Uuteen toimeen.
Aamulla kun hän heräsi, mietti hän jatkaisiko yksinään
luutatyttö-tointansa vai mitä. Kun hän sitä ajatellen puki yllensä,
pesi kasvonsa ja kampasi hiuksensa ja oli ulos lähtöön valmiina, astui
sisälle Munkkiniemen piika Sanna ja sanoi:
"Hyvää huomenta Elsa! Missä sinä, Elsa rukka olet ollut? Minä olen
yrittänyt tänne monta kertaa, vaan ei täältä ole kuulunut hiiren
hiiskahdusta enemmän kuin haudasta. Rouvakin sanoi jo, että minnekähän
Elsa parka niin katosi. Maitokuski on kaupungissakin koettanut kysellä
sinua, vaan ei ole sekään mitään selvyyttä saanut. Sano, hyvä ihminen,
mitä sinulle on tapahtunut."
"Mitä te luulitte minulle tapahtuneen? Varmaankin oikein pahaa."
"No, jotain sellaista me tuumimme."
"Kyllä teillä on vähä uskoa, kun luulette, ett'ei Jumala, joka
hallitsee koko suurta avaruutta, voisi vaaroista suojella ja varjella
yhtä orpotyttöä. Ettekö tiedä, ett'ei varpunenkaan puusta putoa ilman
Isän tahtoa, saatikka sitten ihminen. Jos Jumala kerran pitää huolen
linnusta, miksi ei hän pitäisi myöskin köyhästä tytöstä. Kyllä Sanna se
on niin, koska minä ihmeellisen johdatuksen kautta jouduin erään
kuolevan lesken auttajaksi aina Kirkkonummelle asti. Hän oli sairas,
vaan minulla on toivoa hänen parantumisestaan."
Sanna oli tovin aikaa aivan vaiti. Hän katsoi kummissaan Elsaa, joka
seisoi suorana ja vastausta odottavassa asemassa hänen edessänsä.
"Niin, minä en paljon ymmärrä jumalisista asioista. Kummastuttaa minua
kumminkin, sillä minä osaan, niinkuin moni muukin, kaikkea ihmetellä.
Lähde nyt kuitenkin kanssani, edes näyttämään itses rouvalle!"
Silloin Elsa sanaakaan virkkamatta läksi ulos ja lukitsi ovensa,
pistäen avaimen taskuunsa.
Aamu-aurinko paistoi mitä ihanimmasti, kun tytöt astelivat yli kauniin
vihannan niittykedon. Päivä kultasi mitä somimmasti seudun metsät ja
läheisen meren lahden ja lintujen vienot aamuvirren sävelet kaikuivat
viidakosta. Erittäin majesteetillisenä seisoi ylemällä paikallansa
Munkkiniemen herrastalo, sen monet akkunat häämöttivät kuin kuparilla
sekoitettu kulta. Vanha halleva vahtikoira käreällä äänellänsä ilmoitti
vierasten tulon, kun tytöt pihaa lähestyivät. Häveten poistui vahti,
kun näki tulijoiden olevan vanhoja tuttuja ja puoliksi talon väkeä.
Tuossa uhkeassa talossa oli myöskin portaat, jotka kyökkiin johtivat.
Niitä portaita tytöt nousivat ylös. Munkkiniemen avarassa ja
valoisassa kyökissä oli suuri helli ja seinät täpö täynnä komean
loistaviksi kiilloitettuja vormuja, astioita ja kansia. Tuo kiiltävä
kupari-ylöllisyys huikaisi melkein äkkinäisen silmiä. Hellin luona
hääri touhuunsa kiinnitettynä hellin päällikkö, keittäjätär. Hän oli
keski-ikäinen hyvin jaksavan näköinen, ja pian osoittikin voimaansa,
kantaen tavattoman suurta perunavatia kyökin pitkälle mustaksi
maalatulle pöydälle. Tavattoman suoraan ja korkealle nousi höyry
perunavadista.
"Elsakin on täällä!" sanoi keittäjätär, laskettuaan vadin pöydälle.
"Tulinhan minä."
"Istu!"
