"Milloinka tämä kirje tuli?" kysyi Elsa.
"Se tuli toissa päivänä."
"Kylläpä kestää, ennen kuin Suomeen saapuu, kun menee aikaa monta
kuukautta. Kyllä on poika kaukana", tuumi Elsa.
Mummon silmät tulivat kosteiksi Elsan tätä sanoessa.
Elsa huokasi syvään ja hänen ajatuksensa risteilivät oudoilla vierailla
mailla. Sanat kirjeessä: "Voi sinuas musta Aasia!" ne soivat
kummallisesti Elsan sielussa. Mitä varten se Aasia oli niin
pakanallinen, pimeä ja musta? Herranko tahto se oli, että niin piti
olla?
"Minä annan pakanat perinnökses, ja mailman äänet omakses." Ne
profeetan sanat selvinä seisoivat Elsan muistissa siinä ajatellessaan.
Olivathan pakanat Jesuksen Kristuksen perintö, ja mailman kaikki ääret
hänen omaisuutensa. Huolehtia sitä miksi Aasia oli hirmuisen laaja ja
musta pakananmaa, oli siis sama kuin Jumalan neuvoskamariin
tunkeuminen. Jumala itse oli heitäkin aikanansa etsivä.
Kauvan oli Elsa hiljaa mietteissään istunut. Mummo liikuskeli
edestakaisin huoneessaan, väliin Elsaa vilkaisten.
"Kumpaako suret, Mattiako, vai Aasialaisia?" kysäisi mummo.
"Ehkäpä molempia", oli Elsan vastaus.
Sitten viipyi Elsa mummon seurassa iltaan saakka. He kulkivat
tuulluttelemassa punaisilla kallioilla, kauniissa kevätilmassa. Noin
kello kuuden ajoissa ehtoolla läksi Elsa kotiinsa. Ei jalkansa paljoa
painaneet, keveänä kuin västäräkki hän astua sipsutti matkansa ja
vihdoin tuon suuri-kauppiaan jylhästä portista sisään. Pihalla seisoi
lauma kauppa-apulaisia ja konttoorikirjureita.
"Elsakin on ollut kaupungilla", sanoi muudan nuoremmista.
"Ja te ette saa häntä puhutella, se tietäkää, tyttö on minun
omaisuuttani", sanoi pää-puukhollari, se, jonka sanottiin taloa
selässään kantavan.
Elsa kuuli sen, vaan ei vastannut mitään, meni vaan kyökkiin ja vihdoin
sänkykamariinsa; virsikirjansa laski hän sievästi nurkkahyllylle.
Kun hän oli juuri ennättänyt pukeutua arkipukuunsa, astui rouva
kamariin.
"Elsakin sai kerran vuodessa käydä henkimässä keuhkoonsa raitista ilmaa
täyteen. Kävitkö sen mummon luona Punavuorilla, josta joskus olet
ikävöiden maininnut?" tuumaili rouva.
"Minä kävin kirkossa ja mummon luona", vastasi Elsa lyhyesti.
Rouva jatkoi:
"Minä kuulin äsken akkunasta, että meidän taloudenhoitaja kutsuu sinua
omaisuudekseen; hän varmaankin aikoo naida sinut ja sitten ruveta itse
miehekseen, kaiketi kauppiaaksi."
"Naikoon vaan, vaan kysyköön ensin minulta luvan", vastasi Elsa.
"Tietysti hän sen tekee", sanoi rouva.
Sitten antoi rouva käskyjä ensi viikolla alkavasta suuresta
kevätpyykistä. Siinä taas oli Elsalla oleva etevä osa, hän kun kelpasi
melkein työn johtajaksi tuossa vaatteiden puhtaaksi pesussa. Käskyt
annettuaan poistui rouva.
Koska oli jo ilta ja pyhä loppuun kulunut, meni Elsa pesotupaan
kaikenlaista järjestelemään maanantai-aamuksi, sillä pyykin pesu alkoi
aamulla kello kolmen lyömältä viimeistään. Kun hän siellä yksinään
järjesteli ja hääräili hiljalleen jotakin virren värssyä, lennähti
suuri paperipussi keskelle tuvan laattiaa, jonka perästä ovi taas kiinni
painettiin. Elsa hyppäsi akkunaan, josta kurkistamalla hän voi tuntea
poistuvan miehen mainituksi äkäiseksi taloudenhoitajaksi. Sitten vasta
hän nosti pussin laattialta ja aukaistuaan näki sen täytetyksi hienon
hienoimmilla leipurin tavaroilla. Elsa painoi sievästi pussin suun
kiini ja nosti sen uunin korvalle, tulevien aikain varaksi.
