Saksalaisten joukkojen ylipäällikkö.'

*

Punaisten esikunta on paennut.

Omat olivat koettaneet sitä estää asemalla, mutta käsipommeja

heittämällä olivat päässeet. Riihimäellä oli heidät vangittu ja tuotu

takaisin. Näin on kertonut eräs punaisten johtomiehen vaimo Keravalta.

*

Aika olikin jo lähteä.

Saksalaiset olivat jo eilen olleet Albergassa ja Kilossa. Vapauttajain

kanssa on jo oltu puhelinyhteydessäkin. Saksalainen upseeri on sieltä

jostain soittanut tänne eräälle professorille ja kysynyt, saako hän

olla yötä hänen huvilassaan. "Kernaasti, tervetuloa! Olisin mielelläni

tarjonnut ruokaakin ja lasin reininviiniä, jolleivät punaiset olisi

vieneet kaikkea mennessään. Saanko luvan kysyä, milloin tulette

Helsinkiin?" -- "Huomenna tai ylihuomenna".

Nyt kuuluukin jo kanuunain ammuntaa. Vaikka ilmeinen tosiasia siis on,

että saksalaiset todella ovat jo näin lähellä, eivät työläispiirit

eivätkä luultavasti monet porvarillisetkaan sitä vielä tiedä

eivätkä tahdo uskoa. Pistäysin tänään eräässä liikkeessä, jonka

hoitaja on sosialisti, vaikkei olekaan punainen. Hänellä ei ollut

aavistustakaan, että saksalaiset ovat näin lähellä. Puhe saksalaisista

on provokatsiota. Tiedustelin Töölöön raitiovaunun konduktööriltä,

näkyikö sielläpäin saksalaisia. Hän sanoi, ettei näkynyt eikä tulekaan

näkymään. Jos sieltä joitain on tulossa, ovat ne saksalaisiin

univormuihin puettuja suomalaisia. Toisaalla kuulin, että puhe

saksalaisten tulosta oli hälytystä, jolla porvarilliset saivat punaiset

lähtemään kaupungista. Tätä käsitystä, jonka kohtaa kaikkialla,

ilmeisesti levitetään siinä tarkoituksessa, että täällä vielä aseissa

olevat punakaartilaiset saataisiin estetyksi laskemasta aseitansa.

On nähtävästi aikomus ryhtyä viimeiseen vimmaiseen taisteluun sekä

kaupungin ulkopuolella että sen sisässä. Helsinki on kaikesta päättäen

valloitettava.

*

Kuuluu ammuntaa.

Nyt -- klo on vähän yli 2:11 -- kuuluu lännestä päin etäistä, kumeaa

kanuunan ammuntaa.

*

Nyt -- klo 6 -- on se jo paljon lähempänä, mahdollisesti Pitäjänmäellä.

Ammunta on niin järeää ja täsmällistä, että sen täytyy olla

harjaantuneen tykkiväen tulta. Mutta yhä uskotaan, että vain punaisten

tykistö Albergassa tai jossain siellä torjuu tulellaan jotain pientä

joukkoa, jossa ei ole ainoatakaan saksalaista.

*

Pimeän tultua lakkasi ammunta.

*

Sota, oikea sota, on siis tullut minunkin kuuluvilleni. On sekin elämys

olemassa. En saa sen tekemästä vaikutuksesta mitään irti. Lienee

tällaisten voimakasten sensatsioiden laita sama kuin ruumiin läpi

menneen kuulan, joka tuntuu vasta jonkun ajan kuluttua.

*

Salaperäinen alus.

Olin erään tuttavan luona Kauppatorin varrella. Hän kertoi jonkun

salaperäisen aluksen tulleen viime yönä klo 12 satamaan Keisarinnan

kiven kohdalle ja valaisseen sieltä Ruotsin konsulaatin ikkunoita.

Hetken päästä tuli auto ja ajoi laivalle. Aamulla oli laiva kadonnut.

Pimeässä ei voinut erottaa, millainen alus se oli, mutta kun siinä oli

valonheittäjä, oli se mahdollisesti joku saksalainen tiedustelija.

*

Merkkitulia merellä.

Nyt yöllä välkkää merellä omituisia valoja, ikäänkuin sähkötettäisiin

merkkitulilla. Ne kimmeltävät kuin tähdet pakkasessa pyryn edellä.

Ne näkyvät Tallinnasta päin jotenkin Äransgrundin yli. Mahdollisesti

siellä on saksalainen laivasto tulossa. Olisiko tuo salaperäinen

viimeöinen alus ollut siihen kuuluvia?

*

Hymni Punakaartille.

Rantamalalla on tänään "Työmiehessä" hymni Punakaartille. Se on hymni

sen haudalla ja sen ylösnousemiseksi.

"Punakaarti -- se nimi ei kuulu unohtuvien nimien köyhään joukkoon.

Nimi punakaarti ei ole niiden vaivaisten ja raajarikkoisten nimien

seuralainen, jotka ilmestyvät ainoastaan hautaansa vaeltamista varten.

Nimi punakaarti on Suomen työväen luokalle se suuri nimi, jonka luo

työväen luokka tulevaisuudessa rientää joka kerta, kun se tarvitsee

ottaa voimaa ja elämänuskoa muinaisuudestansa, nykyhetken voimakkaasta

elämästänsä. Nimi punakaarti ei ole niitä tämän maailman kitukasveja,

jonka voi panna halla tai joka surkastuu omaan heikkouteensa. Nimi

punakaarti on historian nimiä, se on maailman ja kansojen suuria,

elinvoimaisia nimiä. Se nimi on Suomen työväen luokan kalleimpia

nimiä. Se nimi on se nimi, jonka Suomen työväen luokka on kastanut ei

taikauskon saastuttamalla kastevedellä, vaan puhtaalla, parhaalla,

vapaudenhaluisella verellänsä. Se rikas, elinvoimasta äveriäs nimi on

Suomen työväen luokan suuri aarre, ja kun tulevaisuudessa tuntuvat

tulevan elämän köyhät hetket, tarvitsee sen työväen luokan vain mennä

sille aarteellensa ja se voi siitä täysin kourin ammentaa uutta

rikkautta, uutta uskoa omaan itseensä, tulevaisuuteensa ja elämään.

Se rikas ja karaistu nimi on luja ja pysyvä nimi. Se ei ruostu, ei

sammaloidu eikä peity elämän kuonan alle."

Sen miehen vasen käsi ei näy koskaan tietävän, mitä oikea käsi tekee.

Hänessä on yhteen nahkasäkkiin sullottuna kaikki se sekava sisältö,

mikä koko meidän sosialidemokraatisessa työväessä. Yhtenä päivänä

vallankumous, toisena parlamenttarismi, yhtäällä aseellinen, toisaalla

aseeton taktiikka. Hänellä on samassa n:ossa, samalla sivulla, missä

hän suosittaa punakaartia ja sen muistoa tulevan sosialidemokraatisen

toiminnan ihanteeksi ja voimalähteeksi, toinen kirjoitus, jossa hän

eräällä palstalla, mikä sattuu aivan edellisen alle, sanoo: "Työväen

luokan asiaa ei lopullisesti ratkaista ruumiillisilla, vaan henkisillä

voimilla. Käsivarren voima on siinä työssä liika tehoton, se on

työläisluokan aina muistettava. Kun nyt siis vanhat polut levittyvät

uusiksi teiksi, on Suomen työväen luokan lähdettävä kartuttamaan niitä

henkisiä voimiansa entistä suuremmalla tarmolla."

Rantamala samalla kehoittaa kaartia laskemaan aseensa -- "miehen

kaikella levollisuudella, yhtä tyynesti ja päättävästi kuin oli niihin

tarttunut". Mutta mikä tämä lopputarkoitus taas on, sen hän heti

samalla ilmaisee: "Työläisen veri on säästettävä _parempien aikojen

varalle_. Hän kertoo samassa, mitä kirjapainon vanha faktori juurikään

oli hänelle lausunut: 'Nyt ei juoda hautajais- vaan ristiäiskahvia,

sillä tuhasta täytyy luoda uutta'."

Se on, niinkuin sanottu, yhtä pyöreätä. Vaikka hän nyt onkin siellä

"ypöyksin", niinkuin sanoo, keskittää hän kuitenkin itseensä kaiken

pahan ja hyvän, mitä meidän työväenliikkeessä on ilmennyt. Siksi

olen kai sen sielunilmiöitä tämän kapinan aikana seuratessani tullut

palanneeksi häneen enemmän ja useammin kuin mitä hän itsessään

ansaitsisi. Mikä lienee hänen loppunsa? Hän nähtävästi jää istumaan

lehden toimistoon, Valppaan tuoliin, kunnes hänet sieltä noudetaan. Tuo

vanha, köyhä, rääsyinen, hurmahenkinen erakkomunkki -- kuinka paljon

korkeammalla hän sentään on kuin "paavi" ja kaikki hänen Pietariin

pakenevat punaiset kardinaalinsa!

*

Huomenna se ratkaistaan.

Muutamien tuntien mentyä koittaa aamu ja alkaa taistelu maan ja

meren puolelta. Aurinko vaeltaa kaikessa rauhassa yöllistä rataansa

horisontin alla, kurkottaa sen yli kaulansa, sitten kun hänen aikansa

on tullut. Sitä odottaessa me tässä kaupungissa ja sen ympäristössä

toiset valvomme, voimatta yrittääkään ummistaa silmiämme, toiset

horroksissa tai puolihorroksissa loikoen, jotkut ehkä nukkuenkin

niinkuin tavallisesti ainakin, antaen maailman hoitaa menojansa.

Ajateltaneenko uhreja, joita varmaankin tulee olemaan, sillä ei kai

tästä tule juhlaparaatia. Ketkä lienevät edeltä määrätyitä kuolemaan?

Harva luultavasti asetakse siihen mielentilaan, että _hänen_ nimensä

ehkä on listalla. Suojeluskunnat tietysti valvovat täysissä aseissa

ja tamineissaan, määrätyissä paikoissaan valmiina lähtemään, jos

aletaan ryöstää ja murhata. Sanotaan naistenkin levittäneen aseita

ja ampumatarpeita aivan punakaartilaisten nenän editse. Olen nähnyt

vanhojen arvokkaiden herrojen kantavan hiukan oudonnäköisiä laukkuja ja

salkkuja. On meidänkin talossa jotain ollut tekeillä.

Suurinta levottomuutta herättää realilyseolla vangittujen

kirkkonummelaisten kohtalo. He ovat tavallaan panttivankeja ja heidän

henkensä riippuu hiuskarvan varassa. Siellä on monen perheen ajatukset

ja tunteet tänä yönä. Mitä tunnettaneenkin, laajimmalle levinnyt

mieliala on varmaankin uteliaisuus saada nähdä, mitä tästä tulee ja

miten. Tulevatko saksalaiset ensin mereltä vai maitse, missä nousevat

maihin, kuinka monilukuisina? Moni neitonen jo varmaankin varustaa

kukkia ja muita tervetuliaisia pelastajille. Emännät valmistavat

voileipiä ja keräävät kokoon tupakkaa. Porvarien taholla tietysti

kaikkeen jännitykseen ennen draaman alkamista sisältyy turvallinen

tieto siitä, että mitkä sen vaiheet tullevatkin olemaan, se päättyy

heille hyvin. Ehkä on niitä, jotka ovat juhlanäytäntötuulella. Meillä

yleensä ollaan niin köykäisiä.

Miten lie punaisella taholla? Aavistettaneenko siellä jo, mitä totista

on tulossa? Kai totisemmat ja ymmärtäväisemmät sen tekevät. Heidän

osansa on tällä hetkellä vaikein. He ovat alunpitäen paheksuneet

kapinaa ja pysyneet siitä erillään. Mutta asia, jota on ajettu, on

sittenkin ollut heidän asiansa, ja he olisivat olleet iloiset, jos

kaappaus olisi onnistunut ja heidän uutta Suomeaan olisi päästy luomaan

tätä tietä. Ei-aktivistien eilinen rauhanehdotushan oli laadittu miltei

voittajan henkeen. He eivät voi iloita epäonnistumisesta, vaan kärsivät

siitä, kahdenkertaisesti, sekä alkamisesta että epäonnistumisesta.

Heidän kalkkinsa on karvain tyhjentää. Heillä, vanhoilla ja vakavilla,

on kestettävänä kaikki, niinkuin isällä ja äidillä, jotka eivät

voineet pidättää nuorta väkeään hairahduksista, mutta kärsivät niiden

seurauksista ehkä vielä enemmän kuin asianosaiset.

Mutta suurin osa sörnäisläisiä ei uskone eikä pelänne mitään, ennenkuin

näkee. Aseita lie työväentalolla jaettu kuka vain on tahtonut ottaa,

pikkupojillekin, naisillekin. Jos ei siellä uskotakaan voittoon,

niin valmistautaan viimeiseen, vimmaiseen otteluun. Siellä muuttunee

yhteistunne koston tunteeksi. Siellä on hirveätä sisua. Miksei se

pysyisi loppuun asti!

Kaikki on valmiina huomisen näytelmän alkamiseen, suurimman

historiallisen näytelmän, mitä Helsinki on nähnyt. Jos voisi kurkistaa

esiripun taa, nähdä kaikki esittäjät, konemestarit, kulissimiehet,

regissöörit, jotka odottavat gongongin kolmea lyöntiä. Jos voisi

katsoa kaikkiin aivoihin, lukea kaikki ajatukset. Jossain Albergan

takana viettävät sotilaat yötänsä leirikeittiöiden ääressä täysissä

varusteissa, upseerit huviloissa sikaria polttaen. Punaiset vähän

matkan päässä juoksuhaudoissa, tietämättä ehkä vielä, kuka on tulossa.

