Se kaunis Heleena ja hänen Matti-poikansa.
Elsa-paran raskaana huolena oli äitinsä maallisen osan saattaminen
haudan pimeään, mutta rauhaisaan leposijaan. Toinen naapurinaisista;
Lemströmska nimeltään ja luutien tekijä viraltaan, tarjoutui arkkua
hankkimaan. Ruumiin päänalaisen alla oli rahakukkaro. Siinä oli Elsan
koko perintö. Vaan kun kukkaron sisus tutkittiin, huomattiin, että
rahaa oli vähän näpisti arkun ostamiseen kaupungin puusepältä.
Hautajaisten pitämisestä ei puhettakaan.
Kun siinä eukot päätään kallistellen ja toisiaan silmiin katsellen
tuumivat, johtui Lemströmskan mieleen seuraava tuuma.
"Minä menenkin Munkkiniemen herrasväen pakinoille."
Silloin poistuivat molemmat naiset.
Kevät aurinko paistoi sisään mökin akkunasta.
Elsa puhdisteli ja siistiskeli paikkoja väliin vilkaisten äitiänsä
sängyssä. Ehdottomastikin tahtoi häntä vähän pöyristyttää. Pian lakkasi
hän siistimästä ja ajatteli mennä ulos -- jaa, ulos, mutta sitten ei
uskaltaisi tulla takaisin. Siinä oli hän kappaleen aikaa kahden
vaiheella, ollako sisässä vaiko ulos rientää. Vihdoin vakaantui hän
mielipiteissään, kun muisti äitivainajansa monta kertaa sanoneen,
ett'ei tarvitse mitään pelätä; se on joutuvaa epäuskoa.
Jonkun aikaa puuhattua, oli huone niin hyvässä järjestyksessä, kuin se
ruumiin sisässä ollessa saattoi tullakin. Juuri kun hän oli valmiiksi
kaikki saanut, kuului ääniä pihalta, jonne ei akkunasta voinut nähdä.
Samassa astuikin tupaan Munkkiniemen rouva ja Lemströmska.
"Jaha, vai jo Anna pääsi pois?" sanoi rouva. Vähän mietittyään sanoi
hän: "Ottakaa te Lemströmska, ja toimittakaa mitä siihen tarvitsee;
rahaa voitte käydä meiltä."
"Kiitoksia paljon!" sanoi Elsa.
"Kiitos kiittämästäsi lapsi! ja kiitos äitisi hoitamisesta sillä kukaan
vieras ei häntä niin hyvin olisi hoidellut. Ja sinä saat tulla meille
palvelukseen, kun äitisi on haudattu."
Sen sanottuaan poistui rouva huoneesta.
"Kyllä minä tiedän ne rahan antamiset, että jos minä paljon kulutan,
niin kina siitä tulee. Mutta mieheni saa tehdä arkun ja sillä tavalla
koetetaan päästä niin vähällä kuin suinkin mahdollista, ett'ei rouvan
rahapussi tule liiaksi rasitettua. Niin, rouvan eli herrankohan lienee
pussi, vaan kyllä minä tiedän, ett'ei siitä paljon lieviä enemmän kuin
muiltakaan oikeassa asiassa, vaan kyllä turhassa!" sanoi Lemströmska.
Neljän päivän kuluttua oli sunnuntai. Elsa ja Lemströmska olivat
hautajaiset niin puuhanneet, että ruumis vietiin kärryissä ja he
kävelivät jäljessä. Hautasaattona oli Elsa, Lemströmska miehineen ja
kolme Munkkiniemen renkiä, kuin myöskin yksi Munkkiniemen piika.
Tuossa matalassa töllissä sitten illalla juotiin kahvit pullan kanssa,
ja keskusteltiin vapaasti kaikenlaista. Sillä herrasväki ei häirinnyt
läsnäolollansa töllin yksinkertaisia hautajaisia.
