Hyvä tahto on puolen voimaa.
Toista viikkoa viipyi Elsa Heleenan mökissä. Sillä ajalla olikin
Heleena niin paljon vahvistunut, että saattoi kärryn tärinän kestää ja
matkustaa kaupunkiin. Elsa oli myynyt päällysnuttunsa toiseen torppaan
saadakseen hevosta, jolla vietäisiin sairas lasareettiin. Nuttu sopi
mainiosti tämän torpan tyttärelle, ja sen hinnalla oli torppari valmis
Heleenaa kyyditsemään.
Niin lähdettiin ja Elsa istui sairaan viereen. Vielä otettiin kärryihin
ne luudat, jotka Elsa ja Matti olivat odotellessaan valmistaneet. Matti
sai juoksennella perässä, välisti pidellen kiinni kärryn perälaudasta,
välisti saaden hänkin istua luutien päällä kärryn perällä, kun sattui
olemaan myötämäki. Tämä kulku oli toki Elsan mielestä paljokin
keveämpää, kuin tuo Kirkkonummelle meno, vaikka olikin torpparilla
jokseenkin laiha ja laiska koni.
Mutta tuon sairaan eukko-Heleenan silmistä valui kuumat ja kirkkaat
kyynelet. Hän muisteli menneitä parempia aikoja, kun hän varakkaana
tyttärenä ja sittemmin varakkaana vaimona ajeli asioille pääkaupunkiin
samaa maantietä. Ehdottomastikin muisteli hän miesvainajaansa
katkeruudella. Tuo viha suli kumminkin pian, kun hän katsahti
vieressänsä istuvaa Elsaa, jonka lapsellinen kristillinen rakkaus oli
ollut hänelle suureksi avuksi. Hän piti siinä tilassa ollessaan kaiken
suututtelemisen suurena syntinä, kun Jumala oli hänestä niin suurta
huolta pitänyt, että lähetti hänelle auttajan toisesta seurakunnasta.
Mutta muistuuhan sitä kaikkea mieleen kärryissä istuessa; niinpä
Heleenakin muisti nyt kuinka hän ennen rikkaan tyttärenä ollessaan
kumminkin Elsan ikäisenä oli halveksinut köyhiä, etenkin
luutakauppiaita ja varsinaisia kerjäläisiä. Oli ollut monta kertaa
kiukkuinen, kun näki luutakauppiaiden isänsä metsästä varpuja
taittavan. Oli ollut kiukkuinen isällensäkin, kun noin vaan antoi
koivujansa listiä, Palkitseeko Jumala pahan hyvällä? Se oli kysymys,
joka nousi Heleena-paran sydämessä. Noista ajatuksistaan ei hän puhunut
kenellekään, ja niin he saapuivat Helsinkiin.
Elsan ei enään tarvinnut vaivata itseänsä leskeä lasareettiin
johtamisella. Sillä torppari ja Heleena itse lupasivat siitä huolta
pitää. Hellästi puristi leski Elsan kättä, kun erosivat. Mattikin jäi
torpparin ja äitinsä hoimeihin.
Kun hän vihdoinkin oli saanut eron tuosta Kirkkonummen vaivaisväestä,
alkoi hän astumaan katua ajatuksiinsa vaipuneena. Tuossa astuessaan
tunsi hän erinomaisen ikävän äitivainajataan. Kun hän siinä
kyynelsilmin katua verkalleen astui aikeessa mennä kotimökkiinsä,
muisti hän männyn kärkit ja herran, joka niitä häneltä sai. Hän käänsi
kulkunsa herran asunnolle ja meni huoneesen sisälle. Mitään herraa ei
huoneessa ollut, vaan vanhanpuoleinen naisihminen.
"Eikö tässä enään asu se herra, joka minulta osti männyn kärkkiä?"
kysyi Elsa puoli hämillään.
"Se kuoli jo; eilen olivat herran hautajaiset", vastasi vanha nainen.
"Ei suinkaan hän mahtanut niiden kärkkien tähden kuolla?" sanoi Elsa
hyvänpäiväisesti säikähdyksissään.
"Jopa, mitä tyhjää, ei se niiden tähden, vaan kun oli jo niin rinta
loppu, että keuhkot putosivat vatsan pohjaan, niin elääpä sitä enään
sitte", tuumi mummo.
Näin sekä loukattuna että lohdutettuna poistui Elsa huoneesta. Että
Herra oli kuollut tuota haluttua kärkkivettä saatuansa, poisti Elsasta
sen mielipiteen, että äitinsä ehken eläisi, jos sitä lääkettä saanut
olis. Mutta pikaista oli kumminkin Elsan mielestä herran kuolema. Josko
hän tuli autuaaksi, siihen kysymykseen olisi hän mielellään vastauksen
tahtonut. Tietäisiköhän se mummo? Mutta ett'ei liian uteliaalta mummon
silmissä näyttäisi, hän päätti parhaaksi karttaa uudestaan taloon ja
mummon pakinoille menemistä.
Nyt hän alkoi vapaalla mielellä astumaan reippaasti Munkkinientä kohti.
Ilta-aurinko loi purppuraa lännen taivaalle, kun hän asteli noita
tuttuja polkuja. Kotiinsa hänen piti menemän, mutta hänellä ei ollut
mielestänsä siellä mitään tekemistä. Surulliseksi tuli mielensä, kun
hän astui mökkiin; kumminkin hän Jumalaa kiittäen söi hyvällä halulla
niukan illallisensa ja nukkui rauhaisesti.