Merellä tuolla laivat, jos niitä siellä on, suuret harmaat kolossit,

hiljaa keinuen. Ei kuulu muuta ääntä kuin mitä laine lipattaa

teräksiseen laitaan ja minkä synnyttää yövartian kävely kannella.

Ja sitten punaisten vangit realilyseolla ja lääninvankilassa,

tietämättä muuta kuin mitä tämän päiväinen ammunta on heille kertonut,

odottaen vapauttamistaan tai teloitustaan.

Jännitystä purkautumisen edellä, täällä ja samoin muuallakin. Millaista

lienee ollutkaan Tampereella, jossa piiritys lie kestänyt viikkoja? Ja

mitä on tulossa Viipurissa? Kaikki tämä on pientä siihen verraten, mitä

on ollut ja on yhä maailmansodan rintamilla. Yhtämittainen jännitys

vuosikausia. Se on ollut niin kaukana. Nyt vasta sitä alkaa hiukan

ymmärtää. Ymmärtää ja ei anteeksi antaa, vaan tuomita, kirota ja inhota

sotaa ja sen syntymistä ja jatkumista sallivaa ihmiskuntaa.

Perjantaina 12 p:nä huhtikuuta.

On, niinkuin ei mitään ratkaisevaa olisikaan tulossa. Esirippu ei

nousekaan. Ei kuulu ammuntaa. Merellä on sakea sumu. Jos saksalainen

laivasto on Helsingin edustalla, ei se pääse sieltä tulemaan.

*

Nainen aseissa.

Menen ulos. Ihmiset liikkuvat niinkuin ainakin. Näin heidän tuolla

edessäni pysähtyvän ja katsovan taakseen ja jatkavan matkaansa

nykäyttäen olkapäitään. Sieltä tuleekin joku oudohko olento, niinkuin

pieni poikanen pitkässä päällystakissa, keskeltä vyötettynä, ja pään

jatkona suippeneva esine. Hän astuu terhakasti vastaani. Se on nyt

siis viimeinen muunnos punakaartilaisesta, ajattelen. Pyy pienenee

maailman lopun edellä. Viimeinen muunnos se onkin, mutta ei poika, vaan

nainen, tyllerö, paksu ja pyöreä, kivääri olalla, vyöllä patruunavyö,

jalassa keltaiset nyörikengät, päässä villainen hiihtomyssy -- sanalla

sanoen _nainen aseissa_. Se marssii terhakasti ja itsetietoisesti,

aivan silmiin pistävästi "aatteen puolesta"-ilme kasvoillaan, kuitenkin

osaksi pakotettu ja pinnistetty, ikäänkuin uhmaten: Katsokaa vain,

naurakaa vain, nähdään, kuka viimeksi nauraa! Nainen aseissa! Olen

_sen_ nähnyt! Nainen aseissa puolustamassa köyhälistön vallankumousta

saksalaisen sotaväen hyökkäystä vastaan maan ja meren puolelta,

vallankumouksen viimeinen mohikaani. Tahtoisin syleillä häntä

kiitollisena siitä riemusta, minkä tämä ilveily minulle tuottaa.

Nainen eduskunnassa, nainen tuomarina, nainen pappina, nainen pippinä

-- kaikki olkoon ja menköön, vaikka olen kallistumassa koko paljon

Ellen Keyn kannalle -- mutta nainen kivääri olalla? -- jään ilolla

vanhoilliseksi, jos uudenaikaisuus tästä alkaa. Minulle sanottiin:

"Oletko varma, ettei valkoisten puolellakin ole naisia aseissa?"

Vastasin: "Jos on, niin suhtaudun siihen samoin." -- "Onko niin suurta

eroa sillä, että nainen kantaa asetta, kun se kerran niitä valmistaa?"

-- "Eroa on, joskaan ei aivan suurta." -- "Heidän olisi siis pitänyt

kieltäytyä sorvaamasta shrapnelleja?" -- "Jospa sen olisivat

tehneetkin, olisi sota jo aikoja sitten ollut lopussa."

Raaka nauru remahti porttikäytävästä aseistetun naisen jälkeen: "Nyt ne

ovat asestaneet h--nsakin! Phtyi!"

Kulkeuduin esplanadille. Siellä lainehti entisen ajan Helsingin

yleisöä, entisen, joka nyt siis on nykyinen. Se äskeinen entinen on

ollut ja mennyt. Keskikaupungilla ei näy aseistettuja naisia, mutta

kyllä pikku poikia, joilla on itseänsä pidemmät pistimet ja jotka

mahtavoivat varsinkin Kauppatorilla uhaten varsinkin niitä, jotka

uskaltavat heihin katsoa. -- "Mitä siinä naurat? Naurapas, niin

tästä saat, lahtari!" -- Eräältä oli vanha herra riistänyt kiväärin,

paiskannut sen vääräksi katuun ja käskenyt pojan mennä kotiinsa niin

pian kuin suinkin. Ja poika totteli ja meni -- hakemaan apua, ja

palasi kymmenen samankokoisen pojan kanssa. Mutta nyt oli vanha herra

vuorostansa mennyt kotiinsa.

Naiset ja pikkupojat kiväärien kanssa -- on parasta pysyä kotona

vahingonlaukausten varalta.

Ilveilykö tästä tuleekin? Vai alkaako suuri draama vain näin?

*

Nyt se alkaa, kuuluu jo ammuntaa Töölöstä päin. Tapaan tuttavia, jotka

vakuuttavat varmaksi, että eilen illalla on telefonoitu, että

saksalaiset ovat Tilkan sairaalan tienoilla, siis jo tällä puolella

Huopalahden.

Lähden kiertämään Kauppatorilta Kaivopuistoon. Meitä on joukko tuttavia

tältä puolelta kaupungin. -- "Huomaatteko, että raitiotieliike on

pysähtynyt?" huomauttaa joku. --

Siis ovat saksalaiset jo Töölössä.

*

Kaduilla ammutaan.

Tulen kotiin, syön silakka-aamiaiseni ja heittäyn lepäämään. Minut

herättää ankara kanunanammunta ja kuularuiskun rätinä. Raotan ikkunaa.

Sitä kuuluu Töölöstä päin, mutta myös aivan lähellä ammutaan jossain

Pietarinkadun toisessa päässä, Kaivopuiston puolella. Tässä ihan

lähelläkin pamahtelee. Ihmisiä, enimmäkseen uteliaita tyttöjä, juoksee

kun kananpoikia kadulle kurkkimaan ja yhtä pian taas takaisin, kun

rätisee kovemmin. Helsinkiä valloitetaan, mutta kuka ja kuinka, siitä

ei saa mitään selvyyttä. Luulen erottavani ammuntaa ja vasta-ammuntaa,

eriäänisiä kiväärejä. On niinkuin kumahtaisi tummemmin ja heleämmin,

kellareista ja ullakoilta. Menen ulos Engel aukealle ikkunani

alle. Sinne kuuluu säännöllinen kanunanpauke Töölöstä päin. Siihen

vastataan. Taas räjähtelee lähempänä. Vetäyn asuntooni. Portilla

tapaan erään nuoren asianajajan, joka tulee samaan taloon. Hän on

suojeluskunnassa, määrätty tässä talossa saamaan aseensa ja odottamaan

uloslähtökäskyä. Meidänkin talomme on siis linnoitus. Näen kadulla

liikkuvan työläisnaisen puvussa olevia, jotka tähystelevät ikkunoihin.

Olisivatko ne vakoilijoita vai omia? Ikkunani edessä meren rannassa on

Ursinin uimahuone, sen edessä suunnaton kivihiili kasa, halkopinoja ja

lautakojuja ja lankkuaitoja. Siellä vilahtaa miehiä, ne tähystelevät ja

piilottuvat. Ovatko ne valkoisia vai punaisia?

Kun ammunta yhä yltyy, vetäyn ikkunani luota peremmä, pois

mahdollisesti harhaantuneen kuulan ulottuvista. Muu väki on asettunut

pimeään käytävään, jossa sähkölampun valossa istuvat ja tekevät

töitään. Niin on kai monessa kadunpuoleisessa huoneustossa tänä päivänä.

Kello on 3 i.p. En malta olla sisällä. Rapuissa seisoo alhaalla

herrasmies urheilupuvussa. Hän ilmoittaa, että ovi on sisältä lukittu

ja pyytää, etten menisi ulos.

Lakkaamatonta ammuntaa, välistä kovia räjäyksiä niinkuin

käsigranaateista. Sitten hiljaista, niin että kuuluu seinäkellon

käynti salin läpi ruokahuoneesta sänkyyni, jossa loikoilen. Se lyö 4,

tyynesti ja säyseästi toimittaen tämän tehtävänsä, pikkutärkeästi ja

velvollisuudentuntoisesti. Olihan miten oli, _sitä_ ei saa laiminlyödä.

Kello vie omaa aikaansa eteenpäin niinkuin kuularuiskut tuolla omaansa.

Sanotaan, että ihmisen entisyys jännittävinä, kriitillisinä hetkinä

vaeltaa hänen editsensä. Jotain sentapaista tapahtui minulle. Välähteli

esim. erityisesti kaikkein miellyttävimpiä muistoja lapsuuden ajoilta,

kesäisiä onkimamuistoja, metsästysmatkoja, hiljaisia, tyyniä vesiä

ja äänettömiä saloja, teiren kuherrusta ja käen kukuntaa. Se pappila

siellä erämaassa ja isä heränneine ukkoineen ratkaisemassa heidän

elämänsä ja aikansa suurimpia kysymyksiä. Ja mikä ääretön askel

suomalaisuuden ensi Suomesta tähän punaiseen, joka nyt päättyy, minkä

verran sitten päättynee? Paljon maailman taivalta kulkee yksikin

ihmiselämä. Ja ettei voi kulkea muuhun kuin mihin kuletetaan, ettei voi

eikä ymmärrä ohjata enemmän kuin on voinut ja on voitu!

Tiirat kirkuvat merellä.

Näyttää kuin usva siellä alkaisi haihtua. Lähimmät kalliot häämöittävät

jo sen sisästä... Nyt näkyy jo Groohaaran majakkamaa, mutta majakkaa ei

näy. Onko se räjäytetty?

Sitäkö tiesi yöllinen räjähdys? Ei, siellä se on, ja siellä on palaneen

laivan runko, mutta vedenalaisista ei näy jälkeäkään.

*

Saksalainen laivasto tulee -- yksi, kaksi, kolme, pitkä jono, peräkkäin

täyttä karkua! Kello on 6.

*

Valkoiset.

Engel-aukeata marssii alas kolonna nuoria miehiä, sinivalkoiset nauhat

käsivarressa, uudet kiväärit olalla, vaaleanvihreät uuden uutukaiset

reput selässä, niinkuin jossain oopperassa. Sinivalkoiset nauhat! Ne

miehet, joiden näin piiloutuvan rantaparakkien ja kivihiilikasan taa,

ilmaantuvat sieltä. Niilläkin on kiväärit ja sinivalkoiset nauhat!

Meidän talosta pelmahtaa samankokoinen joukko nuoria miehiä, asettuvat

riviin, hetken aikaa touhua, järjestäytymistä, ristiriitaisia

määräyksiä, pistellään taskuihin pommeja, kuuluu komennuksia

--"framåt marsch!" -- ja sitten reippaassa tahdissa virheettömästi

kuin preussilaiset lähtevät Armfeltintietä ylös kaupunkiin, niinkuin

paraatiin. Kuinka toinen ryhti kuin punakaartin raskaissa, jykevissä

riveissä! Kaksi kansanluokkaa, kaksi kansaa ja maailmaa ainakin tässä

kohtauksessa.

Joka ovesta tulvahtaa väkeä ulos, hurraten ja liinoja liehuttaen,

valkoisia liinoja.

Ei ole kulunut kymmentä minuuttia siitä, kuin _oli_, siihen, kuin _on_.

Punainen valta on muuttunut valkoiseksi. Historian kulissien vaihdos

niin äkillinen, että se tuntuu melkein epähistorialliselta.

*

Pian kai törmäävät yhteen.

Ovat jo törmänneet, kuuluu kiivasta ammuntaa Eiran puistikosta päin.

Luultavasti punaiset siellä hyökkäsivät. Ei kai sentään, ne ovat

piiloissaan ja ampuvat niistä, ullakoilta ja kellareista. Jokohan on

monta kaatunut niistä, jotka lähtivät aukealle kadulle?

*

Laivasto lähenee.

Laivasto on kasvanut kasvamistaan ylös merestä. Tultuaan Groohaaran

sisäpuolelle laivat ulvovat ja heittelevät raketteja ilmaan.

Ilotulitellen tulevat, soitatellen saapuvat sotahan. Kuuluuko tuo

Sörnäisiin ja ullakoille ja kellareihin, joista punaiset ampuvat?

Saksalaiset asettuvat ankkuriin juuri samoille sijoille ulkopuolelle

Viaporia, missä on ollut venäläisten ankkuripaikka. Pois sinä, minä

sijaan!

*

Aurinko on laskenut, hämärtää. Laivain tulet loistavat, ne heittävät

pitkiä valokimppuja merelle ja ympärilleen. Sieltä tulee toisia,

tulista päättäen Valokieli nuolaisee silloin tällöin minunkin salini

seinää.

*

Nähtävästi laivoista on jo laskettu väkeä maihin, koska kuulin

kiihkeätä rätinää Eteläsatamasta päin. Sitä kuuluu vielä klo 9 aikaan.

Tuntuu kuin koko patruunanauha menisi yhdessä henkäyksessä.

*

Saksalaiset olivat sanoneet tulevansa tänään jo kello 11. Sumun takia

ne myöhästyivät muutamia tunteja. Ne olivat niin täsmällisiä kuin

voivat. Oli se tyylikästä.

