Retki Punavuorille.
Loppu viikkoa oli satanut, vaan sunnuntai-aamu oli heleän kirkas.
Maisterin herrasväki makasivat pitkään pyhä-aamuna, koko lailla
pitempään kuin arkina, jolloin maisterin täytyi nousta kirjoittamaan.
Ruumis täytyy saada levätä ja ihminen virkistää itseänsä edes yhden
aamun viikossa. Kirkonkellojen heleä ääni kutsui Jumalanpalvelukseen,
se ääni kuului myöskin maisterin asuntoon.
Maisteri aukoi silmiänsä ja haukotteli:
"Tarvitsispa nousta ylös ja lähteä kirkkoon", hän sanoi.
"Kirkkoon! Eikös mennä mummon taloa katsomaan?" kysyi rouva.
"Jaa, jospa kävis katsomassa sitäkin manttaalia", sanoi maisteri,
nousten istualle sängyssä.
Rouva kilisti pientä kelloa. Vähän ajan takaa toi Elsa kahvia
tarjottimella, jonka hän laski rouvan sängyn vieressä seisovalle
pöydälle.
"Harjaa vaatteeni hyväksi, Elsa, minä lähden katsomaan mummon taloa
tänään!" sanoi maisteri.
Elsa kiiruhti käskyä täyttämään.
Pian olikin maisterin jotenkin kuluneet vaatteet puhtaana, ja täydessä
kunnossa päälle pantavaksi. Elsan oli joutuminen myöskin lapsia
pukemaan, jossa rouvakin oli avullisena. Pian olivatkin kaikki
tamineissaan ja söivät suuruksensa, jonka tehtyä lähdettiin astumaan.
Matka kuluikin alussa hyvin, vaan kuta pitemmälle ehdittiin, sen
vaikeammaksi kävi kulku rapakoiden ja kallioiden tähden. Rouva alkoi jo
katua ja oli vähällä palauttaa lapset takaisin. Kumminkin hän maisterin
kehoituksesta jatkoi matkaa edelleen. Vihdoinkin pääsivät he perille.
Samassa saapui siihen pieni Mattikin.
"Sieltähän herrasväki tulee! Ja semmoinen siivo kun tänne on, kuinka
rouvakin sentään pääsi?" sanoi mummo.
Hänellä oli kohta lämmintä kahvia tarjota, ja hän vei vieraat
perimmäiseen huone-pahaseen. Matti vaan jäi Elsan kanssa etuhuoneesen.
"Aika sievän talonhan vaan mummo niin äkkiä itselleen sieppasi", oli
rouva sanovinaan.
"Aika kallio-linnahan tämä on", ilvehti maisteri kahvia juodessaan.
Kun kahvit oli juotu, alkoivat maisteri ja rouvakin katsella huonetta
kaikista nurkistaan, ja sitä tutkimusta tehden menivät he etuhuoneesen.
Siinä seiniä tähystellessään pysähtyi maisteri Matin eteen ja kysyi:
"No, tuleeko sinusta suutaria?"
"Sitä en itsekään vielä tiedä varmaan, vaan luulis kumminkin", vastasi
Matti.
"Eikös se ole hyvin ikävää, kun täytyy koko päivät istua?"
"Ei se niin ikävää muuten olis, vaan se tahtoo ruveta niin selkää
pakottamaan, ja minä luulen ettei se työ ole oikein terveellistä",
vastasi Matti.
"Luuletko niin?" sanoi maisteri, ja lisäsi: "kyllähän
käsityöläisammatti ei kaikkein hullumpi ole, kun vaan kunnollisesti
siinä on, ettei retkuttele. Kehoittaisin minä sinua siinä
opetteleutumaan ja koettamaan. Vaikeutta siinäkin tosin on, vaan
sittenhän tuon tietäisi, kun tuota koettaisi. Mutta, niinkuin itsekin
sanot, minä luulen samaa, ettei suutarin työ kasvavalle pojalle
niinkään terveellistä ole."
Rouva yhtyi miehensä mielipiteesen.
Herrasväki menivät takaisin paikoillensa, ja kun he olivat toiseen
huoneesen poistuneet, antoi mummo Matillekin kahvia vehnäsen kanssa.
