoon-mitalla.
Mutta kun tuo korkea juhla saapui ja sitä vietettiin mummonkin mökissä,
tuli Matti pyhinä kovasti kipeäksi, niin että Elsan täytyi hakea
hänelle lääkäri. Lääkäri sairaan nähtyänsä pudisti tyytymättömänä
päätänsä ja kirjoitti rohtoja. Sairas sai rohtoja, vaan kuolema seurasi
kuitenkin kolmantena joulupäivänä. Kaiken sairastusajan hoiti Elsa
taukoomatta, levähtämättä Mattia, sitä Mattia, jonka hän kerran oli
korjannut maantien ojasta nälkään kuolemasta. Parhaassa
kukoistuksessaan hän pääsi pois.
Tämän kuolemantapauksen johdota puki Elsa itsensä mustiin vaatteihin,
osoittaen, että hänellä oli suru. Mummo teki sen saman.
Oli poikia Punavuorella syntyneitä ja siellä kasvaneita, jotka olivat
tulleet sekä Elsan että Matti-vainajan tuntemaan. Heidän joukossaan oli
myöskin sellaisia, jotka olivat käyneet mailman ympäri ja sen kaikilla
merillä, joko monta sellaistakin jotka olivat soudelleet kiven kanssa
kilpaa omassa rannassa. Muutamilla heistä oli hattu, ostettu uljaissa
ulkomaan kaupungeissa, ja muutamat menivät ja ostivat hatun Helsingin
hatunkauppiailta, kumma se, että he iloissaan pukivat itsensä ja päänsä
verhosivat uudella hatulla. He tahtoivat haudata kunnialla nuorta
meripoikaa, He tahtoivat laittaa oikein sievät lippu-hautajaiset,
saattaa vainajata lippujen kanssa hautaan. Kukin tahtoi näyttäytyä niin
uljaana kuin mahdollista, ja jos mahdollista herättää jotakin huomiota
Elsassa, nyt kun hän heidän ajatuskantansa mukaan oli päässyt miestä
itsellensä kasvattamasta, eli toisin sanoen oli tuossa kasvatuksessaan
epäonnistunut. Niin sai Matti aika saaton jälkeensä, jotta sitä
mielellään sivullinenkin katseli. Siinä istui Elsa mummon rinnalla
musta silkki päässä, ja näytti niin ihmeesti mummon tyttäreltä,
vaikk'ei ollut sukua ei syntyä, ja haudan reunalla itkivät Elsa ja
mummo niin, että toisetkin rupesivat sen vuoksi itkemään.
"Se on ihmeellistä, kuinka he niin rakastivat tuota poikaa", sanoivat
ihmiset.
Kirkkoherra, joka oli hautaa siunaamassa, puhui kuinka kristillinen
rakkaus voipi paljon, kun se totinen on, niinkuin vainajallekin
asetettu ystävyys oli selvä merkki siitä. Hän oli aina ollut sellaisten
ihmisten luona, joiden tykönä oli löytänyt hellän kodin, ja vielä,
kuljettuaan kaukana vierailla mailla, oli uudestaan hellään kotiin
osunut. Nyt oli hän saanut muuttaa kodista kotiin.
Haudan siunattua ja mullalla täytettyä pisti Elsa multaan pienen
päreristin. Sitten mentiin mummon taloon, jossa vielä oli pari
kahvikuppia mieheen juotava.
Kahvia juodessa alkoi muudan vanhempi merimies, jolla oli
täysikasvuinen poika, puhumaan:
"Niin me siis vietämme tänään erään nuoren merimiehen hautajaisia.
Tiedän, että tämän äsken manalle menneen nuorukaisen kuolema koskee
syvästi sekä mummoa että Elsaa, sillä hän oli hyväsävyinen toivorikas
nuorukainen. Kun ei kuitenkaan voida sanoa, että hän oli Elsan mies,
eikä suinkaan edes sulhanen, ainoastaan muuten hyvä tuttava, soisin
minä että tämä surujuhla muutettaisiin ilojuhlaksi siten, että poikani
Anton ja Elsa kihlaisivat toisensa."
"Me olemme pesijättäriä", sanoi mummo.
"Olemme pesijätär-kumppanukset, ja emme tahdo kumppanuuttamme rikkoa",
sanoi Elsa.
Ukko tuli totiseksi, poika loi katseensa laattiaan ja joukossa istuva
jumaluusopillisia polkuja astuvainen nuorukainen värähteli
liikutuksesta.
"Mistä on naisella tuo viisaus?" sanoi ylioppilas.
"Ja se viisaus on suurin typeryys, mitä maa päällänsä kantaa", sanoi
ukko äkäisenä, kuitenkin hilliten luontonsa, ett'ei suurempaa melua
syntynyt.
Yksi ja toinen koetti kääntää juttua toisaalle.
Vihdoin, mutta verkalleen, alkoivat vieraat poistua, ylioppilas jäi
viimeiseksi. Vihdoin hänkin alkoi lähtöä hankkia, otti lakin käteensä
ja seisoi kuin jotakin odottaen.
Elsa katsahti häneen sivu kulkiessaan. Nuorukainen punehtui.
"Kuulkaas, mummo!" sanoi ylioppilas, Elsan mentyä. "Ettekö voisi niin
toimittaa, että minä pääsisin Elsan kanssa lähempään tuttavuuteen?"
"Mitä joutavista tuttavuuksista on, te tulette papiksi ja saatte
tuttavia kyllin kyllä rikasten rovastien tyttäristä. En suinkaan minä
käsitä, mitä Elsan tuttavuus teitä hyödyttäisi", tuumaili mummo.
"Ankara mummo!" ajatteli nuorukainen itsekseen.
"Te olette paha", sanoi hän ääneen.
"Tehän paha olette!" sanoi mummo hieman kiivastuen. "Ettekö ajattele,
että jokainen saakoon suruansa viettää kaikessa rauhassa. Eihän
sellaiset esitykset sovi hautauspäivänä."
"Niin kyllä, mutta mikä tekomies Matti-vainaja Elsalle oli?"
"Hyvä tuttava, ja jos Matti elänyt olisi, pari heistä tullut olisi,
kyllä minä sen tiedän", vastasi mummo.
Ylioppilas ei vastannut mitään. Elsa tuli huoneesen ja nuorukaisen ei
auttanut muu kuin sanoa hyvästi ja mennä. Kumminkin hän lähtiessään
puristi Elsan kättä enemmän tuttavan kuin vieraan tavoin, jottei se
puristus huomaamatta Elsaltakaan jäänyt.
Mummo ja Elsa kahden kesken jäätyänsä olivat ääneti hetkisen; sitten
aloitti mummo puheen:
"Maisteri se pyyteli minua, että minä toimittaisin sinun hänen
tuttavuuteensa, mitäs siihen sanot?"
"Siihen, mitä minä siihen, vaimoksi en minä hänelle kelpaa ja muuta
tuttavuutta -- mitä muuta siinä sen parempaa olisi, saahan hän ruokaa
täältä kuten ennenkin, jos häntä hiukasee."
"Sinä mukava olet; jos olisit äsken maalta tullut, niin luulisin että
olet ihmeinen tollero, mutta nyt sinä olet joko koiranleuka tai
vekkuli."
"Joko molemmat tai ei kumpaakaan, aika sen näyttää ja silloin tekin
toista laulatte", vastasi Elsa.