Kaikki muuttui.
Ylioppilas ei käynyt moneen päivään mummon luona.
Kerran hän kumminkin tuli ja sanoi:
"Hyvät ystävät! Minä pyydän anteeksi etten ole voinut paremmin pitää
puhettani. Minä kyllä olen naimiskauppoja hieronut Elsan kanssa, vaan
asia on kääntynyt eteentulleiden syiden tähden toiseksi, ja täydyn siis
peruuttaa entiset lupaukseni. -- -- --"
Sen pitemmälle ei hän ehtinyt puhua, kun mummo keskeytti hänen:
"Sinä, luuletko tänne tulevasi narraamaan? Maksa velkasi, ja
rohvessyörin tyttärinesi mene sitten muille markkinoille. Me olemme
alhaista ja oppimatonta väkeä, kumminkin olemme kunniallisia ihmisiä,
joita vaan ei niin käy narrata kuin itse tahtoo."
Ylioppilas seisoi hämillään.
"Antaa hänen mennä rauhassa", sanoi Elsa.
"Hyvästi nyt Elsa", sanoi ylioppilas, antaen kättä Elsalle.
"Hyvästi vaan, tule onnelliseksi uuden morsiamesi kanssa."
Ylioppilaan pyörivät vedet silmistä ja hän meni.
* * * * *
Kohta en perästä sairastui mummo kovasti. Kauvan hän sairasti ennenkuin
kuoli. Elsa hoiteli häntä kaiken aikaa erinomaisella huolella ja
hellyydellä sekä itkeskeli toisinaan katkeria kyyneleitä. Nyt sai
hän hautaan saattaa toisen äitinsä. Hän hankki mummolle haudan
Matti-vainajan viereen ja pystytti heille halvan mutta sievän yhteisen
hautakiven. Mummon talot joutuivat myytäväksi ja niiden hinnan saivat
mummon perilliset. Ylioppilaan velka pysyi aina maksamatta; papiksi hän
tosin tuli, vaan rohvessyörin tytärtä ei hän saanutkaan, eikä niin
muodoin perintöäkään. Ei hänkään kauvan elänyt vaan riutui surusta
pois.
Elsa asui kauvan hyyryläisenä mummon entisessä talossa, maksaen hyyriä
uudelle isännälle; hän pesi ja silitti tuhansia paitoja ja hyräili
jumalisia virsiä. Mutta niin viisasta ei tullut kosijaa, että hän enään
olisi ruvennut kauppoja hieromaan; hän vastasi:
"Minä olen kyllästynyt kosijoihin, omani on kuollut ja toinen minut
hylkäsi, olkoon sillänsä."
Hänen ilokseen olivat ihmiset alkaneet pakanain käännytystä puuhata.
Nyt oli Elsan riemu täydellinen. Nyt oli musta Aasia voittava
itsellensä Golgatan ristin, ja Luojan istuimen eteen oli senkin synkän
maan edestä kannettava sovinnon malja. Suomen pääkaupunkikin valmisti
nuorukaisista apostolia, vaikkei juuri Aasiaan niin kumminkin Afrikaan,
joten Elsa oli tyydytetty. Mustille ihmisille heitä vaan lähetettiin.
Haavi kirkossa tuli painavammaksi lähetysrukouksissa Elsan
lanttiloista, joita hän huoaten heitteli uhriarkkuun. Vielä sallittiin
hänen nähdä se päivä, jolloin vihittiin Suomen ensimmäiset
lähetyssaarnaajat, ja nähdä heidän matkustavan täältä pois.
Utelijaana odotti hän uusia tietoja ja uusia voittoja mustien
maan-osasta; ja oli surullinen kun ei tiedot olleet loistavia ja toivon
mukaisia. Hartaammin hän rukoili ja toivoi, teki työtä ja odotti.
Sen kiven viereen hautuumaalla, jossa Matti ja mummo lepäsivät, teetti
hän yksinkertaisen viherijäisen penkin. Sen päällä nähtiin hän kesäisin
istuvan ja kirjaa lueskelevan. Olipa hän istuttanut haudalle
monivärisiä kukkasiakin, -- siinä oli valkoisia, siinä punaisia.
