*

Venäläiset tällä hetkellä.

Tämä päivä päättyi minulle sangen merkilliseen elämykseen. On

annettu määräys, että ainoastaan ne venäläiset, jotka voivat esittää

suosituksen joltain luotettavalta henkilöltä, saavat jäädä maahan,

muut toimitetaan rajan taa. Eräs kirjailija ja tiedemies, johon

kapinan aikana tutustuin, tulee minulta sitä pyytämään ja saa sen ja

voi luultavasti toistaiseksi jäädä tänne. Omassa maassaan odottaisi

häntä vankila, mahdollisesti kuolema. Onhan maailma hiukan muuttunut,

kun kadetti, Kerenskin mies, entisen suuren ja mahtavan Venäjän

kansalainen...! Hän oli kovin kiitollinen minulle, minä ehkä vielä

enemmän hänelle.

Näitä tämmöisiä oli maaherran virkahuoneen eteinen ja rappukäytävä

täynnä, nöyriä, hätääntyneitä. Millä tavalla he maksanevat meille

velkansa vieraanvaraisuudestamme ja asyylioikeudestaan? Toivottavasti

he kerran tahtovat ja voivat sen tehdä. He saavat kiittää Suomen

itsenäisyyttä hengestään.

Keskiviikkona 17 p:nä huhtikuuta.

Kansantalo ja sen henki.

Kansantalo Siltasaarella on -- tunnustan sen suoraan -- aina herättänyt

minussa sekavia tunteita.

Miksi on työväentalo rakennettu kuin miksikin ritarilinnaksi? olen

usein kysynyt. Olen sitä ja sen läheisyyttä miltei kammonut, vaikka

olisin tahtonut suhtautua siihen kokonaan toisin tuntein. Seisoihan se

siinä kuin mikä keskiajan ryövärilinna salmen rannalla, sillan korvassa

kahden valtakunnan rajalla. Siitä voitiin hyökätä ja puolustautua. Se

hallitsi ympäristöään, vartioi kulkuteitä köyhälistön maasta muuhun

maahan, jakoi kansan kahtia, käski ja määräsi, valmiina valloittamaan

ja kukistamaan.

Toisina hetkinä, ymmärtämyksen ja sovittelevan mielialan hetkinä,

se esiintyi minulle toisenlaisessa valaistuksessa. Olen ollut

näkevinäni, olen _tahtonut_ nähdä siinä kirkon ilman ristiä, aatteen

kirkon, kansanvallan pyhäkön, yhdenvertaisuuden ja veljeyden siteiden

takojain työpajan. Ne aatteet, jotka työväen liikettä elähyttivät,

joita se parhaimmillaan ollen ajoi, olivathan ne olleet muidenkin,

meidänkin, koko sen polven, johon kuulun. Ne olivat suomalaisuuden

miesten suusta kuuluneet Töölön lahden toisella rannalla paljoa ennen

kuin työväen liikettä ja sosialismia oli olemassakaan. Kaisaniemen

rannoilla ja sen vanhan ravintolan parvekkeilla ja verannoilla ja sen

riippuoksaisten koivujen alla oli suomenmielinen ylioppilasnuoriso

aina Snellmanin ajoista asti niiden palvelukseen vannoutunut.

Paljonhan siellä haaveiltiin ja paljon puhuttiin tuuleen, mutta paljon

niitä aatteita hiljaisessa työssä toteutettiinkin. Suomalaisuuden

asia ei ainakaan meikäläiselle polvelle enää ollut vain kieliasia,

ei virkakieliasia, ei kulttuuriasia ahtaammassa kirjallisessa

merkityksessä, vaan myöskin yhteiskunnallinen kysymys. Tahdottiin

kansallistuttaa ja kansanvaltaistuttaa virkamiehistö, parantaa köyhän

kansan asemaa, ja tästä polvesta nousivat ne, jotka todellakin ovat

saaneet aikaan jotain, uudistuksia ja parannuksia, kaiken, mikä

suinkin oli mahdollista. Näytti kuin työväenliikkeen olisi pitänyt

olla ja olisi se voinutkin olla suoranaista jatkoa suomalaisuuden

liikkeelle. Suomalaisuuden liike radikaalisemmissa haarautumissaan

yhteiskunnallisella ja taloudellisella alalla tarkoitti melkein

yksinomaan köyhän kansan parasta, oli mitä demokraatisinta ajatella

voi. Se se lopulta vei sen haaveiden ja kansanvaltaisten ihanteiden

pisimmille perille, yksikamariin, jota pitemmälle ei enää voitu päästä.

Se kamari oli sen hengen tuote, ja siinä Kaisaniemen ajan traditsiot

puhkesivat lopulliseen muotoonsa. Ja sen hengen olisi luullut pitävän

voida elähyttää niitäkin, jotka olivat rakentaneet työtalonsa lahden

toiselle puolelle, Siltasaareen. Koetin ja tahdoin viimeiseen saakka

uskoa, että tuo rakennus uhmaavista torneistaan ja uhkaavista

muureistaan huolimatta ei ollut ryöväriritarien linna, vaan

rehellisten, vilpittömäin, tervejärkisten työntekijäin talo, heidän

aatteidensa (ja meidän aatteidemme) ajajien työtupa, jossa tehtiin

tasaisen parlamenttaarisen kehityksen mukaista reformityötä, otettiin

aloitteita eduskuntaa varten sen kautta laillista tietä toteutettaviksi.

Ja kai sitä työtä siellä Kansantalossa osaksi tehtiinkin. Varmaankin

puhuttiin siellä monta asiallisestikin herättävää, aatteellisesti

sytyttävää, vilpitöntä, kansan parasta tarkoittavaa sanaa, ainakin

ensi aikoina. Mutta ennen pitkää muuttui työväen asian ajamisen

henki, kai jotakuinkin samoihin aikoihin kuin kohosi se linna, joka

nyt on raunioina ja jonka sen henki tuhosi. Tasaisen, laillisia

teitä maaliinsa pyrkivän kehityksen henki muuttui kumouksellisuuteen

kiihoittavaksi, luokkavihaan ja luokkataisteluun, valloitus- ja

anastussotaan yllyttäväksi. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremman

vallan sai linnan muurien sisällä se henki. "Kussa on jumalan

kirkko, pirun on kappeli lähellä", sanoo sananlasku. Työväen talon

välittömässä yhteydessä, sen läheisessä naapuruudessa on "Työmiehen"

toimitus. Valppaan ja hänen miestensä basillipesä levitti tartuntaansa,

kiihoitti, yllytti epäluuloon ja vihaan valheella, väärennyksillä,

totuutta salaamalla ja polkemalla. Kaikki, mikä päärakennuksessa

suurissa kokouksissa ja järjestöissä päätettiin ja toteutettiin, oli

uhkunut paavin ja hänen punaisten kardinaaliensa salaisista kammioista.

Mikä "Työmiehen" henki on ollut, sitä ei tarvitse tässä johtaa

mieliin. Se sai oikeauskoisen seurakunnan lopulta siihen, että

kaikki muu maailma linnan ympärillä oli vihollismaata, joka oli

valloitettava, kaikki muu kansa viholliskansaa, joka oli hävitettävä,

tuhottava. Missään muualla kuin siellä ei ollut, ei saanut olla

ainoatakaan työväen asian ystävää, ei mitään hyvää tahtoa köyhälistön

tilan parantamiseksi. Olipa porvarillinen, ei-sosialistinen aloite

kuinka vilpitön, kuinka laajalle tähtäävä tahansa, se leimattiin

vahingolliseksi, ainoastaan epäluuloa ansaitsevaksi. Mieluummin

ei mitään siltä taholta kuin kuinka paljon tahansa. Ei mikään

vapaaehtoisesti annettu kelvannut, kaikki oli saatava väkisin,

pakottamalla, tuotava linnaan kiristettynä tai väkisin vallattuna

saaliina; vasta semmoisena oli sillä jotain arvoa. Paljoa ennen, kuin

verinen valtaus pantiin toimeen, siihen tässä talossa valmistauduttiin.

Työväen talolla koulittiin ja harjoitettiin ne kiihoittajat, ne huovit,

jotka sieltä komennettiin kiertämään maita mantereita kaukaisimpia

metsäkyliä myöten, värväämään mieliä veristä vallananastusta varten.

Luotiin rautaisen luokkakurin sotilaallinen henki. Kun tämä henki

oli luotu, loi se punakaartin. Kansantalo muuttui sen kasarmiksi.

Sillä kaartilla ei ollut aavistustakaan rauhallisen parlamenttaarisen

menettelyn hengestä, niistä tarkoitusperistä ja päämaaleista ja

toimintatavoista, jotka olivat olleet työväenliikkeen aatteen henkisen

äidin. Äiti ei tuntenut poikaansa eikä poika tunnustanut äitiään.

Enhän ole voinut olla kuulemassa kaikkea sitä suullista

kiihoitusta kumoukselliseen toimintaan, jota tuossa kansanvallan

linnassa on harjoitettu. Tiedän kuitenkin, että siellä Suomen

itsenäisyysjuhlissakin venäläiset anarkistit suomalaisten toveriensa

tulkitsemina ovat saaneet suositella oman maansa menettelytapoja

meikäläisenkin porvariston pään menoksi: hirttonuoraa ja kaulan

katkaisemista -- nuorten sunnuntaipukuisten tyttöjen hyväksyen

hihittäessä. Se henki siinä talossa on vallinnut jo kauan.

Bolshevikkien oli helppo pistää tuli sen tappuroihin.

Nyt on tämä linna raunioina. Siitä ei jääne montakaan kiveä kiven

päälle. Torni on luhistunut, välikatot puhki, seinät seisovat,

mutta näyttää siltä, kuin hiukankin kovempi tuulenpuuska voisi ne

kukistaa. Ainoastaan perustus ja alikerros ovat jälellä. Mitä niille

rakennettaneen, sen tietäköön tulevaisuus, mutta entisentapaista linnaa

sille sijalle ei tule koskaan kohoamaan.

Se henki, joka tähän taloon pesi, pysyi siinä viimeiseen hetkeen

saakka. Se oli savustettava siitä ulos. Ja se savustettiin -- niinkuin

Turunkasarmin palon kanssa _sen_ henki, venäläinen veljeshenki.

Omituinen kohtalon surkea opetus, että molemmat melkein samaan aikaan

suistuivat samaan tuleen.

Ei ollut saksalainen pommi se, joka sai aikaan Kansantalon hävityksen.

Se sortui omaan henkeensä, vihansa, yllytyksen, katkeruuden ja valheen

kiroukseen. Siitä kylvöstä aiheutui aivan välittömästikin sen pommitus.

Vielä viimeiseen asti johtajat, jotka itse olivat lähteneet saksalaista

pakoon, uskottelivat, että hän ei ole saapunutkaan. Jos mieletön ja

hyödytön vastarinta ei olisi jatkunut, jos työväen talon äskeiset

isännät, kapinan johtajat, eivät olisi lähettäneet tänne viimeistä

kiihoittajaansa, olisi talo säilynyt. Ehkä tahdottiin tällä viivyttää

kapinan kukistajaa vielä hetkinen, jotta itse päästäisiin hiukkasta

pitemmälle pakenemaan. Työväen liikkeen taktiikan turmiollisuus teki

siinä viimeisen rikollisen, tyhmän, tolkuttoman tekonsa. Pimitys

korjasi viimeisen satonsa kuolleina ja haavoittuneina. Vielä kuolemansa

edellä loihdittu kansa teki kuin hypnotisoituna, vaistomaisesti, niitä

liikkeitä, joita sen noidat olivat sille opettaneet. Se ei osannut

muuta, ei ymmärtänyt muuta, ei uskonut muihin kuin pettäjiinsä ja

pimittäjiinsä. Ruumis reuhtoi, mitä henki käski.

Siinä nyt harhailee tämän hengen pettämä kansa kotinsa raunioilla

niinkuin muinoin eräs toinen kansa maan tasalle jaoitetun temppelinsä

raunioilla. Roomalaismallinen kypärä päässään vartioi sotilas portilla.

Suuri osa tästä kansasta värjöttelee tällä hetkellä vieraalla

maalla. Viaporin äsken vielä venäläisissä kasarmeissa, syylliset ja

syyttömätkin. Kuvittelin kerran tätä saarta toiseksi seurasaareksi,

kansan sunnuntaisaareksi. Tulikin sen tyrmäsaari.

En tiedä, millä silmällä he katsellevat ja millä mielellä he

muistellevat oman harhaantumisensa, eksytyksensä ja typeryytensä

näkyväisintä tulosta. Ottanevatko opiksensa ja milloin? Ehkeivät

vieläkään, ehkeivät koskaan. Yksi ehkä itkee, toinen ehkä jo katuu,

mutta varmaankin kolmas yhä kiukuttelee ja hautoo kostoa. Olen

nähnyt vankijonoissa alasluotuja katseita, mutta yhtä usein uhmaavia

ilmeitä. Olen nähnyt naisten saarnaavan "Työmiehen" tekstistä vielä

vankien kuletuslaivankin kupeella Eteläsatamassa. Ullakoilta ammutaan

edelleenkin. Aseita tavataan palvelijattarien vuoteista ja niitä

leivotaan Viaporin vankien kakkuihin. Vanha vihan henki vielä elää,

kosto kytee, oltaisiin kai valmiit aloittamaan uudestaan, jos suinkin

voitaisiin.

Mutta tässä maassa ei saa tapahtua toista kertaa, että työväen asiaa,

että mitään asiaa, käydään ajamaan venäläisten aseiden avulla,

yleensä minkään aseiden. Puukon puristajan ranteeseen on nyt ja aina

tartuttava niin nopealla ja lujalla otteella, niin voimakkaalla

vastapuristuksella, että sormet samassa oikenevat ja ase putoo

ainaiseksi. Meikäläinen puukkohenki, takaa väijyvä sissihenki, jota

tämä työväen villitsijäin kapina oli alkaessaan ja jommoisena se yhä

jatkuu, on karkoitettava kansan sielusta.

Mahdettaneenko se saada sieltä lähtemään ja miten?

