Eräs velvollisuus.
Kun menijät olivat kadonneet ja Matti yksikseen jäänyt, tirkisteli hän
ukon tölliä kauvan aikaa ja pistäytyi mummon pihaan. Pihalla odotti
mummo, ja kun Matti viimeinkin tuli, menivät he molemmin sisälle.
Kun he molemmat olivat istuneet, kysyi mummo:
"Kuinkas nyt oikein teemme, muutatko sinä pois suutarilta, vai jäät
sinne?"
"Muutan minä, jos vaan pääsen."
"Mieluummin minäkin sen näen, että sinä tulet tähän naapuriksi, ja elät
vanhan taitavan ukon kanssa, sillä minä olen hänestä kuullut
kerrottavan paljasta hyvää. Omat lapsensa on hän kasvattanut kunnon
ihmisiksi, jopa siihen määrään että ovat voineet kohota
merikapteeneiksi, joka on hyvin tärkeä sekä arvoaste että elinkeino
merikaupungissa asuvalle miehelle. Että sinä tulet ukon hoimeniin ja
niin lähelle minua, saan minä silmilläni seurata sinun elintapaasi ja,
jos mahdollisesti sinussa alkaisi ilmestyä kaupunkilaispoikien pahoja
oireita, kohta ankaralla kädellä niitä sinusta pois karsia. Sinulla on
hyvä iso-täti, mutta muista myöskin, että se sama täti on kaikessa
tapauksessa kohtuudella ankarakin, ja kun sinulla ei ole vanhempia,
täytyy minun ottaa äidin velvollisuus sinun ylitsesi. Lähdemmekö nyt
suutarille?" laususkeli mummo.
Matti myönsi, että häneen nähden kyllä voipi mummo tulla yhdessä
suutarille, mutta varoitti mummoa mitään äkäisyyden oireita
näyttämästä.
Mummo naurahti ja alkoi lähteä. Porstuan ovi lukittiin ja kulettiin
kalastajan talon sivuitse. Melkein ääneti astuivat he oikotietä yli
kallioiden, sitten ohjaten kulkunsa Töölön eli Espoon tullia kohden.
Mainitulle tullille vievän kadun eli nykyisen Länsi-Henrikinkadun
varrella asui Matin oppimestari, puusta rakennetussa talossa. Talo oli
uusi ja komea, vieläpä kauniiksi maalattu, enin kuitenkin pisti silmiin
talon kaunis portti. Niin mummo kuin Mattikin olivat siitä portista
edestakaisin monta kertaa kulkeneet, vaan ei Mattikaan, vaikka jo
kauvan aikaa oli asunut talossa, ollut sitä niin tarkanneeksi tullut,
kun nyt, hetkellä jolloin hänen oli siitä talosta eroaminen. Mummoakin
alkoi arveluttaa mitenkä alkaisi jutun mestarin kanssa ja pysytteliin
portin ulkopuolella. Matti nojasi selkänsä portin pielusta vasten ja
hetkisen siinä alapäisenä seisottuansa alkoi hyräillä:
"Pois mun täytyy lähteä
Ja hyvä talo jättää!"
Mummo katsoi pitkään Mattia ja sanoi:
"Niinkö rupeaa haastattamaan?"
Matti ei virkkanut mitään ja viimeinkin mentiin sisälle
verstashuoneesen.
Täällä oli paljon suutarintiskiä ja istuinrumpuja sekä sänkyjä. Väkeä
ei ollut sanottavasti kotosalla, ainoastaan pari oppipoikaa loikoili
sängyssä ja yhden tiskin ääressä istui juopunut kisälli ja häntä
vastapäätä eräs isonlainen oppipoika. Kisälli nukkui ja väliin torahti
jotakin pojalle; sen verran kuin hänen puheestaan selkoa sai, voi
huomata että hän oli kovassa rahapulassa ja tahtoi pojalta rahaa
lainaksi, arvatenkin luuli hän olevansa vielä liian vähän juovuksissa.
Matti meni omalle paikalleen ja istui rummulleen, mummo meni hänen
perässään ja istui Matin viereen. Tuo juopunut sälli nosti päätään ja
raotti silmiään. Huomattuaan Matin alkoi hän karjua:
"Oletko nyt kotona roisto? Missä sinä juoksentelet?"