"Vai niin, hm, hm", hymäili hän sitten itsekseen. Kun hän oli
pesotuvassa tehtävänsä toimittanut, läksi hän pois ja lukitsi oven,
astui sitten arvokkaana ylitse pihan kyökkiin. Konttorin portailla
seisoi taloudenhoitaja kädet housun taskuissa, ikään kuin voitostansa
ylpeillen. Hymyillen katseli hän etäämpänä astelevaa soreavartaloista
ja ryhdikästä Elsaa siksi kunnes hän katosi.
Kun Elsa oli parhaaksi kyökkiin päässyt, saapui siihen eräs kaartin
alaupseerin vaimo, joka erinomattain tahtoi tekeytyä Elsan tuttavaksi.
Elsa veikin tuon rouvan kamariinsa, jossa tuo vieras alkoi toimittaa
kaikella kunnioituksella veljeänsä Elsan sulhaseksi.
"Parempaa miestä kuin veljeni on, et voi tästä maailmasta löytää",
lateli kaartilaisen vaimo.
"Voipi olla, olenkos minä häntä huonoksi sanonut, kun en miestä
vähääkään tunne, vaan minä en kumminkaan vielä ketään tarvitse",
vastasi Elsa.
"Sinä lapsi raukka et ymmärrä mitään. Sinä et näy huomaavan omaa
hyvääsi. Ajatteles, tuossa paikassa tulee hänestä vääpeli, ja arvaas,
mikä korkea arvoaste se on, ja kuinka ryhdikästä on kulkea vääpelin
sivulla hänen rouvanansa. Ja ajatteles että hän vielä rakastaa sinua,
-- todellakin, mikä erinomainen onni!"
"Jaa, oikein autuus! Vaan nyt näillä puhein ei siitä kaupasta tule
mitään. Olkaa niin hyvä ja sanokaa paljon terveisiä kunnian-arvoiselle
veljellenne, että hän tällä kertaa etsii muita, minulla on tässä
asiassa eri mielipiteet", sanoi kuivasti Elsa.
Vieras rouva poistui.
Samassa saapui siihen talon rouva.
"Kuules Elsa! Minun aikomukseni on mennä tällä kertaa edemmäs maalle
kuin Helsingin lähelle. Minä aijon Tammisaaren tienoille. Heti kun
pyykki on saatu pestyksi ja vaatteet kuiviksi, me lähdemme."
"Vai niin, kyllä koetan jouduttaa työtä, pyykin tähden kyllä pääsee",
sanoi Elsa.
Rouva nyökkäsi tyytyväisenä päätänsä ja poistui.
"Paraiksi ikään, että tästä pääsee hiukan, enhän tässä enään muuta
saakaan kuulla, kuin ainaista naimista", jupisi Elsa puoliääneen.
Sitten meni hän kyökkiin illallista syömään.
Toisetkin piiat saapuivat illalliselle.
"Niin, kohta niitä meilläkin häitä saadaan!" sanoi keittäjätär
illallispöydässä. "Nuorimmista alkaa."
Elsa ei ollut huomaavinaan.
Toiset olivat olevinaan tietämättömiä kuin äsken puusta pudonneet.
Kyselivät toisiltaan ja taas kyselivät. Keittäjätär osoitti Elsaa
sormellansa.
"Varusta vaan pääsi, ett'et liikaa juovu häissäni", sanoi Elsa.
Kenenkään ei tehnyt mieli jatkaa keskustelua Elsan kanssa siitä
aineesta.
Aamulla aikaseen nousi Elsa ja saapui pesotupaan. Tulivatpa siihen
kohta perään matamitkin, jotka tavallisesti olivat kun isoa pyykkiä
pestiin. Ankara alkoi työ. Kun oli pari tuntia kovasti hierottu, saapui
keittäjätär pesotupaan kuuman kahvipannun kanssa. Hän jätti siihen
leveälle akkunalaudalle pannun, kupit ja kerma-astian ja kohta poistui.
Elsa sieppasi namuspussinsa uuninkorvalta ja alkoi jaella matameille
hienoa kahvileipää. Matamit riemuissaan kysymään:
"Neitikös meille näin hyvät kahvileivät kustantaa?
"Ei neiti, vaan sen sulhanen", vastasi lyhyesti Elsa.