Myöhällä lähtivät vieraat pois iloisina, vaikk'ei suinkaan runsaasti
ravittuina; sen vajauksen sai palkita oma koti, oma ruoka. Elsan
huviksi jäi mökkiin maata Munkkiniemen piika. Niinpä tytöt itsensä
siunattua yönsä levollisesti töllissä nukkuivat, ett'eivät yhtään
vavahdelleet eikä säikkyneet.
Seuraavana aamuna kun heräsivät, meni Munkkiniemen piika Sanna
kotiinsa, jättäen Elsan tölliinsä. Elsa yksin jäätyänsä tuumi mitä
hänen nyt olisi tehtävä. Ruoka oli hyvin vähissä ja raha aivan lopussa.
Mennäkö Munkkiniemeen, kuten rouva oli käskenyt, vai lähteäkö luutia
kaupunkiin viemään, joita oli joku määrä valmiina, kun ei äitinsä
viimmeisinä päivinä päässyt niitä kulettamaan. Nyt oli kumminkin äidin
hoitaminen loppunut ja Elsalla vapaat kädet mennä minne halutti.
Silloin sitoi Elsa luutanipun, heitti sen selkäänsä ja alkoi astua
kaupunkiin. Kevään lämpöinen aurinko puristi hänestä monta hikipisaraa.
Niin raskas ei ollut ennen hänelle luutanippu kuin sinä päivänä. Hän ei
tahtonut jaksaa kantaa sitä ensinkään ja hän luuli tulevansa aivan
sairaaksi. Hän tunnusteli itseänsä oliko hän toden tottakin sairas,
vaan kun luudat olivat selästä poissa ei ollut sairauttakaan.
Ennen kun hän ennätti kaupunkiin, tuli tiellä muuan keski-ikäinen
herrasmies hänelle vastaan. Herralla oli mustaksi maalattu kävelykeppi
kädessä.
"Mistä kaukaa tyttö?" kysyi herra sauvaansa nojaten pysähtyen Elsan
kohdalla.
"Munkkiniemestä", oli vastaus.
"Sinä kun olet luutatyttö, varmaankin tunnet männyn kasvaimet eli
kärkit."
"Kyllä, hyvin ne tunnen herra."
Herra yski ja veti henkeänsä vinkumalla.
"Ne pitäis olla erinomaista rinnan lääkettä, kun niistä keittää vettä
ja sen liemen juo", sanoi herra.
Elsa hätkähti. Rinnan lääkettä, männyn kärkit, jos olisi hän
äitivainajallensakin tiennyt niistä lientä keittää. Elsa aikoi jotakin
sanoa, vaan ei suu auvennut.
Herra huomasi tytön hämmennyksen ja kysyi: "Kuinka niin
syvämietteiseksi tulit rintalääkkeestäni?"
"Niin, jos männyn kärkit todella rintaan auttaa, niin varmaankin äitini
olisi elossa. Jos sen olisin ennen tiennyt, olisin joka päivä äitilleni
kärkkilientä keittänyt."
"Onko äitisi kuollut jo?"
"Eilen haudattiin."
"Jaa, se on auttamaton paikka, vaan kerran täytyy ihmisen kuolla. Vaan
niin kuin sanoit, olisi se ollut hyvä koettaa niin kauvan, kuin
äitissäsi oli henki. Se kuitenkaan älköön sinua huolettako, sillä etpä
tiennyt konstia ja kuka tietää, olisiko tuo auttanutkaan."
Herra yski ja rinta kihisi ja köhisi.
"Vaan minun se on toista, joka vielä elän, minä aijon koettaa. Kyllä
lääkäri sanoo, että minä kuolen tällä vuosiluvulla. Soma sillä olisi
nauraa, jos mäntylientä juomalla eläisin vielä toiseenkin vuosilukuun."
"Tahtooko herra männyn kärkkiä, niin kyllä minä hankin."
"Sitä vartenhan juuri näin aikaisin olen liikkeellä, että mahdollisesti
tapaisin jonkun luutatytön eli eukon, sillä minä itse, totta puhuen, en
jaksa heitä metsästä hakea."