Luultavasti on koko kaupunki jo vallattu, koska nyt myöhällä ei kuulu

mitään, ei hiiskahdusta.

*

Askelia kadulla. Valkoiset patrullit kulkevat ohi.

*

Nyt, kello 11, kuuluu vielä kuularuiskun ääntä. Jos enää ammutaan,

niin ammutaan tietystikin siksi, että punaiset ovat jostain ampuneet.

Järjetöntä ärsyttämistä.

Enkä minä koskaan ole tuntenut tämän kaiken järjettömyyttä,

häpeää siinä määrin selvästi kuin nyt. Laitapas niin, että noiden

panssarikolossien tuhansine miehineen täytyi lähteä merien takaa

tänne mokomallekin asialle, niinkuin niillä ei siellä olisi ollut

tekemistä omissaan. Kunpa saisin sen siihen, että tässä lopulta

ja pääasiallisesti sittenkään ei ole kysymys meistä, ei meidän

pelastamisesta omista punaisistamme, vaan ryssistä. Mutta liekö täällä

enää ainoatakaan ryssää, ainakaan aseellista. Ja jos nämä omamme

olisivat olleet edes pieni ryöväri- ja anarkistijoukko, mutta kun

siihen sotkeutui koko suunnaton työläisluokka.

Olenhan iloinen, pitääkin olla, enkä kuitenkaan ole. Pääsen ainoastaan

keinotekoiseen tyydytykseen. Sanon itselleni sanomasta päästyä, taon

takomalla päähäni: nuo kauniit tulet tuossa noista laivoista, ne

välkkävät meille vapautta. Mutta mitä vapautta? Olihan mitä olikaan, se

on kuitenkin _vapautta_. Orjuutta se ei missään tapauksessa ole -- ja

jos olisikin, olisi se _lännen_ orjuutta idän orjuuden asemesta.

Ei, minun täytyy riipaista rintani täyteen kiitollisuutta ja hurrata

huomenna ritarille, joka vapautti kalpean immen lohikäärmeen kahleista.

Lauantaina 13 p:nä huhtikuuta.

Voittajain päivä.

"Kylmänä ja kirkkaana valkeni itsenäisen Suomen ensimmäinen vapauden

aamu. Edellisen päivän sumu, joka silloin vielä ruuhotti vanhan ajan

yllä kuin symboolisena vaippana, oli haihtunut" j.n.e. -- näin voi joku

tulevan ajan tusinaromaanin kirjoittaja kuvata tätä päivää, ja puhua

ilmastollisestikin historiallista totta, sillä semmoinen oli sää tänään.

Menin ulos ja koetin pyrkiä keskikaupungille. En päässyt paria

katukulmaa pidemmälle. Laivurin- ja Fredrikinkatujen risteyksessä

kohtelias miliisi, kellanvalkea nauha käsivarressa, pyysi palaamaan,

sillä kadut eivät ole varmat. Kaupunki on kyllä suurimmaksi osaksi

valloitettu, mutta ei puhdistettu. On vielä kaikkialla punaisia

"pesiä", taloja, joihin he ovat piiloutuneet ja joista viimeiset

villikot yhä ampuvat. Silloin tällöin räsähtelikin keskikaupungilla

päin. Se osa kaupunkia, joka on Tehtaankadun ja meren välillä, on

puhdas.

Lähdin sinnepäin ja tulin Tehtaankadun koululle. Sen porttikäytävässä

näin kaatuneen punakaartilaisen makaavan selällään, nenäliina

kasvoilla ja toinen haavan päällä, joka oli ammuttu rintaan. Joku

hienotunteinen ihminen oli tehnyt tämän palveluksen hänelle -- vaiko

vain ohikulkijoille. Se oli jäntterärakenteinen, keski-ikäinen mies,

voimakkaat kourat ja juurevat jalat, hihnoihin käärityt. Kuka hän lie,

hulikaaniko vai tavallinen työläinen, luultavasti perheellinen. Kuka

hänet siitä korjaa, saavatko omaiset hänet haudata? Se oli ensimmäinen

ammutun ihmisen ruumis, minkä olen iässäni nähnyt. Se riittikin minun

osalleni. Oli vielä nähtävä verilätäkkö Tehtaankadun torin kulmassa.

Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmatalosta huutaa tuttu nais-ääni

nimeäni ja viittaa minua tulemaan. Katuoven lasit ovat säpäleinä

ja edusta täynnä siruja, joita talonmiehen vaimo lakaisee, siihen

pakotettuna, punainen puhdistamaan punaisten jälkiä. Talossa oli

suojeluskuntalaisten majapaikka, tuo vaimo antoi sen ilmi, punaiset

yrittivät hyökätä sisään, mutta torjuttiin takaisin käytävässä. Niitä

jälkiä nyt vaimo saa siivota, hän, kaikkien talon asukkaiden kauhu

kapinan aikana. On vähän happamen näköinen, ei muuta. Rappukäytävässä

niinikään ikkunat rikki. Myöhemmin kuulin kerrottavan, että talonmiehen

tavarat oli nostettu kadulle. Nyt ei kursailla.

Tulen tuttavieni luo. Koko talo on ollut kuin yhteinen linnoitus.

Valkoisten majaillessa siinä ovat he liikkuneet eri kerroksissa,

joissa heille on tarjottu, missä ruokaa, missä kahvia. Minulle

kuvataan jännitystä, jossa oli eletty odottaessa punaisten mahdollista

hyökkäystä, joka sitten oli tehtykin ja torjuttu heittämällä käsipommi

rappukäytävään. Kun tuli käsky lähteä, astuttiin kadulle. Kaikkialla

naapuritaloissa odotettiin tätä hetkeä. Kun se tuli, lensivät

kaikki ikkunat auki, huudettiin, hurrattiin ja liinat liehuivat,

suojeluskuntalaisten marssiessa ohi ottaakseen kaupunginosan haltuunsa.

Elettiin yhä vieläkin tämän vapautumisen tunteen ensimmäisen

vaikutuksen alaisina. Kaikki kertoivat kilvan, ei malttanut toinen

toiselleen antaa suunvuoroa. Minuakin muistettiin, niinkuin olisin

ollut yksi pelastajista. Tytär kantaa kahvia, toinen tuo voileivän,

herra tupakkaa.

Heillä on erityistä syytä tuntea vapautuksen ihanuus voimakkaammin

kuin monella muulla. Siihen perheeseen ovat keskittyneet melkein

kaikki kapinanaikaisen jännityksen eri aiheet ja syyt. Perheen isä,

viraston päällikkö, ei ole voinut olla kotosalla koko kapinan aikana.

Vangitsemista ja mahdollisesti henkensäkin menettämästä välttääkseen

hänen on täytynyt piillä useammassa paikassa. Häntä on tuon tuostakin

haettu, vähän väliä soitettu ja vaadittu viraston avaimia, etsitty

taas uudelleen ja pantu koko talo nurin. Nyt hän on kotona, tehtyään

matkansa toisesta päästä kaupunkia, kuulain vinkuessa ympärillä,

odottaen porttikäytävissä pahinta kuularuiskuryöpyn taukoamista.

Yksi pojista pääsi Keravan taistelun päivänä viimeisessä junassa

Tampereelle, mutta ei sitä edemmä. Samalla meni sinne talon vanhimman

tyttären mies, nuori maisteri ja kirjailija. Joskus on heiltä saapunut

kirjeitä, mutta nyt ei, sittenkun Tampereen piiritys alkoi, moneen

aikaan mitään tietoa, ovatko hengissä vai ei. Toinen pojista oli

Vimpelin koulussa, tuli jouluksi kotiin, liittyi Kirkkonummen joukkoon,

joutui vangiksi ja on istunut siitä lähtien Realilyseolla, omaistensa

tietämättä, mikä päivä on oleva hänen ja hänen kohtalotoveriensa

viimeinen. Ja siellä hän on vieläkin ja tämä päivä on kaikista

kriitillisin. Talon nuorin, pieni tyttö, täytyi alinomaa uudistuvien

kotitarkastusten tieltä lähettää toiseen paikkaan kaupunkia. Kapinan

aikana ei ollut täällä kotona muita kuin äiti ja kaksi tytärtä. He

iloitsevat nyt isänmaan pelastumisesta niin, että tuskin huomaa, mikä

epätietoisuus rakkaimpien kohtalosta vielä vaakkuu uhkaavana yllä.

Sankarimieltä meillä on. Joka mies näyttää nyt olevan peloton ja

nuhteeton. Henki ei ole ihmisille minkään arvoinen sen itsensä vuoksi.

Valkonauhaiset liikkuvat vaarallisilla kaduilta niinkuin konsaan rauhan

aikana. Ja heitä vaanii kuolema kuitenkin joka askeleella ullakoilta ja

kellareista, joissa punaisia sala-ampujia yhä piilee valiten tietenkin

maalikseen ja saaliikseen etupäässä niitä, joilla on ase ja asemiehen

merkki.

Kuljin Eira-sairaalan ohi. Kadulla kerrottiin siellä

aitorunebergilainen runon aihe. Sairaalaan tuotiin poikanen,

jonka solisluu oli ammuttu rikki. Kivuistaan huolimatta oli pikku

sankari reipas ja rohkea. Sidottuaan hänet sanoi lääkäri ohimennen

sairaanhoitajalle: "Se on vähän kalpea". -- "En minä ole kalpea",

väitti poika vastaan. Tohtori määräsi annettavaksi hänelle unipulverin.

Aikuisten annos on koko pulveri, lasten puoli. -- "Kuinka vanha sinä

olet?" kysyi tohtori. -- "Viisitoista vuotta", -- "Sitten sinulle

riittää puoli pulveria". -- "Minä täytän kohta kuusitoista", sanoi

poika.

Menin Pietarinkadun 5:een, jossa erään tuttavan luona, jolla ei ollut

talossaan muuta väkeä kuin talon oma, oli ollut "tietotoimisto" koko

kapinan ajan. Sinne kokoontui meitä silloin eri haaroilta kantaen

jokainen kortensa tietosaaliskasaan. Tämä talo oli eilisen päivän

kuluessa ollut ankaramman ammunnan alaisena kuin mikään muu ainakaan

tässä kaupunginosassa. Sielläkin oli ollut suojeluskuntalaisten

linnaleiri samoin kuin Kapteeninkadun talossa. Taloa on pommitettu

panssariautostakin, joka talosta heitetyn pommin jälkeen oli

vioittuneena poistunut. Eri kerroksissa olivat ikkunat säpäleinä.

Seinissä ja katoissa oli reikiä ja repeämiä kiväärin kuulien jäleltä.

Ei tätäkään taloa oltu voitu valloittaa, kaikki oli ollut mieletöntä ja

tarkoituksetonta huitomista niinkuin kaikkialla. Punaisten sotatoimissa

ei näytä olevan mitään johtoa, ja kuinkas olisikaan, kun johtajat

ja esikunnat ovat tiessään. Ne olivat tosiasiallisesti luovuttaneet

kaupungin jo ennen saksalaisten tuloa. Jälelle on jäänyt pienempi

joukko, jolla ei ole päätä, ainoastaan päähänpistoja. Joku ilmiantaa,

että siinä ja siinä talossa on valkoisia. Hyökätään sinne, ja kun ei

päästä sisään, aletaan umpimähkään ampua seiniä ja ikkunoita. Lasit

särkyy, siinä kaikki. Peloitetaan lapset ja saadaan joku vanha rouva

pyörtymään, aiheutetaan jollekin vanhalle herralle sydänkohtaus.

Ärsytetään mieliala äärimmilleen ja luodaan kiukku, joka luultavasti

vaatii lukuisat sovitusuhrit vangitsemisissa ja mahdollisesti

kuolemantuomioissa syyttömillekin. Jokainen tämmöinen teko vaikeuttaa

loppuselvityksen inhimillisyyttä ja kylmäverisyyttä. Tehdään

mahdottomaksi niiden työ, jotka vieläkin uskaltavat ajatella amnestiaa

jossakin muodossa.

Tuossa talossa oli sukulaisia ja joukko vanhoja tuttuja aina lapsuuteni

ajoilta, Savon entisiltä rauhaisilta rannoilta. Oli omituista tavata

heitä näissä oloissa ja tässä ympäristössä tarkastelemassa huoneitaan,

keräämässä kiväärinkuulia sänkyjen ja pöytien alta, koettamassa saada

ikkunoita väliaikaiseen kuntoon. Eivät ne erittäin kiukutelleet,

enintään päivittelivät, että pitipä vielä tämäkin nähdä.

Mitä vaikutuksia lapset ja nuori polvi vienevät elämänsä taipaleelle

näistä? Luultavasti kasvaa tästä koko lailla toisenlainen sukupolvi.

Joka on katsonut kuolemaa silmiin, ollut mukana kaikkea nykyistä

kokemassa, kuullut ammuntaa, nähnyt ruumiita ja verta, hän tullee

rakentamaan tulevaisuutensa toiselle aate- ja tunnepohjalle

kuin meikäläiset. Kai se karistaa pois hentomielisyyttä ja

turhaa tunteellisuutta. Kansan niin sanoakseni lyyrillisyys- ja

passiivisuuskausi on mennyt ja sijaan tulee draamallisuus ja

aktiivisuus, kannel ja seppele katoo vaakunasta ja sijaan tulee

sotatorvi ja miekka tai muu sellainen symbola. Ja niitä uusia kai

tarvitaan tunnustähdiksi, sillä tuskin tämä on muuta kuin alkua Suomen

sotaiseen nousuun.