Matamit katselivat toisiaan ihmeissään. He heti huomasivat, että pilaa
teki nyt sulhasestaan tyttö, kuka lieneekin sitten ollut tuo kantoon
ajanut sulhanen. Kauvaa ei heidän tarvinnutkaan odottaa. Kun tuli
suurusaika ja kaikki kävivät kyökissä aterioimassa, ennätti Elsa
takaisin pesotupaan hiukan ennen kuin matamit ja rupesi askaroitsemaan;
samassa saapuikin taloudenhoitaja ja rupesi Elsalle imartelemaan.
"Sinä olet kaunein kaikista naisista, se on Eevan tyttäristä, maan
päällä", aloitti taloudenhoitaja.
"Mitä se teille kuuluu?" vastasi Elsa.
"Etkö ymmärrä että aijon kosia sinua?"
"Kyllä minä sen kuulen, mutta painukaa ulos täältä, teillä ei ole
mitään tekemistä pesotuvassa."
"Sinäkö hävytön minulle niin vastaat!" sanoi taloudenhoitaja, lyöden
jalkaa lattiaan.
"Mars", sanoi Elsa ja talutti miestä ulos matameita vastaan, jotka
juuri tulivat suurukselta. Samaan sattui itse talon herrakin pihalle,
ja kaiken näki.
"Herra on niin hyvä ja pitää komennon noiden herrojen päälle, ett'eivät
ne saa tulla piioille rauhattomuutta tekemään", sanoi Elsa,
työntäessään taloudenhoitajan rappuja alas.
"Mitä sinulla todellakin minun piikojeni kanssa tekemistä on?" kysyi
talon herra.
"Teidän hävyttömät piiat", vastasi puhuteltu ja sadatteli mennessään,
konttooria kohden.
"Jaa, jaa", sanoi talon herra ja meni omia rappujaan ylös.
Matamit, tunteissaan taloudenhoitajan ilkeäksi kiukkuiseksi heittiöksi,
nauroivat koko menolle sydämensä pohjasta. Eipä aikaakaan, alkoikin
kuulua konttoorin rappusilta aika metakka. Siellä ajoi kepin kanssa
taloudenhoitaja kaikkia nuorempia herroja ulos.
"Pois kaikki talosta lurjukset, minä otan uudet ja paremmat", kuului
taloudenhoitajan mahtava ääni, seiniä ja rappusia sauvalla
pieksäessään. Nuoremmat herrat koettivat nauraakin ja olivat he kovasti
hämilläänkin.
Talon herra näki koko menon akkunastaan. Hän aukaisi akkunan ja huusi:
"Siivolla! Mitä niitä syyttömiä miehiä komennat; tiedänhän minä
kiukkusi syyn, mokoma mustasukkainen. Hallitse luontosi, tahi ajan
sinut itses paikalla pois."
Taloudenhoitaja oli kuin kivettynyt.
"Me vedämme oikeuteen haukkumisesta", alkoivat nyt nuoremmat uhatella,
noustessaan takaisin konttooriin.
"Koko mailma on kääntynyt minua vastaan", sanoi taloudenhoitaja,
hyppeli ja itki. Talon herran täytyi saapua häntä asettamaan.
"Mitä tuo tuollainen hassutus on ikämieheltä? Eikö voi käyttää
järkeänsä?" puhuskeli isäntä kohtelijaana.
"Onko minulla hassutusta? Minä palvelen teitä uskollisesti vuodet monet
kymmenet läpeensä, uskollisuudessani olen kaikkialla ja hoidan
talouttanne kuin omaa silmääni, enkä niin paljoa saa kaikesta
vaivastani, että edes toimittaisitte yhden piikatytön vaimokseni, onko
suuria pyydetty?" rähisi puhuteltu.
"Ei kyllä ole pyyntönne mikään kohtuuton. Mutta asia, sen tiedätte
itsekin, on sitä laatua luonnostaan, että minä en voi piikojani teille
vaimoksi väkisten pakoittaa. Tiedätte sen ett'ei meillä pidetä orjia,
joita isäntä naittaisi, kenelle tahtoisi."
"Kyllähän minä sen sanomattannekin tiedän, vaan kun suuttuu niin sitä
suuttuu." Hiukan mietittyään hän lisäsi: "te lupasitte ajaa minun pois
paikalla talostanne äsken."
"Tehkää vaan aivan mieltänne myöten, mutta ei pitkänkään palveluksen
ansioilla eikä suurimmallakaan uskollisuudella ole sitä lupaa että,
kumminkaan asiatta, pitää pahaa elämää talossa", vastasi talon herra
tukkukauppias ja poistui.