Kansantalo on rakennettava raunioistaan uuteen kuntoon, kokonaan

toiseen tyyliin ja toista tarkoitusta varten. Siihen on sijoitettava

opisto sosiaalisen sivistyksen, yhteiskunnallisen ja valtiollisen

kasvatuksen antamista varten. Siltasaareen, porvaristoa ja työväkeä

tähän asti erottaneen pitkän sillan päähän, ei saa enää rakentaa

linnaa, joka erottaa kaksi maailmaa, uhaten toista toisella, vaan

asema, joka välittää liikettä toisesta toiseen, keskusasema, johon

kaikki demokraatisen reformityön johtolangat yhdistetään totuuden,

ymmärtämyksen ja isänmaallisen työn hengessä, tekemään kaikinpuolista

työtä köyhälistön valistamiseksi ja sen tilan parantamiseksi,

johtotähtinä Kaisaniemen ajan ja sen jälkiajan edistysmielisen

suomalaisuuden ihanteet, sekä päämääriin että keinoihin nähden.

Haavetta, utopiaa! Ei tämä kansa muka osaa rakentaa eikä rakastaa,

se osaa vain hävittää ja vihata. Olkoon. Opetettakoon sitä sitten

edelleenkin vihaamaan, uudessakin talossaan, jos niin välttämättä

täytyy. Mutta vihaamaan omaa vihaansa, vihaamaan niitä, jotka ovat

sitä siihen kiihoittaneet ja edelleen ja vastedes kiihoittavat.

Lietsottakoon siinä ikuista vihaa sille punaiselle hengelle, joka on

ollut "Työmiehen", sen Valppaiden, Mannerien, Tokoiden, Haapalaisten

ja Rantamalain henki. Sama se, jos edes tämän väärän kautta päästään

siihen suoraan, mihin pyritään.

Mutta kaikesta huolimatta ja kaiken uhalla minä sittenkin uskon, että

tämä kansa osaa ja tahtoo muutakin kuin kumota, kostaa ja vihata...

Elköönkä missään tapauksessa vihan ja koston henki pääskö leviämään

saaresta sillan yli. Sillekin vihalle, valkoisellekin vihalle ikuinen

viha!

Lauantaina 20 p:nä huhtikuuta.

Homo homini lupus.

En ole näinä päivinä enää tehnyt muistiinpanoja, niinkuin tähän

asti. On parempaakin tekemistä, on työtä tosissakin. Sanomalehdet

ovat sitäpaitsi niin täynnä tapahtumia, ja ulkona kohtaa niin paljon

vaikutteita, että lyhyetkin mietteet niiden johdosta ovat mahdottomat.

Ajatus pysähtyy ja kynä herpautuu niistä suunnattomista rikoksista,

ryöstöistä ja ilkitöistä, jotka nyt pääsevät päivän valoon. On täällä

niistä jotain tietty, mutta eihän läheskään sinnepäinkään. Surkeinta

ja hirveintä tässä on, että niitä nähtävästi ei voi panna ainoastaan

yksityisten ammattimiesten laskuun. Tällä hetkellä on mahdotonta

sanoa, missä määrin työväenluokan paremmatkin ainekset ovat tai

eivät ole olleet mukana, jollain tavalla, ainakin vaitiolollaan ja

passiivisuudellaan hyväksymässä, ja myötävaikuttamassa. Ja se ei voi

enää olla vain tartuntaa, se on elimistössä itsessään piillyttä ja

siinä sisäisesti kehittynyttä ja _siitä_ puhjennutta. Turhaa on siitä

syyttää vain ryssää ja yllytystäkään. Se on niin toivotonta, ettei

jaksa etsiä syitä, ei ajatella parannuskeinoja. Lähimmät yhteiskuntaa

suojelevat ja sen tulevaa turvallisuutta takaavat toimenpiteet eivät

liene löydettävissä muusta kuin leikkauksesta ja eristämisestä.

Vankileirit ja kuolemantuomiot -- siihen on nyt tultu. Mutta ei näytä

kaikki tulevan käymään koston tunteesta vapaan tuomarin tyyneydellä ja

puolueettomuudella. Oikeuden jakajan vaaka vaappuu ja miekka huitoo

hermostuneissa, kiihtyneissä käsissä. Aivan nuoret ja "keltaiset"

toimivat tunteidensa valtuuksilla. Humanistit ja armahtajat, vaikka

saisivatkin sydämensä parhaat tunteet itsessään puhumaan -- mihin usein

pääsee vain suurin ponnistuksin -- eivät saisi sen ääntä kenenkään

kuuluville. Nyt kulkee yli maan rangaistusretkihengen ukonilma ja

raesade. Mikä tapahtuu, se tapahtuu sitäpaitsi esiripun takana, jota

sanomalehdetkään eivät nosta. Vasta historia sen nostanee ja sen

olkoon, ja tulee olemaan, puolueeton tuomio myöskin tuomareista.

Tunnen, etten tällä hetkellä voi yrittääkään mitään ennakkoarvostelua,

vielä vähemmän tuomiota, toiminnasta puhumattakaan. Olen ulkonaisesti

vapaa, mutta sisäisesti yleisen mielipiteen vanki. Olen sentähden

täydellisesti herpaantunut henkisesti ja ruumiillisesti. Miksi en ole

voimakas kuin Simson, ja mikseivät kaikki, sekä ne, jotka tunnustavat

Dagonia, että ne, jotka tunnustavat Jahvea (joilla ei lie ollut

suurtakaan erotusta), ole ympärilläni, koko tämä punainen Suomi ja

tämä valkoinen Suomi, jotta yhdellä nykäisyllä saisin haudatuksi

tämän kiihkoisan ja kostoisan ja intohimoisen ja sisäisesti sokean

yhteiskunnan yhdessä itseni kanssa sen temppelin raunioihin, joka

kerran kuitenkin kukistuu. Minä luulin, että kasvatustyö, opetustyö,

herätystyö voisi alkaa heti, että avustuksen, säälin ja kristillisen

rakkauden suuri, lämmin tunnelaine löisi harhaantuneita, petetyitä ja

ymmärtämättömiä vastaan, heitä huuhtoakseen heidän likaisimmillaan

ollessaan, ei pois, vaan puhtaaksi. Mutta minä en näe siitä enkä sen

tarpeellisuudestakaan ainoatakaan julkista ilmausta. Sanomalehdet

lyövät alas sen tunteen, niin pian kuin sitä edes epäilevätkin olevan

nousemassa. En viitsi esittää näytteitä. Ne ovat siellä ja ne tulevat

sieltä kyllä aikoinaan esiin.

Enkä minä heitä osaa heitäkään tuomita. He kai toimivat vilpittömästi

_sen_ oikeudentuntonsa mukaisesti, mikä _heillä_ on. He eivät ymmärrä

eivätkä ennen kaikkea _osaa_ muuta. Ei nämä enemmän kuin nuokaan. Kuka

se olikaan, joka kerran kauan, kauan sitten sanoi: Herra, anna heille

anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät, ja joka käski rakastamaan

vihamiehiäänkin? Taisi olla ja olikin suuri haaveilija, joka vain vähän

aikaa maan päällä vaeltaen ei oppinut tuntemaan ihmisiä ja heidän

sielujansa eikä vaistojansa, eikä siis ole voinut vaikuttaa heihin,

saada heistä pois sitä, mitä he oikeastaan ovat, -- ei enemmän kuin sai

kulutetuksi vuorta se tarun lintu, joka kerta tuhannessa vuodessa sitä

siivellään kosketti. Se raakalaisvaistojen vuori seisoo yhä kaikkialla

maailmassa taivasta uhmaten, rapautumatonna graniittimöhkäleenä. Tällä

maailmalla on omat lakinsa, oma siveysoppinsa ja oikeudentuntonsa,

jotka käskevät olemaan ja tekemään maailmassa maailman tavalla

tai maailmasta pois. Se ristiinnaulitsee rinnakkain ryövärinsä ja

vapahtajansa.

En ole taaskaan pitkästä ajasta ymmärtänyt niin hyvin kuin nyt

erakoita, jotka pyrkivät korkeille vuorille ja luostareihin ja

erämaihin, ei päästäkseen itse rauhaan, sillä sitä he eivät sielläkään

saa, vaan nähtyään ja lopullisesti todettuaan, että heillä ei

kuitenkaan ole täällä mitään tekemistä. Sillä _homo homini lupus_. Ja

niinkö pitänee olla? Jos ei susi syö sutta, niin syöpi susi suden.

Kesyttämään toisiaan eivät ihmissudet ole kyenneet.

"Mutta, hyvä mies, täytyyhän... nehän alkoivat, nehän kävivät ensiksi

kimppuun?" -- "Hyvä, hyvä, täytyy, täytyy..." -- "Siis kuitenkin

myönnät?" -- "Minä myönnän, että _jotakin_ täytyy, mutta en, että

_kaikkea_." -- "Mitä et?" -- "En nyt jaksa enempää..."

*

Helsinki tällä hetkellä.

Helsinki käy yhä sotaisemmaksi. Pidetään suuria herätyskokouksia,

joissa vanhat valtiomiehet puhuvat kehoittaen nuoria ilmoittautumaan

sotapalvelukseen ja joissa nuoret neitoset merkitsevät tarjokkaita

kirjoihin.

Kaikilla toreilla on rekryyttien harjoitus täydessä käynnissä.

Jokainen koulu on jo kasarmi. Kaskipäisiä miehiä marssii katuja

pitkin. Ikkunani edessä rantakallioilla heittäytyvät ketjut maahan

ampuma-asentoon, nousevat, juoksevat, mätkähtävät taas mahalleen.

Marssinta on jo aika täsmällistä. Tuikeat katseet kypärien alla. Olemme

muutamassa kuukaudessa sotilasvaltio. Saksalaiset jo kasvattavat

meitä, saksalainen instruktööri kuiskaa komentosanan suomalaiselle,

joka lausuu sen ääneen. Saksalainen huomauttaa hänelle virheestä,

suomalainen ojentaa miehiä sen mukaisesti. Äsken seisoin hetken aikaa

rivin edessä Uudenkirkon urheilukentällä. Rekryyttien joukossa oli

vanhempiakin miehiä. Kivääritemput kävivät vielä miten kuten... yks...

kaks... oikeaan ja vasempaan, ja kasvolihakset ja suu ja kieli

suussa pyrkivät väkisinkin toistaiseksi tekemään seuraa. Saksalainen

aliupseeri huomauttaa jotain harjoitusmestarille, joka sen suomentaa:

"Huomio! On pidettävä kieli suussa, eikä saa irvistää." Mimikkojen

joukossa oli muuan näyttelijäkin, joka ei vielä hänkään ollut ehtinyt

tässä roolissa päästä kasvolihastensa herraksi, vaikka hän yleensä

hallitsee hyvin taiteelliset ilmaisukeinonsa.

*

"-- Kun on niin paljon sikoja."

Eräässä paikassa kerrottiin, miten "sattuvasti" eräs jonottajarouva

oli vastannut toiselle jonottajalle, työläisvaimolle, joka ei ollut

malttanut mieltään, kun suojeluskuntaosasto marssi ohi. "On siinä

nyt lahtareita!" Porvarirouva vastasi: "On lahtareita ja lahtareita

tarvitaankin, kun on niin paljon sikoja."

*

Katajanokan laituriin on ilmaantunut suunnattoman suuria saksalaisia

kuljetuslaivoja. Niillä ei ole nimeä, vaan mahdottoman isot numerot ja

kirjaimet kylessä. Niistä puretaan saksalaisen sotaväen muonaa, rehua,

sotatarpeita. Heillä on kaikki mukanaan, ovat tulleet omin eväineen ja

on niillä hiukan verran meillekin antaa. Sotamiehiltä saa ostaa leipää

40 markasta limpun. Saanee ostaa miestä väkevämpääkin.

Vankeja käytetään rantajätkinä. Niitä tuodaan laivallinen Viaporista

ja viedään sinne takaisin päivätyön päätyttyä. Miltä tuntunee avustaa

armeijaa, joka on lähdössä itäänpäin "tovereita" vastaan? Vankijonoissa

näkee miehiä, jotka yhä ovat hyvin uhmaavan näköisiä. _Henki_ ei ole

vielä läheskään sammunut eikä taida aivan pian sammuakaan. Kestää

kauan, ennenkuin tämä sukupolvi taipuu.

Alan kaivata tänne Mannerheimin talonpoikia. Niiden näkemisellä olisi

punaisiin mieliin varmasti voimakkaampi moraalinen vaikutus kuin

saksalaisilla ja herrasporvarillisella vartio väellä. Kiväärin teho on

siinä kädessäkin, joka sitä puristaa.

Torstaina 25 p:nä huhtikuuta.

Valo- ja varjopuolia.

Ei tule koskaan se, joka eli täällä puolikolmatta kuukautta punaisen

painostuksen alla, unhottamaan näitä päiviä, jotka seurasivat

vapautusta. Se on kuin lehden puhkeamisen aikaa -- ulkonaisesti. Routa

ei ole vielä sulanut, mutta maa vihertää kuitenkin -- päivän puolella.

Varjon puolella huokuu hyy ja elintarvejonot yhä pitenevät. Vankien

muonittaminen vaatii jättiläisponnistuksia niiltä, joiden huolena se

on. Viaporissa saanevat jonkun perunan ja sillin ja vähän kaalisoppaa.

Kuta enemmän heidän lukuaan täytyy lisätä, sitä vaikeammaksi käy.

Kuinka siitä ollenkaan suoriudutaan, sillä Saksan ruoka-avusta ei liene

suuriakaan toiveita? Nälkä täällä on vähän itsekullakin. Nälkä tulee

varmasti tappamaan vankileiriläisiä, ellei apua tule. Mutta mistä se

apu tulisi? Kun ladot ovat tyhjät ja karja navetassa huutaa nälissään,

on isännällä kaksi mahdollisuutta: avata ovet tai teurastaa. Tälle

ihmiskarjalle ei voida avata ovia, eikä myöskään teurastaa. Tapasin

erään vankilantirehtöörin. En tuntenut häntä ensin, niin kuihtunut hän

oli. Sanoi laihtuvansa kilon vuorokaudessa vain sen nälkäkurjuuden

näkemisestä, jota ei voi auttaa.