Sanna oli sillä välin pyörähtänyt sisälle, luultavasti rouvalle
kertomaan Elsan löytymisen.
Viereisistä huoneista kuului sekaisia ääniä, lasten hälinää ja
aikaisten keskustelua. Vähän ajan kuluttua ilmestyi Sanna väliovelle.
"Tule rouvan luo!" sanoi Sanna alennetulla äänellä.
Hiljaa hiipien seurasi Elsa käskyä.
Oli pieni nurkkakamari, johon aamuaurinko heitti valoa vaaleain
verhojen läpi. Kamari oli erittäin somasti ja siististi sisustettu.
Rouva oli vaatetettuna aamunuttuun ja istahti nojatuoliinsa. Hän jäi
viistoon asemaan pöydän vieressä, kun käski Elsan istua oven pielessä
sijaitsevalle tuolille. Rouva koputti sormiensa päillä pöytään ja
katseli väliin akkunaan, josta verhon tähden ei voinut läpi nähdä,
väliin Elsaan.
"Mitä olet nyt miettinyt Elsa?" sanoi vihdoin rouva, katkaisten
äänettömyyden.
"Enhän ole vielä miettinyt paljon mitään. Kumminkin olen sen verran
ajatellut, ett'ei luutatytön toimi enään minulle sovellu."
"Sitä minäkin tarkoitan; sinun on parasta alkaa palvelusta."
Elsa ei vastannut mitään.
"Kyllä saat olla meilläkin, mutta on minulla toinenkin paikka. Sinä
pääset vanhan sisareni luo kaupunkiin; hän on minulle puhunut monta
kertaa, että toimittaisin hänelle maalaistytön ja minä olen luvannut
toimittaa sinun. Hän on aivan yksinäinen vanha-piika, joka elää
pensioonilla. Jos vaan tahdot, niin minä vien sinun jo tänään hänen
luoksensa."
"Mutta eikö hänellä ole entistä palvelijaa?"
"Hänellä kyllä on ollut, vaan nyt ei hänellä ole; siinä on käynyt
semmoinen vanha matami pientä palvelusta tekemässä. Sen minä huomautan
sinulle, että hän tahtoo olla hieman oikullinen; vaan älä huoli mitään
hänen oikuistansa. Vastustamista ei hän suvaitse."
"Luulen voivani häntä palvella."
"Minä luulen sitä samaa, ja kun kerran tottuu herrasväkeä palvelemaan,
kyllä se aina siinä sitten eteenpäin luistaa."
Rouva näytti hyvin miettiväiseltä.
"Kuules Elsa! minun piti myöskin sivumennen huomauttaa erästä kohtaa,
vaikka se onkin arkaluontoista laatua. Älä sinä ylön paljon päätäsi
vaivaa noilla ylimaailmallisilla henkisillä asioilla, sillä kun niitä
kovin paljon miettii, voipi niissä tulla ennenkuin luuleekaan
sekapäiseksi. Monen on käynyt niin."
"Kuka on antanut ihmiselle järjen ja ymmärryksen lahjan?" kysyi Elsa,
hymysuin katsellen rouvaa.
Rouva hieman naurahti ja lausui sitten verkalleen:
"Kyllä minä sen tiedän, että Jumala, joka ihmisen teki, sen myöskin
teki täydellisimmäksi luontokappalten seassa; -- Hän teki sen
kuvaksensa ja lahjoitti sille kuolemattoman sielun, josta seurasi
myöskin järki ja ymmärryksen lahja. Sillä kumminkaan ei ole sanottu,
että ihmisen pitää haeskella tuulen takaisia. Ota nyt ja mene kyökkiin
saamaan suurusta; sitten saat käydä kodissasi järjestämässä kalustoasi
ja iltasella menemme uuteen paikkaasi. Ota myöskin mukaasi mitä luulet
tarvitsevasi, sillä sinä näetkös tulet muuttamaan palvelukseen josta et
milloin vaan voi käydä Munkkiniemen niityn laidassa vaatteita
muuttamassa."
