Vaikeudella eteenpäin.
Niin jäi Elsa ainoaksi palvelijaksi maisterin perheessä. Vaikka
työnpaljous olikin hänelle suureksi rasitukseksi, että vedet väliin
silmistä vyöryivät, kun alkoi kovin yli voimien käydä, kului aika
hiljalleen eteenpäin kumminkin. Rouva koetti Elsan mieltä ilahuttaa,
antamalla hänen vierellänsä laulaa kun hän itse soitti pianoa. Se kyllä
itsessään ei Elsalle ikävämpää ollutkaan, vaan kun päivässä ei ollut
varaa hetkeäkään hukata, sai hän lauluhetkensä tavattomalla kiireisellä
voimien ponnistuksella jällensä palkita, että sekin aikaa voittaen tuli
hänelle paljaaksi rasitukseksi. Niin kului vuosi seuraavaan syksyyn,
jolloin hän ehdotti rouvalle, että hänen on muuttaminen ihan pakosta.
"Kyllä näen lapsi rukka että poskesi ovat lakastuneet tään vuoden
kuluessa, liiaksi olet saanut voimiasi karaista, sen huomaan", sanoi
rouva.
"Poskieni väristä en paljoa perusta, vaan minä muutoin huomaan, ett'en
jaksa virkaani enään täyttää", vastasi Elsa.
Semmoiseksi asia jäi. Rouva pestasi itselleen seuraavaksi vuodeksi
kaksi piikaa, ja Elsan haki eräs toisen maisterin rouva itselleen
toiseksi piiaksi. Niin muutti Elsa taas uuteen paikkaan.
Nyt tuli hänelle palveluskumppaniksi iso ihminen, mutta ankara,
kiukulla täytetty pohjalainen. Hänellä oli aina kirous toisessa
suupielessä, ja joka toisessa sanassa. Ensi hetkessä Elsa jo sitä
säikähtyi, kun hän ei ollut sellaiseen puhetapaan ensinkään tottunut.
Nyt oli muutoin perin huono vuosi tullut. Se herrasväki oli yhtä köyhä
kuin edellinenkin, kumminkin kun edellisenä vuotena oli ruoka halvempi,
sai sitä sentään tarpeikseen, vaan ruoka, etenkin leipä, oli sinä
vuotena tavattoman korkeassa hinnassa, jonka vuoksi sitä ei mitenkään
voitu niin paljoa hankkia kuin tarvittiin, vaan se täytyi suorastaan
jakaa kristillisesti, neljännes hienoa reikäleipää päivän osaksi
henkeen.
Köyhiä ihmisiä kulki talvella ehtimiseen kyökki kyökiltä etsien jotakin
suuhun pantavaa nälkänsä sammutukseksi. Miespuolilla, etenkin
maalaisilla, oli jotakin puusta tehtyä kapinetta kaupattavana leipään
tai leivän hintaan vaihtamisen tarkoituksessa. Elsa ei voinut olla
ostamatta heiltä, olletikin kun hänellä nyt oli rahoja, kun entinen
isäntä oli hänelle lähtiessä suorittanut kaiken velkansa. Vieläpä hän
jakoi köyhille ruokaosansakin usein, ja itse joko vallan paastosi,
tai osti sijaan kauppiaalta. Niin karttui lusikoita, kapustoita,
kyynäränmittoja ja minkä mitäkin, totta niitä olisi ollut monenkin
talon tarpeeksi. Kummallisinta kumminkin oli se, että tuo äkäinen
pohjalaistyttökin suostui Elsan toimiin niin, että hänkin talven
kuluessa alkoi käyttää samanlaista tapaa entisten palkkarahojensa
tuhlauksessa ja osan-ottavaisuudessa yleiseen maassa vallitsevaan
nälkään.
Vuoro-sunnuntain pääsivät tytöt vähän ulos. Silloin Elsa aina pistäysi
mummon luo Punavuorille, jossa hän istui tunnin pari tarinoiden mummon
kanssa, saipa väliin mummon kanssaan. Mummo muutoin oli muuttanut
elintapaansa ja laannut pyykillä ja muilla sellaisilla kulkemisesta,
oli hyyrännyt toisen huoneensa eräälle pohjalaiselle salvurinperheelle
ja itse lisäansiokseen ruvennut neulomaan työmiesten alushousuja ja
paitoja.