Mutta siitä huolimatta on mieliala, mikäli sitä kadulla voi nähdä,

miltei hilpeä. Ilma on keväinen, aurinkoinen ja lämmin. Kaikkialla

parveilee sotilaita sekä univormuissa että ilman. Siviiliherratkin

ovat univormuissa, omissa tekemissään, nähtävästi hyvinkin oman

mielikuvituksensa mukaisissa, sääryksissä, sotilaslakeissa jos

jonkinlaisissa, koettaen liikkua sotilaallisen ryhdikkäästi. Ei ole

mies eikä mikään, joka ei kanna käsivarressaan nauhaa, merkkinä

kuulumisestaan johonkin virastoon, kansliaan, komppaniaan, joissa

suorittavat yhteiskunnallista asevelvollisuuttaan. Selkärankana,

taustana ovat saksalaisten upseerien ja maasotilaiden tummanvihreät

ryhmät. Ei tietysti ainoatakaan venäläistä vormua, mutta ei myöskään

ainoatakaan slaavilaista naamaa. Ei kuulu heidän kieltänsä.

Tietysti heitä täällä on, mutta he pysyttelevät syrjässä ja

puhunevat nyt saksaa. Tämä äsken puoli venäläinen kaupunki on nyt

suomalais-saksalainen, joka soppeaan myöten. Suomi on kai joskus kauan,

kauan sitten kyllä ollut osa Venäjän valtakuntaa, mutta nyt se aika

on kuin historiallinen muisto, joka tuskin johtuu mieleenkään. Kun

se muistuu, vetäisee henkeään, ja särpäisee omaa, raitista Helsingin

kevätmeri-ilmaa keuhkoihinsa, huokaisten vapauttavan: aah!

*

Sotasanomat.

Sotasanomat ovat toistaiseksi olleet niukkoja. Ei ole ollut juuri

muita tiedonantoja kuin että sotatoimet kehittyvät säännöllisesti.

Tieto Hyvinkään ottamisesta tuli 20 p:nä ja Riihimäki valloitettiin 23

p:nä. Lahden ja Riihimäen väli on vielä punaisilla, mutta yhteys itään

on katkaistu. Pian kai on Suomen tasavallan pää yhteydessä ruumiinsa

kanssa ja vapautuneet veret pääsevät virtaamaan läpi koko elimistön.

*

Suomi ei kuulema olekaan tasavalta.

Kirjoitin tuon muutama päivä sitten. "Tasavallanko pääkaupunki?" Kuulin

melkoiseksi hämmästyksekseni erään tuttavan väittävän, että Suomi ei

olekaan tasavalta.

Mutta sehän julistettiin silloin ja silloin, eduskunnassa,

yksimielisesti? Sen vapauttamiseksihan tässä on --?

-- Jaa, se oli silloin, se julistaminen oli vain ylimalkaista,

periaatteellista laatua, sillä teolla ei ole mitään käytännöllistä

merkitystä, niin kauan kuin ei ole hyväksytty uutta hallitusmuotoa.

Vanha hallitusmuoto on olemassa, sitä ei ole kumottu. Asia on avoin. Me

voimme valita monarkkisen hallitusmuodon yhtä hyvin kuin tasavaltaisen.

-- No, onko teillä jo ehkä kuningaskin tiedossa?

-- On.

-- Ahaa, onko asia jo kehittynyt niin pitkälle? Ken hän on? Joku

saksalainen ruhtinas tietysti?

-- Tietysti. On mainittu Adolf Mecklenburgilaista.

-- Mitä hän on miehiään, kuka urohiaan?

Ei ystäväni hänestä tiedä juuri enempää kuin minäkään. Nyt muistan,

että joku kirjoittaja, oliko se nyt "Fria Ordissa", toivotti

saksalaisia tervetulleiksi astumaan "Suomen kuningaskunnan" rannoille.

Pidin sitä savuna ilman tulta, niinkuin yleensä näitä huhuja, mutta

ei näy todella olevan mitään savua ilman tulta. Onko ehkä sittenkin

olemassa Saksan kanssa salainen "lisäpöytäkirja", niinkuin "Työmies"

sanoi tietävänsä.

Vai meille siis etsitään kuningasta vieraasta maasta?

Mutta miksi?

Rupesi kaikumaan jotakin mielessäni. Rurik ja Venäjä -- kuinka se nyt

olikaan? Hain kotiin tultuani käsiini Weberin historian (sovitteli J.

R. Danielsson, suomensi Aatto S.), josta luin: "Kun vihdoinkin aseilla

tahdottiin riidat ratkaista, syntyi yhteiseksi turmioksi sisällinen

sota heimojen kesken. Siinä onnettomuudessa saatiin vihdoinkin toimeen

sovinnollinen keskustelu, jossa päätettiin sisällisen ja ulkonaisen

turvallisuuden saavuttamiseksi kutsua hallitsija heimojen ulkopuolelta.

Varustettiin lähetyskunta -- laiva (Tarmo?) suoritettiin vesille ja

tsuudilaiset veivät lähetyskunnan 'Ruotsi-Varankojen' maahan, jossa

lähetyskunta (Svinhufvud?) ilmoitti asiansa: 'Meidän maamme on suuri

ja varakas (Huom.! _meidän_ maamme ei juuri ole suuri ja varakas,

mutta voihan se siksi tulla, kun Mannerheim valtaa Vienan-Karjalan ja

Pietarin), mutta _meillä ei ole järjestystä_ (niinkuin ei meilläkään),

tulkaa meille ruhtinaiksi meitä hallitsemaan'."

Silloiset tsuudit pyysivät yhdessä muiden heimojen kanssa kolmea

veljestä kuninkaakseen, mutta yksi heistä, Rurik, siksi lopulta

tuli. Tästä tsuudien noutamasta kuninkaasta tuli lopulta _Venäjän_

hallitsija. Hän otti haltuunsa Novgorodin, hänen sukunsa novgorodistui

ja novgorodisti tsuuditkin. Mutta eihän ole sanottu, että meidän

saksalainen Rurik tekisi samoin ja että meidän kävisi samoin nyt kuin

heidän silloin.

Ottakaamme siis oppia historiasta tänäisen tarpeen varalta, elkäämmekä

huolehtiko historian huomisista.

Mutta mitä muuten sanonevat näistä tuumista Pohjan pojat ja Savon

ja Karjalan miehet, ja mitä Vaasan Kustaa, joka kai pian on täällä

"taalalaistensa" kanssa? Olisivatko he ja hän ehkä lukeneet

historiaansa jostain toisesta paikasta, esim. siitä, jossa kerrotaan

miehestä, joka _vapautti_ maansa vieraasta sorrosta ja kykeni sitten

myöskin ylläpitämään järjestystä?

Perjantaina 26 p:nä huhtikuuta.

"Armeliaisuus on verisintä julmuutta".

Olen kai osaltani pauhannut, minkä olen voinut, punaisten alkamaa

kapinaa, heidän raakuuksiaan ja julmuuksiaan vastaan. Olen noussut

siveelliseen kauhistumisen jalustalle niin korkealle kuin olen päässyt

ja sieltä jakanut oikeutta, niinkuin se minusta on ollut jaettava ja

niinkuin puhtaalla omallatunnolla myös olen katsonut olevani oikeutettu

jakamaan. Olen ollut sillä kannalla, että me valkoiset olemme syyttömät

ja että me siis voimme heittää ensimmäisen kiven -- ja myös viimeisen.

Sillä _me_ emme ole harjoittaneet julmuuksia, emme rangaisseet

syyttömiä, emme antaneet koston tunteelle valtaa, emmekä tule antamaan.

Inholla, vannoenkin, olen torjunut kaikkien meidän puolestamme

sellaiset epäilyt, sellaiset syytökset, kun niitä on minulle

lausuttu. _He_ ovat raakalaisia, aasialaisia, pakanoita, me olemme

länsimaista sivistyskansaa, eurooppalaisia, ennen kaikkea kristityitä,

armeliaisuuden, rakkauden ja humaanisuuden läpitunkemia. Ja me olemme

samalla valtiollisesti kaukonäköisiä, ymmärtäviä psykoloogeja, jotka

tiedämme, että voittomme ei saa eikä voi olla ainoastaan aseiden voitto

ruumiista, vaan myös hyvien töiden voitto sieluista ja mielistä,

joita meidän senkin nojalla tulee päästä johtamaan. Heidän tulee

kerran myöntää meistä, että joskin olimme rintamaa murtaessamme

ja taistellessamme pakosta vereytyneet olimme sen murrettuamme ja

taistelun loputtua valkoisia, valkoisia sydämiltämme ja teoiltamme,

ojentaen ritareina kätemme voitetuille ja ottaen hoitaaksemme heidän

haavojaan samalla kuin omiamme.

Ja näyttää, että voimakas virta on ollut nousemassa kantamaan näitä

ihanteita esiin. Semmoinen työ, joka tällä haavaa kiireellisimmän

tarpeen vaatimana on etupäässä yksityisen armeliaisuuden työtä,

suoritetaan hiljaisuudessa. Lienee syntynyt kansalaisten yhtymiä, jotka

tahtovat ottaa huolekseen sotaleskien ja sotaorpojen, vankien vaimojen

ja heidän lastensa viemisen pahimpien päivien yli, niiden, joille ei

ole työtä eikä ruokaa, eikä rahaa paljon muuta kuin Mannerin vääriä

seteleitä. Listoja on ollut liikkeellä avun keräämiseksi.

Luulisi nyt, että kun kristillinen, inhimillinen tunne vaatii näkemään

jokaisessa kärsivässä, rikollisimmassakin, ennen kaikkea ihmisen ja

veljen, tämä tunne saisi kenenkään häiritsemättä etsiä vastakaikua ja

panna liikkeelle voimiaan. Luulisi, että se, jos mikään, on luvallista

vapaata kansalaistyötä, ja oikeutettu vaatimaan itselleen samaa

loukkaamattomuutta kuin uskonnon harjoittaminen.

"Uudessa Päivässä" on tänään kirjoitus (nim. V. Si.), jota minun on

kyllä yhtä vaikea, vielä vaikeampi selostaa kuin "Tiedonantajan" ja

"Työmiehen" kirjoituksia; on miltei fyysillisesti vastenmielistä

pidellä lehteä kädessään. Mutta kun olen selvinnyt noista, niin täytyy

selvitä tästäkin. Onhan se historiallinen todistuskappale eräänlaisen

meikäläisen hengen ilmauksista, joka ei saa puuttua tästä kokoelmastani.

Kirjoituksen otsakkeena on: "Milloin armeliaisuus on verisintä

julmuutta?" Siinä mainitaan punaisten julmuuksista Riihimäellä ja

muualla, ja sanotaan:

"Me harjoitamme itsekin verisintä julmuutta kansaamme ja sen

tulevaisuutta kohtaan! Miten niin? -- Kiinnitämmehän huomiomme ja

aikamme armeliaisuuteen sillä hetkellä, kun isänmaa muuta vaatii."

Sitten kirjoittaja jatkaa (harvennukset ovat minun):

"Helsingin n.s. porvaristo on armeliaisuudessaan sokea. Se on valmis

hellimään ja hoivaamaan sitä tuhansiin nousevaa punaisten kätyrien

ja spioonien laumaa, _joka vielä kaksi viikkoa sitten yllätti meidät

oviemme takana kuulostellen, ja useasti ilmiantoi meitä!_ -- Tästä

joukosta kasvatamme Suomelle uuden punaisen kauhun."

"Te surkuttelette, te Suomen porvarit, avuttomia punakaartilaisten

vaimoja, perheitä, samaan aikaan, kun _nuo naiset_ leipovat aseita

vankeina oleville omaisilleen lähetettäviin leipiin, ja samaan aikaan,

kun _nuo naiset_ meidän kuultemme uhkaavat kostaa ja puristelevat

nyrkkiä ja solvaavat meitä. _Niille naisilleko_, jotka tekopyhyyden ja

valekurjuuden hahmossa, kiväärinsä äkkiä pois heitettyään, palaavat

teiltä ruokaa anomaan, käärmeen mieltä kantaen, niille naisilleko

te armeliaisuutta kansalta haette? Jos näin on, miksi ovat parhaat

poikamme lähteneet kaatumaan, kun te, lyhytnäköiset, elätätte ja

hoivaatte vain vihollista."

"Te surkuttelette naisia, mutta ettekö ole nähneet, että naisen

julmuudelle ei miehen julmuus riitä lainkaan." -- --

"Suomen hempeämieliset porvarinaiset ja Valkonauhat, minä pelkään,

että samaiset naiset voivat teidät houkutella paulaan ja pettää teidät

näennäisellä viattomuudellaan. Siksi ei aika nyt ole armeliaisuuden,

vaan pahojen töiden palkan."

"On suorastaan yhteiskunnan itsemurhaa se, että niitä joukkoja, jotka

aseissa ollessaan ovat miekkaa kantaneet maamme rauhallisinta väestöä

vastaan ja sen keskuudessa kaameita tihutöitään harjoittaneet, _nyt

elätetään_ kansan niukoilla varoilla kaikella huolenpidolla samaan

aikaan, kun omat valkeat sotilaamme saavat hyvinkin niukasti ruokaa."

"Kansan pitää nähdä rikoksen palkka, muutoin ei rikos häviä, muutoin

vain, kuten nyt, meille takanapäin nauretaan."

"Kuinka leväperäisesti on tähän asti suhtauduttu rangaistuksen

toimeenpanoon, sen ovat viime päivät näyttäneet. Ei edes ole annettu

ankaraa uhkavaatimusta sala-ampumisen lopettamisesta. _Jokaista

salamurhattua valkoista tai saksalaista kohti pitäisi heti ampua

vähintäin 10 punaisinta vankia_. Yksityiset saksalaiset ovat

ihmetelleet viranomaisten leväperäisyyttä tässä suhteessa."

"Lopputulos: Nyt ei ole aika armeliaisuuden, mikäli se ei koske

punaisten tihutöiden aiheuttamien kärsimysten lieventämistä, nyt on

aika pahojen töiden palkan."