Elsa meni kyökkiin, jossa väki olivat juuri ruoalta päässeet, Sanna ja
kyökkipiika vaan vielä aterioivat. Rouva tuli kyökin ovelle ja sanoi:
"Liina katsoo Elsalle myöskin haukattavaa!"
"Kyllä!" sanoi Liina, se oli keittäjättären nimi, ja viittasi
sormellansa Elsaa rahille istumaan.
Elsa aloitti syönnin. Siinä oli leipää ja silakkaa, perunoita ja
piimää. Kaikki söivät hyvällä halulla. Syödessä katseli Liina Elsaa
silmiin, viimein aloitti hän puheen:
"Mamseli Eveliina saapi siis tänään uuden piian. No, ei se hullumpi
palveluspaikka ole; saahan siinä olla yksin, vaikka yksinäisyyskö se
sitten on maailman hauskinta elämää."
"Yksinkö siinä on; onhan siinä mamseli", sanoi Sanna.
"Onhan siinä mamseli, vaan kuinkahan siinä Elsan lukevaisuuden kanssa
käypi?"
"Lukee lukunsa ja tekee tehtävänsä, siinähän se on", sanoi Sanna.
"Kyllä, mutta on siinä sentään pieni tieto mitä luetaan ja missä
luetaan. On ymmärrettävä asia, ett'ei Elsa ollessaan mamselin luona ole
enään jumalisen äitinsä luona. Siinä on eroitus."
Elsa oli paljaana kuuntelijana eikä niinmuodoin vastannut mitään.
Syötyänsä ja kiitettyänsä läksi hän kotimökillensä.
Niinkuin rouva oli neuvonut, tuli nyt kaikki kapineet tarkastuksen
alaisiksi. Elsa avasi äitinsä vanhan arkun ja purki permannolle sen
sisällön. Siinä oli äitiin juhlapuku: musta hame ja röijy. Musta silkki
sievästi laskoksilla, jonka kuitenkin selvästi hyvin kuluneeksi
eroitti. Enimmäkseen köyhältä näytti arkun sisältö. Elsan tulivat vedet
silmiin, kun hän tuota tavara-aittaa tutki. Hän ei itkenyt sitä, että
oli köyhä orpotyttö, vaan sitä, että tiesi äitinsä muuttaneen ja
vaihtaneen nuot halpa-arvoiset ja perin kuluneet maalliset pukimet
ijäti kestäviin, sanomattoman kallisarvoisiin taivaallisiin. Hänen
pienestä rinnastansa nousi syvä huokaus taivaitten Herralle, että
hänkin vielä kerran voisi niin päättää matkansa maailmassa, että sais
kuoltuansa tuon ikävöidyn vanhurskauden puvun ja sitä autuaitten
seurassa kantaa. Kun hän siinä järjesteli vaatteita jonkunlaiseksi
nyytiksi ja tulikuumat kyynelet tippuivat vaatteiden päälle, aukaistiin
tuvan ovi ja sisään astui Lemströmska.
"Johan Elsa on kotosalla", sanoi eukko.
"Olenhan minä, mutta nyt minä lähden palvelukseen."
"Kenelle?"
"Munkkiniemen rouvan sisarelle kaupunkiin."
"Vai niin, missä sinä olet ollut niin kauvan? Minäkin kertaa pari
yritin tänne, sinua tapaamatta."
Elsa kertoi lyhykäisyydessä Kirkkonummella käyntinsä ja mitä hän sillä
matkalla oli huomannut.
"Herran työt ovat ihmeelliset! Niin sanoi äitisikin monta monituista
kertaa. Minun vaan ei tahdo mennä päähäni ne asiat, vaikka kuinka
koettaisin. En minä juuri niin jumalatonkaan olisi mielessäni,
vaan kumminkin huomaan, että se perin yllyttää, se yllyttää
välinpitämättömyyteen Jumalasta ja hänen pyhästä sanastansa ja mieleen
lykkää kaikenlaisia murheita ja suruja. Kyllä se on hyvä, joka jaksaa
niin uskoa; sellaisella ihmisellä on paras, hyvä piti sanomani,
maailmassa."
"Hyvä niin! Jos vaan aina tämän elämän läpi Herrassa vaeltaa", sanoi
Elsa.
