Mummo omituisena.
Seuraavana aamuna päivän valjetessa ajoi pihalle vanha köyryselkäinen
maalaisukko. Kärryissä istui myöskin erinomaisen sievä punaposkinen
neitonen. Neiti laskeusi alas ja kiiruhti maisterin kyökkiin, jossa
Katri oli jo kotvasen odotellut lähtöön valmiina. Kyökissä oli myöskin
Elsa. Neiti katsahti Elsaa ja kohta tarttui syliksi häneen ja puristi
vahvasti.
"Kyllä Katri puhui vähän että täällä on Elsa, vaan en minä saanut
selvää, kuka Elsa", puhui vieras.
Neiti oli Munkkiniemen Liina.
"Matkustaako Liinakin pois näiltä tienoilta?" kysyi Elsa.
"Matkustanhan minä sinne Turun puoleen. Kontio on hankkinut siellä
muutamassa suuressa herraskartanossa pehtorin paikan, ja me menemme nyt
naimisiin. Se Kontio on laannut tykkänään ryyppäämästä, sitten kun sai
Munkkiniemen herralta kotiripitykset, ja tullut kunnon mieheksi.
Munkkiniemen herrakin on hyvillään, että hän niin on itseänsä
kunnostanut, ja antoi minulle vähän rahaakin Kontiolle vietäväksi."
"Viepikö tuo ukko teidät aivan perille asti?" kysäsi Elsa.
"Viepi, hän on aivan Turun vierestä, ja Kontion koti on matkan
varrella; hän heittää minut Kontion luo, ja Katrin hän viepi Turkuun
asti. Hän on ollut asioilla täällä, mikä riita-asia hänellä lienee,
jossa hän sanoo paljon rahaa kuluttaneensa, ja on erittäin mielissään
että saapi paluumatkalla hevosellansa hiukan ansaita."
Liina ja Katri kantoivat nyt Katrin arkun kärryihin. Rouvakin saapui
rappusille.
"Jaha, Katri lähtee nyt", sanoi rouva.
"Lähteä lähtevän pitää. Hyvästi nyt, rouva! Rouvan ei pidä olla millään
tapaa vihainen minun päälleni ja minä pyydän anteeksi", sanoi Katri.
"Mene vaan kaikessa rauhassa Jumalan nimeen."
"Sillä tavalla olen minä joskus kuullut sanottavan sellaisillekin,
joita muuten samassa työnnetään käsipuolesta ovesta ulos.
"Katri! Anna olla muutamat sanat sanomatta", sanoi Elsa.
"No, hyvästi nyt Elsa", sanoi Katri.
"Hyvästi", sanoi Elsa.
"Hyvästi Elsa! Älä unhoita minua", sanoi Liina.
"Hyvästi, hyvästi! Liina sanoo Kontiollekin paljo terveisiä, että Elsa
on erittäin iloinen siitä, että hän on ruvennut kunnon ihmiseksi",
sanoi Elsa.
Nyt nousivat molemmat tytöt kärryihin, ukko myöskin, joka otti suitset
käteensä, pisti piipun hampaisinsa ja sanoi:
"Hei ruuna!"
Kärryt pyörivät pihasta ulos, ja Elsa seurasi portille asti.
Rouva seisoi rappusilla ja mummo katsoi kyökin akkunasta kun Elsa
palasi. Olipa pihalla myöskin Tekla, talon-isännän tytär, ja talon
kyökkipiika.
"Joko teiltä Katri pois meni?" kysyi Tekla.
"Jo meni", vastasi Elsa.
"Kuka teille Katrin sijaan tulee?"
"En tiedä", vastasi Elsa ja meni rappusille, josta he jatkoivat rouvan
kanssa matkaa kyökkiin.
Rouvan ja Elsan saapuessa kyökkiin veti mummo akkunan kiinni. Samalla
hän alkoikin puristaa leukaansa ja poskeansa, hän oli siis hammassäryn
saanut.