"Muuttaisitko sinä mielelläsi muuhun ammattiin?" kysyi mummo.
Matti tuli hyvin alakuloiseksi ja mietiskeli tovin aikaa:
"En minä kesken aikaa muuta, käyn minä oppini päähän asti, kun paikka
sentään on hyvä. Mutta kun opista pääsen, sitten minä muutan ammattia
jonkinlaiseksi muuksi, sillä juoppona suutarin sällinä en olla tahdo."
Elsan silmät kiilsivät ja mummon kasvot kirkastuivat.
"Älä vainenkaan rupea juopoksi kisälliksi!" sanoi mummo.
"Niin, älä suinkaan sellaiseksi rupea, Matti!" sanoi Elsa.
"Pojan päässä on enemmän miestä kuin pienessä kylässä!" sanoi maisteri
toisesta huoneesta.
Nyt oli kahvikalaasi lopussa, ja aika ruveta tutkimaan vuosisatojenko
vaiko kymmenien oli mummon talo vanha. Vieraat kuljeskelivat järjestään
kaikki, navetat, liiteritkin; vanha oli talo, vaan kyllä se hintansa
arvoinen sentään oli.
Mummon talolla oli naapurikin, sillä siinä oli talo vieressä, vähäistä
pienempi kuin edellinen. Kun mummon vieraat seisoskelivat pihalla, eli
oikeammin punertavalla kalliolla, tuli naapurin isäntäkin ulos. Hän oli
vanha mies jo, jonka ahavoittunut muoto ja karkea vaatetus ilmoitti,
että hän joko oli kalastaja itse, tai vähintäänkin kalakauppias. Ukko
läheni aitaa, joka eroitti mummon ja hänen talonsa, hän katsoi yli
aidan, nähdäksensä mitä väkeä naapurin pihalla seisoo. Kun hän siihen
seisomaan jäi, läheni maisteri myöskin aitaa, alkaen haastattaa ukkoa:
"Hyvää päivää, vanhus, kuinka jaksatte nyt? Otaksun juuri kuin tuntisin
teidät."
"Jumal'antakoon! Niin minähän se olen niiden kapteenien isä."
"Niin aina", sanoi maisteri, vaikk'ei ukkoa vähän vähintäkään tuntenut.
Siitä huolimatta sai maisteri toimeen ukon kanssa pitkän jutun.
"Te kalastatte, eikös niin?" kysyi maisteri.
"Vielä minä olen kalastanut, mutta minua on kohdannut se suurin
onnettomuus mikä nainutta miestä kohdata voipi. Vaimoni kuoli ja
ypöyksinään olla kotona, kuin myöskin kalastajan hengenvaarallista
tointa ilman apua harjoittaa ei ole hauskinta laatua, sen ymmärtää joka
vähänkään on perhe-elämän suloa tuntenut. Poikani molemmat kyllä ovat
merikapteenia, vaan hekin purjehtivat Herra ties missä milloinkin
mailman kaikilla merillä, eikä niin muodoin minulla heistä ole muuta
hauskuutta kuin se, että he ovat arvostaan korkeampia minua, että ovat
kapteenia ja minä vaan vanha kala-ukko. Erittäin mielelläni ottaisin
minä jonkun pienen pojan apulaisekseni jos sellaista olisi saatavissa."
Maisteri vilkaisi silmäpuolellaan Mattia, joka kaikella
tarkkaavaisuudella etäämpänä seisoen kuunteli. Oikein jo korvissa
humisi merituuli Matilla, ja ajatuksissaan oli hän olevinansa kaukana
merellä ukon kanssa kalastamassa.
Maisterikin vaipui hetkiseksi miettimään, eikö todellakin poika, jolla
ei itsellään ollut halua käsityöläis-ammattiin, olisi omansa vanhan
kalastajaukon kumppaniksi, jossa hän täydelleen tottuisi kalastajan
ammattiin ja vesillä liikkumiseen ja jonkun ajan kuluttua voisi hän
mennä merille ja ehkäpä todella hänestäkin vielä voisi tulla, josko
eikään juuri, niinkuin ukon molemmista pojista, kapteeni, niin
oivallinen perämies tai matroosi kumminkin.