Mummon kasvot lensivät punaisiksi, ja hän yritti aukaista suunsa, mutta
jätti sanomatta, kun Matti mutisti suutaan merkiksi, ettei maksa asia
puhumisen vaivaa.
Sälli, nähtyänsä ettei Matti häneen mitään huomiota kääntänyt, nousi
ylös rummultaan ja astui askelta pari -- mutta -- putosi alas, vaan ei
alemmas kuin permannolle. Siinä selällään hän pureskeli hampaitaan ja
sanoi:
"Nyt tietäkääs pojan penikat se, -- se -- se -- se, että minä, joka
olen herra ja sälli, niin, te tiedätte kuinka korkea-arvoinen herra
minä olen, ja nyt minä vasta tapankin ihmisiä!"
Tähän aikaa kerrottuaan "minä tapan ihmisiä", vaipui hän uneen ja alkoi
kuorsata.
"Herra on siinäkin paikassa", sanoi mummo.
"Aatu, onko mestari kotona?" kysyi Matti siltä pojalta joka juopuneen
sällin kanssa oli istunut.
"Kyllä minä luulen että hän on kotona!" vastasi poika.
Mummo meni verstaasta kamariin, jota käytettiin työnjohtohuoneena.
Huoneen seinät olivat yltympärinsä lesteillä kaunistetut ja siinä oli
työnjohtajan pöytä. Ovi oli raollaan sitä seuraavaan huoneesen, jossa
mestari istui soututuolissa pitkä piippu hampaissa. Mummo astui
huoneesen ja kumarsi.
Matti jäi toiseen huoneesen.
"Mitäs mummolla olisi asiaa?" kysyi mestari.
"Minä vaan tulin puhumaan tuosta Matista."
"Matista! Mitä puhumista siitä nyt on?"
"Eiköhän mestari laskisi sitä pois!"
"No, eipä juuri, onhan se sukkela juoksupoika ja kyllä siitä suutarikin
tulee, kunhan nyt vähän vaurastuu."
"Niin, vaan", sanoi mummo.
"Mitä niin?"
"Pelkään, että poika oppii juopoksi!"
"Voi hän senkin tehdä, sillä ainapa se paha on tarttumassa, mutta
nähkääs, muori hyvä, kyllä sitä voipi muuallakin juopoksi oppia."
"Suutarit ovat järjestään kaikki juoppoja", sanoi mummo.
"Olenko minäkin?"
"Kyllä mestarikin ryyppää, kyllä minä sen tiedän, vaan enhän minä nyt
sitä sano, että niin taitamattomasti, kuin tuo muudan ihmisten tappaja,
joka verstaan permannolla makaa!"
"Kyllä minä arvaan, kuka siellä makaa, vaan juuri hän ei tapa, eikä lyö
ketään, vaikka sillä humalapäissään on suuria sanoja suussa. Selvänä
hän on miesten paraita, silloin hän on siivo-käytöksinen ja hyvä
työmies. Mutta, jos te nyt niin kovin pojan pilaantumista pelkäätte,
niin, minuun nähden, menköön vaan, enhän minä voi hänen vastaista
käytöstään tässä arenteerata."
Silloin nousi mestari ylös keinutuolistaan ja astui kirjoituspöytänsä
ääreen ja kirjoitti päästökirjan. Kirjoitettuansa hän taittoi sen
kokoon ja ojensi mummolle. Mattikin oli vetääntynyt ovelle.
"No, hyvästi nyt Matti", sanoi mestari, puristaen Mattia kädestä.
Matilta pyöri vedet silmistä hyvästi jätellessä mestariansa. Siitä
huomasi mummo, että poika oli ennättänyt taloon perehtyä ja isäntäänsä
rakastua, ja nyt sai taas erota, lähteäksensä outoa tulevaisuutta
kohden astumaan.
Sitten menivät Matti ja mummo verstaasen ja keräsivät pojan kapineet ja
toisille pojille hyvästit sanottua läksivät astumaan pois. Verstaasta
ulos astuessaan täytyi heidän astua tuon ihmisten tappajan yli, sillä
hän oli liikkunut ihan kynnysalle. Mummo oli vahingossa satuttavinaan
jalkansa sen jalkaan, josta juopunut vähän havahtui ja mörisi:
"Tap, -- tapp, -- minä tapan -- kai -- kaik -- ihmisiä."