"Särkeekö mummon hampaita?" kysyi rouva.
"Tuntuu rupeavan säilöstämään, pidin hölmö tuota akkunaa auki ja
päätäni raossa, se ei väliin kärsi kylmää viimaa", puheli mummo
puristellen poskeansa kaksin kourin.
"Särkeekö niitä hampaita usein?" kysyi rouva.
"Ei hyvin usein, vaan on se sentään jäytänyt että siellä on syvä
kuoppa."
"Mitähän siihen olisi parasta panna, eiköhän olisi sopivin ottaa pois
se kipeä hammas?"
"En minä raskitse sitä pois otattaa, ennen minä panen siihen vaikka
mitä; kun saisin piipun hikeä, en sitä koskaan ennen ole pannut, mutta
muutamat sanovat sillä päässeensä."
Rouva juoksi maisterin luo ja kysyi:
"Saattaako piipun hikeä panna hampaasen, kun sitä särkee?"
"Kenen hammasta särkee?"
"Mummon hammasta."
"Saattaa kyllä mummon hampaasen panna piipun hikeä, vaan sinun
hampaaseesi täytyisi olla vähintäänkin kreofuuttia."
Rouva sieppasi luudasta varren ja kaivoi hikeä maisterin piipusta, jota
hän erinomaisella kiireellä kyökkiin mummon hampaasen kiikutti.
Mummo istui sängynlaidalla ja aukaisi suunsa, kun rouva työnsi tuota
mustaa laastaria hampaan koloon.
"Kiitoksia paljon! Joutaahan olla, mitä tuo tuosta arvelee", tuumiskeli
mummo ja heittäysi sängyn päälle kyljelleen. Vähän ajan päästä rupesi
mummo haukottelemaan ja -- pyörtyi.
Elsa ja rouva juoksivat maisteria hakemaan ja rouva sanoi:
"Hän pyörtyi jo, miten hengenkin kanssa käynee!"
"Siitäkö piipun ihvestä se nyt akka pyörtyi?"
Sen sanan päälle nousi maisteri ylös ja meni kyökkiin juoksujalassa.
Rouva ja Elsa seurasivat perässä.
"Olisinkohan tehnyt tyhmyyden, kun suostuin antamaan luvan panna piipun
hikeä hampaasen! Sitä en kumminkaan luule", sanoi maisteri, koettaen
mummon valtimoa. "Ei tämän kanssa taida niin aivan vaarallista olla,
vaan ottakaa nyt varovaisuuden vuoksi riepu ja kastakaa kylmänlaisessa
vedessä ja sitten pidätte sitä mummon otsalla."
Elsa kastoi rievun ja painoi sen mummon otsalle.
Maisteri seisoi kyökin pöydän edessä, josta hän katseli asiain menoa.
"Huu, huu, uh, mikä se niin otsaa kylmentää?" kysyi mummo.
"Otetaan pois piipun hiki hampaasta", sanoi maisteri.
Mummo nousi istualle.
"Niin vaan, minä luulenkin että se on vähän helpottanut", tuumi mummo.
"Te pyörryitte", sanoi Elsa.
"Ei suinkaan", kiisteli mummo ja katseli jokaisen päälle, vaan kun
kaikki olivat totisen näköisiä, myönsi hän.
"Taisin pyörtyä, ei suinkaan sille mitä mahda, kyllähän se voimakasta
on, piipun hiki."
Mummo nousi seisoalle ja sanoi:
"Ei minusta nyt ole tässä mitään apua, ainoastaan vaivaa. Minä lähden
mökilleni ja haen apua hampailleni ja kun ne terveeksi tulevat, sitten
voin tulla."
"Vaan jos ette tulekaan", sanoi rouva.
"Kyllä!" sanoi mummo ja pani nutun yllensä, alkaen astua pois.