Maisteri, joka nyt oli Elsan isäntä, oli hänkin omanlaatuisensa. Hänkin
oli köyhästä pojasta kouluuttannut itsensä ja osasikin pitää
ansioistansa ja arvostansa; hänen mielestänsä ei kukaan tässä pahassa
matoisessa maailmassa ollut hänen vertaisensa töissä, opissa, eikä
viisaudessa. Vielä oli hän ylpeä suurisukuisesta mutta köykästä
aatelisesta vaimostansakin.
Rouva, tuo suurisukuinen, olikin erittäin järkevä, hyvin maltillinen
kunnon ihminen. Hän osasi miehensäkin kiihkoa siivosanallaan niin
hillitä, ett'ei talossa mitään mainittavia tapahtunut. Vaan hänkään ei
voinut aina silmillään seurata miehensä kynää, joka erittäinkin
toisinaan olisi ollut hyvinkin tarpeellista, tämä kun kovin rajusti
rupesi toisia herroja kirjoituksessaan opettamaan, pannen koko
tuttavakunnan yhteen mylläkköön, josta tämä herra itse sai kärsiä
enimmän, kun näet ei ollut suosiossa kenenkään, ja itse ei ketään
suosinut.
Kuitenkin, vaikka siinä talossa oli ylöspito niukka, alkoi Elsan
voimat vahvistumistaan vahvistua. Sillä siinä oli työnteko
säännöllisempää, eikä niin rasittavaa kuin ainoana piikana, ja oli
roteva palveluskumppani, joka, vaikka muutoin äkäinen, ei katsonut
töitä läpi sormiensa, vaan teki mitä tarvittiin ja eteen sattui, niin
auttaen raskaimmissa toimissa huonokuntoisempaa kasvavaa kumppaniansa.
Vaikk'ei Elsa hänen kiroilemistansa suosinut, oli hänellä siitä
johdosta että hän häntä auttoi, raakalais-toveriansa kohtaan paljon
anteeksi antamusta, ja niin sai talvi loppunsa.
Kesän tultua tapahtui Elsan elämässä se muutos, että hän nyt sai lähteä
herrasväen kanssa maalle. Tällä kertaa Hämeesen. Herrasväkeä vähän
arvelutti, kuinka huonon vuoden jälkeen siellä ensinkään ruoan puolesta
toimeen tultaisiin, kumminkin luultiin siellä pälkähästä päästävän kun
menee suurimpaan taloon asumaan mitä pitäjässä löytyy. Ja niin
lähdettiin.
Tavarat jätettiin kotiin, ainoastaan otettiin kaikkein tärkeimmät.
Molemmat palvelijat otettiin myöskin mukaan. Kun oli useita lapsiakin
herrasväellä, täytyi olla neljä kyytihevosta kerrallaan. Matkalla oli
Elsalla yhtähyvin kuin lapsillakin paljon katselemista Suomen
ihanuudesta, vähän kun olivat matkustelleet. Vihdoin pääsivät he
määräpaikkaan.
Kylä ja etenkin se talo, johon herrasväki asumaan asettui, oli seudun
komeimpia. Jonkinlaista tietoa oli talon emännällä edeltäpäin heidän
sinne tulosta, koska hän oli kohta tulijoita vastaan-ottamassa ja
osoitti teitä heille varustettuihin huoneisin. Talon haltijatar oli
jonkinlaista herrasväkeä, vaikka maalla alituiseen asuen hyvästi
talonpoikaistunut, niin että hänen melkein otti tavalliseksi
talonpoikaisemännäksi. Kumminkin oli hän lapsensa kouluuttanut, koska
ne näyttivät heti ensi silmäyksellä herrasväeltä, ja olikin niitä
poikia ja tyttäriä hyvähkö liuma, kaikki hieman äitinsä näköön
vivahtavia. Ensiksi tervehti tuo rouva kumminkin Elsaa, edellä muiden,
josta Elsa luuli häntä puolihassuksi ja pelästyi.