Elsakin ajatteli, että Matin olisi hyvin sopivata mennä kalastajan
oppiin.
Matti läheni Elsaa ja kuiskasi hiljaa korvaan:
"Mitäs, jos minä laitan itseni tuon ukon palvelukseen?"
"Kuinkas pääset paikastasi pois?"
"Siinähän se on pieni vaikeus, mutta on siitä mennyt toisiakin. Jos
minä tekisin jotakin nurin päin, ja sitten vielä vähän mestaria
vastustaisin, niin kyllä hän sitten ympäri korvia ropsii ja minun ulos
potkii!"
Viimeisen puheensa Matti kaikkein kuuluviin puhui.
Maisteri katsahti Mattia viistosilmällä, ja sanoi:
"Kyllähän silläkin lailla pois pääsee, vaan sellainen pääseminen on
liian kalliilla hinnalla ostettua vapautta, ja on erittäin alentavaista
ja epäterveellistäkin keinottelua, vaikka sitäkin luulenma paljon
käytetään opista pääsemiseksi."
"Ei niin, Matti, muuta konstia siinä on pidettävä!" sanoi mummo.
"Jätä se mummon haltuun!" sanoi Elsa.
"Isäntä on hyvä ja tulee juomaan kupin kahvia!" sanoi mummo erittäin
kohtelijaan näköisenä ukolle.
"Kiitoksia! Minä tulen aivan kohta, kun panen oven lukkoon." Ja ukko
mennä läntysti ovea lukitsemaan.
Kaikki menivät huoneesen.
Vähän ajan takaa tuli ukkokin, puettuna sinertävästä verasta tehtyyn
kirkkotakkiin.
"Onni olkoon taloon, ja sen uudelle omistajalle! Vaikka outo olen, niin
sydämestäni kaikille ihmisille onnea suon ja sen kaikkein enin
naapurilleni!" sanoi ukko erittäin hyvällä tuulella.
"Kiitoksia! Samaa teille!" vastasi mummo, ja kiiruhti kahvia noutamaan.
Ukko seisoi ovipielessä, eikä mummo kiireissään muistanut käskeä häntä
edes istumaan. Mummo toi kahvia ja vehnäleipää kanssa ja ukko vielä
seisoi.
"Hyvänen aika, kun te vielä seisotte, enkä minä edes muistanut käskeä
teitä istumaan!"
Siinä oli tuoli ovipielessä ja sen päälle ukko istui.
"Oletteko ennen asunut näillä tienoin?" kysyi ukko.
"En näin kaukana, vaikka kyllä kerran täällä päin", vastasi mummo.
"Täällä on niin ihmeen hauska ja terveellinen asua. Kumpahan olette
täällä vähän aikaa, niin saattepa nähdä kuinka tulette kappaleen
nuoremmaksi. Näettehän että vanha minä olen ja kumminkin täysissä
voimissa; sen vaikuttaa askaroiminen raikkaassa puhtaassa meri-ilmassa
ja asuminen terveellisillä kallioilla. Onnellinen se ihminen, joka
asuntonsa tänne saa, ja niin kauvan kun kaupunki ei tänne päin isone,
kestää sitä hyvää. Vaan kun Helsinki on pääkaupunki ja aikaa voittain,
niinkuin pääkaupungit tavallisesti, isonee, pelkään pahoin että
rakennushaluiset anastavat nämätkin kalliot, mutta vielä tää sittenkin
on terveellisimpiä osia Helsingistä."
"Kyllä täällä hyvin raittiilta ja terveelliseltä tuntuu, vaan mitä
mahtaisi vaikuttaa kalan haju, se ehken ei oikein täytä terveyden
kaikkia sääntöjä", huomautti maisteri.
"Mikä kalan haju täällä on? Se on hieno meri- ja vuori-ilma, joka
täällä vallitsee. Kalat ne viedään kaupungin rantaan ja herrasväki
syövät ne", sanoi ukko.
Kun hän oli juonut yhden kupin kahvia (toisesta ei hän huolinutkaan),
teki mummo hänelle ehdoituksen:
"Tässä olisi minulla yksi poika, joka sangen mielellään rupeaisi
kalastajan oppiin.
