Kesäpuuhia.
"Setelirahoja ne ovat, vaan ei niinkään suuresta arvosta", sanoi mamseli,
katsottuaan vierasten mentyä Elsan rahoja. "Pohatat lievensivät
omaatuntoaan maksamalla Elsan nutun ja ottamalla pojan. Kun edes
pitäisivät hyvin poikaa, olisi sekin hyvä askel eteenpäin poika
raukalle!"
"Ehkä ne nyt sentään täyttävät enon velvollisuuden", sanoi mummo, joka
pyyhki astioita.
"Eiköhän oteta vielä jankoltaan vaatteita sisään; minusta näyttävät
aivan kuivilta", kehoitti mamseli, katsellen kyökin akkunasta pihalle.
Pian olivatkin kaikki täydessä puuhassa päästämässä vaatteita nuoralta.
"Ja Elsa kun osaa jo tavallisen hyvin pestä vaatteita!" sanoi mummo
mamselille.
"Elsa on kummallinen tyttö; ei luulisi luutatytön osaavan muuta kuin
luutia tehdä", vastasi mamseli.
"Mihinkä hyvät ihmiset pannaan tämä ruokien paljous", kysyi mamseli,
kun vaatteet oli saatu korjuusen ja hän ennätti kyökkikomentoansa
miettimään. -- "Ottakaa tekin nyt hyvähkö joukko niitä kotiinne!" sanoi
hän Priitta-Stiinalle.
"No, Jumalan kiitos! kyllähän se minulle hyvä on", vastasi mummo.
"Alkakaa kasata; Elsa saa tulla apuna kantamaan. Ottakaa mitä vaan
haluttaa, ei ne meillä tule syötyä!"
"Mamseli on hyvä ja itse antaa; en minä rupea rohmuamaan!"
Mamseli antoi niin, että niitä oli mummon ja Elsan kantaa isolla
pärekorilla. He menivät mummon asuntoon eräässä mutkikkaan kadun
kulmatalossa. Tämän pihan perällä oli pieni kamari pesotuvan takana.
Huone oli muutoin soma ja siisti.
Elsa ihmetteli Priitta-Stiinan sievää ja pientä huonetta ja sen
omituisia huonekaluja. Luutakaupoilla ollessaan oli hän nähnyt
paljonkin, mutta ei somuudessa sen vertaista ja ihme, ettei hän ollut
koskaan joutunut siinä huoneessa ennen käymään.
"Näin minä asun ja pidän oman vapauteni", tuumi mummo.
Elsa ei osannut siihen vastata; hän ajatteli vaan.
"Pitkäänhän sinä ihmettelet!" sanoi mummo naurahtaen. "Kyllä minullakin
sentään on ikävääkin, niin että kärtyisyyteen asti, vaikka tää asunto
näin näkyy, kuten olet sen jo tällä vähäisellä tuttavuutemme ajalla
huomannut."
"Jaa, itsekullakin on omat asiansa ja mielipahansa!" sanoi Elsa.
"Jumala on rakkaus! sanoit sinä, ja ne sanat soivat pitkään ja vienosti
korvissani. Soisin, että Jumala, rakkaudesta rikas, rakastaisi
minuakin!"
"Jumala rakastaa kyllä teitäkin. Hän rakasti jo teitä, ennen kuin
olitte syntynyt! Hän rakasti meitä kaikkia, ennen kuin maailman
perustus laskettu oli. Olette varmaankin lukenut sen, että Jumala oli
Kristuksessa ja sovitti maailman itse kanssansa. Teillekin tehtiin
synnistä vapaus ja valmistettiin autuus, silloin kuin Kristuksen
veressä Jumala sovitettiin ja autuus kaikille langenneille Aatamin
lapsille annettiin."
"Kyllä minä lukenut olen, mutta en mitään käsittänyt, enkä ole voinut
mitään sovintosaarnaa itseeni sovittaa enkä sen lupauksia omistaa!"
"Te olette tien suulla; se ennen pitkää teille valkenee", sanoi Elsa.
"Olisi se hyvä, -- vaan pitihän mennä mamselin luo. Mielellään taas
levähtäisikin, mutta vielä mieluummin tekee palvelusta hyville
ihmisille." Katsahtaen ruokajoukon päälle, "siinä on ruokakultaa hyvien
ihmisten antamaa, että milloin sen syödäkään ennätän", sanoi mummo ja
pani ovensa lukkoon, lähtien Elsan kanssa mamseli Eveliinan luo.
Kun sinne pääsivät, istui mamseli kyökin pöydän päässä joteskin
murtuneen näköisenä silmillään lukien permannon rakoja.
"Mitäs mamseli nyt suree?" kysyi mummo.