Rouva tiesi jo entiseltä, ett'ei mummoa mitenkään taivuttaa voinut, jos
ei hän itsestään mihin myöntynyt eikä siis koettanutkaan häntä
pidättää. Mummon mentyä kääntyi rouva Elsaan päin ja sanoi:
"Ka niin, ota virka vastaan, ja ala keittää, kyllämähän pidän lapsista
huolen itse, jos en ihmistä saa."
Maisteri ja rouva menivät pois ja Elsa jäi kyökkipuuhiin.
Vähän ajan takaa palasi rouva kyökkiin ja sanoi Elsalle:
"Maisteri aina puhuu siitä luusopasta, etköhän sinäkin voisi sitä
keittää?"
"Jahkama koetan, tuleehan laistansa, kyllähän sen ehkä syödyksi saa",
vastasi Elsa.
"Koeta nyt sitten!"
Päivällisaika tuli ja Elsan keittämää luusoppaa sisään kannettiin;
sopan haju ruokasalista jo löysi tiensä maisterin kamariin.
"Jo haisee se herkullinen liemi", sanoi maisteri, pisti kynänsä
läkkitolppoon ja alkoi astua ruokasaliin.
Rouvakin ilmestyi pöydän luo samaan aikaan.
"Nyt saadaan uuden köksän keittämää ruokaa, mutta suuresti minua
kummastuttaa sitä nerokkaisuutta, jolla hän osaa keittämistä hoitaa,
siihen nähden kun hän on vielä niin kovin nuori", sanoi rouva, istuen
pöytään.
Maisteri syötyänsä lausui:
"Kyllä me voitettiin keittäjättären kaupassa, ei itse mummokaan olisi
tuota soppaa paremman makuiseksi saanut, ja pannukakkukin on maan
paraita."
"Mummo oli oikein hyvä, kun Elsan meille toimitti", sanoi rouva.
"Kyllä hän hyvä mummo on, vaikka omituinen."
"Sitä on vanhoilla ihmisillä aina jotakin sellaista, jota me nuoret
emme voi käsittää", sanoi rouva.
Maisteri meni työhuoneesensa.
Elsa piti keittäjän virkaa kokonaista kolme päivää ja mummoa ei näkynyt
ei kuulunut. Rouva kaipaili ja haikaili, että sehän nyt hammassärkyä on
kun viikkokausia kestää, ja lähetti Elsan tiedustamaan asian oikeata
laitaa.
Ilta alkoi hämärtää, kun Elsa lähti Punavuorille päin astumaan; väliin
hän käveli, väliin juoksi, että matka kuluisi. Vielä oli päivän
kajastusta, kun hän tuli mummon mökille.
Hän yritti mennä ovesta sisään kuin kuuna päivänä, vaan ei päässyt
porstuaankaan. Riippulukko, jonka mummo itse oli ovelle pannut, pysyi
siinä ja ovi sai olla aukaisematta. Vanhan kalastajan akkunasta
pilkoitti valo, hän kurkisti siitä sisälle ja näki Matin ja ukon olevan
syönnin touhussa. Hän meni sisälle, ja kun Elsa kalastajan ovelle
ilmestyi, säpsähtivät molemmat, niin Matti kuin ukkokin.
"Hyvää iltaa! Onko mummoa näkynyt täälläpäin näinä päivinä?"
"Ei hän ole täällä käynyt sitte kun minun tänne toi", vastasi Matti.
"Onko se ovikin kiinni ollut kaiken aikaa, oletko sitä huomannut
katsoa?"
"Ei tosin siellä ole ollut mitään liikettä, eilen kumminkin oli ovi
lukossa", sanoi Matti.
"Mihinkähän tuo sitten on mennyt?" alkoi ukko tuumamaan.
