Oli maaliskuun alkupuoli 1887. Olin silloin eräässä pitäjässä
Näsijärven seudulla.
Lunta pyrytti taivaan täydeltä. Minä istuin kirjoituspöytäni
ääressä ja lopetin viikon tilejä, vähän väliä luoden silmäyksen
ulos ikkunasta sakeaan ilmaan, missä isot lumihiutaleet iloisella
vauhdilla tanssien lensivät maata kohti. Koko luonto oli kuin
äärettömän suureen valkoiseen tähtikutoiseen harsoon verhoutunut,
harsoon, jossa jokainen sen pieninkin osa eli. Naapuritalokin, joka
oli ylhäällä kummulla ja jota ainoastaan iso piha erotti meidän
talostamme, näytti vain epämääräisesti häämöttävän kuin utuinen
taikalinna jossakin sadussa.
Tuntuu niin kolkolta istua melkein yksin isossa huonerivissä. Juhon
vaimo tosin oli pienten lasten kanssa kulmakamarissa rivin toisella
puolella, mutta ei se seikka juuri mitään merkinnyt, sillä he eivät
kuulleet sinne saakka mitään omalta touhultaan, kun oli toisia
huoneita välissä. Ja ostoksensa vaimo teki vasta illalla, miehen
kotiin tultua, hänellä ei siis nyt ollut puotiinkaan asiaa; ja kiire
hänellä olikin, paljon pieniä valmistuksia, joten ei suotta ehtinyt
tulla. Eikä muuten ollut tänään koko rivissä kotona muita kuin minä.
Tiesin siis, että saisin olla yksinäni.
Tein ehkä väärin -- ajattelin -- kun sallin Jaskan mennä metsään
tänään, näin syrjäisessä seudussa, varsinkin kun kaikki muut miehet
ovat poissa. Mutta eikö paha ilma mahda häntä kotiin ajaa? Ehkäpä
on jo tullutkin, mutta ei ole kuulunut askeleita. Olisi tuo minulta
voinut jäädä huomaamattakin tässä laskiessani. Tai ehkäpä hän on
mennyt tuonne toisiin riveihin... Voi kuinka on synkkää tänään!
Ilma vaikuttaa, ja tämä huone sileänsinisine seinineen, joka aina
pilvisellä ilmalla on kuin sumua täynnä, ikäänkuin painaa minua.
Jos olisin kotiseudulla edes, mutta näin etäällä... Kumma kun ei
nyt ketään tule puotiinkaan tänään -- vain aamulla kävi jokunen
-- kai nyt kaikki pitävät pahaa ilmaa. Tämä ajatus oli jo useita
kertoja osunut mieleeni. Olin omituisen levoton, minulla oli kuin
ennakkotunne jostakin pahasta. Tämä tuntui kummalliselta, sillä
muuten ei tuollainen levottomuus kuulunut luonteeseeni, turha pelko
oli minusta aina näyttänyt lapsekkaalta. Mieleni olisi tehnyt
sulkea puoti, mutta oli vielä niin aikaista, kello ei ollut vielä
viittakaan. Ja luultavasti joku tulee vielä, jos ilma vähänkin
asettuisi, sunnuntaiksi jotakin ostamaan, sillä olihan nyt lauantai.
Olin kuitenkin tyytyväinen, että olin tänään päässyt niin pian
vapaaksi laskuistani, kun ei kukaan ollut minua häirinnyt. --
Jopa tuli mielestäni joku käyden pitkin huonerivin sivua. Koetin
kiirehtiä. -- Nyt olivat siis viikon kuluessa tukkikauppoihin menneet
rahamäärät tarkastettu; laudoista, hiilistä ja haloista tulleet
rahat luetut -- nämä kun viikolla vain kirjoitettiin muistiin sitä
mukaa kuin rahoja meni tai tuli. Viimeisiä numeroita juuri kirjoitin
kirjaan. Rahat olivat vielä edessäni päällekkäin ladottuina,
yhdensuuntaisissa pylväissä pöydällä. Niitä oli seitsemänsataa
neljäkymmentä kuusi markkaa seitsemäntoista penniä. Mutta sitäpaitsi
oli matalassa kirstussa sänkyni alla yksitoistatuhatta markkaa.