Elsassa oli hyvä joukko silmiin pystyvää kauneutta. Se se oli, joka
narrasi tuota maalaisrouvaa häntä ensin tervehtimään, kun sama rouva
muutoin oli hyvin leikillinen ihminen. Kuten sanottu, osoitti rouva
teitä heille varustettuihin huoneisin. Huoneet olivatkin sisustetut
erittäin komeasti, jott'ei kaupungissa paremmin. Maisteri rouvineen
näyttivät erittäin tyytyväisiltä asuntoonsa, jota vielä sekin lisäsi
kun melkein kaikki akkunat olivat päivään ja komeaan puutarhaan päin.
Talon rouvan lapset seurasivat äitinsä esimerkkiä, he kokousivat
kyökkiin ja pyörittivät Elsaa ympäri kyökin permantoa ja nauroivat,
että Elsa oli hyvin kummissaan ja pääsemättömissä heistä. Melkoisessa
määrässä alkoi se suututtaa Elsan isäntäväkeä; kumminkaan eivät he
kehdanneet mitään puhua, olivat vaan nauravinaan.
Ihana oli kesä suloisessa Hämeessä, sangen viehättävä oli se. Talo
sijaitsi sievän järven rannalla, jossa voi uidakin, ja olikin järven
rantaan tehty pieni mutta erittäin soma uintihuone. Talon herrasväki
kävivät joka päivä uimassa, ja oli sinne vapaa pääsy hyyriläisilläkin,
ei heitä siitä kielletty. Elsallekin oli erittäin virkistävää ottaa
väliin kylmä kylpy; selvästi alkoi se näkyä kasvojen värissä, joka
kaunistumistaan kaunistui. Elsan emännällekin ja hänen lapsillensa
näkyi se hyvää vaikuttavan, sillä hekin kaikki tulivat erittäin
vilppaiksi. Selvästi näkyi että jolla senkin verran on varaa että mennä
suveksi maalle kaupungin tomusta, se kyllä takaisinvoitetulla
terveydellä palkituksi tulee, jos muutoin ei tauti ole aivan tappavaa
laatua.
Ihmeellinen oli muutoin tuo samainen kylä, ei siinä huomattavasti ollut
menneenä vuonna halla vieraana käynytkään. Talon lapset kyllä kertoivat
Elsalle, kuinka äidillä oli viime talvena paljon köyhiä ruokittavana,
ja kuinka niitä oli etäisiltäkin seuduilta kuleksinut. Kuitenkin löytyi
talossa pitkin kesää ilman muualta hankkimatta kaikkea mitä tarvittiin.
Kaikesta voi päättää että maisteri oli osunut asumaan erittäin mukavaan
ja sovelijaasen paikkaan.
Elsalle oli kaikkein hauskinta heinänteon aika, silloin sai hän luvan,
talon-emännän erityisestä pyynnöstä herrasväeltänsä, käydä niityllä
heiniä hajoittelemassa ja kokoamassa. Samalla kun Elsa, ollen aivan
siihen työhön tottumaton, teki sitä hauskuudekseen, teki hän sen
kumminkin tavalla sellaisella, että talon pehtori suostui niin hänen
työntekoonsa, että alkoi pyydellä häntä jäämään sinne palvelukseen
heille seuraavaksi vuodeksi. Tämän intonsa ilmoitti pehtori
emännällekin, joka siitä rupesi oikein Elsaa joka värssyn välissä
haastattamaan ja pyytämään heille jäämään. Kumminkaan ei Elsa siihen
suostunut ja asia jäi semmoisekseen.
Kesä muuttui syksyksi ja ilmat kolkommiksi, puutarhakasvit valmistuivat
ja marjat tuleentuivat. Talon lapset jakelivat runsaat osat Elsalle
puutarhan hedelmistä emännän naurahdellessa. Elsan suureksi
kummastukseksi oli talon nuori herra ylioppilas aina etunenässä,
koettaen aina haastattaa Elsaa, vaan Elsan suu ei tahtonut sujua
vastauksiin tuolle herralle, vaan hän sai enimmäkseen jäädä
tyhjäntoimittajana seisomaan. Vihdoin tuli lähtö ja kaikki kapineet
olivat kärryissä, Elsa vaan seisoi vielä pihalla. Silloin puristi tuo
nuori herra Elsaa hellästi kädestä ja vedet vyöryivät hänen
silmistänsä, kun hän hiljalleen lausui:
"Lapsi rukka, sinä et ymmärrä etkä käsitä minua, etkä tarkoitustani!"