"Hän oli meillä maanantaina aamupäivällä, tai oikeastaan hän oli meillä
maanantaita vasten yönkin. Mutta sitten rupesi hänen hampaitansa
kovasti pakottamaan ja hän itse tahtoi siihen piipun ihveä, sitä hän
sai ja sitten hän pyörtyi. Kuin saimme hänen pyörryksistä tointumaan,
läksi hän pois ja sillä tiellä hän on", sanoi Elsa.
"No, mutta missäs mummo sitten on?" rupesi ukko enemmän kummastelemaan.
"Niinäpä se nyt on, missä hän on?" sanoi Elsa.
"Ei sille nyt pimeällä mitään voi, huomispäivänä täytyy häntä ruveta
etsimään, jos ei hän siksi koteudu", tuumi ukko.
"Hyvästi!" sanoi Elsa ja läksi juoksemaan kotiin päin.
Kun hän oli ennättänyt Esikaupungintorille, näki hän erään henkilön
hiljalleen tulevan vastaansa; oli siihen määrään pimeä, että ei hän
oikein eroittanut oliko tuo vastaantulija outo vai tuttava. Kumminkin
pysähtyi Elsa ja pysäytti toisenkin.
"Saanko luvan kysyä kuka te olette?" kysyi Elsa.
"Elsako se on?" vastasi puhuteltu.
"Ai, on se mummo kumminkin, kuten arvelinkin. Missä olette ollut?"
"Tuolla minä olin klinikassa."
"Siitäkö hampaasta?"
"Siitäkin, ja kuuluihan tuota olleen muutakin vikaa, siellähän nuot
pitivät syömättä monta päivää. Päässähän tuota kuulin olevan tautia, ja
antoivathan nuot pulveria mukaankin", tuumaili mummo.
"Minne te nyt sitten menette?"
"Kotiinpa tietenkin."
"Mutta jos olisitte tullut meille?"
"Ei, hyvä lapsi, kuinka minä sinne voin nyt tulla, kun ei ole ensinkään
tekijää minussa, ja luulen että minun lasini onkin pian ulosjuossut ja
työni tehdyt."
"Älkää puhuko mummo noin", sanoi Elsa, pyhkien vesipisaroita
silmistään. "Te olette minulle niinkuin äiti."
"Ja sinä niinkuin tytär! Vaikka minulle ei muutoin kuulu äidin arvo,
joutaahan olla korkean ikäni vuoksi kumminkin. Hyvästi nyt!"
"Jumalan haltuun mummo", sanoi Elsa, puristaen lujasti mummoa kädestä.
Mummo alkoi astua, vaan Elsa seisoi kauvan paikallansa tähystäen mummon
jälkeen, kunnes hän katosi illan pimeään.
Kun Elsa ei enään voinut mummoa nähdä, kääntyi hänkin kotiinpäin ja
juoksi kaiken matkaa.
"Mummo tuli vastaan, hän oli ollut klinikassa", sanoi Elsa rouvalle
kotiin päästyään.
"No, tuleeko hän meille?"
"Ei taida, kuolevansahan tuo luulee, mutta en minä tahtoisi sen mummon
kuolevan; minä pidän mummosta paljon", sanoi Elsa.
"Se on oivallista, että pidät hänen arvossa", sanoi rouva.
Elsa alkoi tehdä askareitansa, ja hänellä olikin niitä nyt entistä
enemmän, kun sai yksin tehdä kahden edestä. Sopihan koettaa, minkä
siihen teki. Rouvaa alkoi huolestuttaa ja hän sanoi:
"Mahdatkohan sinä voida yksin kaikkea suorittaa? Ehkä täytyy jostakin
apua hankkia."
"Rouva antaa sen hankkimisen nyt olla tuonnemmaksi, kunnes ehdin katsoa
mitä voin ja mitä en voi", vastasi Elsa.
Seuraavana aamuna lähetti mummo Matin sanomaan, ett'ei hän mitenkään
voi tulla, ja että rouva saapi etsiä toista hänen sijaansa.
"Minkä sille mahtaa", vastasi rouva, ja Matti meni pois.