Minua ei kummastuta niin paljon se, että on niitä, jotka joutuvat

tällaisen kiihkon valtaan, joilta pää ja kaikki sen sisältämät

käsitteet tämmöisinä aikoina menevät sekaisin. Mutta sitä minä

kummastelen, että on sanomalehtiäkin, joihin tuo mielettömyys tarttuu

ja jotka tartuttavat sitä edelleen. Sillä eihän nyt ole kysymys vain

"niistä naisista" ja "noista naisista", jotka ovat ilmiantaneet ja

kivääriä kantaneet j.n.e. Armeliaisuus tietysti tarkoittaa kärsiviä

ja nälkäkuoleman partaalla olevia yleensä. Se tarkoittaa lapsia,

kaikkien lapsia, kaikkein punaisimpienkin, ja sen täytyy saada heitäkin

tarkoittaa, äitien ja isien rikoksiin katsomatta. Ja vaikka apua

tarvitsevien ja avun saaneiden joukossa olisi puhtaasti rikollisiakin,

kaikkein punaisimpiakin, niin ei heitäkään saa yhteiskunnan oman

arvonkaan vuoksi päästää nälkäkuolemaan. Jos punaisuuden hävittämiseksi

tästä kansasta ei ole muuta keinoa kuin sillä hiljaisella tulella

polttaminen, jota on nälkään näännyttäminen, niin ei se täältä

silläkään tavalla häviä. Ja jos ei pahojen töiden velkaa kyetä muulla

tavalla perimään, niin jääköön se ennemmin perimättä. Juuri näin

kasvatetaan Suomeen uusi punainen kauhu.

Jos joku villiintynyt akka tekee kostomurhan, niin siitä on ammuttava

10 vankia! Ketä ovat nämä vangit? Heidän joukossaan on pakolla kaartiin

otettuja, on ehkä niitäkin, joita ei vielä ole edes tutkittu ja jotka

voivat olla täysin syyttömiäkin siihen, mistä heitä syytetään.

Eivätkö riitä kenttäoikeusteloitukset, joista jo alkaa kuulua?

Ruvetaanko täällä punaisten tavoin teurastamaan panttivankeja, tekemään

juuri sitä, joka on nostattanut siveellisimmän kauhumme? Meillä on

ollut punainen terrori, pitääkö meille tulla vielä valkoinenkin? Tietä

sille jo tehdään, yleistä mielipidettä siihen valmistetaan.

Jos tahdotte panna toimeen peloituksen, niin ampukaa heidät sitten

samassa kaikki, mutta elkää kiduttako nälällä.

Sunnuntaina 28 p:nä huhtikuuta.

Ei tunnu ilo ilolle.

Kai ovat juhlat ja liputtamiset ja soittajaiset tarpeen mielten

virkistämiseksi ja voittajatunteiden tulkitsemiseksi ja taisteluhengen

jatkuvaksi ylläpitämiseksi. Kai ihmisten täytyy saada ilmaista

näkyvästi ja kuuluvasti, mitä heillä on sisässään. Mutta ei minusta

ilo ilolle tunnu, en saa itsessäni riemua remahtamaan. Jos voisin

olla mukana jossain _Te deumissa_, olisi se surujumalanpalvelus. Ei

ainoastaan meidän omien vainajiemme ja sankariemme muistoksi, vaan koko

tämän kansallisen onnettomuuden johdosta. Tämä ei ollut voitto, vaan

tappio -- kaikkien, koko Suomen. Voitto veljessodassa ei ole voitto,

josta voittaja voi seppelöidä itsensä. Jos liputtaisin, liputtaisin

puolitangossa. Juhlarunot karsivat korviani. On jotain epäsoinnukasta

ja epätyylikästä tässä kaikessa.

*

Saksalaiset vieraamme.

Helsinkiläiset osoittavat tätä nykyä vapauttajia kohtaan

kiitollisuuttaan sekä julkisesti että yksityisesti. Esitelmillä

ja museoissa ja laitoksissa käyttämällä koetetaan saksalaisia

tutustuttaa meidän kulttuuriimme. Ahkerasti ja hartaasti vieraat

pyrkivät perehtymään ja syventymään siihen, mitä meillä on.

On vahinko, että heillä on varsin vähän mahdollisuutta päästä

kosketuksiin niiden suomalaisen hengen ilmiöiden kanssa, jotka

piilevät kirjallisuudessamme. Se on kaikki heille hepreaa. Kovin vähän

on suomenkielistä kirjallisuutta saksankielelle käännettynä. Olisi

välttämättä perustettava seura suomalaisen kirjallisuuden kääntämiseksi

suurille kulttuurikielille, etupäässä saksankielelle. Suomen olisi

sitäkin tietä pyrittävä kansakuntien joukkoon.

Yksityinen vieraanvaraisuus on kaikesta päättäen suuremmoinen. Harva on

se perhe, joka ei olisi ottanut hoiviinsa jotain saksalaista upseeria

tai sotilasta. Tuskin ainoatakaan, joka ei olisi pitänyt kutsuja, tai

muulla tavoin maksanut vieraanvaraisuusveroaan. Viimeisetkin vehnäs-

ja sokerisäästöt kaivetaan esiin, siihen määrin, että saksalaiset

jo alkavat epäillä, etteihän täällä mitään todellista hätää ja

elintarvepulaa olekaan. Huomaa, kuinka ihastuneita he ovat tullessaan

omalla kielellään toimeen, missä vain liikkuvat, mitä vain kadulla

kysyvät. Heitä, jotka tätä nykyä ovat maailman vihatuin kansa ja joilla

siellä ei ole ainoatakaan ystävää, joita on haukuttu barbaareiksi

ja hunneiksi, kohtaa täällä yhtäkkiä rakkaus edes yhdenkään kansan

puolelta. Näin varmaan punotaan siteitä, jotka tulevat kauan

kestämään. Herttaisia ja hyväntahtoisia miehiä. En ainakaan minä ole

tavannut heissä sitä preussiläistä töykeyttä ja itsehyväisyyttä ja

ylimielisyyttä, josta niin paljon puhutaan. Joskus vilahtaa salattu

hymy silmäkulmassa meidän neitosten ja rouvain naivisuudelle, eikähän

herrainkaan konversatsioni ole varsin henkevää, kielenkin ollessa

esteenä syvempiin otteihin sekä todessa että leikissä. Mutta tuntuu

kuin olisi heimolaisuus "gemyyttiin" nähden suurempi saksalaisen ja

suomalaisen kuin ruotsinmaalaisen ja suomalaisen välillä. Saattaa

sanoa, että välit ovat luontevan "herttaiset", ja kun tätä jatkuu,

he varmaan saavat meistä kehitetyksi ominaisuuksia, joita meissä --

piilee. Virtaahan heidän vertaan muuten meidän ylemmän luokan suonissa

ehkä enemmän kuin ruotsalaista.

Jouduin äsken sattumalta perheeseen, jossa oli kutsut. Pari kolme

meriupseeria ja yksi tavallinen sotamies, tykkimies. Upseerit iloisia,

elegantteja nuoria miehiä. Sotamies mukava, myhäilevä talonpoika.

Istuttiin ja lasketeltiin juttuja näihin aikoihin ihastuttavan

kukkurallaan olevan kahvi- ja kakkupöydän ääressä. Seurustelu

kursailematonta, niinkuin tuttavuuden solmiaminenkin. Rouvia kulkee

eilen kadulla, tulee nätti poika vastaan, hänelle kukka rintaan, käykää

meilläkin, osoite se ja se, ja tänään tuli nuori mies ja toi toverin

tullessaan. Sotamies samoin kadulta kaapattu vastikään. Yhdessä sitten

istutaan ruokasalissa -- kuitenkaan ei sotamies samassa pöydässä,

vaikkakin samat tupakat ja muut tarjoamiset. Huomenna tykkimies lähtee

itää kohti, virittää vehkeensä, suussa sikari, joita talon pikkuneiti

tunkee hänelle taskun pullolleen, ja ehkä kaatuu itse punikkien

kuulista, niitettyään sitä ennen kasan näitä venäläisiä ohdakkeita

jollain hämäläisellä vainiolla.

*

Käynti "Posenilla".

Olimme eilen vastavierailulla näiden upseerien luona. Etelä-Satamassa

odottaa sinne sekunnilleen saapuva moottoripursi. Saksalainen laivasto

on siirtynyt ulkosatamasta Kruunuvuoren selälle, jossa niitä on

useita suuria risteilijöitä. Me ajamme hirmuista vauhtia "S. M.

S. Posenin" laskuportaan viereen, jossa eiliset tuttavamme ovat

vastassa ylen kohteliaina isäntinä. Huolimatta siitä, että vieraita

otetaan vastaan yhtämittaa, jaksavat he säilyttää ystävällisen

kohteliaisuutensa kulumatonna. Ne ovat hermoa, jännettä ja terästä

joka liikkeessä. Tämä jättiläislaivakin on jännettä ja terästä.

Sen hermot ovat levossa, piilossa, rautapanssarinahkan alla, mutta

auta armias, kun ne värähtävät ja hirviö kouristaa kyntensä ja avaa

tulikitansa. Emmehän pääse kuin selkää silittämään, käyskelemään

kannella ja vähän ylimmän kannen alla, komentosilloilla ja tähystys-

ja ohjaustorneissa, emme saa nähdä, mitä uumenissa piilee, kaikkia

koneita, voimalähteitä, ammusvarastoja, joiden toiminta on keskitetty

ainoastaan muutamiin rautaputkiin, mutta aavistaa voimme, mitä kieltä

se puhuu, kun se aika on tullut ja tulpat poistetut kanunain kitain

edestä. Yksi ainoa hyvin tähdätty laukaus ja sen itsensä kokoinen

jossain tuolla taivaan rannalla vavahtaa, horjahtaa ja menee menojaan

meren pohjaan, jättäen jonkun murskautuneen kaiteen, pelastusrenkaan

tai matruusilakin kehumaan pinnalle. Ja seuraavana päivänä se yhtäkkiä

voi itse tuuskahtaa turvalleen tai painahtaa perälleen ja mennä sen

tiensä tuhansine miehineen vedenalaisen torpeedon satuttamana. Ja

siinä meni tuo miellyttävä, sivistynyt, nuori upseeri, jonka kammiossa

istumme ja juomme kahvia, keskustellen kirjallisuudesta ja taiteesta ja

hänen näytellessään meille valokuvia vaimostaan ja lapsistaan, joiden

kuvat hänellä on edessään työpöydällään ja sen yläpuolella seinässä

oma maalaamansa taiteenharrastajamaisema kotihuvilasta jossain Kielin

esikaupungissa pensasrantaisen lammikon rannalla, missä kelluu venhe ja

uiskentelee valkoinen joutsen, taustana kirkontorni. Hänellä on siitä

kuvapostikortti, siitä ja tästä laivastaan ja Kielin Schlossgartenista

"mit Universität und Kaiser Wilhelm Denkmal", jotka hän lähtiessään

pistää meille muistoksi.

Tämä maailma, tämä näiden ihmisten elämä, johon yhtäkkiä tulin

heitetyksi ja josta yhtä pian poistetuksi, on minulle siihen määrin

uusi ja outo, ettei siitä jää minulle muuta kuvaa, kuin että olin ollut

jossain yltyleensä rautaisessa, harmaassa, uinuvassa, murjottavassa,

hirmuisen lujassa ja raskaassa, joka kuitenkin kelluu veden pinnalla,

ja elää ja voi liikkua ja tuossa tuokiossa puhjeta salamoimaan ja

jyrisemään ja vavahdella joka liitoksessaan, ja jonka avulla tuo

hienohipiäinen nuori vähän hentomielinen upseeri, ennenkuin minä tässä

hänen sohvallaan olen ehtinyt polttaa hänen tarjoamansa sikarin, voisi

käväistä jaottamassa maan tasalle Nikolainkirkon ja kaikki, mitä sen

ympärille on vuosisadan kuluessa rakentunut, tai Kallion kirkon ja

Kansantalon ja koko Sörnäisten kulman. Hän tulee takaisin ja täyttää

kuppini ja sanoo: "Bitte, mein Herr", ja minä tarjoan hänelle tulta,

luullen hänen sikarinsa sammuneen. "Danke sehr!" -- se ei ollutkaan

ehtinyt sammua. Se _on_ "grossartig", se on "kolllosssal"...

Mutta oli vielä jotain muutakin, jota näin, joka oli kuin kaihi silmäni

edessä upseerin kajutassa, joka ilmestyi siihen taas paluumatkalla

moottoripurressa laivan amiraalin ja minun väliin -- erään kannella

kyyryssä istuvan, jotain messinkiä kiilloittavan matruusin katse,

kun hän kulmainsa alta loi sen meihin meidän kulkiessamme ohi. Siinä

oli jotain äärettömästi kyllästynyttä, ikävystynyttä, halveksivaa,

katkeraa, joka tuntuu yhä vieläkin pahalta, vaikka en tiedä miksi.

Sunnuntaina 12 p:nä toukokuuta.

Suomenlinnassa.

On tullut kahden viikon aukko päiväkirjaani. Kohta kai tyrehtyy tämä

kynätulva, ja taitaapa olla jo aikakin. Eikähän nämä enää ala ollakaan

_kapina-_ajan mietteitä, koska kapina on kukistettu. Vaasan senaatti on

saapunut ja Suomen senaatti kokoontunut ja eduskunta kokoontuu parin

päivän perästä. Kirjoitan tähän vielä tänä päivänä näkemäni.

Oli ihanin päivä, mitä ajatella voi, entinen vanha Helsingin

toukokuunsunnuntai, kun pyhäpukuiset ihmiset parveilivat Kauppatorilla

rientäen liputettuihin laivoihin, jotka veivät heitä merelle,

saariin ja huviretkille. Nytkin oli siellä liputettuja laivoja ja

niiden lähtöä odottavia retkelle lähtijöitä, heidän katselijoitaan

ja saattajiaan. Kaikkialla liikkui sotilaita, saksalaisia omissa

tarkasti samankuosisissa ja samanvärisissä puvuissaan, suomalaisia

mitä erilaisimmissa mielikuvitusvormuissaan, lakki ja jalkineet tuskin

monellakaan samanlaiset, ruotsalaisia, Helsingin suojeluskuntalaisia,

jääkäreitä ja Mannerheimin poikia, joita juuri on alkanut saapua

suureen vapausparaatiin. Tässä on jotain naamiohuvimaista.