"Ehkä en!" vastasi Elsa, nousi kärryihin tuon pohjalaisen kumppaninsa
viereen, ja rattaat alkoivat vieriä kartanon portista ulos.
Takaisin matkustaminen pääkaupunkiin ei ollutkaan niin viehättävän
hauskaa kuin maalle meno, sillä melkein koko matkan satoi taukoomatta.
Mukaan otetut sateenvarjot eivät voineet likimainkaan suojella
märkyydeltä, ja ennen pitkää olivat kaikkien vaatteet kastuneet. Lapset
alkoivat yskiä ja osoittaa pahoinvointia, jonka vuoksi täydyttiin usein
mennä johonkin taloon tienvieressä vaatteita kuivaamaan ja kuivempia
arkusta muuttamaan. Vihdoinkin pääsivät Helsinkiin, vaan kaikkein
ensimmäiseksi oli lapsille haettava lääkäri, sillä muutamat heistä
näyttivät vallan sairailta. Se oli sen kesähuvin päätös.
Parin viikon kuluttua olivat taas kaikki terveenä; samanlaisia
matkustuksia, samanlaisia sateita, kuin myöskin yhdenlaisia
taudinkohtauksia olivat saaneet samaan aikaan moni muukin perhe kärsiä.
Vähitellen kuitenkin enimmät tointuivat, ja elämä alkoi olla vilkasta
ja eloisaa pääkaupungissa. Elsa kumminkin taas oli aikomuksessa koettaa
uutta palveluspaikkaa, sillä häntä oli käynyt etsimässä palvelukseensa
eräs rouva, jonka mies harjoitti vilkasta kauppaliikettä, ja hän siis
antoi tuon rouvan pyyntöön myöntävän vastauksen.
Elsa pyysi päästökirjaa rouvalta, josta rouva äkääntyi niin ettei
puhunut pariin päivään sanaakaan Elsalle. Kumminkin hän tuon
päästökirjan paikalla antoi.
Kun toinen meni, niin ei jäänyt toinenkaan; sekin pohjalainen tyttö
hankki itsellensä toisen paikan ja niin he molemmat muuttivat maisterin
herrasväeltä pois. Huolimatta siitä, kuka heidän seuraajaksensa tuli,
ottivat he tavalliseen aikaan ulos palkkansa ja vapautensa.
Vapaapäivikseen menivät he mummon luo Punavuorille, ja käyttivät
aikansa sangen ahkeraan vaatteidensa parantelemiseen. Tytöillä oli
neuloessaan monta muistoa juteltavana maareissultansa Hämeestä.
Erittäin se pohjalaistyttö koetti kiusaa tehden muistuttaa Elsaa jos
jostakin hyvästä kohtelusta, mutta vaikka hän muutoin oli paha
kiroilemaan, oli hän kumminkin aika vekkuli, ja kun näki toista
rupeavan harmittamaan, jätti hän viimeisen sanan sanomatta ja koetti
saada toimeen naurua, joka usein hänelle onnistuikin, niin että
molemmat päästivät naurun, josta mummo päätteli, että ovat varmaankin
siellä Hämeessä käydessään tehneet jotakin kummituksia, tai tekevät
supistessaan hänestä vanhasta ihmisestä ja huoneen haltiattaresta
pilaa.
Kesän kuluessa oli mummon naapurissa tapahtunut se muutos, että tuo
kalastaja-vanhus oli hävittänyt kasvattinsa Matin ja oli taas yksinään.
Matti, saatuaan ukon kanssa kalastella, oli niin meri-elämään
innostunut, että kun ukon poika, merikapteeni, tuli ulkomaan matkoilta
laivoineen kotona käymään ja taas läksi uudelleen merille ja tarvitsi
senlaista poikaa, oli Matti valmis lähtemään, koettamaan uutta uraa
elämässään ja merimies-onneansa. Ukko oli jo ehtinyt Mattiinsa niin
perehtyä että kyynelsilmin oli hänestä eronnut, eikä moneen päivään
ollut hänelle jälestäpäin ruoka maistunut. Niin ikävän oli sanonut
poikaa olleen. Omasta pojastaan ei ollut niinkään lukua pitänyt. Sen
oli itse mummolle kertonut.