Lemströmska, vanhan tuttavuuden puolesta, auttoi Elsaa toimissa, jotka
tuota pientä majanmuuttoa edistivät. Tuot'hätää olivatkin muutettavat
kapineet kunnossa. Otettiinpa äitivainajan arkkukin pihalle, jossa
puhdistettiin ja annettiin tuulettua. Siihen sitten sullottiin
mitä kelpaavata löydettiin.
Kun kaikki oli kunnossa, lukittiin ovi niin huolellisesti, kuin
voitiin. Sitten kantaa retustettiin arkku Munkkiniemeen.
Ehtoolla valjastettiin hevonen kääsyjen eteen. Elsa ja rouva istuivat
kääsyihin, renki läksi kyyditsemään. Arkku jätettiin Munkkiniemeen, kun
ei sitä sopinut kääsyissä kulettaa. Ensikertaa eläessään ajoi Elsa
kääsyissä ja niin saavuttiin kaupunkiin. Hevonen ajettiin erääsen
pihaan, joka oli puutarhalla varustettu ja jossa kasvoi kaikenlaista
viheriäistä ja kauniita kukkia. Rakennukseltaan oli talo matalanlaista,
eikä siinä huoneiden luku hyvinkään korkealle noussut; oli siinä
kumminkin vinkkelirakennus, johon johti kolmet eri portaat. Vinkkeliin
vieviä portaita myöten meni rouva sisälle, käskien Elsan seurata
mukana. Porstuassa oli kaksi ovea; toinen kamariin, toinen kyökkiin.
Avain oli kummankin oven suulla, ja rouva meni komeammasta eli kamarin
ovesta sisälle.
"Odota nyt Elsa hiukkasen tässä porstuassa, kun menen ja käyn täällä",
sanoi rouva.
Rouvan mentyä, alkoi sisältä kuulua iloista keskustelua ja naurun
hekotusta. Eipä aikaakaan niin pistiin kapeakasvoinen valkoisella
myssyllä verhottu naisenpää oven raosta.
"Kah, onhan siellä ihminen! Tule sisään!" kuului naisen kutsuva ääni.
Elsa astui sisälle ja pysähtyi ovipieleen. Munkkiniemen rouva oli
istunut keinutuoliin, jossa hän hiljalleen itseänsä keinutteli. Mamseli
katseli Elsaa kauttaaltansa päästä jalkoihin.
"Kyllä sinä näytät väyreeltä tytöltä; pelkään vaan että olet liian
nuori", tuumi mamseli.
"Minkä vuoksi luulet liian nuoreksi?" kysyi rouva.
"Jos jotain tarvitsis joskus nostaa, mitä lapsesta on."
"Älä hätäile, kyllä hän on kantanut painoja ja monen monta luutatakkaa,
vaan ethän tarvitse taas tavattomia nostattaakaan."
Sillä vastauksella näytti mamseli olevan tyydytetty.
"Mene sinne kyökkiin sitten!" sanoi mamseli.
Kun Elsa meni kyökkiin, istui siellä vanha mummo, jotain nypläten
pöydän päässä; rillit olivat hänellä nenällä.
"Mitäs sinä haet?" kysyi mummo, katsellen Elsaa lasisilmiensä ylitse.
"Minä tulen tänne palvelukseen."
"Palvelukseen! Jaha, vai sinä oletkin uusi piika. Saat kait tään viran
minulta."
Eukko ei vähääkään hyvillään olevalta näyttänyt. Mamseli ja rouvakin
tulivat kyökkiin.
Mummo oli noussut suoraksi pöydän päässä ja sanoi:
"Mitä konstia se on, että minut pannaan pois kesken kuukauden? En minä
ole tiennyt toista paikkaa itselleni varustaa. Enhän minä tähän ole
pyrkimässä käynyt; mamseli itse pyysi minua. Olisin tuoksi tietänyt,
niin en olisi tullutkaan."
"Ettehän te tässä asuva ole, ja minä tarvitsen semmoisen, joka
vakinaisesti luonani asuu. Siksi toiseksi saattehan käydä täällä tyttöä
neuvomassa tämän kuun loppuun. Täyden palkan minä teille tältäkin
kuulta maksan", sanoi mamseli.