Kasvonaamareita heillä ei ole, mutta täytyy tulla lähelle, ennenkuin

tuttavansa tuntee.

Tämä se on uutta, mutta samalla vanhaa, miltei muinaisaikaista.

Satamassa on vanha "Eläköön", jota ennen kutsuttiin Suomen

amiraalilaivaksi. Kiiltolakkisia hallitus- ja virastoherroja saapuu

laivaan, koko kapinan edellinen senaatti. Ne menevät sinne, suuret

herrat, ja me pienemmät, sanomalehtimiehet y.m., astumme pienempään

höyrypurteen. Vanhaa, kotoista on sekin, että viivytellään paljon

yli määräajan; saksalaiset sotilashenkilöt ovat ainoat täsmälleen

saapuneet. "Eläköön" lähtee edellä, me sen vanavedessä. _On_

juhlallinen hetki ja tunne, kun Suomen hallitus menee ottamaan Viaporia

haltuunsa, -- Viaporia! -- sillä sinne on nyt matka. Äskeisestä,

entisestä, pitkästä kylläkin, lähes kaksikymmenvuotisesta sortoajasta

ja Venäjän vallasta ei muistuta mikään -- ei mikään muu kuin Uspenski

ja Resvoin kappeli ja Katajanokan päähän uponneen kanunavenheen mastot.

Soittokunta puhaltaa amiraalilaivassa. Kuljetaan ohi Blekholman, mutta

ei käännytä ulos merelle, niinkuin ennen, kun joitain ulkomaalaisia

kongressilaisia, isäntänä Mechelin, käytiin juhlapäivällisten jälkeen

tuulettamassa Suomenlahdella, ei ohi Viaporin, sen vieraan kaupungin,

vaan suoraan sitä kohti, jonne harva meistä, tuskin kukaan, on ennen

jalallaan astunut.

"Historiallisia hetkiä" on ollut harva se päivä. Mutta tuntuu tämä

sentään niistä kaikista historiallisimmalta, kun noustaan maihin

entisen Venäjän rannalle ja Suomen sotilaita ja vapauttajia seisoo

laiturilla tekemässä kunniaa suomalaisin sanoin annetun komennuksen

mukaan Suomen valtionhoitajalle ja Suomen senaatille, ja Saksan

amiraalille ja hänen seurueelleen, ja taisi siellä olla joitain

ruotsalaisiakin upseereja ja jonkun ulkovallan edustajakin.

Kuljetaan jonkun pitkän kasarmimaisen rakennuksen alaitse, sivuutetaan

toisia kasarmeja, kirkko, Ehrensvärdin hauta. Tullaan torille, jossa

on komppania suomalaisia sotureita, oikeita sotilaita, rintamalla

olleita ja ahavoituneita. Heidän pukunsa ja ryhtinsä ei tosin ole

paraatimainen, ne ovat vähän uupuneenkin näköisiä, mutta ne ovat

meikäläisiä, suomalaisia, joita täällä ei siinä tehtävässä ole ollut

sataan kymmeneen vuoteen. Tullaan jollekin sillalle, joka yhdistää

kaksi saarta ja astutaan muurin vartta, hyvin vanhan muurin, ja

taas holvin alaitse. Vaikutukset ovat sekavat kuin romukaupassa.

Vanhaa ja uutta vierekkäin, ruotsalaista linnaholviromantiikkaa,

venäläistä kasarmirealismia kaikkein räikeintä lajia, vanhoja valleja

ja uudenaikaisia, yhtäkkiä näköala meren sinisille ulapoille,

toinen sisäsaaristoon metsätaustoineen, palanen Helsinkiä, kiiltävä

venäjänkirkon kupooli ja vähän matkan päässä suunnaton rikkaläjä.

Kunpa saisi mennä sisään, kurkistamaan johonkin noista kasarmeista ja

varastomakasiineista, -- mutta ei, siellä voisi kohdata vangit ja koko

tämä juhlatunnelma, jossa nyt _tahdon_ pysyä, olisi ehkä mennyt.

Olemmehan nyt valloitus- tai oikeastaan haltuunottoretkellä, nykyisen

Suomen puolesta virallisesti valtaamassa takaisin sitä, mikä

oikeastaan ei koskaan ole ollut meidän, vaan ensin Ruotsin ja sitten

Venäjän, mutta jonka olisi pitänyt olla meidän. Tässä kohtauksessa

on toistaiseksi varsin vähän komeutta ja juhlallisuutta, sittenkun

astuttiin maihin liputetuista laivoista. Tallustellaan jotenkin

pienessä ja kovin vähän koristeellisessa joukossa. Olisi pitänyt

odottaa siksi, kunnes Mannerheim saapui joukkoineen, ja panna toimeen

suuremmoinen paraati ja antaa koko Helsingin tulla kansoittamaan tiet

ja torit ja vallit sinä päivänä, kun Suomen lippu vetäistiin tankoon.

Mutta päivä oli kuitenkin nyt hyvin valittu, Snellmanin päivä, joten

tästä päivästä tuli ei vain Suomen päivä, vaan myös suomalaisuuden

päivä. Ja tulee se päivä toinenkin jonain toisena vuonna, jolloin

laitteet voivat olla toisenmoiset.

Edessämme kohoo korkea valliharju ja sen harjun harjalla lipputanko,

josta Venäjän lippu on liehunut toista sataa vuotta, julistaen

Suomenlahden ulapalle sen herruutta ja Suomen orjuutta. Harjulla

kuvastuvat taivasta vasten vartiasotilasten vartalot. Ryhmitymme tuon

tangon eteen, vallin alle. Soitto soi ja sen aikana nousee Suomen

lippu nousemistaan, hitaasti, arvokkaasti, aste asteeltaan vallaten

venäläiseen valliin upotetun venäläisen tangon, hulmahtaen sen huippuun

ja joukein liikkein hiljaisessa tuulessa julistaen yli sinisen ulapan,

että se ulappakin nyt on Suomen, niin kauas kuin silmä kantaa: meidän

nuo linnoitetut saaretkin, Rysskärit ja muut Porkkalaa myöten Hankoon

asti ja siitä vielä lännemmä.

Kömpii karhu kukkulalle, Suomen mies, sen valtionhoitaja,

kiiltonapiton, silkkihatuton, koruton ja rehti, lautamiesgentlemanni,

yhtä maata kuin ne sarkatakkiset sotilaat, jotka häntä ympäröivät.

Heidän ja meidän tunteet tulkiten hän julistaa:

"Nyt on Suomi vapaa. Nyt liehuu Suomen lippu tämän vanhan linnoituksen

harjanteilla. Sen muistoksi on senaatti päättänyt, että Viaporin

linnoituksen nimi tästä lähtien on oleva Suomenlinna. Älköön mikään

vihollinen koskaan kyetkö vetämään alas tätä lippua, vaan liehukoon se

tässä aina! Kohottakaamme kolmikertainen eläköön-huuto Suomenlinnan ja

isänmaan kunniaksi!"

En ollut tätä käännettä aavistanut, en, että tässä tapahtuisi

nimenkin muutos. Mutta aate oli minusta nerokkaimpia. Ruotsinlinnaa

-- Sveaborgia, Ryssänlinnaa -- Sveaborgia ei ole enää olemassa. On

olemassa Suomenlinna. Snellmanin päivänä, entisenä suurena kansallisena

nimenmuuttopäivänä muutettiin tänä vuonna vain yksi nimi, mutta se

riitti.

Noita sanoja ei lausuttu suurin elein, ei ulkonaisesti haltioituen,

mutta aate oli sisäisen innoituksen antama. Se ei ollut yksin

puhujan aate eikä hänen virkatoveriensa. Se oli kai ilmassa, se oli

tullut tuulen mukana saloilta ja kankailta, mistä olivat tulleet

ne salojen miehetkin, jotka seisoivat kunniavartiona ympärillä.

Päätös oli syntynyt ilman pitkiä puheita ja perusteltuja lausuntoja

ja pöytäkirjoja. Päätöstä Suomenlinnan nimestä ei oltu tehty

virastoseinien sisällä, ei vihreän veran ääressä, vaan vihannalla

rinteellä meren hengessä ja ulapan siinteessä. Sanotaan sen syntyneen

Eläköön-laivalla matkalla ja tehdyn vähää ennen lipun kohoamista.

Päätös on perusteltavissa ei vain tunteellisesti, vaan varsinkin

asiallisesti ja ennen kaikkea historiallisesti. Sveaborg on aina

esiintynyt sen vallan vahvimpana tukena, joka on meidän maatamme

hallinnut ja vallinnut. Linnoitusta ei rakennettu vain Helsingin

sataman suojaksi, vaan myöskin ja etupäässä ruotsalaisen vallan lujaksi

turvaksi Suomessa, voittamattomaksi puolustuslaitokseksi Venäjää

vastaan. Sen voimaan ja voittamattomuuteen luotti Suomen armeija v:na

1808 kovassa taistelussa venäläistä ylivoimaa vastaan. Kun Sveaborg

kavallettiin viholliselle, ratkaistiin sota. Luovuttamalla Sveaborg

luovutettiin Suomi.

"Venäjän vallan aikana oli Sveaborg vieras alue Suomelle. Sen harmaat

muurit tuntuivat uhkaavilta, vihollismielisiltä niinäkin aikoina,

jolloin suhde suomalaisten ja venäläisten välillä ei ollut erittäin

kireä. Suomen pääkaupungille on Sveaborg venäläisten käsissä ollut

valtiollisesti vaikeina aikoina ainaisena uhkana. Joka kerta kun

venäläiset vallanpitäjät ovat pelänneet jotain päättäväisempää ilmausta

kansamme isänmaallisesta hengestä, ovat linnoituksen kanunat olleet

suunnattuina 'separatistipesää' Helsinkiä kohtaan." Näin kirjoitti

tänään Hbl.

Tätä kaikkea ja paljon muuta samanlaista on meille ollut se Sveaborg,

jota ei enää ole olemassa. Ne olivat ne tunteet ja ne muistot,

joita sen nimi meissä herätti, jotka olivat siihen kiinnitetyt.

Ruotsalaisella ja venäläisellä Sveaborgilla ei ole ollut suomalaiselle

Suomelle mitään isänmaallisesti ja historiallisesti mieluisaa omaa

traditsiota, ainoastaan petoksen ja väkivallan painostava muisto on

meille ollut sen historiallinen nimi.

Nyt sillä linnalla on toiset tarkoitukset. "Nyt on Sveaborg

meidän", kirjoitti Hbl. "Se on Suomen vapauden ja sen pääkaupungin

turva. Kansamme tulee ylläpitämään tätä linnaa ei uhatakseen

ketään eikä hallitakseen ja vallitakseen ketään. Ainoastaan maamme

riippumattomuuden ja loukkaamattomuuden suojaaminen on tästä lähtien

oleva Sveaborgin tarkoituksena. Leijonalippu on hulmuava kevättuulessa

merkkinä uuden ajan tulosta, turvallisuuden ja onnen ajasta kovaa

kokeneelle maallemme."

_Tämän_ linnan nimeksi ei totisesti olisi voinut, jos nimien yleensä

täytyy saada jotakin tulkita ja merkitä, jäädä sen entinen. Sen nimeksi

täytyi tulla "Suomenlinna" -- uudistamaan ja yhdistämään. Minkään

muunnimisen linnan valleilla ei leijonalippu, "riippumattoman Suomen

ylväs valtiosymbooli", olisi voinut liehua hetkeäkään kauemmin, kuin se

oli siihen nostettu.

Näin minä mietin ja tunsin, sisäisesti haltioituneena odottaessani

vuoroani päästä nousemaan lipputangon luo ja puristamaan sen miehen

kättä, joka oli lausunut nuo koruttomat ja samalla niin sisältörikkaat

muutamat sanat. Minun ei olisi pitänyt mennä sinne, vaan vetäytyä

vallin taa meren puolelle, katsomaan sen aurinkoiseen kaukaisuuteen ja

kuvittelemaan, että Suomessa on nyt sisäänpäinkin yhtä rauhaisaa ja

sopusointuisaa kuin tuonne ulos.

Mutta minä menin sinne ja tapasin Svinhufvudin lipputangon juurella

mitä kiihkeimmän ahdistelun ja sadattelun alaisena, tyynenä,

hymyilevänä, vaikka kylläkin hiukan nolona ja hämillään. Hänen

kimpussaan oli yliopiston professoreita, tohtoreita -- tekisi mieli

mainita nimetkin, mutta jääköön -- jotka huudahtelivat, sähisivät:

"Se on häpeällistä! Vielä kerran on Sveaborg kavallettu -- det är

ett helgerån!" -- tämä heitettynä hänelle vasten kasvoja saksalaisen

amiraalin ja muiden ulkomaalaisten kuullen, ja omain suomalaisten

sotilasten kuullen, Suomen ensimmäisen miehen silmille, sen

valtionhoitajan.

Tämän maan sisäinen kuri ja esivallan auktoriteetti seisoo vielä

haurailla jaloilla, kun sellainen kohtaus on mahdollinen ja saa

tapahtua. Ei suotta sanonut minulle eräs entinen senaattori, intoisa

kuningasmielinen: -- "Tuosta sen nyt näkee, kuinka tarpeellinen meillä

olisi kuningas. Sellainen valtion päämiehen häväistys ei olisi ollut

mahdollinen, jos hän olisi ollut kuningas." Minäkin olen sitä mieltä,

että _jos_ meillä kuningasta tarvittaisiin, semmoinen tarvittaisiin

näiden tämmöisten maan korkeimman kulttuurin edustajain kurissa

pitämiseksi.

Lauantaina 25 p:nä toukokuuta.

Heidän jälkimaineensa.

Tämä maa on täynnä raunioita, poltettuja taloja, ryöstettyjä koteja.

