Se oli Isän tahto.
Leski-Annan tauti ei parantunut, vaan kuolema kumminkin antoi tovin
itseänsä odotella. Tämä tuotti Elsalle suurta surua ja huolta. Rahaa
tosin oli hiukan säästöön karttunut, niin että äiti saattoi antaa
tyttärellensä hänen niukan ansionsa lisäksi säästöstä, jott'ei
kumminkaan ravintoa puuttunut. Munkkiniemen kartanosta myöskin silloin
tällöin jotain lähetettiin. Mutta se kaikki säästöinensä apuinensa ajan
pitkään ei muuksi riittänyt kuin pahan ilman varaksi. Elsa, laitettuaan
kaikki kuntoon poissaolon ajaksi, meni metsään luutia tekemään, joita
hän sitten kuletti kaupunkiin ja joista hän aina sai jommoisenkin
maksun ja lisäksi runsaanlaisesti ravintoaineita Helsingin
rouvasväeltä, kun he asianlaidan käsittäneeksi saivat.
Mitään valitusta köyhäin hoidolle ei tehnyt kukaan. Elsa tuskin tuota
köyhäin holhouksen mutkikasta järjestystä olisi osannut kulkeakaan. Niin
kului aika kaikessa hiljaisuudessa eteenpäin. Elsa oli iloinen, kun
päivän moninaisista ponnistuksista väsyneenä sai ehtoolla kallistaa
levolle äitinsä majassa. Niin Elsa nukkui, vaan sairas äiti valvoi.
Äidin yskimisestä heräsi usein tarkkakuuloinen Elsa, mutta nukkui taas,
kun ei äiti mitään häneltä pyytänyt. Leski-Anna maaten sängyssään,
jossa hänen silmänsä olivat mökin ainoaan akkunaan päin, ajatteli
enimmäkseen taivaallista rikkautta ja sitä, että ijäti saisi olla
Jesuksen ja kaikkein pyhäin kuin myöskin enkelein parissa. Kumminkin
hänelle siinä sivussa usein muistui mieleen entinen elämänsä. Siinä
tosin ei ollut suuria muistelemisia, sillä hän oli saanut elämän-ikänsä
raskaasti raataa maallisen elonsa eteen, josta hän oli vaan saanut
palkakseen kivuloisen ruumiin. Hän oli ollut maailmassa vähällä yhden
kerran tulla maallisesti onnelliseksi, mutta oli tuhmuudessaan katsonut
ylön oivallisen naimatarjouksen, jonka kautta hän olisi saanut hyvän ja
varakkaan miehen. Kumminkin oli hän joutunut sittemmin naimisiin paljo
mitättömämmän miehen kanssa, jolla ei mitään ollut, ja päälliseksi oli
suuri juomari ja viinan uhrina oli heittänyt henkensäkin.
Tyttärellensä ei hän ollut kertonut juuri mitään miesvainajastansa,
sillä hänen mielestään ei se asiaa auttanut jos lapselle kertoili
juomarin isän metkuja ja elämöimisiä.
Pitkät olivat sairaan lesken unettomat yöt. Tuskalla saivat tunnit
kuluneeksi. Erittäin hartaasti hän odotti vanhan seinäkellonsa
lyöntejä. Suurin hauskuus oli se hänelle, kun tuo seinällä astuva
vanhus löi aamulla viittä, sillä se oli Annalla terveytensä päivinä
ollut tavallinen ylösnousun aika; joskus oli hän noussut kello
kaksikin. Nyt oli kumminkin noussut melkein nousematta, kun oli täysi
työ nousta istualleen sängyssä. Siinä kun hän katseli onnettoman
laihoiksi kuihtuneita käsiänsä ja, muistellen niiden nuoruuden aikaista
pyöreyttä, vertaili vuoteellaan makaavan Elsan yhtä pyöreitä käsiä
omiinsa, silloin vyöryivät raskaat kyynelet äitiparan silmistä, sillä
nyt jo saivat tytön kädet raataa, ja mitä sitten -- jaa mitä sitten --?
Ehkä nekin yhtä onnettomana alas vaipuvat, jos Luoja sen niin sallii;
ja hän itki.
Melkein jok'ikinen aamu itki hän samaa asiaa. Tyttökin noustessaan aina
huomasi, että äiti oli itkenyt, vaan ei hän voinut sitä muuksi käsittää
kuin taudin tuottamaksi suruksi. Vihdoin huononi äiti siinä määrässä,
ett'ei Elsa voinut jättää häntä ensinkään yksin, vaan täytyi hankkia
kotimies niin kauvaksi, kuin hän hankki lääkärin apua ja rohtoja
kaupungista.
Erinomaisella huolella hoiteli pieni Elsa sairasta äitiänsä. Kauvan
kestikin sairastusta, joka kysyi Elsalta tavatonta kykyä ja voimain
ponnistusta. Mutta hän oli oppinut jo nuorena sen läksyn, että jos mitä
tekee, tekee sen niin kuin Herralle ja niin se Herra, jota hän palveli,
auttoi ja vahvisti hänen lapsellisia ja vähäisiä voimiansa kestäviksi.
Vihdoin tuli Leski-Annan pääsin-päivä. Hän sanoi Elsalle:
"Nyt tyttäreni lähden minä maailmasta Isän tykö. Vaan kun minä olen
poissa, vaella sittenki elämäsi läpi Herran tiellä ja Jesuksen
Kristuksen uskossa. Rukoile Jumalaa varjelemaan sinua kaikesta pahasta
ja sielun viettelijän pauloista."
Kun sattumalta tuli siihen pari naapurin vaimoa, puhui hän heillekin
muutamia varoituksen sanoja, samalla iloiten siitä suuresta kunniasta,
joka häntä taivaassa odotti. Ja niin hän nukkui.
Kyynelsilmin katselivat vaimot hänen maallista osaansa sängyssä.
Ruumista kuihtunutta, jonka autuas sielu äsken oli jättänyt. Vaan Elsa
ei itkenyt.