Siinä sitten suostuttiin, että Elsa vielä saman päivän illalla tuopi
männyn kärkkiä herran asuntoon Hämeenkadulle.
Pian sai Elsa luutansa myydyksi ja ostettuaan itsellensä ruokaa
kiiruhti kaupungista pois.
Kun Elsa metsässä riipi kärkkejä koriinsa, johtui hänen mieleensä
ett'eikö sellainen listiminen tee pahaa metsän kasvamiselle; kumminkin
hän otti korinsa täyteen ja lohdutti itseänsä että kaikki on niin kuin
pitääkin olla silloin kun ihmisten terveys on kysymyksessä.
Kun hän paraiksi pääsi metsästä tielle ja laski raskaan korinsa maahan
vähäsen huoataksensa, sekä siinä levätessään katseli ympärillensä,
kuuli hän pensaan juuresta tienmutkasta hiljaista nyhkimistä. Hänen
utelijaisuutensa heräsi ja hän kohta riensi paikalle. Siinä istui pieni
poika itkien, pieni luutanippu vierellänsä.
"Mistä poika? Mitäs itket?" kysyi Elsa suurella osanottavaisuudella
pojan suruun.
"Minä olen Kirkkonummelta, erään lesken poika, äitini on kipeänä ja
minä lähden noita luutia myymään, vaan minulla on niin surkea nälkä,
kun en ole syönyt kuin eilen pikkusen. Kaikki ruoka on kotona lopussa,
äidilläni vaan on vesikiulu sängyn vieressä."
"Mikä tauti on äidilläsi?"
"Keuhkotauti."
"No, sittenhän sen pitäisi saada lientä näistä männyn kasvaimista."
Poika katseli suurilla silmillä Elsaa.
"Niin, älä katsele mitään, tuolla on mulla korissa kärkkiä. Ne täytyy
viedä yhdelle herralle kaupunkiin. Hänelläkin on rintatauti."
Poika nousi ylös ja otti nippunsa astuen Elsan perässä siihen paikkaan,
missä Elsan kori oli.
"Sinä itkit nälkääsi; tässä on sinulle voileipää!" sanoi Elsa ja
levitti paksulta voita reikäleivän puolikkaan päälle.
"Kiitoksia!", sanoi poika alkaen jäytää voileipää.
"Kuinka vanha sinä olet?"
"Yhdeksän vuoden."
"Ja minä luulin seitsenvuotiseksi, kun olet niin hirveän pieni."
Poika ei nähtävästi hyväksynyt, että häntä tuttu niin pienenä piti,
koetti siis nousta oikein seisomaan ja venyttää itseänsä pitkäksi, vaan
pienenähän pieni pysyi.
"Sinä taidat olla jo kahdeksantoista, kun olet niin iso ja pulskan
näköinen", tuumi poika.
"Sinä lasket nyt leikkiä poika, minä olen, en kahdeksantoista vaan
kahdentoista."
Siinä sitten alkoivat molemmat astumaan kaupunkiin päin. Tuli mökki
tien vierellä; mökin pihaan poikkesi Elsa ja poika seurasi perässä.
Mökin omistaja, eräs vanha mummo, oli Elsalle vanhuudesta tunnettu,
sillä siinä oli hän äitineen monta kertaa käynyt levähtämässä ja
evästään syömässä.
Mummon silmät kävivät suuriksi kun Elsa tuli ilman äitiä ainoastaan
pienen pojan seuraamana.
"Saisinko jättää tänne eväsnyyttini? En jaksaisi kantaa sitä muun
raskaan kantamuksen mukana kaupunkiin."
"Jätä vaan, lapsi", sanoi mummo.
Kun Elsa pääsi eväsnyytistänsä, otti hän puolet pojan luudista
selkäänsä, kantaen koria käsivarrellaan. Nyt joutui matka oikein
vikkelästi ja tuothätää olivat he kaupungissa. Kun pääsivät tullista
sisälle, ajoi kaksi herrasmiestä kääsyissä tullille. Toinen vanhempi,
paksu herra, aukasi kukkaronsa ja heitti pienen hopearahan lasten eteen
tielle.