Kaameaa on nähdä soraläjät sortuneiden rakennusten paikoilla sodan

jalkoihin sortuneissa kaupungeissa ja kylissä. Kauhun tunnetta

moninkertaistuttaa tieto siitä, miten tämä on tapahtunut, kuka sen

on saanut aikaan. Se ei ole sodan jälkeä, vaan murhapolttajan, oman

kotinsa mielettömän hävittäjän. Sillä olihan suuri osa hävitetystä

kaikille yhteistä kansallisomaisuutta. Ja ovathan he hävittäneet

omintakin omaansa, omia huoneitaan ja työväentalojaan, ryöstäneet

pikkutaloja ja torppiakin.

Puhtainta jälkeä heidän omilla alueillaan on kirokuukausien kulo tehnyt

eduskunnassa, josta vähää vaille puolet äsken vielä oli heidän omaansa.

Olin siellä ensi istunnossa kapinan kukistamisen jälkeen. Saattoihan

jo kuvitella, millainen olisi se näky, joka siellä kohtaisi, mutta

niin voimakkaaksi en kuitenkaan olisi osannut ajatella vaikutusta.

Siellä heitä ei ollut jäänyt kiveä kiven päälle, kaikki oli valkoinen

myrsky pyyhkäissyt, yhtä lukuunottamatta. Matti Paasivuoren läsnäolo

vain lisäsi näyn kaameutta. Tyhjät sijat hänen ympärillään ammottivat

kuin yhteinen joukkohauta jossain kalmistossa. Vasemmiston ennen niin

äänekkäällä puolella vallitsi kuolon hiljaisuus. Ei kuulunut vastausta

nimien huutoon. Yhdeksänkymmentä huudettiin, yksi vastasi. Aukinaisesta

ovesta heidän kokoushuoneeseensa ammotti tyhjä, taustana harmaa seinä,

kuin vankilan käytävän muuri.

Tyhjä vaikutti miltei aavemaisesti. Tai ei oikeastaan tyhjyys, ei se,

että ne, jotka siinä olivat olleet, olivat nyt poissa, vaan se, että

paikat olivat olleet heidän täyttämänsä. Että ne miehet vuosikausia

olivat voineet ja saaneet olla kansansa ensimmäisinä luottamusmiehinä.

Olihan heidän joukossaan eduskunnan entinen puhemieskin ja Suomen

ensimmäinen hallitusmies, senaatin varapuheenjohtaja, Manner, Tokoi, ja

kaikki muut.

Mitä miehiään he olivatkaan!

On ennenkin ollut demagogeja, kansan villitsijöitä, mutta liekö

historialla montakaan esimerkkiä tuhontekijöistä tätä meikäläistä

lajia. Niidenkin teoissa, jotka ovat kantaneet nurjaa kilpeä

omaa isänmaataan vastaan, on usein ollut jotain suurta, jotain

traagillisesti sovittavaa. Meidän sosialidemokratiamme tähänastinen

historia ei tule tietämään ainoastakaan huomatummassa asemassa

olleesta aatteen miehestä, ylevämmästä johtajaluonteesta, puhdas-

ja suoraviivaisesta henkilöstä, ei ainoastakaan suurpiirteisestä

miehestä eikä mistään suuresta, mieltä ylentävästä teosta. Noissa,

noiden tyhjäin paikkain täyttäjissä ei lopulta liene ollut monta

edes tavallisilla kansalaishyveillä varustettua miestä, mutta sen

sijaan joukko kuritushuonerikosten tielle vähitellen luisuneita:

murtovarkaita, rosvoja, pettureita yleensä ja maansa pettureita

erittäin, väärentäjiä, väärän rahan tekijöitä, pankkirosvoja -- ja mitä

kaikkea tulevat tutkimukset vielä tuonevatkaan heistä ilmi.

Mahtavina, suurisuisina he leventelivät, venyttelivät noilla sijoilla,

jotka nyt ovat heistä tyhjät. Olin kuuntelemassa ja katselemassa heitä

istuntokautena ennen kapinaa useimmissa tärkeimmissä istunnoissa.

Heissä oli minuun heti marraskuun lakon jälkeen, jolloin heidän

puoleltaan uskallettiin esittää armahdusta joukkomurhaajille ja

joukkoryöstäjille, jonkunlainen salainen vetovoima. Joka ottaa siihen

määrin lieventelevästi ajaakseen petomaisuuden ja väkivaltaisuuden

ymmärtämistä ja anteeksiantoa kuin sosialistiset edusmiehet Turun

mellakoista puhuessaan ja niiden vaikuttimia selitellessään,

mahtaa olla itsekin pedon sukua. Koetin tutkia heidän kasvojaan,

ilmeitään, ääntä ja liikkeitä ja olin välistä näkevinäni vain

outoja eläimiä, niinkuin jossakin eläintarhassa: susia, kettuja,

mäyriä, shakaaleja heille kuuluvine vaistoineen. Kuta enemmän heitä

koetin ymmärtää, heidän oman ajamansa asian hyödyn kannalta, sitä

vaikeampi minun oli selittää itselleni heidän kuuluisan taktiikkansa

tarkoituksenmukaisuuttakaan. Kun en saanut itseäni vakuutetuksi

siitä, että vallankaappauksen toimeenpano ja julkiliitto venäläisten

kanssa olisi heidänkään teokseen mahdollinen, oli minusta joka askel,

minkä he siihen suuntaan ottivat, heidän asiansa turmioon viemistä.

Nythän sen kaiken hyvin ymmärtää: salavihkaa kiiluvat silmät, vihaa

värähtelevät suupielet, kyynillisyyden, vaanivan ilvesmäisen ilkeyden,

julkeuden, ja varsinkin naisissa vaivoin pidätetyn hysteerisen raivon.

Ei ainoatakaan vastuunalaisuudestaan tietoisen miehen sanaa, ei yhtään

ylevämpää aatteellista otetta, ainoastaan onttoa mahtipontisuutta.

Helppohintaisia sukkeluuksia, hollitupa-irvistelyjä lehteriyleisön

iloksi, mieskohtaisia solvauksia, jopa ilmiantojakin. Harja aina

pystyssä porvareita vastaan, olipa asia kuinka vähäpätöinen tahansa,

ikenet aina täydessä irvessä pienimmässäkin kahakassa. Tyhmyyttä,

retestelevää omansa kehumista, itseoppineen itserakasta omahyväisyyttä,

puoliherrain narrimaisuutta ja heidän pikkuälynsä ilmausten

yksitoikkoisuutta aina samaan nuottiin toistuvissa puheissa.

Oli paha ollakseni heitä kuullessani, usein en saanut unta yökausiin

heitä kuultuani.

Siitä arvaten, kuinka he eduskunnassa esiintyivät, miten ovatkaan

he mahtaneet puhua ja toimia sen ulkopuolella, omissa suljetuissa

kokouksissaan, missä heillä ei ollut mitään julkisuuden kontrollia!

Kuinka lieneekään siellä kiihoitettu, lietsottu, väärennetty,

pimitetty, huumattu niinkuin ulvovat dervishit oikeauskoista laumaa!

Pyrkiväthän pärrytyspuheet välistä huumaamaan varuillaankin olevaa

kuulijaa, ärsyttämään vastustusvoimaisempiakin aivoja ja hermoja.

Sillä ulkonaista varmuutta ja muodollista esiintymistaitoa ja

voimasanaisuutta heillä oli ja dialektiikkaa ja valhelogiikkaa

he osasivat käyttää. Heissä oli sana-, ääni- ja eletaitureita,

vaahtosuisia, tuimakatseisia loitsijoita, toiset kylmiä hypnotisoijia.

Monen yllyttäjäpuhujan voima oli hänen itsehurmautumisessaan, omien

valeidensa uskomisessakin, ainakin niin kauan kuin sitä tarvittiin,

kunnes puhe oli päättynyt ja tehnyt tarkoitetun vaikutuksen ja

pirunpappi sai kantaa kappansa lisääntyneinä jäsenmaksuina. Nekin,

kaikki köyhän kansan kassat, ovat nyt missä lienevät siellä, missä

kassööritkin, heidän omissa taskuissaan -- jos nyt miljoonamiehet enää

semmoisista pikkusummista välittävät.

Sellaisen vaikutuksen se väki yleensä teki syrjästä katsojaan.

Heidän paikkansa eduskunnassa ovat nyt tyhjät enkä luule, että ne

ovat täydemmät heidän valitsijainsa sydämissäkään. He kehuivat usein

olevansa valmiit milloin hyvänsä tulemaan tilille "kansan" eteen.

Tehkööt hyvin ja tulkoot, omat tuomarit odottavat. Uskaltaisin antaa

heidät valaoikeuden haltuun, joka olisi kokoonpantu pelkistä punaisista.

He olivat suomalaisia miehiä. Ja kuitenkaan he eivät olleet suomalaisia

eivätkä myöskään miehiä. He turvautuivat maansa veriviholliseen. He

pidättivät hänet täällä, koettivat estää heitä menemästä, loivatpa

vielä rajan takaa toisia, kun toiset olivat menneet. Millä paikalla

lieneekään sen suomalaisen sydän, miten rakennetut sen suomalaisen

aivot, jonka tunne ja järki ei noussut tämmöistä vastaan? Olivathan he

sittenkin kaiken ikänsä tallanneet tämän maan kamaraa, hengittäneet

tämän maan ilmaa, lukeneet tämän kansan historiaa, heidän ainoa

koulutuksensa ja kulttuurinsa oli tässä maassa saatu, meidän kieltämme

he puhuivat, useimmat ainoanaan. Olihan heillä olevinaan jotain

ohjelmaa Suomen itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta. Miten heistä

saattoi tulla punaryssiä, sitä en koetakaan ratkaista muuten kuin

kieltämällä heidän suomisyntyisyytensä.

Eihän tietysti kapinan kaikkia hirmutekoja, jokaista murhaa, rosvousta,

ryöstöä ja kidutusta voi panna sen alkuunpanijain ja johtajain

yksityiseen laskuun. Ehkei heillä ollut mahdollisuutta niitä estää.

Mutta kun ne alkoivat, kun niitä jatkettiin, eivätkä johtomiehet

panneet itseään ja viime tingassa henkeäänkin vaakaan niitä vastaan,

silloin he osoittivat olevansa samaa maata kuin varsinaiset rikolliset.

Sitä paitsi heidän suoranaiseksi syykseen tuli heti ensimmäisinä

kapinapäivinä heidän aloitteestaan toimeenpantu Suomen Pankin murto ja

ryöstö ja sittemmin väärän rahan teko ja sen pakollinen tyrkyttely, --

teot, joita kriminellisempiä rikoslaki ei tunne. Puhumattakaan kaikista

muista kapinanajamiskeinoista, omien pettämisistä, valheellisista

tiedonannoista viimeiseen saakka, Suomen sopimuksellisesta myömisestä

Venäjälle. Ja lopulta kurja pako ja miljoonien maasta vienti

ryöstösaaliina sekä rahassa että tavarassa. Ei mikään aate eikä asia

vapauta sellaisia tulemasta asetetuksi tavallisten maantierosvojen

ja varkaiden tasolle. Historia on ehkä oleva ymmärtävämpi ja

anteeksiantavampi psykoloogi. Tuomitkoon se kernaasti heidätkin

käytettävinään olevien lieventävien asianhaarain mukaan. Tätä nykyä

heistä voi olla olemassa ainoastaan heidän aikansa tuomio, joka tuomio

tietysti on vain syytös, mutta tosiasiain, kumoamattomien tosiasiain

syytös.

Joka sellaisiin lainautuu, puuttuu siveellistä selkärankaa, sen

eetillisessä ytimessä on täytynyt olla vika. Kokonaisvaikutukseni tästä

koplasta -- sana on heidän omiaan -- on kaikkien heidän tekojensa

valossa, että he olivat seikkailijoita, jotka lopulta päätyivät

rikollisuuteen, vailla alkeellisinta oikeuden- ja kunniantuntoa,

luihuja, pelkureita, kapteeneja, jotka, sen sijaan että viimeisinä

pelastautuisivat, jättävät laivansa ensimmäisinä antaen sen upota

niiden kanssa, joita itse ovat houkutelleet mukaan, ja vielä

yhdennellätoista hetkellä uskottelevat, ettei mitään vaaraa ole edes

olemassakaan. Jos he olisivat olleet toista rotua, olisivat he astuneet

esiin ja sanoneet: "Me olemme oikeat ja ainoat syylliset, ottakaa

meidät, vapauttakaa muut" -- silloin olisi kapinan loppusuoritus ja

siinä toimineiden tuomio voinut olla toinen.

Mutta kaikki oli heissä niin pientä, niin alhaista, niin -- vaan mitäpä

kasata enempiä sanoja...

Sellaista joukkoa se yleensä oli, tai sellaiseksi se ainakin tuli.

Ja heidän käsiinsä oli kokonainen kansanluokka kerran pannut

tulevaisuutensa asian ajamisen, uskonut kohtalonsa ohjat. Siihen sitä

ei ollut saanut mikään ulkonainen pakko, ei väkivalta eikä asevoima,

vaan tämän luokan herkkäuskoinen, lapsellisesti luottavainen vapaa

valinta. Suomessa ei ennen ole ollut demagogeja, mutta sitten niitä

tulikin yhdellä purkauksella kaikkien aikojen edestä.

Että ne saivat tilaisuuden ja mahdollisuuden täällä tehdä sitä jälkeä,

minkä tekivät, on ehkä kaikista kaameinta -- sana pyörähtää vähän väliä

kynääni. Ja samalla peloittavinta vastaisuutta ajatellessa. Nuo kansan

silmän kääntäjät, sen järjen pimittäjät, sen hengen haltijat, sen

loitsijapaholaiset vielä elävät. Ja vaikkeivät he itse enää pääsisikään

tänne noitarumpujaan päristämään, on taito varmaan jo periytynyt.

Heillä tulee olemaan oppilaita ja seuraajia. Ei vihan ja kiihoituksen

henki ole kuollut. Se elää verissä, sitä verta ei ole voitu eikä voida

vuodattaa kuiviin, vaikka tänne jääneiden pikkunoitain ja heidän

uhriensa suhteen pantaisiin toimeen kuinka ankara prosessi tahansa.