Elsalle oli vähän odottamaton uutinen se, että Matti noin oli pitkälle
merireissulle joutunut, sillä hänkin piti Mattia holhottinansa, olihan
juuri hän kerran Matin pelastanut nälkään nääntymästä maantien vierestä
lähellä pääkaupunkia. Elsan mielessä kuvitteli, että lieneekin Matilla
se viisaus, että hankkii itsellensä leivän meriltä, jossa ammatissa ei
niin tuntuvasti hallavuodet vaikuta leipälakkoa kuin maalla
työskennellessä. Sillä eiväthän he kulkiessaan mailman kaikilla merillä
ole niin yhden köyhän pohjoisen ja pienen isänmaan varassa. Tuota
leivän vähyyttä olikin Elsa ynnä monet lukemattomat muut hiljattain
kyllin kokea saaneet. Vedet vyöryivät Elsan silmistä, kaikkea tätä
ajatellessa. Pahin oli kumminkin Elsan mielestä se, että poika voipi
meritouhakassa tulla oikein jumalattomaksi. Juuri kun Elsa siinä istui
neuloen surullisna mietteissänsä, astui sisään eräs vapautta pitävä
tyttö, joka hänkin oli aikeessa mennä uuteen palvelukseen.
"Täällä te vaan istutte kuin luostarinunnat, ettekö lähde vähän
tuuluttelemaan?" sanoi vieras.
"Minne sitten?" kysyi Elsan kumppani.
"Joroihin".
"Joroihin", matki Elsa.
"Niin juuri, Joroihin", sanoi vieras. "Siellä tulee olemaan erittäin
hauskaa."
"Mitäpä kaikesta hauskuudesta, se on vaan joroa kumminkin", vastasi
Elsa.
"Kyllä minä olen joroissa ollut, kyllä sinne mennä kannattaa", sanoi
Elsan kumppani.
Elsa rupesi miettimään asiaa, sillä hän ei tietänyt mitä joro olikaan,
sitä vähemmin olisi niissä koskaan käynyt.
"Voinhan käydä katsomassa", sanoi viimein Elsa, ja alkoi pukea yllensä.
Kumppani teki samaa ja niin lähdettiin.
Ulkona oli nuori lumi maan valkoiseksi pukenut, kuu pilkisteli pilvien
raosta kaakkoistaivaalla, viileä koillistuuli puhalti päin kasvoja
tyttöjen astellessa kaupunkiin käsin Punavuoren etukaupungista. Joro,
se piti oleman lähellä kaartin kasarmia, ja olikin siinä eräs talo,
jonka pihan perältä kuului viulun vingutus. Portista sisään siis, ja
pirttiin pihan perässä.
Täällä oli kauhean iso pirtti oikein maalaiskuosia; paksu savupilvi
kävi tulijoille vastaan, huone oli tukahduttavan kuuma vaikka oli
ovikin raollansa, sisässä oli nuorta kansaa renkiä, ja piikoja, olipa
merimiehiäkin. Miehet vetivät savua minkä kerkisivät, ryyppäsivätpä
viinaa ja kahvia lisäksi ja väliin pistettiin tanssiksi. Olipa siinä
vielä kysymyksessä jonkinlaiset arpajaiset: oli muudan vanha ikikulu
sateenvarjo pois arvottavaksi tuomittu, jonka vielä viimeisellä
hetkellänsä piti tuottaman omistajallensa vähintään neljänkertainen
hinta.
Elsalla ei ollut vähintäkään halua astua sisään tuohon joro-pirttiin.
Hän äkääntyi seisomaan porstuassa, josta hän katseli asiain menoa. Näin
ollen ei voineet toisetkaan mennä sisälle, sillä he eivät tahtoneet
Elsaa yksin jättää. Tuo, joka oli opastanut heitä, oli kovasti
harmissaan, kun toiset tanssasivat ja hänen täytyi seisoa porstuassa;
vihdoin hänen kärsivällisyytensä vallan loppui ja hän sanoi:
"Voi kun kuluu aika hukkaan, minä menen, tulkaa jos tahdotte!"