On ollut ihmeellistä nähdä näinä päivinä, eilen ja tänään, kuinka

sielullisesti valmiita yhtäkkiä ollaan niin suunnattoman suureen

asiaan kuin henkensä uhraamiseen. Pelottomuus on nähtävästi

myöskin suomalainen avu. Mistä ovat nuo monet miehet, ylioppilaat,

kakkulasilmämaisterit, konttoristit, puotilaiset, virkamiehet,

kynämiehet yhtäkkiä saaneet nuo hermonsa, jotka sallivat heidän

katsoa kuolemaa silmiin miltei ripseä räpäyttämättä niinkuin vanhat,

siihen harjoitetut sotilaat? Jotka eivät ole saaneet siihen mitään

kouluutusta, tuskin tätä ennen nähneetkään kivääriä muualla kuin ryssän

sotamiehen olalla, vielä vähemmän sitä kantaneet ja käyttäneet. Ja nyt

he kivääri ojona marssivat katua, kiertävät katukulmia näkymättömän

vihollisen maalitauluna, osaavat ampua, heittää pommeja, laukaisevat

kanssaihmisen jälkeen kuin ketun tai jäniksen perään ja hymähtäen

vain kuperkeikalle ja tähdäten samalla toista otusta! En ihaile sitä

siksi, että ihailisin sotaa, jota semmoisena inhoan, ihailen ja

ihmettelen sitä vain psykoloogisena ilmiönä. On yhtäkkiä ilmennyt

piilevää, tähän saakka tuskin aavistettua voimaa, joka rauhan tullen

ja toisiin tehtäviin sijoittuneena saanee aikaan tuloksia, jotka meitä

itseämmekin ehkä ihmetyttävät. Tämä sielullinen karaisu on näinä

kuukausina tehnyt mellosta raudastamme terästä. Onko katajapensaikosta

tullut piikkilanka-aita? Eikö se enää taivu eikä myöskään taitu? Siinä

suhteessa on punakapinalla ollut oma tehtävänsä, loppujen loppu, josta

pitänee kiittää ryssääkin.

Mutta minnekä minä nyt jouduinkaan? Kaatuivatko jotkut teoriani? Ehkä

osaksi, mutta ainoastaan sikäli, kuin ne ovat kaadettavissa. Pyydän

saada sittenkin viitata "Rauhan erakkoon".

*

Ei annettu aikaa enempään aatteiluun, ei ehdi panna lyhimmittäkään

muistiin kaikkea, mitä painon alta päässyt ajatus pyrkisi panettamaan.

Kuuluu taas ammuntaa, järeätä tykkitulta niinkuin satamista tai jostain

Katajanokalta päin.

Soitan sinne vanhalle tädilleni, joka asuu Katajanokalla ja voi

ikkunastaan nähdä, mitä Eteläsatamassa tapahtuu. Hän kertoo

saksalaisten ampuvan miinavenheestä entistä keisarillista linnaa kohti,

josta myöskin ammutaan vastaan. Hän ei voi varmaan sanoa, ammutaanko

linnaa vaiko sen viereistä Standertskjöldin taloa. Myöskin venäläisen

kirkon suojasta ammutaan Kauppatorille päin.

Soitan myöskin eräälle toiselle tuttavalle, joka asuu Kauppatorin

varrella. Hän kertoo, että saksalainen miinavenhe on laiturissa

kiinni keisarinnan kiven kohdalla ja ampuu sieltä torin yli, voimatta

kuitenkaan sanoa, mitä taloa pommitetaan.

Smolna on antautunut ja sieltä tulee parhaallaan ulos punaisia kädet

ylhäällä. Ne sijoitetaan riviin torille.

Kun kuuluu ammuntaa Pitkältä sillalta päin, soitan vielä eräälle

tuttavalle Vuorikadulla. Hän kertoo Kansantalon palavan.

Kaupungin valloittaminen ei nähtävästi tulekaan olemaan mikään

paraatimarssi. He pakottavat savustamaan itsensä ulos.

*

Näen saksalaiset.

Tuli tieto, että saksalaiset ovat saapuneet meidän kaupunginosaamme ja

sijoittuneet Eiran puistikkoon. Menin sinne klo 11. Heitä oli siellä

pienempi komennuskunta täydessä kenttäasussa, rautakypäreissään,

selkärepuissaan, kivääreineen, kupeella riippuvine lyhyine pistimineen.

Kaikki rotevia, miellyttäviä miehiä, käytös joka miehellä arvokasta

ja sivistynyttä kuin upseerilla. Mikä ero heidän ja venäläisten

sotamiesten välillä! Siinä nyt oli "länsi". Puhtaita, parta ajettu.

Ei jälkeäkään väsymyksestä, vaikka ovat tulleet rientomarssissa monta

peninkulmaa päivässä, maanneet ulkona, valvoneet suurimman osan

vuorokaudesta. Itsetietoisia, arvokkaita, hiukan alentuvaisia heidän

ympärillään töllisteleville, mutta vastaten aina kohteliaasti ja

ystävällisesti lukemattomiin -- ja useimmittain samanlaisiin -- heille

tehtyihin kysymyksiin. Arvokkuus pysyy voileipääkin purressa. Heillä

nähtävästi on aikamoinen nälkä, mutta he syövät hitaasti ja hillitysti.

He ovat kaikesta päättäen valioväkeä. Tuollainen mies täysissä

tamineissaan on taideteos lajiaan. He tuovat mieleeni roomalaisia

veistoksia, varsinkin jotkut päät kypäreineen, joka on miehen kasvoja

kaunistava päähine. Se on maailmanvalloittajarotua. Näyttää kuin heillä

itselläänkin olisi tietoisuus siitä. Nyt vasta ymmärrän, mitä on se

kulttuuri, jonka preussiläinen kuri ja kasvatus on luonut. En voi

kieltää, että me näytämme toistaiseksi alkuasukkailta. Heitä lienee

Suomessa tätä nykyä parikymmentätuhatta miestä.

Onhan turvallista seisoa siinä ja katsella heitä. Mutta samalla

jotenkuten turvatonta. Ne ehkä eivät tahdo määrätä meitä enemmän kuin

mitä pyydämme määräämään, mutta _jos_ ne tahtoisivat, niin ne myöskin

voisivat sen tehdä. Kytketyt heihin me nyt joka tapauksessa olemme,

miten ja kuinka kauaksi, se on tietymätöntä. Kuljemmeko kädestä käteen.

Mahtoivatkohan nuo pojat kampsuineen tulla tänne ainoastaan

kukistaakseen punaiset ja paukauttaakseen säikäyttävää kämmentä

ryssille? Eiköhän tulon takana ole jotain muutakin? Mennevätkö

Pietariin jatkaakseen sieltä Jäämerelle? Tuntuisi olevan mieluista

tietää, että heillä on muutakin mielessä, kuta enemmän muuta kuin

meitä, sitä parempi meille. Tässä ei osaa muuta kuin aavistella ja

toivotella ja ottaa vastaan se, mikä valmiina annetaan. Nyt seisoo

meidän nyörit Berliinissä, Wilhelmillä on onnemme ohjat, Ludendorfilla

lykkymme avaimet...

*

Jotakin saksalaista upseeria on punainen ampunut selkään. Kuinka monta

henkeä se tuleekaan maksamaan?

Meille soitetaan, että Kaartinkasarmin pihalla on rivi vangittuja

punaisia ja toisella puolen pihaa on kuularuisku valmiina niittämään.

*

Tähtitornin mäellä.

Menin Tähtitornin mäelle. Sieltä saattoi nähdä kaksipiippuisen

kanuunavenheen laiturissa vastapäätä Standertskjöldin taloa. Sieltä

saattoi nähdä, mitä vähää aikaisemmin oli tapahtunut. Standertskjöldin

talon toinen päätykulma oli ammuttu rikki ja kaikki ikkunat ammottivat

mustina. Näkyi suuria aukkoja erään talon päädyssä Mariankadun

varrella. Borgströmin tupakkatehtaan pääty Pohjoissatamassa oli samassa

tilassa. Kaikki ne olivat nähtävästi olleet punaisten pesiä, joista

heidät oli kanuunatulella karkoitettu. Nyt on kaikki hiljaista. Kirkas

paiste. Satama päilyy tyynenä. Kanuunavenheen luona Kauppatorilla näkyy

musta ryhmä, luultavasti Smolnassa aikaisemmin antautuneita. Siinä ne

nyt seisoo liikkumattomina. Uskonevatko nyt, että saksalaiset todella

ovat tulleet? Vaan on siinä ollut sisua viimeiseen asti, kun käypäs

kivääritulella panssaroidun kanuunavenheen kimppuun. Sama kuin jos

heittäisi herneitä päällehyökkäävän härän silmille.

Meillä on sana "sisu", "paha sisu", jota ei liene missään muussa

kielessä. Se on se, joka nyt purkautuu ja tekee näitä tihujaan. Sitä

oli johtajissa, ja sen hengessä he veivät tähän. Kerrotaan, että

Viipurista olisi joku kiihoittaja lähetetty tänne vielä viimeisellä

hetkellä usuttamaan tähän järjettömään viimeiseen vastarintaan.

Siihen lienee saatu m.m. kiven kovaan vakuuttamalla, että saksalaiset

eivät tule. Ja mahdollisesti on ullakoilla ja kellareissa yhäkin

niitä, jotka ovat siinä uskossa, että taistelu yhäkin vielä vain käy

saksalaispukuisia "lahtareita" vastaan.

Vartiat Tähtitornin mäellä kehoittivat poistumaan sieltä, koska

lähitaloista oli äsken juuri ammuttu ja haavoitettu aseetonta yleisöä.

*

Siltasaarella.

Soitin klo 3,15 Siltasaarelle eräälle tuttavalle. Hän ei tiedä, miten

Kansantalon on käynyt, kun ei voi nähdä sitä ikkunastaan. _Sen_ hän

kuitenkin näkee, että talon tornia ei enää ole olemassa.

Siellä on ammuttu kaupungista päin Pitkänsillan yli. Nyt on ammunta

lakannut ja Sörnäisistä vaeltaa sillalle päin antautuvia.

*

Klo 4 kuului kiihkeää ammuntaa niinkuin mereltä päin. Merellä ei

kuitenkaan näkynyt mitään. Sitten selvisi, että ääni tuli Viaporista.

Mitä siellä ammutaan? Teloitetaanko? Ei, ammuttiin nähtävästi

Sörnäisissä, josta kaiku kantautui Viaporiin ja sieltä kimmahteli tänne.

*

Kallion kirkon tornissa -- soitetaan -- liehuu valkoinen lippu merkkinä

Sörnäisten antautumisesta.

Realikoulun vangit ovat päässeet vapaiksi.

Mikä päivä tämä näkemisineen ja elämisineen!

Mikä vastakohta kapina-aikaisen päivän ja tämän päivän välillä! Tuskin

nyt illalla enää muistaa, mitä tapahtui aamulla. On kuin olisin

sisäisesti elänyt historiallisia aikakausia. Nämä muistiinpanot

ovat vain heikko kajastus siitä, mitä niiden pitäisi olla. Enkähän

kuitenkaan ole ollut mukana juuri missään, en päätapahtumissa

keskikaupungilla, en saksalaisten tulossa Töölöstä, Ruotsalaisen

teatterin otossa, en Katajanokan, Kauppatorin ja Siltasaaren

tapahtumissa. Tuntuu melkein liika vaativalta kertoa siitä vähästä,

mitä itse on sattunut näkemään. Ja kuitenkin tuntuisi siinäkin olevan

aiheita elinajaksi. Ja kun kerran olen alkanut, kerron taas näistä

omista pienistäni jatkoa.

Lähden taas ulos klo 6:n tienoissa, kuultuani, että nyt pääsee jo

keskikaupungille.

Eräs suojeluskunnan merkkiä kantava herrasmies tervehtii minua. Hän on

tuttu mies, mutta en aluksi jaksa muistaa hänen nimeään, lienevätkö

aivoni niin väsyneet vai muuten ylen täydet. Hänhän on eräs kirjailija.

Hän on jossain esikunnassa, en muista missä, jossain kansliassa. Hän

arvelee, että kestää ainakin viikon, ennenkuin kaupunki on täysin

rauhoitettu ja puhdistettu ja kaikki asevarastot löydetyt. Täytyy

kulkea talo talolta, nuuskia ullakkojen kaikki komerot. Hän kertoo,

että Irmari Rantamala on vangittu ja että hänen luultavasti on käyvä

huonosti. En tiedä, mitä luulisin hänelle itselleen paremmaksi, ettäkö

hän saisi heti loppunsa, vaiko joutuisi istumaan elinkautisena.

Antaisin hänen elää, jos hän itse sitä pyytäisi, sekä siitä syystä,

että hän on vaaraton, että myöskin nähdäkseni, miten hän kirjailijana

kehittyisi. Ja kun kaikki ne "Työmiehen" muut kynämiehet kuitenkin ovat

saavuttamattomissa. Hän oli ainoa heistä, joka ei paennut.

Kadut tulvivat vilkkaasti liikkuvaa, touhuissaan olevaa väkeä. Kaikki

lukevat lehtiä, jotka juuri ovat ilmestyneet. Ostan Erottajalla ne

kaikki. On omituinen, suloinen tunne hyppysissä saada käsitellä

_porvarillista_ lehteä.