Ihmiset luulivat häntä hieman hajamieliseksi, kuten vanhoista-piioista
yleiseen luullaan.
Pitkään antoi mustain maan-osa odottaa, ennenkuin antautui. Elsa luki
lähetyssanomia ahkeraan ja sai kyllä niistä nähdä voittavan
muukalaisen, vaan jälkeen jäävän Suomen miehen. Kerran koitti Elsan
toivon tähti, jo kuului sanoma voitoista meikäläisten ja kastoi Haamin
lapsia miesi Suomen. Elsan rukous oli tullut kuulluksi.
* * * * *
Elsa oli elänyt Helsingissä kauvan. Oli nähnyt Helsingin pienenä ja sai
sen myöskin nähdä suurena. Taloja rakennettiin, katuja tehtiin, ja
kaupunki muuttui, kuin siivillä, oudoksi, entisestään tuntemattomaksi.
Armottoman iskun edessä sai väistyä vanhat muinaisrakennukset uuden
rakennusinnon tieltä. Kaupunkia kaunistettiin vanhain ihmisten harmin
kustannuksella. Taloja oli kaikkialla, kansaa myöskin kaikkialla sekä
päivällä että yöllä. Ei missään ollut jälkeäkään entisyydestä. Elsassa
itsessäänkään ei ollut entisyyttä. Puna hänen poskiltansa oli myöskin
matkustanut samaa tietä kuin Helsingin entisyys, ja entisen reippaan
Elsan sijassa nähtiin vanha rampeutunut vanhus. Tässä vanhuksessa vielä
kumminkin löytyi sielu, joka osasi muistaa entisiä aikoja. Väkeväksi
heräsivätkin ne muistot hänessä.
Sauva kädessä alkoi hän astua Helsingin pitäjää kohden. Siellä lepäsi
hänelle rakkain mailmassa, hänen äitivainajansa. Vielä kerran tahtoi
hän nähdä äitivainajansa haudan. Hän pistäysi Helsingin pitäjän
hautuumaalle. Täälläkin oli osaksi väistynyt entisyys. Uusia ja aina
vaan uusia hautoja ja patsaita oli siellä nähtävänä, mutta äitinsä
hautaa ja pientä puuristiä etsi turhaan hänen silmänsä. Hän etsi
uskollisesti ja vihdoin löysi hän sen poikki katkenneiden joukosta
kallellaan kiviaitaa vasten seisomassa. Hän purskahti itkuun, sillä
pian hänkin itse oli oleva hyljättyin joukossa maan päältä. Samassa
nosti hän silmänsä korkeuteen, sillä yksi oli siellä ainaiseksi elävä,
jonka lempeä sydän ei ketään hylkää. Hän sai uutta reippautta, suuteli
useat kerrat vanhaa rakasta puista ristiä ja läksi pois astumaan. Hän
ohjasi kulkunsa toista tietä ja palasi Munkkiniemen kautta. Hiljaa
hiipien ja väsyneenä saapui hän Munkkiniemeen. Kotinsa sijalla oli
pelto, sinne ei hän päässyt, mutta vaikka kartanon tilukset olivat
olleet muutoksen alaisina, oli siinä kuitenkin säilynyt monta hänelle
lapsuuden ajoilta tuttavaa puuta, joihin kumminkin ajan hammas oli
lyönyt leimansa. Hetkisen istahti hän Munkkiniemen maalla ja katseli
ympärilleen sekä merelle että maalle. Siinä oli hänen äitivainajansa
veneen sija melkein samanlaisena kuin lapsuuden aikana. Väsymyksestä
huolimatta alkoi hän kulkea kaupunkiin päin. Kesä-illan rusottaessa
tunsi hän puun tien vieressä, jonka juurelta hän lapsena ollessaan oli
pelastanut Matti-vainajan. Kauvan hän mietti ja katseli tuota tyhjää
paikkaa.
Aamulla, kun aurinko ensimmäisiä säteitään heitteli Elsan asuntoon
Helsingin Punavuorilla ja Elsan asuintoveri, muudan pyykkimummo, nousi
nukkumasta, näki hän Elsan yöllä kuolleen hiljaa ja huomaamatta. Siinä
hän lepäsi, kädet ristissä rinnalla, ja himmenneet silmät katsoivat
korkeuteen.