Mummo ei vastannut mitään siihen, ainoastaan ulkonaisella käytöksellään
osoitti siihenkin päätökseen tyytymättömyyttä.
"Kyllähän minä menen pois, en minä millään muotoa tahdo mummon virkaa
enkä leipää. Tottapahan hyvä Isä katsoo minulle toista manaamatointa
leipää", lausui Elsa, kääntyen oveen päin ja oli aikeessa mennä ulos.
"Kuule!" sanoi Munkkiniemen rouva. "Älä mene!"
Elsa pysähtyi.
"Jos mun vallassani olis, niin minä ajaisin tuon matamin paikalla
poijes", tuumi rouva.
"Sisareni sanoo niin, kuuletteko?" sanoi mamseli.
"Kyllä minä tästä ajamattakin menen. Komeampaahan tuo ajamalla mennä
olis", sanoi mummo verkalleen.
"Tehkää hyvä herrasväki, kuten itse tahdotte, vaan ei minun tieltäni
pidä ketään pois laittaa", sanoi Elsa.
Kaikki katselivat odottavassa asemassa, meneekö mummo. Mummo meni ja
murisi mennessään, ollen niin sydäntä täynnä, ett'ei hyvästikään
sanonut.
"No niin, kyökki on nyt sinun!" sanoi mamseli. "Ota päältä ja ole
niinkuin talon ihminen."
Elsa jäi kyökkiin ja tarkasteli nyt kaikkia paikkoja, että oppisi
tietämään missä mikin on, jos tarvitaan. Munkkiniemen rouva oli myöhään
iltaan sisarensa kamarissa. Illalla katsoi hän pois mennessään kyökin
ovelta sisään ja sanoi:
"Hyvästi Elsa, pidä hauskaa!"
Elsa katseli akkunasta, kuinka rouva nousi kääsyihin ja kuinka
sisarensa häntä erinomaisella hellyydellä hyvästi jätteli.
Kun rouva oli mennyt, tuli mamseli kyökkiin.
"Eikö sinulla ole ollut ikävä, kun jouduit yksin niin kauvan olemaan?
Tuo Klaara jäi niin kauvaksi, että oikein. Oletko sinä edes katsellut
paikkojakaan täällä?"
"Olenhan minä tässä katsellut mitä nähtävillä paikoilla on. -- Eihän
tuota vastatulleen sovi kaikkiin salapaikkoihin tirkistellä."
"Eipä täällä niin erinomaista olekaan; ei täällä meillä ole niinkuin
sisareni kyökissä. Kas tuota matamin ruojuketta, miten on jättänyt
padan ruostumaan. Osaatko sinä Elsa laittaa tuon padan puhtaaksi?"
Elsa alkoi kohta puhdistamaan pataa.
"Kyllä se hyvin näkyy käyvän", tuumi mamseli.
Kun pata oli puhtaana, käski mamseli Elsan kanssansa kamariin. Siellä
näytteli hän kaikenlaista, minkä vaan luuli Elsaa huvittavan. -- Olipa
mamselilla toinenkin kamari, se näkyi olevan sänkykamari. Siellä olikin
Elsalla kohta tehtävää, sillä hänen tuli mamselin opastuksella laittaa
sänky maattavaan kuntoon.
Kun vuode oli laitettu ja pieni pöytä sängyn eteen nostettu, mentiin
kyökkiin. Siellä laittoi mamseli illallista kyökin pöydälle sanoen:
"Syödään tässä. Palvele sinä vaan minua. Kyllä huomautan, mitä sinun
kulloinkin on tehtävä. Minä osaan opettaa, mutta minä osaan myöskin
vaatia. Ei sellainen osaa vaatiakaan, joka ei osaa opettaakaan. Minä
olen opettanut monesta tytöstä kunnon piian. Mutta älä luule, että ne
sentään sen edestä kiittää. Kas niin, syö ja pane sitten tuohon sänkyyn
maata! Hyvää yötä, Elsa."
"Kiitoksia! hyvää yötä, mamseli!"