Kuuluu hurraahuutoja Henrikinkadulta. Töölöstä päin saapuu saksalainen

joukkue. Se on kuormasto. Siinä on vankkureita heinäkuormineen,

sinellejä, saappaita ja mitä kaikkea lie. Hauskin on kenttäkeittiö,

jossa pata on tulella, suuremmoinen primuskyökkilaitos, joka on

käynnissä matkaakin tehtäessä ja on valmistanut aterian siksi,

kun ollaan perillä. Kuormastomiehet ovat vanhempaa ja vähemmän

siistittyä väkeä kuin tämänaamuiset rintamasotilaat. Myhäileviä,

ystävällisiä, herttaisia naamoja, parroittuneitakin, nähtävästi

talonpoikia ja pikkuporvareita. Mitä ajattellevat maasta ja kansasta

ja kaupungista, joita tuskin ennen ovat kuulleet mainittavankaan,

tehtävästä, jonka ovat saaneet suorittaakseen? Minusta näyttää kuin

jokaisen heistä pitäisi olla sosialisti. Heille heitetään kääröjä,

kullakin on kädessään Hufvudstadsbladet, jossa on saksankielinen

tervehdys tulijoille. Ne heiluttavat sitä kiitokseksi saamistaan

hurraahuudoista. Tuskinpa on näitä trossimiehiä vielä koskaan ennen

näin riemujuhlittu. Kaikilla heillä on jotain suussaan, voileipä

tai sikari, jopa puree joku omenaakin. Posket pullollaan he ovat

tekevinään, kurillaan kai, armollisia liikkeitä päällä ja käsillä.

Heissä on ilmeisesti humoristeja, ja minä kuvittelen, kuinka tästä

"mutterille" ja "liebeskindereille" kerrotaan, kun kerran ollaan

kotona. Hevoset, joukossa joku muulikin, ovat pieniä ja takkuisia. Ei

ole ollut Saksassakaan suurusta antaa. Sielläkin on jo vuosia ollut

organisoitu nälkä. Ei ole kaikki sielläkään ensiluokkaista. On kuin

näkisin pahaenteisen repeämän rintamassa.

Seuraan heitä parisen kadunkulmaa ja käännyn heidän kanssaan

Kaartinkasarmille päin. Se on jo kokonaan saksalaisten hallussa,

siellä melutaan ja laulahdellaan ja nojataan avonaisista ikkunoista

juttelemaan yleisön kanssa. Tekee hyvää nähdä se ryssäin monivuotinen

rypypaikka oikeiden ihmisten hallussa.

Tulen Smolnaan, jonka kaikki ikkunat ovat rikki. Sitä on ammuttu

sekä Kauppatorin puolelta että Esplanadilta. Jos kielin voisi kertoa

näkönsä ja kuulonsa senkin talon seinät. Siellä Adlerbergit ja

Heydenit, Bobrikoffit, Seynit, Stahovitshit, sosiaalihallitus, jonka

punakaarti ajoi pois -- nyt siellä näyttää olevan suojeluskuntalaisia

ja saksalaisia.

Kun en pääse Kauppatorille, poikkean Unioninkadulle. Siinä oli äsken

vielä ainainen punakaartivartia istumassa Pohjoispankin ovikomerossa

jakkaralla. Jakkara on vielä paikoillaan, istuja on poissa. Vartioivat,

raukat, porvarien tavaraa, toivoen sitä kerran omakseen, koskaan

saamatta. Ja hullunkurisinta, ettei siellä sisällä liene ollut

montakaan markkaa koko kapinan aikana.

*

Säänmuutos.

Ei tullut pitkäksi purjehdukseni hyväntuulen myötälaitaisessa,

iloitsevassa ihmisvirrassa. Löi toinen virta ja toinen tuuli vastaani

ja minä tunnen, että, ainakin mitä minuun tulee, minulla on edessäni

vastatuulen soututaival ehkä monta vertaa tukalampi ja pitempi kuin

näiden kapinaviikkojen. Minä en voi mennä valkoisen virran mukana, ja

jos lukijani ei enää halua seurata minua edemmä, pysähtyköön tähän.

En ole vielä nähnyt paljoa siitä, mitä on tulossa, mutta hermoissani

tunnen säänmuutoksen, uudet rumat ilmat.

*

Vankijono.

Tultuani Senaatintorille Yliopiston kulmaan näen vankijonon tulevan

toria viistoon ja kulkevan sen yli Unioninkadulle. Siinä on miehiä ja

naisia kiväärejä kantavain vartiain saattamina. Edempänä Unioninkadulla

menee toinen jono ja katoo mäen taa. Tämä jono pysähtyy jostain syystä

kirjastotörmään, Nikolainkirkon rappujen eteen. Noin vuosi sitten

viime vappuna seisoin siinä samalla paikalla ja katselin loppumatonta

mielenosoituskulkuetta, joka lipuin ja vaakunoin, kaikki järjestöt,

yhdistykset, suomalaisia, venäläisiä, siviilejä ja sotamiehiä,

soittokuntineen marssi tästä Pitkälle sillalle ja sieltä Eläintarhaan.

Nyt oli Kambyseen pyörä pyörähtänyt. Valtiaat olivat vankeina. Lyhyen

hetken oli minulla voittajan tunne: siinä sen nyt näette, noin käy,

kuka käski! Mutta ainoastaan lyhyen hetken.

Siinä ne seisoivat kuin karjalauma, jota ajetaan, minne ajettaneen.

Puolikymmentä kiväärimiestä kättä kohottaen ja komennuksen antaen

panee sataisen lauman liikkeelle, määrää sen lähdön, käskee sen

pysähtymään. Rivit koettavat vaistomaisesti omasta halustaan pysyä

järjestyksessä, ne ovat siihen tottuneet, _se_ kuri on jo mennyt veriin

vapauden vuosina. Kaikki eivät kuitenkaan jaksa, vaan sekaantuvat

lammaskatrasmaisesti. Seis! Riviin! Siinä on kansaa kaikenlaista,

miehiä, naisia, huivipäitä, hattupäitä, huonoissa ja hyvissäkin

vaatteissa, nuoria ja vanhoja, pikkupoikasiakin. Niissä on kyllä

hätääntyneitä, vaikka koettavat olla sitä näyttämättä. On todella

välinpitämättömiäkin, joku koettaa olla ylenkatseellinen, muuan

hulikaanipoika röyhkeilee tupakka hampaissa. Joukossa on joku harmaa

sinelli ja musta matruusipuku. Niillä on alistunut, miltei laupias

ilme. Muuan vanha, roteva mies ei jaksa seisoa, vaan lyykähtää istumaan

kadulle heti, kun jono pysäytetään.

Meitä porvareita tunkee lähelle paremmin nähdäksemme otettuja otuksia.

Vai sennäköisiä te nyt olette! He eivät kunnioita meitä ainoallakaan

silmäyksellä.

Nainen pyörtyy ja miehet tukevat häntä. "Se kaatuu, siellä kaatuu

nainen! Elkää menkö!" huudetaan jonosta ja ympärillä olevasta yleisöstä

miliisimiehelle. "On meitäkin kaatunut!" vastaa miliisi, hiukan

hermostunut herrasmies. "Mutta sehän on nainen!" -- "Naiset ovat juuri

pahimmat."

Liekö tämä niitä ollut?

Jono lähtee ja naisenkin täytyy seurata mukana, toisten tukemana.

Elisabetinkadun kohdalla yleisö pysäytetään. Vankien jono jatkaa

matkaansa Pitkänsillan luo ja kääntyy sillan korvassa oikeaan rannalle

päin, jonnekin, minne? Pysähdymme katselemaan menevien jälkeen. Joku

arvelee, että saksalaiset ehkä vievät heidät suoraa päätä laivoihinsa

ja sitä tietä Saksaan pakkotöihin. -- "Paapelin vankeuteenko?" kivahtaa

eräs nuori mies, nähtävästi työläinen, joskaan ei punainen. "Eihän

toki, onhan Suomi itsenäinen valtio!" Joku toinen arvelee, että heitä

ehkä vain viedään johonkin kasarmiin, jossa he itse ovat pitäneet

vankejaan.

Mihin tahansa, vankeuteen joka tapauksessa. Jono toisensa perästä

niitä kulkee. Kaupunki nähtävästi puhdistetaan kaikista epäilyttävistä

aineksista. Ne kai aiotaan panna seulaan, erottaa syylliset

syyttömistä, sillä tämmöisessä summa-apajassa tietysti täytyy tulla

nuottaan syyttömiäkin. Vangitseminenhan ei voi tapahtua muun kuin

vaatteiden ja ulkonäön mukaan. Kai katsotaan kouriinkin. Punaisena

aikana oli känsäinen koura yhtä hyvä kuin passi, nyt se on pahin

ilmiantaja. Kertyy satoja, kertyy tuhansia. Mihin ne sijoitetaan?

Mistä niille saadaan ruoka? Kuka ne kaikki tutkii ja tuomitsee? Siitä

tulee kuukausien, vuosien prosessi. Sadat, tuhannet kädet joutuvat

työttömiksi? Entä heidän vaimonsa ja lapsensa? Entä orvot lapset,

sillä luultavasti joutuu hyvin usein isä ja äitikin kiinni. Sitä

päivitteleekin tuossa eräs vanha vaimo, joka ei ole punainen, minkä

näen koko hänen olennostaan. Hän ei ole punainen, mutta ehkä alkaa hän

pian punoittaa.

Olisiko ehkä sittenkin parempi, että joutuisivat Saksaan, tekemään

työtä ja saamaan ruokaa ja oppimaan kuria ja järjestystä?

Renvallin paariasluokka on jo syntymässä. Se on se vanha: voi

voitettuja! Ja myöskin: voi voittajia! -- jos he eivät tule olemaan

tehtävänsä tasalla. Mutta tottahan toki, sillä heidän _täytyy_. Sillä

muutoinhan olisi taistelu menetetty.

Palaan takaisin Senaatintorille. Täytyy liikkua vilkkaasti nähdäkseen

niin paljon kuin suinkin, sillä on oltava kotona klo 8. Siinä kohden ei

vielä ole muutosta. Mutta kuinka mielellään siihen nyt mukautuu!

Poliisikamarin ovella seisoo sankka ryhmä väkeä. Vuoroin sielläkin

on vallinnut toinen ja toinen. Kuinkahan monta kertaa nuo matalat,

likaiset suojat ovatkaan kulkeneet kädestä käteen? Sen se uusi

systeemi aina ensiksi valtaa ylläpitääkseen järjestystä. Järjestystä,

jonka luulisi pitävän olla puolueeton, mutta joka ei missään eikä

koskaan maailmassa ole sitä ollut. Nyt kamari on vanhan, laillisen

järjestysvallan hallussa.

Kadulla seisoo vangittuja ja uusia tuodaan. Viedään joitain sisään ja

toisia tuodaan ulos. Siellä nähtävästi pidetään jonkinmoista tutkintoa.

Vallitsee vielä ilmeinen sekasorto, kuuluu ristiriitaisia määräyksiä.

"Ei niitä saa tuoda tänne, ne on vietävä sinne". -- "Sieltä käskettiin

tuoda tänne!" -- "Viekää takaisin! Tai viekää Ratakadulle!"

Omaiset tuovat ruokaa vangituille. Eräs työläisvaimo valittaa eräälle

porvarirouvalle, joka kaikesta päättäen ottaa osaa hänen suruunsa:

"Sekin kun vietiin väkisin kaartiin vielä eilen klo 5." Varsinaiset

punakaartilaiset, jotka olivat panemassa kapinaa toimeen, eivät liene

enää täällä, vaan rintamalla. Poissa ovat myöskin johtajat. Jälellä on

tuota pakotettua joukkoa, jota on viety väkisin ja puoliväkisin. Niitä

kai ne ovat nämä vangitut suurimmaksi osaksi, sillä miten heitä muuten

olisi niin paljon. Joukossa on vielä tässäkin jonossa joku ryssäkin.

Muuan matruusi seisoo kädet ristissä siivona ja alistuvaisena.

Joudun täältä satamaan ja pääsen kalalammikon ympäri rautatiesillan

kohdalle. Mitä ihmettä! Kuuluuko korviini hanurin soittoa? Kai ne ovat

saksalaisia? Hanurihan on jo yleismaailmallinen soittokone. Mutta

hätkäyttää se kuitenkin hiukan. Siellä on yleisö jo päässyt yhteyteen

merimiesten kanssa. Laiturissa on pari pienempää kanuunavenhettä.

Meripojat ystävystyvät jo pikkuporvarineitosten kanssa. Ne ovat hiukan

hutikassa, vai ovatko muuten iloisia. Merimiesten meininki taitaa

yleensä olla samanlaista kaikissa kansoissa ja kaikissa satamissa.

Neitoset -- etten sanoisi "tytöt" -- koettavat panna liikkeelle

viimeisen saksansa ja ilmaista iloa, minkä tunsivat kuullessaan

äänen: tatata -- tatata -- tatata! -- "Mikä se oli se soittokone,

joka antoi semmoisen äänen? Tatata -- tatata!" -- "Ah, das war ein

Maschinengewehr!" Matruusi sanoo, että huomenna he nousevat maihin

ja tulevat musiikin kanssa ja soittavat. Ehkä pistetään torilla

tanssiksikin. Yhtäällä tanssitaan, toisaalla vangitaan ja ammutaan.

Niinkuin punaisenakin aikana.

*

Tulen kotiin. Risteilijät satamassa näkyvät mustina möhkäleinä. Niiden

leiritulet palavat ja ne lakaisevat valo viuhkoillaan merta.

*

Olisiko mahdollista, että vangit vietäisiin Saksaan? Tulivatko ne

hakemaan työvoimaa kaatuneiden sijaan? Ojureita ja kuokkureita?

Sotavangit kuin sotavangit, onhan siellä jo entisiäkin, kaikilta

_muiltakin rintamilta_. Kertautuisiko historia niin kirjaimellisesti?

Onhan monet muutkin raakalaiskansojen sotatavat vastoin kaikkia

kansainvälisiä sopimuksia otettu käytäntöön -- käytännöllisinä.