Taloudenhoitaja jäi pihalle miettimään ja raapieli korviensa taustaa.
Siinä hiukan tuumailtuansa pyörähti hän pikimältänsä konttoorissa,
josta tuli silkkihattu päässä ja keppi kädessä, mennen ulos portista,
eikä häntä sitten kolmeen päivään talossa nähty.
Kun taloudenhoitaja niin monta päivää alkoi poissa viipyä, eikä edes
tullut isäntänsä kanssa tiliäkään tekemään, alettiin jo arvella hänen
tehneen itsemurhan, ja ruvettiin kuulustelemaan oliko häntä kukaan
missään nähnyt. Yksi ainoa näkijä oli, joka sanoi hänen mainittuna
päivänä ajaneen maanmiehen kärryissä Espoon tullista ulos. Ei muuta.
Isäntä oli Elsalle' hieman nyreissään niin kauvan kuin mies oli
kadoksissa, sen selvästi huomasi hänen vihaisista silmäyksistänsä.
Mutta kun tuo karkuri kolmannen päivän illalla kotiin tuli, ei
seuraavana päivänä isäntäkään enää kiukkuiselta näyttänyt.
Niinkuin rouva oli sanonut, pyykin pestyä lähdettiin maalle,
Tammisaaren puolelle. Herra jäi kotiin; rouva, lapset ja Elsa vaan
läksivät. Kaksilla kärryillä ajaa romuutettiin pitkin maantietä
seurakunnasta seurakuntaan. Vihdoin saavuttiin erääsen erittäin
viehättävään lahden pohjukkaan. Lahden rannalla oli punainen talo
valkoiseksi maalatuilla ikkunapuitteilla. Talo oli joka puolelta
siistin näköinen, astuipa silmiin kaikkialla että talossa oli
varallisuuttakin. Pellot ja suurenmoiset niitut olivat joka puolella
somassa järjestyksessä talon ympärillä. Minne vaan katsoi, näkyi
ihmistyön ja ahkeruuden jälkiä, kukkivine niittyineen ja aaltoilevine
viljavainioineen. Talossa oli jommoinenkin puutarha hyvää tuoksua
levittämässä ympärilleen, olipa pitkä navetta, isohko talli, kaksi
myllyä ja viisi vierekkäin rivissä seisovaa jyväaittaa, sanalla sanoen,
äsken taloon tulleen silmät kääntyivät kaikkialle.
Kuin kauppiaan rouva piikoinensa ajaa romisutti talon pihaan ja
lapsikuorma kohta jäljessä tuli, nosti talon vanha ja lihava vahtikoira
aika metakan, ett'ei paremmasta apua. Samaan rähinään ilmestyi myöskin
talon ijäkäs lihava emäntä vanhimman kauniin pulloposkisen tyttärensä
kanssa. Emäntä ja tytär ottivat vieraita vastaan erinomaisella
kohtelijaisuudella ja nöyryydellä, jotta sitä oli kumminkin sivulta
sievä katsella; jos he teeskentelivät, oli se heidän asiansa.
Vastaanottajien joukossa oli myöskin talon täysikasvuinen poika, mutta
hän ei ollut huomattavissa, hän seisoi tallissa lapio kädessä ja sieltä
hän suurimmalla tarkkuudella seurasi Elsan jok'ainoaa kaikkein
pienintäkin liikettä. Heti ensi silmäyksellä, vaikka etäältäkin
katsottuna, herätti Elsa huomiota. Talon poika oli kumminkin
maltillinen mies, hänkin kyllä mielellään katseli siroa naista vaan ei
hän tahtonut lähelle mennä, niin antaen jokaisen olla omassa
rauhassaan. Itsekseen hän kumminkin jupisi: "Siinäpä on kaupungin
tyttö, joka on jotain toista kuin Anttosen Anna-Stiina."