Vaikka otettaisiin oikeudentunnon tyydyttämiseksi kuinka monen tahansa

fanatikon ja henkisen tasapainonsa menettäneen henki, ei semmoisella

katkaista muuta kuin ohdakkeen kukka: juuret jäävät ja rikkaruoho

versoo, niin kauan kuin maaperä pysyy entisellään. Kyllä nälkäinen

Sörnäinen pitää huolen siitä, että yllyttäjäpapittarien seurakunta

ei vähene. Vaikka valpurimessuja ei enää päiväiseen aikaan voidakaan

pitää Mäntymäellä ja vaikka noita-akat suljettaisiin millaisten telkien

taa, kyllä ne öiseen aikaan löytävät luutansa ratsastaakseen niiden

selässä kahareisin ullakoille ja sieltä hiipiäkseen kellarikerroksiin

käärmepatojaan kiehuttamaan. Sen keiton syöjiä ja syöjättäriä synnyttää

paremman ruumiillisen ja henkisen ravinnon puute.

Siitä puutteesta, jota me parempitietoiset tähän asti olemme osanneet

niin huonosti poistaa, on tämän kansan hengen tauti alkuisin, se se on

jättänyt sen alttiiksi kotoiselle ja rajantakaiselle tartunnalle.

Ei tässä auta sotaoikeudet, ei sensuurit eikä diktatuurit, armeijat ja

monarkiat.

On kysymys, kapinan uhreihin nähden, henkisesti vajanaisista, sielujen

sairaalloisista ilmiöistä.

Sellaiset tarvitsevat sielun lääkäreitä eikä kirurgeja, hoitoa, ei

leikkausta.

*

Missä on se luonnonlääke, ne luonnonparantajat, jotka ajavat

elimistöstä myrkyn, minkä myrkkymiehet siihen ruiskuttivat? Onko

heidän omasta piiristään tuleva ne lääkärit joihin he luottavat?

Kuinka saadaan nuo tyhjät tuolit täytetyiksi miehillä, jotka kykenevät

_rakentamaan_ kaiken, minkä nuo ovat _rikkoneet_? Sillä kerran kai

nekin ovat täytettävät.

Se on yksi nykyhetken monista kiireistä ratkaisua odottavista

kysymyksistä. Siihen ei voi tällä hetkellä mitään vastata. Ja

sentähdenkö nuo tyhjät tuolit, nuo elävien ruumiiden haudat

vaikuttanevat niin aavemaisesti. Kalmiston pelko ei aina ole vain

taikauskoisen tunnelmaa.

Jouluaattona 24 p:nä joulukuuta.

[Vaikka tämä kuvaus ei varsinaisesti kuulukaan kapinanaikaisiin, otan

sen kuitenkin kokonaisuutta täydentävänä mukaan, se kun on puhjennut

mielialoista, jotka kirjoittajassa vallitsivat jo siihen aikaan, kun

edellä olevat mietelmät ja tunnelmat kirjoitettiin.]

"Nälkä on punikki."

Olin elintarpeidenkeruu-retkellä ja olin saanut täyden repun, kooten

kilon sieltä, toisen täältä, lompakon laihtuessa melkoista näkyvämmin

kuin reppu lihoi. Olihan olevinaan vähin tunnonvaivojakin, että rikon

taas lakia minäkin, mutta kun muutkin rikkoo ja kun ne kuitenkin

ottaisivat, jollen minä; ja kun nyt oma suu on lähempänä kuin kontin

suu eivätkä ne, joiden pitäisi, näy kykenevän sitä elintarveasiaa

järjestämään j.n.e. Olihan ollut vähän vastenmielistä, kun kaupat oli

pitänyt tehdä salaa, kamarissa kuiskuttamalla, ettei syrjäinen kuulisi

ja antaisi ilmi. Eräässä paikassa ei ollut mitään saatavana, niin kauan

kuin köyhä työläisvaimo istui ovensuussa, mutta kun hän oli lähtenyt

tyhjine kasseineen, löytyi minulle heti kilo sitä, toinen tätä.

Lähdin tuonnoisena sunnuntai-iltana astelemaan asemalle. Oli

hajapilvinen kaamea kuutamo-ilta, maat paljaat, pellot mustat,

metsänreuna synkkä, siellä täällä aaveileva lumitäplä.

Kävelin metsätaipaleen tavallista ravakammin. Eihän tiedä mitään taata,

on taas päästetty punavankeja irti. Ei ole minulla muuta asetta kuin

keppini eikä minusta olisi missään tapauksessa tappelemaan. Jos kuuluu

joku tulevan edestä tai takaa, väistyn metsään, kunnes ovat ohi. Mutta

ei ketään kuulunut, vaikka silloin tällöin pysähdyinkin kuulostamaan.

Tultuani aukeammalle istahdin katajamäkeen tien viereen kivelle

levähtämään.

Tämä oli muuten kylläkin kolkkoa seutua. Tässä oli ollut rintama

jonkun aikaa. Tässä oli kaatunut paljon väkeä taistelussa; tuossa

samassa metsässä, jonka läpi olin tullut, oli teurastettu valkoisia

ja siihen oli kuopattu ammuttuja punaisia hautoihin, joita he itse

olivat saaneet kaivaa ennen kuolemaansa. Siitä kaikesta olin kuullut

kauhukertomuksia kylissä. Sanon ehkä väärin "kauhu"-kertomuksia, sillä

oli vallan ihmeellinen se tyyneys ja intohimottomuus, sanoisinko kolea

välinpitämättömyys, millä kaikista noista kerrottiin, ihmeellinen

varsinkin niissä, jotka itse olivat olleet teloittamassa. Koetin

udella, miltä tuntuu ampua tuttu mies, entinen renki, oma torppari.

"Ei siinä sen enempää, potkihan ne vähän, siihen tottuu." -- Aletaanko

siihen semmoiseen tottua? Onko jo rauhoituttu? Nähtävästi. Kai

punaisetkin rauhoittuvat. Ollaanhan yhtä juurta punaiset ja valkoiset.

Hermojännitys laukeaa molemmilta. Ollaan ja eletään, niinkuin ei mitään

olisi ollut, mitä vähän ehkä vielä unissa nähtäneen. Ollaan vielä

enemmän entisellään kuin ennen. Veljet tappoivat veljiä kummallakin

puolen. Tekojen alkusyyt olivat erilaiset, lopputulos oli sama. En

huomannut niissäkään taloissa, joissa isäntä ja poika oli murhattu,

enää mitään mielenliikutusta tai koston kuohua. Kuolema kuin kuolema,

täytyy jatkaa elämää ja asua taloa ja hoitaa karjaa ja saada tavara

kaupaksi enin tarjoavalle niinkuin ennenkin. Valitettiinhan jossakin

paikassa -- sitä, että oli hyvä työmies mennyt, kun ei saatu irti

vankilasta, vaikka koetettiin ja annettiin takuutkin. Jäivät kaurat

kuhilaille itämään eikä tahdottu saada syyskyntöjä tehdyksi. Millainen

lie ollut mieli punaisten omaisten ja leskien mäkituvissa ja torpissa,

siitä en päässyt ottamaan selkoa. Mutta ainakin ne näkyivät nekin

raatavan, kyntävän valkoisten vainioita niinkuin ennenkin, tekevän

heidän työtään ja kantavan heiltä palkkaa ja muonaa. Hirmumyrsky kulki

yli maan ja lakosi metsän, nyt riotaan rungot ja latvat ja aletaan

kuokkia sijalle peltoa. Ja minä vaivuin mielelläni siihen ainaiseen

optimismiini, että kun loppu on hyvä, niin olkoon kaikki hyvä. Ja

tuntui kuin elintarvetaakkani olisi ollut keveämpi kantaa, nostaessani

sitä kiveltä olalleni.

*

-- Iltaa, kuului joku sanovan. Säikähdin melkolailla. Mistä se tuli?

Kuka oli missä? Tuossa istui mies aivan lähellä, toisella kivellä

katajapensaan suojassa. Ääni kuulosti tutulta.

-- Kirjailija ei tunne minua, mutta minä tunnen kyllä kirjailijan.

Nythän minäkin tunsin hänet tai oikeastaan sain hahmotelluksi hänet

siksi, mikä hän oli ollut ennen. Noustiin kättelemään ja istuttiin

sitten kumpikin kivellemme. Pannen lihaa luiden ympärille takin alle,

joka riippui löyhänä vanhan miehen hartioilla, toisen värin tukkaan,

toisen ilmeen silmään, toisen ryhdin ja toiset vaatteet -- ääni vain

oli entinen -- löysin siitä vanhan nuoruuden tuttavan ja aatetoverin

henkisen käymiskauteni alkuajoilta.

-- On kauan siitä kuin viimeksi tavattiin.

-- On siitä aikaa.

Oli ennenaikaan kotipuolessamme harrasteltu kaikenlaista kansallista

ja aatteellista. Hänellä oli ollut pikku talo, josta hävisi,

osti torpan, jossa ei menestynyt, joutui viimein tavalliseksi

työläiseksi. Hän oli luku- ja tiedonhaluinen, lainasi minulta

kirjoja, kirjoitteli sanomalehtiin, joita sittemmin toimittelin.

Kävin usein hänen kotonaan, niin kauan kuin hänellä semmoinen oli,

kalastelemassa ja metsästelemässä. Hän oli tuollainen hyväpäinen,

kaikista aatteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista asioista

ja kysymyksistä innostunut savolainen kansanmies, joka ajanhengen

ja kohtalonsa kantamana ajautui sosialismiin ja lopulta sortui

punakaartiin.

Miten hänen siellä viimeksi oli käynyt, se näkyi siitä, että en

ollut tuntenut häntä kuutamossa, tuskin olisin tuntenut hänet

päivänvalossakaan. Olin niin varma siitä, että hän oli ollut

vankileirissä ja sieltä päässyt, että kysyin ainoastaan, _missä_

vankileirissä hän oli ollut.

-- Tammisaaressa.

Enempää en tahtonut eikä tarvinnut kysyä. Minä olin viettänyt saman

ajan saaristossa, ei kaukana sieltä, aurinkoisilla ulapoilla, yhden

ihanimmista kesistäni, kalastellen ja purjehtien.

-- Vai sinne Anttikin sortui.

-- Sinnehän tuota.

-- Ja aseeseen tartuitte?

-- Tuli tartutuksi aatteen puolesta.

-- Ei ollut hyvä siellä.

Hän oli kaikesta huolimatta säilyttänyt savolaisuutensa ja sanoi

hilpeäksi kohentautuen, niin että ensin petyin hänen tarkoittavan totta:

-- Ei aivan pahakaan. Se oli meille mainio kasvatuslaitos. Sain

käydä valtion koulun vielä vanhoillani minäkin. Annettiin ilmaiseksi

kasarmissa oppi, ruoka ja täysihoito, saunaa vaille. Jos olisi ollut

lauantailöyly ja muutinpaita pyhäksi ja vähemmän syöpäläisiä... tahtoi

välistä tulla tuima tupakastakin, kun on ikänsä tottunut vetelemään.

Vaan opiksihan oli.

-- Todellako?

-- Kah, se meidän vallankumous oli tyhmä ote. Tuli ajattomaan aikaan,

kun tämä Suomen köyhälistö kyllä malttoi keittää, mutta ei malttanut

jäähdyttää. Olisi maltettu odottaa vielä vähän, niin olisi tämä maailma

pyllähtänyt ilman meitäkin. Ei olisi pitänyt meidän lyödä pökkelötä,

niin ei olisi pökkelö lyönyt meitä. Olisi pitänyt tämän porvarillisten

kapitaaliyhteiskunnan antaa hajota heidän omiin käsiinsä. Kohta se

olisi kuitenkin kaatunut omaa huonouttaan maailman myrskyssä. Näyttää,

kuin tässä olisi pian nousemassa jumalanilma, joka tekee lakoa

muuallakin.

Hän oli siis entisensä. Vuosien päästä tavatessa lähti häneltä puhe

heti ilman esipuheita aatteellisille ja valtiollisille aloille.

Tuskin oli kättä pistetty, niin aina oli keskustelu kohta käynnissä,

mielipiteet ja kysymykset valmiina.

-- En usko, että meillä enää sen siitään romahtaa, mikä ei jo ole

romahtanut.

-- Eipä saata enää, herra kirjailijapahan sen paremmin tiennee.

Sen silmän valkuainen mulahti kuitenkin kuutamon valossa.

-- Pysyitte siellä sentään hengissä.

-- Näissä vähissäni. Tuomitsivathan ne jo minutkin, ja jo vietiin mies

männikköönkin, mutta mikä lie ollut vika herrain papereissa, kun ei

pamautettukaan. Ilman papereita ne eivät silloin enää pamautelleet.

Eikö lie ollut oikeat orterit ja allekirjoitukset.

-- Olitte pyytänyt armoa?

-- Ei tullut pyydetyksi, kun ei ollut tietoa, olisiko tuon tämmöinen

saanut. Ja aattelin, että joudanhan minä vanha mies mennä, kun meni

nuoremmatkin, poikanikin.

-- Missä hänet ammuttiin?

-- Varkaudessa.

-- Oliko hän johtajia?

-- Ei ollut. Taisi tulla ereys.

Olin aikonut tarjota hänelle tupakkaa, mutta en saanut sitä tehdyksi.

Takertui kurkkuun surunvalittelunikin. Olin aikoinani sitä poikaa

kiikutellut polvellani, taisin olla kirjoitettu sen kummiksikin. Hänen

äänessään oli kuin syytös -- myöskinkö minua kohtaan? Eihän niiden

ilmeestä koskaan saa selvää, ei päivällä, saati sitten kuutamohämyssä.

Oltiin hetken aikaa vaiti, sitten hän kysyi yhtä rauhallisesti kuin

ennenkin:

-- Elintarveasiollako kuletaan?

-- Niillä, millä kaikki muutkin tähän aikaan

-- Saalistiko edes joulupuuron silmäksi?

-- Onhan tässä vähän puuroksikin.