Ja olisiko tuo meidän punaisillemme niin kamala ratkaisu? Vankeuteen,

vankileireihin, pakkotöihin niistä sentään suurin osa tullee. Mutta

me emme osaa teettää niillä työtä. Kestää, ennenkuin tehtaat saadaan

käyntiin, eikä kuukauteen vielä pääsisi pelloille. Maatöihin ei niitä

sitäpaitsi kukaan huoline ruokapalkoillakaan. Ja olisiko edes ruokaa,

ennenkuin päästään uutiseen?

Saksassa ovat maat valmiit ja teettää siellä osataan. Ei mukisemista,

ja ehkä olisi monella se oppi ja kurssi hyväksi. Pieni opintomatka

Saksaan. Onhan täältä ennenkin ollut siirtolaisuutta. Jossain meidän

täytyy maksaa, työssä tai rahassa. Mitä ne meidän rahalla! Heiltä

menee tuhansien miesten työ omassa maassa hukkaan, sota voi vielä

kestää vuosia. Tehdään vaihtokauppa. He lähettävät sotamiehiä tänne,

me työmiehiä sinne. Yksiä keisarin orjia, joista hän käy kauppaa. Se

on sitä oikeata realismusta, vähän idealismusta sekaan. Siellä on

Marxit ja siellä on Moltket. Diktatuuri kuin diktatuuri, köyhälistön ja

keisarin.

Paljon ovat puhuneet köyhälistön orjuudesta. Eivät tainneet aavistaa,

että sitä tulisi tämänlaistakin. En totisesti minäkään.

*

Mikä päivä tämä näkemisineen ja elämisineen, huhtikuun kolmastoista!

Sunnuntaina 14 p:nä huhtikuuta.

Ihmiset pyhiinvaeltavat valkoiseen Helsinkiin. Laumoittain kulkee heitä

omin silmin näkemään paikkoja, joihin eilen ei vielä päästy. Olen nähnyt

minäkin rikkiammutut talot. Siltasaarella en vielä ole käynyt, siellä

lienee Kansantalolla hävitys kylläkin suuri, mutta yleensä on Helsinki

päässyt vähällä. Muutamassa viikossa on reiät tukittu ja arvet ummessa.

Esplanadi ja Kauppatori ovat tapahtumain keskus. Varsinkin liikkeeseen

laiturien ympärillä keskittyy uteliaan yleisön huomio. Sinne saapuu

alinomaa vankeja Viaporiin vietäviksi. Pahimmat viedään sinne,

sittenkun ne kaupungissa, kouluilla ja kasarmeissa, on saatu seulotuksi.

*

Vanha raamattuni.

Käväisin kulkiessani katsomassa, missä kunnossa on

Raamatunkäännöskomitean huone Ritarikadun ja Aleksanterinkadun

kulmassa. Tämä kulmahuone on ollut muuan punaisten ulkovarustus

heidän senaatintaloa puolustaessaan. Ikkunassa oli kiväärinkuulien

ja kiväärien piippujen reikiä. Sisällä olijat ovat nostaneet

kirjapinkkoja (asetuskokoelmiako?) senaatin kirjavarastoista

ikkunalaudoille suojakseen! Kelpasivat lakikirjatkin johonkin. Sinne

jäi pöydälle vanha, jykevä vanhan kansan raamattu. Liekö se ollut

nojana tähdättäessä? On se kirja ollut ennenkin karkeissa käsissä; sen

lehdet näkyvät kestäneen vuosisatain selailua savupirtin pöydänpäässä.

Luultavasti on se tästäkin tulesta selvinnyt. Eikä ole myöskään

luultavaa, että Hilja Pärssinen on ottanut sen mukaansa Pietariin.

Mihinkäs minä sitten komiteassa vetoaisin?

*

Historiamaalarin aihe.

Satuin Päävahdin luo Katajanokan kanavaa vastaan, kun sinne saapuu

saksalainen kuularuiskuosasto Pohjoisrantaa pitkin. Ne sijoittuvat

seinämälle ja rupeavat laittamaan kuularuiskujaan ampumakuntoon. On

hauska nähdä, kuinka taitavasti, harkitusti ja hiljaisesti ne sen työn

suorittavat, melkein ilman mitään komentosanoja. Se on tehty tuhannet

kerrat ja luultavasti he umpisilmässäkin osaisivat liittää lukot ja

ruuvata ruuvit. Mikä mökä siinä olisi mahtanut käydäkään, jos ryssät

olisivat olleet panemassa kompeitaan kokoon! Kyllä kulttuuri ja kyky

osata asiansa missä muodossa tahansa sentään on suurta ja kaunista.

Ihailen näitä miehiä, jotka yhdessä toistensa ja yhdessä laitteittensa

kanssa muodostavat elimellisen kokonaisuuden. Montako kertaa lienevät

nämäkin miehet katsoneet kuolemaa silmiin ja tullevat vielä katsomaan,

ennenkuin maailmansota on päättynyt??

Mitä he ajatellevat tehtävästään tällä rintamalla? Liekö heille

selitetty, millä asioilla he ovat? Ainakin sen luulisi heille

selvinneen, mikä ero on suomalais-venäläisen bolshevikin ja heidän oman

maansa sosialidemokraatin välillä. Kotiin tultuaan pitänee heidän osata

varoittaa siitä vaarasta, joka täältä oli sinne tulossa. Heillä ja

meillä on yhteinen kulttuuritehtävä. Nyt niillä on tuossa kuularuisku

valmiina toimimaan, jos tarvittaisiin, nyt he käyvät ateriallaan ja

heittävät tukon heiniä hevostensa eteen. Vieraan maan miehet purevat

kuivaa kannikkaansa vartioiden meitä entisen venäläisen päävahdin

seinämällä Uspenskin katedraalin siimeksessä. Historiamaalarin aihe.

*

Saksalaista meriväkeä.

Kauppatorin rannassa on yhä se kanuunavenhe, joka karkoitti sen

ympärystaloista viimeiset punaiset. Peräkannella seisoo joukko

matruuseja siisteissä paraatipuvuissa. Maista tulee joku ylempi

upseeri. Ne eivät tee hänelle kunniaa viemällä kättä lakkiin,

ainoastaan ojentautuvat ja suoristavat kätensä kupeelleen. Upseeri

viittaa heitä lähemmä ja puhuu heille jotain hiljaa. Asennot laukeavat

hiukan, kiinnittyvät taas, on niinkuin miesjoukko noilla liikkeillä

ilmaisisi ymmärtäneensä. On mahdettu tarvita tavaton harjoitus

ja antaumus, ennenkuin tuollainen elimellisyys on saavutettu. Se

mielenkiinto, millä miehet kuuntelevat päällikköään, ei ole tehtyä,

vaan luontaista, pingoittumatonta, pieni näyte miljoona-armeijan

yhteisestä hermosta ja hengestä.

Se on sivistyneen kansan itse itselleen panemaa kuria ja vaikuttaa

miltei viihdyttävästi.

Niiden moottoreita tulee ja menee. Ne tulevat täyttä vauhtia maihin,

pysähtyvät juuri kun pitää, eivät töyttäile eivätkä kolhi, leikkaavat

kuin veitsen terällä. Elegantit, jäntevät pojat hyppäävät maihin,

iloisina, hyvätuulisina, asettuvat riviin ja lähtevät kaupungille

ihmettelevien, suosiollisten silmien heitä seuratessa. On vuosisatoja

kulunut siitä, kun itä lähti ja länsi tuli, eikä siitä ole kulunut

kuin muutamia päiviä. Viihdyttelen itseäni tässä eurooppalaisessa

ilmassa. Se on yhtäkkiä tulvahtanut yli koko Helsingin. Kaikki nuoret

miehet ja vanhemmatkin ovat jo univormuissa, enemmän tai vähemmän

sotilaallisissa. On mitä erilaisimpia nauhoja ja merkkejä hatuissa

ja käsivarsissa. Kaikki koettavat esiintyä saksalaisella ryhdillä.

Kaikki ainakin tervehtivät toisiaan sotilaallisesti. Ei se ole

vielä oikein vakuuttavaa, vaikuttaa hyvinkin opitulta ja yritetyltä

keikarimaisuudelta. Pian me olemme preussiläistyneet niin paljon kuin

voimme.

Ainakin päältä on kakku kaunis.

*

"Schneller!"

Toiset kasvattavat itse itseään, toisia kasvatetaan. Oli ollut

tällainen kohtaus eilen Kauppatorilla: Smolnasta tuodut vangit seisovat

yhteen ahdettuina laiturin laidassa. Toria ei ole siivottu, milloin

lie. Se on täynnä paperia, hevosenlantaa ja muita jätteitä. Saksalainen

ei pidä semmoisesta. Upseeri komentaa vangit puhdistamaan toria. Ei

ole luutia eikä lapioita, mutta on sitä enemmän joutilaita käsiä. Ne

pannaan puhdistustyöhön. Sormin saavat nokkia jok'ainoan paperossin

pätkän, kahmaloin kantaa kakarat läjään. Se ei tietenkään käy aina niin

nopeasti kuin upseerin mielestä voisi. "Schneller!" komentaa hän, ja

"schneller" sanoo hänen ratsupiiskansa entisen punakaartilaispäällikön,

Smolnan herran, äskeisen koko pääkaupungin käskijän selkään.

Ja tori on nyt niin puhdas kuin tanssisali. Siinä oli nyt sen leikin

loppu. Siihen orjuuteen vei se herruus. Ovat hallinneet ja vallinneet,

pilkanneet, rienanneet, terrorisoineet -- ja nyt? Liekö monesti

historiassa nähty näin äkkipikaista, näin perinpohjaista kukistumista.

Eikä luultavasti kuitenkaan ole tämä kukistuminen muuta kuin

väliaikainen.

*

Viimeinen "Työmies".

Luulin "Työmiehen" viime torstaina jo ilmestyneen loppuun. Se ilmestyi

vielä eilen, vielä samana päivänä, jolloin kaupunki jo oli vallattu.

Se on siksi merkillinen numero, että minun täytyy vielä asettaa se

pöydälleni ja poimia siitä viimeiset makupalat. Lehti kuoli niinkuin

elikin: väärennystä, valhetta ja yllytystä tulvillaan.

Siinä vielä yllytetään taisteluun ja vakuutetaan, että voitto on oleva

"meidän".

Siinä varoitetaan provokatsiosta -- kuinkas muuten.

"Valkokaartilaisten ja porvariston taholta on viimepäivinä Helsingissä

levitetty provokatoorisia juttuja, ja julistuksia jos jonkinlaisia.

On myös pudotettu lentolehtisiä, joissa kehoitetaan punakaartilaisia

heittämään pois aseensa, tarkoituksella saada täten hämminkiä ja

hajaannusta aikaan punakaartilaisten riveissä sekä porvariston haltuun

punakaartilaisten aseet."

"Jokaisen punakaartilaisen ja kaupungin asukkaan on oltava levollisia,

eikä antaa itseensä vaikuttaa näiden juttujen eikä myöskään levittää

niitä, sillä niistä on ainoastaan vahinkoa koko kaupungin asukkaille."

"Poikki siivet perättömiltä huhuilta. Levollisuutta, ja arvokasta

malttia, niin huhujen levittäjät joutuvat häpeään. Pois päätön

hermostuneisuus. Pois itsetietoinen ja itsetiedoton provokatsioni.

Olkaa järkeviä! Sillä ainoastaan maltillinen ja harkittu esiintyminen

voi viedä asiamme voittoon."

"Hävetkööt ne heikkouttaan, jotka hetkiseksi ovat hermostuneisuuden

antaneet itsensä vallata. Niin ei saa enää toiste tapahtua. Ja ne,

jotka itsetietoisina ovat päättömiä juttuja levittäneet, ne joutuvat

aikaisemmin tai myöhemmin siitä häpeän kantamaan. Kylmäverisyyttä

ja tyyntä päättäväisyyttä nykyisten huhujen aikakaudella vaaditaan

jokaiselta kansalliselta. Pitäkää tämä, toverit, muistissanne!"

Eräässä toisessa kirjoituksessa kerrotaan, että "eilen klo 10 aikaan

a.p. lensi kaupunkimme yli muuan lentokone, josta heitettiin alas

ruotsinkielisiä julistuksia, joissa, saksalaisten nimessä, pyydetään

punakaartilaisia riisumaan aseensa. Julistukset ovat kaikesta päättäen

painetut jossakin maaseudun kirjapainossa ja on niiden saksalainen

alkuperä hyvin epäilyksenalainen syystä, että julistusten alta puuttuu

saksalaisten joukko-osastojen päällikön nimi."

Sotaonni on yhtäkkiä kääntynyt punaisille suotuisaksi. Punainen kaarti

on alkanut hyökkäyksensä pohjoiseen ja valloittanut Oulun ilman

suurempaa vastarintaa. Valkokaartilaiset lienevät puolustautuneet

voimakkaanlaisesti, mutta ylivoiman edessä oli heidän väistyminen.

Samaten on kaartin joukkojen hallussa jo joku aika sitten ollut useita

pitäjiä Pohjois-Suomessa. Myöskin Tornio, Kemi ja Rovaniemi ovat

punaisen kaartin hallussa. Ja että näiden tietojen todenperäisyydestä

ei olisi epäilystäkään, ilmoitetaan, että ne ovat saadut porvarillisten

_omista_ maanalaisista lehtisistä.

Joutsenossa pitävät "meidän joukkomme" _loistavasti_ puoliaan.

Virolahdella maihinnousua yrittäneet valkokaartilaiset on lyöty

takaisin aina Suomenlahden uloimpiin saariin.

Samoin on melkein kaikilla muillakin rintamilla.

Ainoastaan Loviisan suunnalla "on joukkojemme asema ollut heikompi,

vaan saadaan ja osaksi on jo saatukin sitä korjatuksi."