"Mene, mene", kuiskasi Elsan kumppani sanoa.
Silloin hän menikin.
Samassa astui porstuaan eräs merimies sinisessä puvussaan, ja alkoi
pokkuroida Elsaa tanssimaan.
Elsa ei pitänyt mitään kiirettä.
"Mene siitä, kun et minua pyydä", sanoi Elsan toveri, se pohjalainen.
"Ei väkisten ystäväksi huolita", vastasi merimies.
"Olenko pyytänyt?" sanoi puhuteltu.
Kun ei merimies asiaansa toimeen saanut, palasi hän pitkin nenin
paikallensa.
"Mennään pois", sanoi Elsa.
"Sama minusta", vastasi toinen.
Ja niin läksivät juoksu-jalkaa Punavuorille päin astumaan.
"Joroon", sanoi Elsa kulkiessaan.
"Oli vähän liian paksua ja savuista joroa minustakin tuo", lisäsi
toinen.
"Kaikissa sitä käydäänkin", sanoi Elsa.
"Jotakin höpötystä nuorilla", vastasi toinen.
Sellaisilla puhein saapuivat mummon taloon.
"No, eikö joroihin mentykään?" kysyi mummo.
"Käytiin, vaan ei kelvattu", vastasi pohjalainen.
"Ei minulla ole aikaa joutaviin", tuumi Elsa ja istui työhönsä.
"Soma tyttö", sanoi mummo.
Elsa ei vastannut siihen mitään vaan jatkoi sanatonna työtänsä. Mummo
vähän vaiti oltuansa jatkoi:
"Kyllä se onkin kaikkein parasta, Elsa, että kavahdat sellaisia
huvipaikkoja ja joroja. Sillä niissä ei ihminen parane, päin vastoin
pahenee ja laittaa itsensä onnettomaksi. Hetkisen huvi tuottaa perästä
käsin satakertaisen harmin, vieläpä pahimmassa tapauksessa syvää
suruakin ja tunnonkin vaivoja. Ihmisen elämä on täällä niin lyhyt,
ettei siinä ole aikaa joutaviin huveihin, vaan kaikki aika on tarkkaan
käytettävä tositoimiin ja ylevämpien tarkoitusten hyväksi, ja siinä
onkin tosi hauskuus."
Elsa katsoi pitkään mummoa silmiin, alkoi sitten puhumaan:
"Te mummo olette puheissanne oikea enkeli. Minä rukoilen kirkossa, minä
rukoilen kodissa, työtä tehdessäni ja maatessani. Aina minä oikein
pyytämällä pyydän Jumalalta, että hän varjelisi minua kaikesta pahasta,
varjelisi minua mailman hekumasta, kunniasta ja rikkaudesta, ja
kaikesta siitä mikä vaan estää sieluni ijankaikkista autuutta. Siinä
uskossa minä luja olen, että hän varjeleekin minua, niin kuin hän
varjeli äitivainajaanikin, Herrassa nukkunutta, samoin täältä
nukkumaan. Vaan jos ikää pitkään piisaa, niin saan minä kyllä kulkea
pitkän ja vaivaloisen koettelemussarjan halki, joka ei suinkaan ole
niinkään helppo, kun tää mailma on esteitä ja loukkauksia täpö täynnä.
En kumminkaan minä seuraa pahan hengen yllytyksiä halusta, enkä
pienestä pakostakaan, vaikka teenkin joka päivä syntiä."
"Kuinka sinä noin ymmärrät puhua?" kysyi Elsan kumppani.
"Minä en puhu sitä mistään korkeasta ymmärryksestä ja viisaudesta,
vaan yksinkertaisesta omasta kokemuksesta, ja niin kuin äitini ja
jumalansana sanoo."
"Minunkin tarvitsisi lukea ahkerampaan, vaan kun siihen en ole oikein
totutettu alusta eikä pienestä, niin se on niin perin kankeata ja
halutonta, melkein surutonta, -- surutonta elämä, surutonta ja
huoletonta luku. Joutavaa kiukuttelua ja kiroilemista koko elämä. Herra
hänen tiennee mikä minustakin tulee", sanoi Elsan kumppani.