-- Näkyyhän raha vastineensa löytäneen. Täysi reppu kuin ennen metson

soitimessa. Rahalla saa ja pyssyllä putoaa. Sepä hyvä, että on metsä

mielimään pitänyt.

-- Antilla ei taida olla paljoakaan repussaan?

-- On tässä kannikka pari ja voikipenekin, sen verran kuin tarvitsenkin

lyhyen taipaleen varaksi. Minun ei tarvitse ostaa. Antavat almuna

taloista sen, mikä pysyy sisässä... väljenivät suolet vähän liiaksi

siellä leirissä, kun piti uitella suolasilakoita alas paljon vesivellin

voimalla.

-- Vai on tässä maassa vielä niitä, jotka antavat matkamiehelle

ilmaiseksi suuhunpantavaa?

-- Antaahan ne, kun osaa heille suuta myöten haastaa.

-- Mitä te heille haastatte?

-- Sitä vain, ettei pidä suotta aikojaan antaa elintarvelautakunnille

rajahintoihin, vaan että pitää aina vain saada rokarilta se kaikkein

korkein.

-- Tekö semmoista puhutte?

-- Ne kun hyvästyvät siitä, että vanha punikki näin puhuu, niin että

syöttävät ja juottavat ja kahvittelevat, ja evästäisivät taipalellekin

iloisen sanoman julistajan ja pyytävät julistamaan toisessakin talossa.

Minä teen työtä toivottua, kuleskelen hiljalleen, en pidä kiirettä.

En lähtenyt junassa, vaikka pistivät piletin kouraan. Vaihdoin

sillä suojeluskuntalaiselta tupakkaa. Sattui olemaan hyvä mies se

vormuveikko. Kysäisin muutamakseen: "Lähdetkö, manttaalipomon poika,

takavarikoimaan väkisin isäsi viljaa, jos esivaltasi käskee?" -- "En

maar perkele lährekään!" kirosi ja ramautti kivääriään. "Vai minä

punikeille varastoja kokoomaan! Tuuhean kuusen latvassa on parempi

piilopaikka." -- "Se on oikein puhuttu", minä sanoin. "Ammu sinä

vain se, joka tulee oravaasi ottamaan", minä sanoin. -- Semmoinen

niissä on henki, ei niille tarvitsisi paljoa puhua, mutta puhummahan

lystikseni. Tuli tässä takavuosina ja he tullut vähän jälemmäkin

olluksi akutaattorina, niin töhertelen häntä vieläkin näiden Hämeen

akkain iloksi, kun on joutilasta aikaa; Savossa eivät taitaisi oikein

uskoa, ne on siellä viisaampia kuin täällä, -- Hyvä tästä tulee pian,

ilman tekemättäkin, hän sitten naurahti. Kaikki näkyy rupeavan käymään

itsestään. Lainkuuliainen kansa ei tottele omaa esivaltaansa, uhkaa

nostaa aseensa omaa hallitustaan vastaan. On vanhan punikin iloista

nähdä, että porvarillisessa yhteiskunnassa ei kukaan enää noudata

perustuslakia, vaan että kaikki sitä kilvan kiistaten rikkoo. Se meidän

kapinarikos oli tupenrapinarikosta sen suhteen, mikä nyt on tulossa.

Annahan viikon vierähtää, niin ovat tukkanuottasilla keskenään.

Käyvät tuottajat ja kuluttajat toistensa kimppuun, niin että paikat

paukkaa. Syntyy uusia punikkeja valkoisista. Me vanhat punikit häärimme

kintereillä. Ensin tappavat toisiaan aseillaan ja loput kuolee nälkään.

-- Mutta mitä te luulette tuollaisella kiihotuksella saavanne aikaan

omaksi hyväksenne?

Hän väisti kysymykseni aitosavolaisella käänteellä:

-- Minäkö? En _minä_ saa mitään aikaan. En minä enää paljoakaan jaksa

enkä viitsi, kuin minkä vähän henkipitimikseni ja omiksi iloikseni.

Mutta muut jaksaa ja viitsii paremmin. Näkyisi se muuten menevän

vähin akiteerauksin. Niillä on jokaisella oma kotipirunsa korvaan

kuiskuttamassa. Ne on nekin, jos lienemme mekin, käyneet ryssän koulun.

Paraat herratkin varastavat, ja sorkaavat kuin saksat. Kyllä tästä hyvä

tulee itsestään. Meidän miehet pitivät silloin turhaa kiirettä.

-- Kysyn vieläkin, mitä hyvää siitä seuraa?

-- Mitäkö hyvää? kivahti hän ja hänen sävynsä yhtäkkiä kiristyi. --

Siitä seuraa se hyvä, että kun kansa näkee, että maa on joutunut

semmoisille yksityisille, jotka kavaltavat sen antimet omaksi edukseen

välittämättä, kuoleeko maaton kansa nälkään, vaikka antamista olisi

-- syöttävät sioillaan ja polttavat viinaan -- niin maat otetaan pois

yksityisiltä ja takavarikoidaan yhteiskunnalle. Sillä maa kuulukoon

kaikille. Sitä me suunniteltiin, ja otettu me olisi, jos ennätettiin

eikä tullut se saksalainen siihen sorkkimaan. Mutta nytkin se menee

siihen. Menee valkoista tietä, ja sitä mekin tässä ollaan mukana

tekemässä. Herra kirjailijakin tekee sitä tietä, kun ostaa kätkettyä

ja kansalta salattua tavaraa ja pistää omaan suuhunsa, mikä oli lain

mukaan meinattu kaikkiin suihin.

-- Täytyyhän minun, kun kaikki muutkin.

-- Täytyypä täytyy, siinäpä se juuri onkin, että täytyy. Kaikkien

täytyy, senaattorin, ylituomarin, ehkä itsensä elintarveresitentinkin,

kun rahalla saa, mutta kortilla ei saa. Siihenpä juuri minä perustan,

että täytyy, että kaikkien täytyy ja että se ei enää muuten mene eikä

ole mitenkään muuten ratkaistavissa, sillä tässä porvarillisessa

yhteiskunnassa se ei olekaan muuten ratkaistavissa. Sentähden sen

täytyy romahtaa ja siihen romahtamiseen pitää meidänkin vähän

peräpuolesta pukata, minkä minäkin. Eikö ole oikein puhuttu punikilta,

herra valkeapää?

-- Kai tässä jotain romahtaa, mutta ehkä ei sentään aivan sinnepäin,

mihin te sitä suunnittelette.

-- Sama se, minnepäin romahtaa, kunhan vain romahtaa. -- Hän kiihtyi

kiihtymistään omista sanoistaan: -- Tässä maassa ei ole pitkään

aikaan ollut yhtä ainoata rehellistä miestä, joka voisi katsoa toista

rehellistä miestä silmiin, jos semmoinen ihmeeksi sattuisi tulemaan

tiellä vastaan. Ei yhtä lakia rikkomatonta kansalaista, joka voisi

lainrikkomisesta toisen tuomita. Kaikki ollaan yhtä jääviä joukkoa

Jumalan edessä, ja se on niinkuin ollakin pitää, sillä elkää tuomitko,

sanoo Herra, mutta herrat sanovat: tuomitkaa, elkää armahtako!

-- Onhan armahdettu.

-- Kun oli pakko, kun täytyi rehun puutteessa päästää karja kylmään

metsään kaluamaan.

-- Lie täällä nyt sentään joitain rehellisiäkin.

-- Lie joitain, jotka ovat niin saamattomia ja vähäväkisiä ja vanhoja,

etteivät kykene enää syntiä tekemään; jotka eivät kätke eivätkä

varasta siksi, etteivät jaksa, vaan täytyy kitua ja kuolla paikoilleen

rehellisyyteensä. Te olette, porvarit, tekemässä punakapinan

oikeutetuksi, ja siinä me avustamme teitä pyytämättänne. Sillä jos

se kapina ei olisi silloin tullut, olisi se tullut nyt! Meidät te

voititte, mutta ette kyenneet voittamaan itseänne, omaa vihaanne,

kostonhimoanne ja ahneuttanne. Kapinan olisi kuitenkin pitänyt puhjeta

ja sisällisen sodan syttyä nyt, jos sitä ei olisi sytytetty silloin.

Sillä koska näkyy, että siltä, jolla on, kuitenkin viime tingassa

täytyy ottaa väkisin, jotta saisi osansa sekin, jolla ei ole. Se

on nyt samantekevä, mitä otetaan, jota ei ottamatta saa: valtaako

vai viljaa. Teidänkin täytyy tapella, kun ette saa asiata muulla

tavalla selväksi. Ja kunpa tappelisittekin! Mutta ei teistä taida

olla tappelemaan ilman meitä. Mutta me tulemme mielellämme avuksi,

minkä enää kykenemme. Meillä ei ole itsellämme aseita, mutta teillä

on meillekin asti. Ei siellä armeijassa taida olla montakaan kymmentä

rosenttia omavaraiseläjäin poikia. Tässä tulee käymään niin, että

otetaan väkipakolla, kun ei saada hyvin puhein houkutellen. Sillä

nälkä ei tunnusta lakia. Nälkä on punikki. Pian täällä rovio roihuaa

ja punaheltta kiekuu. Te perustatte niitä edistys- ja kokoomus-

ja säilytys- ja suojeluskoplianne ja aiotte piirittää Pietarit ja

valloittaa Venäjän-Karjalat; ja ojennatte kätenne kuninkaihinne ja

huudatte hukkuessanne: auta, herra, me hukumme. Vaan ei hänestä

ole teille apua, vaikka hän tulisi tänne kuivin jaloin meren yli

kävellen, sillä ei teillä ole uskoa, ei itseenne eikä herraannekaan.

Muistatteko, mitä pappanne kerran... Ja sen minä sanon, että ne hommat

ovat vain risuja rovioon, joka on jo rakennettuna, sitä vaille, ettei

sytytetty. Pian on siihen tuli raapaistu. On meitä ja muita, jotka

liehdomme liekkiin, jos sammuisi. Sammuta sinä, minä sytytän! Hih,

kuinka sitten tulipunaiset kipenet lentää joka kylässä! Ja meitä saapuu

saaliin jakoon idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, maitse ja

meritse. Sen tulen sammuttaisi vain vapaaehtoinen viljan luovutus ja

ihmisrakkaus ja hyvä tahto, mutta hyvän tahdon ruiskut on ruostuneet

ja ihmisrakkauden kaivot on kuivuneet, ja te olette ahneuden ja

itsekkyyden sokeudella lyödyt, jotta kirjoitukset kävisivät toteen ja

Herran tahto täytettäisiin ja Jumalan vihan vedenpaisumus... niinkuin

isänne tänä tuomiosunnuntaina...

Hänet keskeytti yskäkohtaus, pitkä, vanhan tupakkamiehen vatsayskä,

joka retkautti hänet melkein kaksinkerroin routaiseen mättääseen.

Autoin hänet ylös, ja kun hän oli päässyt siitä tointumaan ja

rinta vähän rauhoittunut, pistin hänelle sikarin suuhun ja sytytin

sen. Ahneesti särpi hän savuja röhisevään rintaansa, kasvot vielä

väännyksissä ja silmät verestäen. Virkoin:

-- Saattaahan se siihenkin mennä, mutta jos se siihen menee ja syttyy

ryöstö ja sota, niin eihän sitten saada elintarpeita jaetuksi tasan,

enkä ymmärrä, mikä ilo ja voitto siitä _teille_ on.

-- On se ilo ja voitto, minkä jo sanoin.

-- Ette ainakaan tuolla lailla aja köyhälistön asiaa. Loppuu siinä

leipä teiltäkin.

-- Ei ihminen elä ainoastaan leivästä.

-- Mistä sitten?

-- Kosto on ruokani ja viha on juomani ja aatteen voitto särpimeni.

Meitä on kuollut rintamilla ja leireissä ja Santahaminoissa,

Tammisaarissa ja Hennaloissa ja maanpaossa niin paljon, ettei lisä enää

isoakaan lovea tee. Meitä kuolee, mutta teitä kuolee kanssa. Mutta kun

meitä on enemmän, jää meitä eloonkin enemmän kuin teitä. -- Onpa hyviä

nämä haikunne.

Hän oli taas puhunut raukeasti ja tyynesti, syventyneenä sikariinsa.

-- Taidatte nuolaista, ennenkuin tipahtaa, sanoin. Mannerheim kukistaa

kapinan tällä kerralla niinkuin viimeiselläkin. Hän kuuluu saavan

Amerikasta viljaa.

-- Saako Mannerheim Amerikasta viljaa?

-- Niin luvataan.

-- No sitten. Mutta jos se _ei saa?_

-- Silloin kai käy, niinkuin te toivotte.

-- Minä toivon.

Nousin lähteäkseni.

-- Ja nyt minä menen ja vien ainakin omasta puolestani

elintarvelautakunnalle nämä evääni.

-- Syökää te vaan sapuskanne, mitkä olette saanut. Ei pisara meressä

tunnu. Ja jos Mannerheimin Amerikan vilja sattuisi olemaan samanlaista

takuusten takaista kuin se Tokoin Siperian vilja, ja teille tulisi

siellä Helsingissä tarvis, niin minä puhun vanhassa kotipuolessanne,

että samalla kuin itselleen varaavat jonkun tuttavan talon niittylatoon

vähän teitäkin varten. Ehkä ne varaa, kun koreasti puhun. -- Tuota,

että... mitä minun pitikään... niin, että minä vielä vähän siitä

Amerikan viljasta. Vaikka se tulisikin, niin se tulee liika myöhään

tähän meidän asiaamme. Kätköt jäivät penkomatta. Ne kun saivat pitää

sen nyt, niin pitävät sen vastakin. Nyt tiedetään, että se, jolla ei

ole maata, sillä ei myöskään ole leipää, vaan saa kuolla nälkään,

vaikka toisella olkoon. Talonpoika ei tässä maassa suurinkaan surmin,

ei nälkäsurminkaan avannut säkkinsä suuta _hyvällä_. Niin että sitä

pääasiaa se ei muuta se Amerikan vilja.

Hänkin oli noussut lähteäkseen. Pistettiin rauhankämmentä ja erottiin.