Vieraat astuivat sisään ja emäntä kaikkein ensimmäiseksi näytteli
heille kaikki huoneensa ja parhaat esineensä. Kauppiaan rouvaakin
kovasti miellytti emännän somat huoneet ja vielä enemmän omituiset
vanhan-aikaiset, mutta arvokkaat huonekalut. Elsakaan ei ollut moista
ennen nähnyt. Elsa ei kumminkaan kauvan joutanut katselemaan emännän
kalleuksia, vaan täytyi kiiruhtaa pihalle kärryiltä tyhjentämään oman
rouvan kapineita. Kun hän siinä kärryä tyhjensi, saapui siihen hiljaa
hiipien lapio kädessä talon poikakin. Mitään ei hän puhunut, kohautti
vaan hattuansa ja puristi toisella kädellään lapion vartta; siinä
hän sanatonna seisoi, vanhan aatelis-suvun jälkeläinen, lapio
kädessä isäinsä maata ja pihaansa nuoren palvelustytön katseilta
puollustamassa. Elsa ei ollut poikaa näkevinään, kumminkin hän piti
miestä joteskin omituisen näköisenä.
Kun Elsa oli kaikki kapineet sisään ja paikoilleen saanut, sai hän
luvan hiukan istahtaa, joka ei ollutkaan pahitteeksi pitkän matkan
jälkeen. Emäntä laittoi sillä välin ruokaa vieraille, jossa hänellä oli
tyttärensä ja piika apuna. Rouva oli Elsalle kertonut että talonväki,
johon asumaan menisivät, on vanhaa aatelia, mutta heidän käytöksessään
ja työtelijäisyydessään ei Elsa voinut muuta huomata kuin vakaisen
talonpoikaisväen. Kun vieraat olivat päivällistä saaneet, läksi emäntä
näyttämään uintirantaa ja uintihuonetta. Elsa ja lapsetkin saivat
seurata mukana. Siellä emäntä erittäinkin Elsalle huomautti kuinka syvä
meri oli uintihuoneen kohdalla, että jos hän lapsia siellä uittaa, ei
hän muutamissa paikoin lähde aivan kauvas; muutoin osoitti emäntä
erittäin edulliseksi ja lasten uintipaikaksi sovelijaaksi erästä lahden
sopukkaa, jossa oli kaunis valkoinen hietapohja ja lämmin matala vesi.
Kauppiaan rouva olikin juuri varta vasten tullut siihen paikkaan
sentähden, että saisi uida ja karkaista omaa terveyttänsä, kuin myöskin
antaa lasten uida. Matkan päätarkoituksena oli siis uiminen.
Sitten koko kesän kuluessa olikin rouva erittäin tyytyväinen kesäänsä,
sillä lapset, jotka Helsingistä lähtiessä eivät vielä ensinkään uida
osanneet, olivat syksyllä kelpo uimareita. Itse virkistyi hän niin,
että kuvastaan peilissä katsoessaan huomasi olevansa ihan kuin uusi
ihminen. Kaikki muut muutti näköänsä paitsi Elsa, sillä hän oli jo
entiseltä niin täysiverinen, ett'ei muutosta voitu hänen kasvoillansa
eroittaa.
Talon rannassa oli pieni venhe, sillä sai Elsa käydä kerta viikossa
Tammisaaren kaupungissa hakemassa rouvallensa mitä milloinkin. Kerta
syksymmällä kun hän taas meni Tammisaareen, tuli häntä vastaan kadulla
nuori merimies, joka oli pitkä ja hoikka ikäänsä nähden, sillä hän oli
vielä kovin nuoren näköinen. Poika tuo pysähtyi Elsan kohdalla ja
tirkisti tarkasti tyttöä silmiin, sanoen vihdoin hyvän päivän.
Elsa kääntyi myöskin katsomaan ja vastasi:
"Matti se hiljankin on!"
"Elsa sinä olet näenmä sittenkin", tuumi Matti.
Laiva, jossa Matti oli palveluksessa, oli saapunut sentähden
Tammisaareen, kun heillä oli sinne lastia tuotavana. Siinä kadulla
syntyi Elsan ja Matin välillä pitkä keskustelu, jonka loputtua he
erosivat kukin suunnallensa, toistensa kättä kauvan puristaen.
Suoritettuaan ostonsa kaupungissa istui Elsa ruuheensa, alkaen soutaa
lahden tyyntä pintaa. Reitillä näkyi laiva, jolla Matti oli mustasta
Aasiasta palannut. Elsa katseli mustaa uhkeata laivaa, sen liehuvia
lippuja, komeita mastoja ja raakapuita ja hiljalleen hyräillen muuatta
virren värssyä souti hän soutamistaan siihen lahteen, jonka rannalla
hän asuntoa piti.
Vihdoin tuli lähdön päivä ja hevoset seisoivat taas kärrien edessä.