"Ha ha ha, kalastajan oppiin! Todellakin. No, ei sen puolesta, on
kalastuksessakin oppimista. Vaan että oppipoikia kalastukseen
tarjotaan, on erinomaisen hauskaa minusta", naureskeli ukko.
"Niin, kun ei hän halua suutarin opissa olla, niin ruvetkoon
kalastus-oppiin", vastasi mummo.
Ukko tirkisti Mattia tarkasti ja sanoi:
"Tuohon näköön oli ennen minun nuorempani, eli Jooseppi poikani,
hänellä oli vilkas pää. Minä rakastin häntä ... enemmän kuin vanhempaa,
joka oli paksupäinen jörö. Mies hänestäkin tuli, vaan ei ole Jooseppini
vertainen. Kyllähän jörömäisyys merellä hyvä on, vaan ei ole paha jos
hituisen ennenkin huomaa kuin aivan viime katiskassa. Kyllähän minä
tuon pojan mielellänikin otan, jos hän viitsii minun oppiini tulla,
mutta siinä täytyy väliin ottaa lujasti kiinni, ei se olekaan suutarin
työtä, kun minä teen."
Kun ei siinä ollut sitten mitään erinomaista toimimista, eikä ukkokaan
mielestään ollut herrasväen selsiä, alkoi hän tehdä poislähtöä. Samaa
ajattelivat toisetkin vieraat, että lähtö se paras on. Mummo lukitsi
ovensa ja sitten lähdettiin seutua katselemaan. Maisteri oli joskus
ennenkin kävellyt noilla omituisen kirjavilla kallioilla, sen vuoksi
hän nytkin mielellään meni vuoren astuntaan. Omituista kyllä, oli hän
ennen paljon huolimattomammasti niitä paikkoja astuskellut, kun nyt
jolloin hän sai näyttää vaimollensa ja lapsillensa niitä monilukuisia
juovia noissa ikivanhoissa kallioissa. Vaikka olikin syysilma, tultiin
pian huomaamaan ukon kehumiset oikeiksi tään vuori-ilman
terveellisyydestä, sillä saattoipa noilla kallioilla huoletta täysillä
keuhkoilla hengittää, eikä kalan haju, vaikka kulkiessaan tulivatkin
aivan ukon verkkohuoneen lähelle, vähintäkään pahaa oloa vaikuttanut
eikä mieltä käännellyt. Ukko näytteli vieraillensa kaikki varastonsa,
aittansa, verkkonsa ja venheensä, joihin kaikkiin pieni Matti sydämensä
pohjasta ihastui. Eikä toisetkaan voineet ukon mukaviin laitoksiin
mielistymättä olla. Kun ukon tavaroita oli kyllin katseltu, nousivat
kaikin, yksin vanha kalastajakin, korkeimmalle kalliolle, josta sopi
katsella sekä merta että kaupunkia ja sille kuuluvia sieviä saaria. Kun
seutuakin oli kyllin katseltu, löi vanhus jalkaansa kallioon ja sanoi:
"Eikös ole lujaa perustusta tässä, lisätä tännepäin kaupunkia?"
"On kylläkin!" vastasi siihen maisteri.
Sitten tultiin kalastajan talon kohdalle. Kalastaja-vanhus pysähtyi
surumielisesti pitkään katsomaan vanhaa ränstynyttä tölliänsä, ja
lausui kallella päin:
"Jos en olisi niin onnettoman vanha ja köyhä ruoja, niin tottapa
vetäisin vielä tuohon uhkaman talon."
"Se ei olisi hullumpi ajatus!" sanoi maisteri.
"Minä pyydän anteeksi, etten voi herraa käskeä sisälle, sillä miehisen
hengen siistinpito on niin sattuman nojassa. Kulloin muistan niin
siistin, mutta nyt olen unhottanut. Hyvästi herrasväki!" sanoi ukko.
Mummokin erkani kotiinsa, ja maisterin herrasväki alkoivat verkalleen
astumaan kaupunkiin käsin. Matti seisoi kalliolla, katsellen kauvan
menijöiden jälkeen.