Saksalaiset eivät olekaan saksalaisia, vaan "suurelta osaltaan

kotimaista tuotetta". Heistä sanotaan:

"Minkälaisia 'saksalaisia' vihollisemme, joita vastaan taistelemme,

oikeastaan ovat, se saatiin varsin selvästi nähdä m.m. sen joukon

suhteen, joka suuntasi matkansa Loviisasta Kotkaa kohti. Puvut olivat

saksalaiset, liikkeet nopeita ja miehet joko saksaa tai jotain

olematonta kieltä mongertavia, Joukossa on tavattu eräitä tohtoreita ja

muita kouluutettuja, joilla on saksankielen taito ja jotka eivät mitään

muuta kieltä puhu, ellei käy niin, että joutuvat niin hyvän tuntijan

eteen, joka tietää ja tuntee, että he ovat vain varsin tavallisia

suomalaisia valkokaartilaisia. Saksankieltä taitamattomille on opetettu

joku saksalainen lause, jota miehet sitten jauhavat joka tilaisuudessa,

kun puhua pitäisi. Näin oli saatu meidän joukkoihimme se luulo, että

nuo sitten ovat niitä luvattuja saksalaisia porvariston apureita kansan

kukistamisessa. Tämä luulo on jo sillä rintamansuunnalla kokonaan

Punaisen Kaartin joukoista hälvennyt."

"Että täälläkin _aiottiin_ 'laskea saksalaisia maihin', sitä osoittaa

m.m. sekin, kun täällä Helsingissä nyt on löydetty suuri määrä

saksalaisia sotilasvirkapukuja."

Ei ollut Rantamalan hymni punakaartille vielä hänen viimeisensä. Hänen

viimeinen veisunsa oli haltioitunut ylistys aseistuneelle naiselle. Se

on nimeltään "Suuria näkyjä":

"Kun tänään varhain aamulla saavuin hiljaiseen työhöni, astui vastaani

nuoria työläisneitosia kivääri olalla. Ne näyt ovat näkyjä, joita

katsoessasi saat mieleesi rohkeutta. Sitä näkyä nähdessäsi tunnet

seisovasi työväenluokan suuren ja ihanan päivännousun edessä. Niitä

näkyjä nähdessäsi saat suuren aavistuksen siitä ajasta, jolloin

työväenluokka seisoo vapaana, kahleet murskana jalkojen edessä. Reipas

työläisneitonen kivääri olalla on suurin ja pyhin lahja, mitä Suomen

työläisluokka on antanut ja koskaan voi antaa asiansa puolesta. Se

työläisneitonen kivääri olalla nostaa pakostakin kyyneleet katselijan

silmiin. Se kivääriä kantava, reipas työläisneitonen on työväenluokan

viimeinen sana, sen hillitön, järkkymätön ja luja päätös elää, voittaa,

saavuttaa vapaus, lyödä rikki kahleensa. Semmoisen päätöksen tehneen

joukon eteen ei koskaan uskalla astua häviö ja kuolema. Sen joukon luo

rientää aina voitto ja elämä."

"Sitä näkyä nähdessä ei mieli enää jaksaisikaan masentua. Se työväen

luokka, joka on ollut valmis asiansa puolesta uhraamaan niin

äärimmäiset uhrit, on kerta kaikkiaan itse astunut elämänsä ainoaksi

herraksi."

"Päivä nousee. Yö hälvenee. Kun monet ennustelivat jo pimeän tuloa,

astui työläisneitonen esille ja nosti taas elämään auringon, nosti

masentuvat mielet, riennätti hellin käsin rohkeutta miesten mieliin.

Missä se neitonen ilmestyy, siellä ei mies jaksa olla heikko, sillä

se kivääriä kantava työläisneitonen on kevään suuri ja lempeä voima

siellä, missä miesten täytyy seisoa elämänsä ja kohtalonsa raskaimpien

sanojen edessä. Työläisluokan koko koti on nyt astunut esille asiansa

puolesta ja missä niin tapahtuu, siellä ei tunneta yötä, vaan elämällä

on yksi ainoa luja tunnussana, sana: aamu."

Tämän luettuani luulen omistavani avaimen Rantamalan sielun

salaisuuksiin. Hän on heikkohermoinen, kaikille vaikutuksille ja

varsinkin tunneärsytyksille altis ikäloppu; on ollut sitä jo kauankin

ja kehittynyt siihen yhä enemmän tämän kapinan aikana. Nyt hän, tämä

anakoreetti, näki amatsooninsa, tämä kentauri nymfinsä, ja lyykähti

polvilleen hänen eteensä.

Maanantaina 15 p:nä huhtikuuta.

Säätytalolla.

Kapinan aikana oli mieltäni erikoisesti askaroitellut, miltä mahtoi

näyttää kaikkialla niiden laitosten ja virastojen huoneistoissa,

jotka punaiset olivat ottaneet haltuunsa. Olin kuullut kerrottavan

pöyristyttäviä juttuja siivosta, joka niissä vallitsi. Senaatissa

maattiin, keitettiin, syötiin ja juotiin. Satuin tänään kulkemaan

Säätytalon ohi, ja kun siellä on tuttu vahtimestari, pistäydyin sinne.

Vaikka hän olikin pitkällisestä jännityksestä ja valvomisesta aivan

lopussa, tuli hän kuitenkin kulettamaan minua huoneesta huoneeseen. Oli

sekin vaellus. Kun muistan nuo siistit, viralliset valiokuntahuoneet

vihreine verhoineen, joiden päällä kunkin tuolin kohdalla oli valmiiksi

vuoltu kynä ja puhdas paperi, kun muistan puheenjohtajan selkätuolin ja

hänen valtansa merkin, vasaran, ja miltä säätyjen istuntosaleissa ennen

näytti -- siellä papit, porvarit ja talonpojat, piispa Johanssoneineen,

Kurteneineen, Värreineen ja Ahmavaaroineen -- tyynet, parlamentaariset

keskustelut -- kaikki korrektia ja totista, joskin joskus hiukan

ikävääkin -- eikä se vanha sävy ollut paljoakaan päässyt katoamaan

uuden eduskunnankaan aikana, joskin tupakansavua silloin jo oli

käytävissä sakeammalta -- kun muistan kaiken sen ajan, jonka asioita

näissä huoneissa ajettiin --! Sitä oli nyt melkein mahdoton saada

kuvittelemallakaan esiin. Olivat tosin, ihme kyllä, melkein kaikki

entisten puhemiesten kuvat paikoillaan seinillä, mutta lattiat? Siellä

oli kaaos, ei se, mistä maailma oli tullut, vaan se, mihin se oli ollut

menemässä -- en saanut sitä mukaani, enkä saa tätä kirjoittaessanikaan

muistoon montakaan yksityiskohtaa. Ainoastaan yleisvaikutuksena sen,

että melkein joka salissa olivat pöydät hujan hajan, kiväärintelineitä

seinämillä, ruuanjätteitä, paperossin pätkiä, tupakkalaatikoita,

säilykepurkkeja. Kaikki, mitä on saatu irti, on viety. Kirjoituskoneet,

kansliatarpeet poissa. Eräässä huoneessa näyttää olleen naisten

pukuhuone. Siinä on linttaan astuttuja kenkiä, rikkinäisiä sukkia,

särkynyt peili, kampa, rusetti, joku villapeite. Ihme kyllä on jäänyt

punainen pöytäverka, joka on ollut vuodeverhona. Säkki, jossa on jotain

jauhon tapaista. On luettukin pöydällä loikoessa. Tapaan kirjallisuutta

K. Lehtimäen "Ylös helvetistä", ja V. Hugon "Kuolemaantuomitun

viimeinen päivä." Erääseen huoneeseen ylikerrassa on tehty sisäänmurto.

Ovi on säretty rautakangella, joka vielä seisoo seinää vasten. Sen

on joku lukinnut lähtiessään, sulkenut ja vienyt avaimen mukanaan,

toiset ovat siellä luulleet olevan jotain, mutta luultavasti eivät

mitään mieluistaan löytäneet tai ehtineet viedä, koska se on verrattain

siistissä kansliakunnossa.

Koko talo on sanalla sanoen kuin takapiha, kaatopaikka, ja semmoista

kai lie punaisen hallituksen jälki kaikkialla, missä heidän parempaa

yhteiskuntaa ja uutta Suomea järjestävä kätensä on kulkenut. Saavat

siinä luuta ja luutturiepu liikkua ja pesijättäret ryömiä, ennenkuin

pahinkaan likajättö on poistettu.

*

Turunkasarmilla.

Menen Turunkasarmille. Se on miltei kauttaaltaan rauniona, niinkuin

kuuluu olevan Kansantalo toisella puolen Töölön lahden. Sehän taisi

kansanvaltuuskunnan ja neuvostohallituksen tekemässä sopimuksessa olla

luvattuna Helsingin työväelle. Nyt siitä ei ole jälellä paljon muuta

kuin osa seiniä, ja kuinka monta työmiestä ja muuta miestä maanneekaan

sortuneiden kattojen alla. Siellä vieläkin kytee raunioissa, joita

kaivetaan. Ruumiiden joukossa lienee pakolaistenkin, jotka siinä

hakivat turvaa väistyessään esikaupungeista ja huvila-alueilta

saksalaisten tuloa. Miksei tätä Turunkasarmia samalla ammuttu maan

tasalle yhdeksi ainoaksi soraläjäksi? Vai olisiko parasta, että se

jäisi tähän ainiaksi muistuttamaan, että semmoinen tyyssija heillä

on täällä ollut ja semmoinen voi vielä nousta, jollei aina ja aina

muisteta mennyttä ja mitä se opettaa. Pitäisi olla joku paikka, johon

voisi viedä lapsensa ja sanoa: "Pidä huoli, poikaseni, ettei valta,

jonka tuossa näet täällä luhistuneena, koskaan tuon tuostaan nouse."

Onhan Pariisissa jätetty rakennuksia kommunin ajoilta varoittavaksi

muistoksi.

Joitain työväen luokkaan kuuluvia seisoskelee pihalla. Kuulen heidän

syyttelevän johtajia. Kai se mieliala alussa pääsee jonkun verran

valtaan, mutta kuinka kauaksi? Yhtenä syyttelyn aiheena on, että ei

annettu aikanaan tietoa saksalaisten tulosta. Sitä eivät uskoneet edes

ne, jotka olivat heitä lähinnä Albergan rintamalla. Mutta kun _minä_

alan moittia johtajia, rämähtää heti toinen ääni. Sanoin kuulleeni,

että punaiset ovat pakottaneet lapsia ja naisia menemään eturintaan

Pitkälläsillalla. Se on valhe, niin armottomia ne eivät ole, ne olivat

vain asestettuja naisia, jotka menivät olasta halustaan. Ja saattaahan

olla.

*

Oli ehkä onni, että tänne jääneet punakaartilaiset eivät uskoneet

saksalaisten tuloon. Varman tappionsa tietäen he kukaties viimeisessä

vimmassaan olisivat ryhtyneet tekemään hirveitä. Ainakaan eivät

kirkkonummelaiset Realilyseolla olisi säästyneet. Kun näkee sen sisun,

millä ullakkolaiset yhä ampuvat, olisi kaikki ollut mahdollista.

Tuon tuostakin yhä pamahtelee ja täytyy suojeluskuntalaisten ja

saksalaistenkin ryhtyä piirittämään taloja ja eristämään katuja.

Viimeinen semmoinen sissityö tapahtui eilen Kauppatorilla. Juuri

vähää ennen kreivi von der Goltzin tuloa ammuttiin Vuorion talosta

Unioninkadulla esikuntaa ja paraatia odottavaan väkijoukkoon.

Ilkityöstä oli seurauksena laukaus satamassa olevasta kanuunavenheestä,

ja talon kaunis, vihreä kupukatto lensi katuun.

*

Kotka ja leijona.

Von der Goltzin esikunta majailee nyt Kämpin hotellissa. Saksan

kotkalippu ja Suomen leijonalippu riippuvat siinä rinnan. Suomen lippu

on paljon suurempi kuin Saksan. _Pieni_ kotka ja _suuri_ leijona.

Hiukan epäsuhtaiset suhteet. Onko se saksalaisen huomaavaisuutta meitä

kohtaan, vai eikö meillä ollut pienempää saatavana? Oven edessä on

kaksi autoa aina valmiina lähtöön. Katukäytävällä seisoo kahden puolen

ovea kaksi ratsumiestä hevostensa selässä. Miehet kuin pronssiin

valetut, hevoset miltei yhtä liikkumattomat, perä seinässä kiinni.

Siitä meitä nyt toistaiseksi hallitaan. Esplanadissa vastapäätä

soittelee soittokunta, yleisöä niin paljon ympärillä, että tuskin läpi

pääsee.

*

"Freiheit"! -- ja "Freiheit."

Tapaan kadulla erään valtiopäivämiehen, jota kapinan aikana joskus

kävin tervehtimässä hänen piilopaikassaan. -- "Freiheit!" hän

huudahtaa. Hänkin sanoo kuulleensa, että on ollut kysymystä punavankien

siirtämisestä Saksaan seitsemäksi vuodeksi.

*

Ruumissaarna.

Eräs vaimo tapaa miehensä ruumiin kadulla jossain. Katseltuaan häntä

jonkun aikaa hän puhkeaa puhumaan: "Siinä sinä, saatana, nyt makaat.

Sanoinhan minä, ettet menisi punaiseen kaartiin. Mutta et totellut,

saatana. Sen siitä nyt sait, mutta saavat ne vielä lahtaritkin!"

*

Kerrotaan monesta tapauksesta, kuinka vangeille vietyihin

ruokakääröihin on ollut kätkettynä revolvereita, puukkoja y.m. aseita

-- josta tietysti on seurauksena, että vartioimista kiristetään ja

vangittujen tila pahenee.

*

"Der rote Unverstand".