Vahtikoira ei enään haukkunut, hän vaan peppuroi leikkien maassa. Talon
poika, vaikk'ei Elsan kanssa kesäkauteen ollut sanaa vaihtanut, läheni
kärryä, johon Elsa nousi, ja paljastetuin päin puristi Elsan kättä
hyvästijätöksi. Talon rouva eli emäntä tyttärineen mutistivat suutaan
nauruun, vaan poika oli sen sijaan jotain enemmänkin kuin totinen, sen
hänen silmistänsä näki.
"Kummallinen mies", sanoi Elsa itsekseen.
Taas ajettiin ja ajettiin. Syksysateet olivat tiet pilanneet niin, että
kärryt vajosivat sisään melkein akseliaan myöten, ja kuta lähemmäksi
Helsinkiä päästiin, sen huonommaksi kävi tie. Kumminkaan onneksi sillä
kertaa ei satanut, jotta matkustajat pääsivät aivan kuivina kaupunkiin.
Kun ajettiin tuon ison kauppatalon portista sisään, seisoi
taloudenhoitaja pihalla ja, katsoen Elsaa veitikkamaisesti silmiin,
nosti hattunsa korkealle, kumarsi syvään ja heilutti ilmassa hattuaan
rallatellen.
"Konstaile vaan", arveli Elsa ja meni kyökkiin.
Rouva katseli vihaisesti taloudenhoitajan menettelystä, kumminkaan ei
hän mitään hiiskunut.
Päästyänsä kyökkiin, sai Elsa kuulla eräältä kotona olleelta
palveluskumppaniltansa, että juuri tämä kumppani oli sillä välin kesän
kuluessa tullut taloudenhoitajan kanssa lemmenliittoon, ja että hän
luuli pääsevänsä tuon miehen rouvaksi. Olipa hänellä sekin toivo, että
he sitten perustavat oman kaupan ja rupeavatkin elämään oikein
herroiksi.
"Onnea vaan ja menestystä yritykseenne", sanoi Elsa erittäin totisen
näköisenä.
Kun Elsa oli paraiksi ennättänyt riisua matkavaatteensa ja muuttaa
kotona käytettäviin, astui mummokin Punavuorilta huoneesen.
"Mummokin täällä! Ja niin terveen ja reippaan näköinen!" sanoi Elsa.
"Olenhan minä täällä. Mattikin on kaupungissa ja laiva Helsinkiin
talveutuu, ja kaikki tulevat olemaan talvea kotona. Etkö sinäkin jää
itseksesi ja tule asumaan minun luokseni kallioilla?"
"Nyt en minä käsitä tarkoitustanne. Mitä minun eroamiseni palveluksesta
itseänikään, vähimmän vielä teitä hyödyttäisi?"
"Minulla on minun käsitteeni, ja sinulla ehkä sinun, mutta älä paheksu
jos vanhan tuttavuuden puolesta hiukan sua opastan. Sinä et itsekään
taida sitä huomata, että olet viime aikoina pulskistunut melkein
liiaksikin kauniiksi; tosin sinä olet, sen tiedän, Herraa pelkääväinen
lapsi, mutta jos jumalisuutesi olisikin suuri, on viettelyskin
voimallinen ja kömpii esiin sangen moninaisessa haamussa ja muodossa.
Sen vuoksi eipä olisi liiaksi, jos tänä pahinna aikana olisit
ymmärtäväisen vanhan ihmisen tarkkaa tarkimman peräänkatsannon alla,
siksi kunnes tulisit oikein naimisiin tai muutoin vanhenisit. Joko alat
älytä?"
Elsa mietti kauvan ja vihdoin kysyi:
"Ja mitä töikseni tekisin teidän luonanne, jos sinne tulisinkin?"
"No, sen kuin ihminen elääkseen tarvitsee, sen pian tekee, tekee ihan
aikansa kuluksi; voimme pestä pyykkiä, talvisin kotona, ja suvella sen
kallion ja meren välissä olevan lammin rannalla."
Elsa naurahti.
"Kyllähän sitä elämisen eteen paljonkin saa työskennellä, mutta, sama
se on, voinhan sanoa itseni ylös ja pyhäinpäivästä muuttaa", sanoi Elsa
ja mummo poistui.
Seuraavana päivänä ilmoitti Elsa rouvalle, että hän muuttaa. Rouva
kummeksi ensin sitä kovasti. Vihdoin hän tuli siihen käsitykseen, että
Elsa muuttaa taloudenhoitajan tähden, ja antoi hänelle päästökirjan.
Pyhäinpäivästä muutti hän mummon taloon Punavuorille.