"NO, sinun eteesi se putosi ja sinulle hän sen heittikin", sanoi Elsa
pojalle,
"Kyllä se kuuluu, ei minulle eikä sinulle, vaan molemmille", arveli
poika.
"Mikä sinun nimes on?" sanoi Elsa.
"Minun nimeni on Matti."
Sitten menivät Matti ja Elsa erääsen kauppapuotiin, jossa rikottiin
hopearaha kupariksi, sillä Matti tahtoi antaa Elsalle puolet. Kun siinä
tuli puheeksi Matin äidin kurja tila kotona, osti kauppias Matin
luudat, maksaen niistä hyvän hinnan, ja antoi vielä pojalle evästä
kotimatkalle.
Nyt ei olisi Matilla ollut muuta kuin lähteä hintoineen eväineen
Kirkkonummelle, mutta poika tahtoi nyt vuoronsa auttaa Elsaa korin
kantamisessa herran luo Hämeenkadulle.
Pian olikin herralla männyn kärkit edessänsä ja piika sai ensimmäiseksi
työkseen alkaa keittämään tuota pihkalientä.
"Jos tämä rupeaa minua auttamaan, niin saat enemmänkin tuoda!" sanoi
herra, antaen Elsalle kaksi hopearahaa.
Elsa kiitti ja lähti.
Matti odotti häntä pihalla ja nyt he alkoivat yhdessä astumaan
kaupungista pois. Siinä kulkiessa alkoi Matti ehdotella:
"Jos en asuisi niin kaukana, pyytäisin sinun tulemaan äitini luo
keittämään kärkkilientä."
"Oikein! en ollut huomatakaan. Sinnehän minä lähdenkin. Aikaahan mulla
on." Ja niin menivät he mökkiin josta otettiin Elsan eväsnyytti ja
sitten Kirkkonummelle.
Nuoret ovat melkein väsymättömiä astumaan. Niinpä Matti ja Elsakin,
mutta sitten kun lapselta voimat loppuu, ei hän tahdo päästä paikalta
pois. Kun vihdoin viimeinkin pääsivät Kirkkonummelle, oli aurinko jo
aikaa laskenut ja tuskin kumpikaan jaksoi liikkua.
Oli mökki maantien vieressä, siinä oli vähän enemmän huoneita kuin
Elsan kodissa. Oli siinä huoneita kaksi ja vielä navettakin, vaan ei
navetassa kumminkaan lehmää. Lehmät ja muut elukat kuuluivat niihin
Matin äidin mahtavuuden aikoihin, joita hänelläkin oli ollut
maailmassa, mutta jotka viinaan menevä mies ja hänen pitkällinen
sairautensa oli pois tieltä toimittanut. Tuossa makasi laattialla,
vesikiulu vieressä, kuolemankielissä vaimo, joka pari vuosikymmentä
takaperin oli seudun kauniimpia neitoja.
Leski Heleena aukaisi silmänsä, kuin lapset hiljaa hiipien sisään
astuivat. Hän nousi hyvin vaikeasti istualle vuoteeltansa ja katsoi
pitkään tulijoihin, niin tarkkaan kuin ilman valoa oli mahdollista
kevät-yön hämärässä.
"Kenen tyttö sinulla on Matti-parka kanssasi? Minä en suinkaan jaksa
häntä tuntea."
"Minä olen myös erään lesken tytär Munkkiniemestä läheltä Helsingin
kaupunkia. Äitini on juuri hiljan kuollut. Viime sunnuntaina hän
haudattiin. Poikanne löysin nälissään ja väsyneenä tien vieressä
pensaan juurella itkemässä. Minä auttelin häntä kaupunkiin ja nyt tulin
tänne, kun kuulin, että olette kipeä, tuomaan ruokaa ja jos osaisin
jotenkin teitä auttaa."