Hbl:ssa on tänään erään saksalaisen upseerin runo, jossa hän m.m.

käyttää sanaa "der rote Unverstand". Hän näyttää siis käsittävän,

muukalainen paremmin kuin moni kotimainen runoilija, ettei tässä ole

vain roistomaisuutta ja huligaanimaisuutta, vaan myös älyttömyyttä,

ymmärtämättömyyttäkin. Jos hän saisi tuomita, mitä siitä kannasta

seuraisi vankien kohteluun ja tuomitsemiseen nähden? Olisiko Suomen

germaaneilla ehkä jotain oppimista Saksan germaanilta?

Olen tänä päivänä ja eilen seuraillut voittajan jälkiä ja minussa

pitäisi voida olla vallalla voittajan mieli. Mutta minussa alkaa

vakiintua yhä enemmän tunne: yksi tämmöinen voitto vielä ja me olemme

hukassa. Minä riemuitsen siitä, niinkuin kaikki muutkin. Tuttavat

ojentavat jo kaukaa kätensä toisiaan vastaan, jopa syleilevätkin

toisiaan. Mutta on kuin siinä olisi jotain teennäistä, jotain

pinnistettyä, niinkuin tahdottaisiin huumautua ja olla ajattelematta

ja näkemättä muuta kuin mitä nyt täytyy nähdä, ja torjua pois

tulevaisuuden aaveet. Toiminnan miehet kai nyt tarvitsevat kaiken

tarmonsa nykyhetken tehtäviin ja sitä tarmoa ei saa heikontaa

epäilyillä, ei ulkopolitisilla eikä sisäpolitisilla. Mutta tämmöiset

syrjästä katsojat kuin minä -- on niin paljon, joka kalvaa ja uhkaa ja

enteilee.

*

Meri tuossa edessäni on nyt vapaa jäistä. Rannat kuvastuvat tyyneen

veteen. Groohaaran majakka on sytytetty ja sen punainen tuli tuikkaa

niinkuin ennen rauhan aikoina.

Tiistaina 16 p:nä huhtikuuta.

Kaatuneiden haudat.

Vainajain palvelus on vanhin uskonnon muoto, yhteinen kaikille

kansoille kaikkina aikoina. Eloon jääneet tahtoivat heitä

kunnioittamalla saada heidän henkensä siirtymään eloon jääneihin, heitä

häpäisemällä tuhota heidän henkensä vaikutuksen. Kuinka monesti onkaan

pantheoneista balsamoituja poistettu ja toisia tuotu sijaan. Varsinkin

tämmöisinä sotaisina kuohunta-aikoina, kun alkuvaistot ja intohimot

kuohuvat pinnalle, huomaa, kuinka syvällä tämän kultin juuret ovat.

Suurissa mielenosoitussaattueissa täällä joka sunnuntai vallankumouksen

uhrit vietiin Mäntymäelle, jossa heidän muistollaan rohkaistiin mieliä

ja yllytettiin uusiin taisteluihin. Kuinka näiden vainajien nyt käynee,

saanevatko levätä siinä maassa, minkä heidän henkiheimoIaisensa heille

omalla tavallaan ja omilla menoillaan siunasivat? Kuuluu jo uhkauksia,

että arkut ovat kaivettavat ylös. En sitä voittajien sijassa tekisi,

antaisin haudan sovittaa kaiken.

Nyt on tullut meidän vuoromme haudata sankarimme kaikella sillä

juhlallisuudella, hartaudella ja kiitollisuudella, minkä olemme heille

velkaa. Vanhankirkon puistosta tulee valkoisten pyhä hautuumaa,

keskelle pääkaupunkia. Saksalaiset ja suomalaiset vapaussodassa

kaatuneet kätketään siihen kuin Suomen sydämeen. Hautain ääressä tekee

koko kansa kunniaa, ne katetaan kukkasilla ja seppeleillä, niiden

ääressä pidetään lohduttavia, rohkaisevia puheita ja ne koristetaan

ja ikuistutetaan parhaimmalla ja kauneimmalla, mitä taiteemme kykenee

luomaan.

En ollut juhlamenoissa läsnä. Kuljin siitä ohi hiukan myöhemmin.

Vierekkäin on siinä vielä peittämättömät kauniit kirstut,

sotilasrintamassa vielä kuoltuakin. Tuntuu kuin ne kerran noustessaan

nousisivat rivissä kunniaa tehden. Ohikulkijat pudottelevat kukkia

kirstuille... Ei mahtane koskaan tulla se aika, jolloin Suomessa on

vallassa se valta, joka kaivaisi maasta _nämä_ arkut.

*

Vankien kuulustelussa.

Vallankumousoikeudet ovat alkaneet työnsä. Kaikki kaupungin lakimiehet

ovat mobilisoidut pitämään vangittujen valmistavia tutkinnoita. Se on

urakka sitä lajia, jota minkään maan historia tuskin tuntenee toista.

Jo nyt lienee tutkittavien lukumäärä tuhansissa, ja yhä se kasvaa

aivan peloittavasti. Lauma lauman, katras katraan perästä vaeltaa

kiväärimiesten paimentamana katuja pitkin. Yhä uusia apajia vedetään.

Joka talo tarkastetaan kellarista ullakolle. Kaikki ilmiannetut tai

epäilyksenalaiset otetaan. Pian on suurin osa Helsingin työväkeä

pidätetty. Maaseudulta tulee lisää, miehiä ja naisia.

Yksi tutkintopaikka on Suomalaisen Normaalikoulun talo. Olen käynyt

tänään pariinkin kertaan siellä. Ovella odottaa pitkä jono vangittujen

omaisia saadakseen jättää veljelle, miehelle, tyttärellekin jotain

syötävää, sillä valtion puolesta ei ole vielä ehditty mitään siinä

suhteessa järjestää. Se on sitä laatuaan leipäjono. Ei siinä nyt

kuulu uhkauksia lahtareista, ei ainakaan äänekkäämmin. Jos joku

yrittää purkaa sisuaan, tukkivat toiset suun. Nyt pitää olla hiljaa

semmoisista. On itkua ja nyyhkytystä, hätäilyä ja voihkinaa.

Toiset koettavat olla reippaita ja hyvätuulisia ja vaikuttaa

vartioihin hymyhuulin ja herttaisin sanoin. Kirjoitetaan osoitteita

paperikääröihin ja lainataan kynä toinen toiselta. Yläkerran ikkunoista

näkyy kalpeita kasvoja.

Pääsen sisään mainitsemalla tutkintotuomarin nimen, jolta olen saanut

luvan tulla seuraamaan hänen kuulusteluaan. Suuressa eteisessä

odottaa joukko vankeja vuoroaan. Kiväärimiehet saattavat toisia

takaisin ja tuovat toisia suurista luokkahuoneista ylikerrasta. Saan

silmätä erääseen luokkahuoneeseen, jossa on joitain vaarallisimpia

punakaartilaisia. Kun tulemme vartian kanssa sisään, nousevat he

kiireesti ylös ja seisovat jäykkinä niinkuin vankilantirehtöörin

edessä. Näyttää siltä kuin nuo villit, luihun näköiset miehet

eivät ensi kertaa seisoisi vankilantirehtöörin edessä, niinkuin

ne tietäisivät entuudestaan, miten sellaisessa tilaisuudessa

on reklementin mukaisesti esiinnyttävä. Päästettiinhän täällä

kansanvaltuuskunnan mentyä vapauteen ja aseistettiin kaikki Sörnäisten

kuritushuoneen asukkaat. Yksi nukkuu tai on nukkuvinaan nurkassa.

Tekisi mieleni kuulustella noita omalla tavallani, mutta eihän se käy

päinsä. Kuulustelu tapahtuu monessa huoneessa. Siinä, minne minä menen,

on kolme tutkijakuntaa, kaksi lakimiestä kummassakin. Voin yhtaikaa

seurata niitä kaikkia ja valita mielenkiintoisimmat tapaukset ja tyypit.

Petyn. Täällä ei ainakaan minun ollessani ollut ainoatakaan

mielenkiintoisempaa tapausta. Yleensä tekevät kaikki surkean, usein

raukkamaisen vaikutuksen. Totean ja kuulen tutkijoilta, että ei yksi

ainoakaan tahdo tunnustaa väriä; ei ainoakaan ole omasta tahdostaan

aatteen vuoksi, köyhälistön asian vuoksi, sen aseman parantamiseksi

mennyt kaartiin. Asetta hän on kyllä kantanut, mutta ollut ainoastaan

vahdissa, kun siihen pakotettiin. Otettiin ensin töihin, täytyi mennä,

kun ei ollut muuta elämisen mahdollisuutta ja perhe olisi kuollut

nälkään. Se on melkein kaikkien puolustus, ja saattaa olla useimmassa

tapauksessa tosikin.

Ensimmäinen tutkittava teki kuitenkin jotenkin sekavan miehen

vaikutuksen. Hän sanoi olevansa entinen kirjaltaja, oli hyvin puettu,

tukka vähän venäläiseen malliin otsalle vedetty ja tasaiseksi leikattu,

niska paljaaksi ajettu. Hänenkin puolustuksensa oli työttömyys. Hän on

mielipiteiltään oikeastaan porvarillinen. Hänellä on Porissa valkoisia

sukulaisia, jotka voivat sen todistaa. Hän katuu erehdystään. Hän

koettaa olla varma ja huoleton, jolla ei ole syytä mitään pelätä,

mutta hänen varmuutensa on tehtyä. Ei pääse vapaaksi, ennenkuin hänen

antamiensa tietojen todenperäisyyttä tutkitaan.

Tuodaan eteen nuori ruotsia puhuva nainen, joka on vangittu

Kaartinkasarmissa. Hänkin on kirjaltaja, ja kun ei ollut mistä elää,

meni siivoojattareksi kasarmiin. Ei hän ole "mikään huono nainen".

Mene tiedä. Hän itkee ja vapisee. Hänet vapautetaan sillä kertaa sillä

perusteella, että hän ei voi olla mikään yhteiskunnalle vaarallinen

henkilö.

Samoin vapautetaan nuori mies, sairas ja surkea, joka saa todistetuksi,

että hän ei ole kantanut kivääriä. Siellä on useita siistejä ja

kasvoista ja esiintymisestä päättäen kunnon työmiehiä. Ne eivät ole

olleet aseellisesti mukana, mutta nähtävästi mukana jossain virastossa.

Tutkijat näyttävät usein olevan pahassa pulassa, mitä tehdä. Useimpien

asia lykätään, harva voidaan vapauttaa.

Tuodaan sisään suuri, komea, mustaverinen mies, tyypillinen

punakaartilainen, jolla on kaartin kinttukääreet ja ruskeat patiinit.

Tuo nyt varmaan vastaa röyhkeästi: "Kyllä minä olen kivääriä

kantanut ja vastaan puolestani." Hänellä on sormi kääreessä ja on

siis ilmeisesti ollut taistelussa mukana. Niin hän on ollutkin ja

haavoittunut hän myöskin on. Hänet otettiin ja vietiin junaan, jossa

pistettiin kivääri käteen. Ei olisi mitenkään antanut luonto myöten

siihen tarttua, sillä ei ole koskaan elämässään pyssyä käsitellyt. On

antimilitaristi, ei hyväksy sotaa minkäänlaista, on rauhan mies. Hänet

vietiin Muolan rintamalle. Ennenkuin lähti ampumaan toisia, ampui itse

itseään käteen ja pääsi vapaaksi. -- Pidätettiin edelleen.

Tutkijoilla ei toistaiseksi näyttänyt olevan varmoja ohjeita, ja

minunkin siellä ollessani saapui uusia määräyksiä, jotka rajoittivat

heidän ennen saamiaan valtuuksia. Alussa lienee niitä ajateltu jotenkin

laajoiksi siihen nähden, että tutkijan harkittavaksi jätettiin vangitun

vaarattomuus yleiselle turvallisuudelle. Vaan eikö liene tarpeeksi

luotettu tutkijain tarkkanäköisyyteen ja ihmistuntemiseen, koska

vaarattomuuden mittapuuksi sitten asetettiin, oliko vangittu tavattu

tai todistettu kantaneen asetta. Vangit saivat vedota todistajiin,

joiden tietysti täytyi olla luotettavia porvareita. Semmoisten

todistusten nojalla useita vapautettiin, mutta myöskin syytettiin ja

pidätettiin.

Sain sen vaikutuksen, kuin tässä olisi tulossa huikea prosessi,

aivan ylivoimainen tehtävä, josta porvarillisen yhteiskunnan on

oleva aivan mahdoton selviytyä, vaikkei noudatettaisikaan tavallisia

oikeudenkäynti-menettelytapoja. Ovathan nämä vuohet ja lampaat ihan

yhdenkarvaiset ja sotketut pakko-otonkin kautta niin yhteen, että

selvitteleminen on suorastaan mahdoton. Ja kun näin Helsingissä, mitä

sitten koko maassa? Siinä menee kevät ja menee kesä ja tulee syksy,

ennenkuin harvakaan seula on ehtinyt erottaa jyvät ja ruumenet.

Minusta tuntuu kuin toistaiseksi olisi tyydyttävä toimenpiteihin, jotka

takaavat yhteiskunnan turvallisuuden, sen, ettei kapina uudestaan

puhkea. Se ei olisi voinut koskaan puhjeta, jos valkoisilla olisi ollut

aseita ja ryssät olleet maasta poissa. Nyt on valkoisilla aseita ja

ryssät ovat poissa. Kun olisi päästy rauhallisempiin oloihin, olisi

ollut aika käydä ottamaan kiinni ja rankaisemaan suurimmat syylliset ja

varsinaiset rikolliset. Ja kun suurimmat syylliset kuitenkin ovat ja

kai tulevat olemaan saavuttamattomissa rajan takana.