"En minä sure, minä vaan ajattelen, kuinka mitättömiin ihmisen
aikomiset menee. Kun minä mielessäni kuvittelin, kuinka laitan Heleenan
tänne kaupunkiin asumaan ja kuinka kiitollinen hän siitä on minulle, ja
hänelle tulee niin hauska olla, saa kouluuttaa poikansa j.n.e., niin
äkkiä menivät tuumani nurin, jotta häpeen omia ajatuksianikin. Kyllä
ihminen on oikein turhamielinen!"
"Ja itserakas!" sanoi Elsa.
"Oikein kouraantuntuvasti itserakaskin!" myönsi mamseli.
"Huomenna kait vaatteet vedetään?" kysyi mummo.
"Huomenna, ja lauvantaina silitetään."
"Sitten menen minä lepäämään!" sanoi mummo.
"Terveydeksenne tehkää se!" sanoi mamseli. "Mutta illallinen."
"Kiitos! ruokaa mulla on liiaksikin!" sanoi mummo ja läksi.
Seuraavana päivänä oli mummo taas toimissaan; vaatteita vedettiin ja
venytettiin. Elsakin sai näyttää voimaansa jos hänen piti pysymän
pystyssä lakanan toisessa päässä. Usein tahtoi hän tulla mukana ja
kaatua kun mummo kiskoi kuin karhu.
Suurista pyykkipuuhista päästyään ja kaikki kuntoon saatuaan läksi
mamseli loppukesäksi Munkkiniemeen. Siellä sai hän asunnoksensa
vinttikamarin, josta oli ihana näköala ja voi tähystää kauvas
viehättävään ympäristöön. Kalua kaikenlaista toi mamseli mukanaan ja
Elsa sai asua kesällä mamselin kanssa samassa huoneessa. Elsan mökistä
tehtiin levähdyspaikka kävelymatkoilla tahi oikeammin metsäpirtti. Se
oli Munkkiniemen herrasväen kesäkartanona, ainoastaan leikillä ja
naurun vuoksi, mutta usein he sentään menivät mökin sievälle nurmikolle
istumaan.
Munkkiniemen rannassa oli useampia venheitä; muutamat olivat hyvässä
kunnossa, toiset perin rappiolla. Viimeksi mainittuihin kuului Elsan
venhe, jolla hän aikoinaan oli äitineen soudellut ympäri saaret ja
niemet. Tuo Elsalle niin rakas muistokappale oli joutunut hylyksi;
suullaan se rannalla makasi ja päivä raoista tirkisti. Elsa
katsellessaan venhettä tillahti itkemään, sillä monet muistot olivat
kätkettynä äitivainajan ja lapsuuden suloisista ajoista tuossa vanhassa
venheessä.
Munkkiniemen herralla oli suuri venhe, johon sopi toistakymmentä
henkeä. Harvoin oli se kuitenkin liikkeessä, sillä ilman piti olla
melkein tyynen, ennen kuin hän uskalsi lähteä veden päälle. Hän oli
saanut pelon vereensä hukkumayrityksistään ja onnistumattomista
venhematkoista.
Oli kerran kesä-ilta ja oikein tyyni. Naisväki rupesivat pakoittamaan
herraa ulos lahdelle. Heti myöntyikin hän ja iso venhe irroitettiin
rannasta; kaksi renkiä otettiin soutajiksi. Elsa ja mamselikin
seurasivat mukana. Herra itse istui perää pitämään, tarkasti ja
vakaasti varoittaen lapsiaan istumaan sievästi ja rauhallisesti.
Venhe suunnattiin kaupunkia kohden ja tuothätää mentiin sivu
Seurasaaren; sitten laskettiin Trumsön rantaan, josta lahden ylitse ja
saaria kierrellen Hietalahteen. Yli Hietalahden, sivu Munkkisaaren ja
Hernesaaren, ja Munkkisaaren välisestä salmesta kuljettiin Harakkaa
kohden. Aukealta mereltä katseltiin kaupunkia, josta parhaastaan
silmiin pisti Punavuoren paljaat kalliot ja Kaivopuiston metsä.
"Milloinkahan nuotkin kalliot ovat taloja täynnä?" kysäsi Munkkiniemen
rouva.
"Ei milloinkaan!" vastasi herra.
"Fredrikki annahan kulua sata vuotta, kyllä vielä toista näet, sillä
Helsinki on pääkaupunki", sanoi mamseli.
"Se ei kuulu meidän aikakauteen; se on meille yhtä kuin ei
milloinkaan", vastasi vakaisesti herra.
"Eikö käännytä jo takaisin?" kysyi rouva.
"Mennäänhän nyt ympäri Viaporin", sanoi herra.
"On Suomessakin tanakka sotavarustus", tuumi mamseli, tähystellen
Viaporia. Toisetkin katselivat ja tekivät siitä huomioita.
"Siihen on mereltä menemättä, jos vaan ei laskea tahdota", tuumi toinen
soutajista.
"So, kyllä piisaa nyt", tuumi herra ja antoi venheen kääntyä, ja
laskettiin takaisin Munkkiniemen rantaan.