"Tapa, tapa, minun puolestani, kunhan et minua tapa", sanoi mummo ovea
kiinni painaessaan.
"Mimmoinen tuo tosiaankin on selvillään?" kysyi mummo pihalla Matilta.
"Paras mies koko joukossa", vastasi Matti.
"Kyllä se on kummallista, kuinka se viina ihmisen muuttaa", ihmetteli
mummo.
Sitten mentiin semmoista vauhtia, etteivät suinkaan jälilleen katsomaan
joutaneet, ja pian tultiin mäelle, jossa nuot naapuritöllit seisoivat.
Kalastajan tölliin kääntyi nyt mummo ja Matti seurasi perässä. Töllin
ovi oli sisältä haassa, mummo naputti ovea sormillaan. Sitä sai hän
tehdä useat eri kerrat, ennenkuin ukko havahtui päivällisunestansa.
Vihdoin hän kumminkin aukaisi oven ja vieraat astuivat sisälle.
Huone oli avaranlainen, siinä oli akkuna pihalle ja toinen kalliolle
päin. Nurkassa oli leivin-uuni, joka huonetta melkoisesti pienensi,
liedellä uunin edessä oli sikin sokin patoja ja astioita. Piha-akkunan
edessä oli pöytä, jonka edessä rahi ja akkunan pielissä pöydän
molemmissa päissä tuoli. Peräseinällä oli levitettävä sänky, joka nyt
oli kiinni ja sen puisella kannella näytti ukko äsken levänneen, koska
siinä oli vanha sarkanuttu pehmityksenä ja päänalaisena kulunut
punaisella sahviaanilla päällystetty tyyny. Sängyn kohdalla seinällä
käydä harppasi suuri ja vanha seinäkello, ja vielä samalla peräseinällä
kohosi korkea, permannosta kattoon ulettuva, siffonieri-kaappi
moninaisine veistoksineen ja koristuksineen. Kallionpuoleisella
sivuseinällä oli yksinomaisena haltiana seinähylly kirjoja täynnä.
Ukko seisoi hämillään vierastensa edessä ja kiirehti heitä istumaan,
tehden sijaa sohvan kannelle, ottamalla pois nuttunsa, jonka hän
ripusti seinälle, ja sipaisten kantta kämmenellänsä.
"Tehkää niin hyvin ja istukaa!" sanoi ukko.
Mummo meni kohta kannelle istumaan, vaan Matti istui rahille, laskien
samalla nyyttinsä rahin alle. Ukko meni korjailemaan patojansa ja
astioita parempaan järjestykseen. Samalla viritti hän takkaan valkean
ja alkoi kahvia keittämään.
"Kuinka tää on talvella lämmin, kun näyttää ulkoa päin niin
rapistuneelta?" kysäsi mummo.
"Kyllä tää on hyvin vanha, mutta kovista hongista tehty, ja kun muistaa
panna puita uuniin, niin tarkenee, vaikka ei juuri voikaan silakoita
seinillä paistaa."
Siinä sitten yhtä ja toista tarinoiden valmistui kahvikin ja ukko
kantoi kahvipannun pöydälle, otti pöytälaatikosta sokeria ja hakkasi
sitä pieniksi veitsellä ja vasaralla. Sitten otti hän tuosta vanhasta
komeasta kaapistansa kolme kahvikuppi-paria, joihin hän laski kahvia
kuin hyvin tottunut emäntä ainakin.
Ukon kehoituksesta kävivät vieraat kahviin käsiksi, ja mummo kehui ukon
keittämää kahvia hyvän makuiseksi. Kun kahvia tavan mukaan oli juotu
molemmat kupit, alkoi mummo tehdä lähtöä, ja Matti sai jäädä ukon luo.
"Hyvästi nyt isäntä", sanoi mummo ja puristi kalastajaa hellästi
kädestä.
"Hyvästi! Jumalan haltuun! Kyllä minä pidän huolta pojasta, mikäli on
voimassani", sanoi ukko, erinomaisen vakavalla ja hartaalla äänen
painolla.
"Kiitoksia teille!" sanoi mummo.
Ukko ja Matti jäivät seisomaan tuvan permannolle, kun mummo poistui.