Sairas kuunteli hyvin liikutettuna ja kummissaan Elsan puhetta ja sanoi
hyvin kipakasti:
"Onko Jumala enkelinsä lähettänyt? Vai kuinka sen voin uskoa, että
toisen pitäjän ja seurakunnan ihminen tulisi tänne asti minulle
palvelusta tekemään?"
"Kun ei naapuritkaan mitään tee", sanoi Matti.
"En minä enkeli ole, ainoastaan kristitty", sanoi Elsa.
"Kristitty!" sanoi sairas vuoteellansa. "Sen huomaan jo töistäsikin
lapsi, että olet kristitty. Istu jo hyvä ihminen, äläkä itseäsi enään
seisomisella väsytä. Kyllä nyt jo sietää istua, hyvä ihminen!"
Matti oli jo istunut äitinsä vuoteen laidalle.
Elsa istui vuoteen viereen penkille. Siinä hän aukaisi eväsnyyttinsä ja
ojensi voileivän sairaan käteen.
"Kiitos sulle, hyvä lapsi!" sanoi Heleena ja itkusilmissä söi voileipää
ja ryyppäsi vettä pienestä kiulusta viereltänsä.
Kun hän vähän söi, alkoi hän kovasti yskiä.
Matti kaatui vuoteelle ja alkoi kuorsata.
Kun yskä meni vähän sivu, kysyi Elsa:
"Kuinka kauan tuo yskä on teillä ollut?"
"Ei se ole vielä ollut kuin kaksi vuotta, noin pahana se ei ole ollut
kuin puolen vuotta."
"Eiköhän se paranisi männynkärkki-vedellä?"
"Ei tiedä, sitä en ole tullut koetelleeksi. Kyllä minä jo olen juonut
tärpätit, tervavedet, tuomen kuoret ja suokanervat. Kyllähän ne
kaikkikin hiukan helpottaa, vaan todellista apua eivät ne tuota. Niin
kait minun käsitykseni on."
Elsakin uinahti penkille ja kun heräsi oli jo aurinko korkealla. Vaikka
olikin vielä eilispäivän ponnistuksista ruumiinsa hyvin kankea,
kumminkin hän hoputti Mattia näyttämään hänelle paikkaa, josta männyn
kärkkiä voisi ottaa.
Ei aivan kaukana mökistä oli tiuha nuori näreikkö. Sinne nyt lapset
menivät juoksujalassa. Pian oli heillä suuri korillinen kärkkiä, jonka
nyt mökkiin hinasivat.
Mökkiin kärkit saatuansa pani Elsa kohta tulelle padan, jonka hän oli
täyttänyt vedellä ja kärkeillä. Niistä hän nyt keitti lientä, siksi
kunnes vesi noin puoleksi kuivui. Kun vesi sitten oli jähtynyt, antoi
hän sairaan juoda sitä, ja Heleena tunsi kohta sen jälkeen, että yskä
oli menettänyt hyvän osan voimastansa.
"Hyvää se tuntuu tekevänkin", sanoi Heleena.
Elsan silmät kiilsivät ilosta.
"Juokaa enempi äiti, sitä lientä!" sanoi Matti.
"Matti parka! Sinä tahtoisit kerralla äidin terveeksi, vaan se ei käy
niin hätään, sillä jos lääkettä nauttii tavattomassa määrässä, tekee se
vaan paljasta pahennusta."
Elsa ja Matti olivat sitten kaiken päivää huoneessa, odotellen, miltä
sairaan tila rupeaisi näyttämään. Sairas nukkui hyvän osan päivää
joteskin rauhallisesti. Hengitys tosin oli raskaanlaista, vaan Matti,
joka oli äitinsä ennen nähnyt, sanoi sen olevan paljonkin keveämpää,
kuin edellisinä päivinä. Elsan mielestä kävi se taas siihen suuntaan,
kuin hänenkin äitinsä hengitys moniaita päiviä kuoleman edellä, ja hän
pelkäsi siis pahinta. Kumminkaan ei hän siitä mitään Matille puhunut.