Eikö se tullutkaan? ajattelin. Katsahdin ulos. Kummallinen olento,
joka seisoi huoneeni seinustalla, loi tutkivan katseen minuun läpi
ikkunan. Se oli hyvin pitkä mies, etukumarassa, sillä hänellä oli
selässään korkea ylöspäin suippeneva kaappi, ns. kuvakaappi. --
Ennen aikaan kuljeksi tuollainen kotimainen "kuvakaappimies" usein
kyllä maaseudulla, nyt se on jo käynyt harvinaiseksi ilmiöksi,
ehkäpä jo hävinnyt ihan sukupuuttoon, antaen sijaa ulkomaalaisille
"posetiivimiehille." -- Katsoin suoraan miestä silmiin, ikäänkuin
kysyäkseni, miksi hän siihen pysähtyi. Hän lähti pitkin askelin
astumaan puodin ovea kohti.
Sen seikan että hän pysähtyi ikkunani alle, ei itsessään tarvinnut
antaa mitään aihetta epäluuloon hänen suhteensa; sillä oli varsin
tavallista, että oudommat henkilöt siinä aivan kuin kysyivät
itseltään: kumpiako portaita nousen? Mutta hänen katseessaan oli
jotakin urkkivaa, kun hän tuosta ikkunanpielestä kurkisti sisään ja
katsahti minuun, mutta samalla myöskin ympäri huonetta; ja vielä
mennessäänkin hän käänsi päätään, ja hänen silmäyksensä kiintyi
puolen sekunnin ajaksi pöydällä oleviin rahoihin. Minä huomasin
selvästi, että hän näki ne siinä.
Huonerivi oli mäenrinteessä ja pihan puolelta melkein maassa kiinni,
ja kun piha kohosi ylöspäin huoneista, voi ohikulkeva mielensä mukaan
katsoa ikkunasta sisään. Tälle pihalle kulki huonerivin sivusta kaksi
kiviporrasta, joiden välillä minun huoneeni ja puoti sijaitsivat.
Toinen näistä, oikeanpuolinen, vei eteiseen eli ns. tampuuriin, ja
siitä asuinhuoneisiin, toinen leipomatuvan eteiseen eli pakarin
porstuaan, niinkuin sitä nimitettiin, josta ovi vei oikealle
kauppapuotiin. Tätä viimemainittua vastapäätä oli leipomatuvan ovi.
Tämän porstuan perältä vei ovi vasemmalle kulmakamariin, jossa Juho
perheineen asui leipomahuoneen vieressä, toinen oikealle puodin
vieressä olevaan miesten kamariin. Miesten kamarista ei käynyt ovea
muualle kuin porstuaan, sillä tämän huoneen ovea vastassa oleva seinä
oli päin erästä sänkykamaria, joka pidettiin lämpimänä patruunan
varalta, kun hän sattui tulemaan. Tämän sänkykamarin kohdalla oli
siis puotikamari, joka samalla oli minun huoneeni. Tässä minun
huoneessani oli kaksi ovea, toinen tuohon edellämainittuun tampuuriin
ja toinen tietysti puotiin. Tätä puotikamaria vastapäätä tampuurissa
oli keittiön ovi.
Puodin ovi helähti ja aukeni, kun mies astui hitaasti sisään
epämukavine taakkoineen, jonka hän laski myymäpöydälle.
Olin jo noussut ylös, mennäkseni heti puotiin, mutta kun silmäsin
sinne astuessani pari askelta eteenpäin, näin tuon oudon miehen jo
makaavan viistossa myymäpöydän mutkan ylitse ja kurkistavan kamariin.
Kun hän näki, että katsoin sinne, huusi hän rämeällä äänellä:
-- Eikö sieltä tulla?
-- Tulen heti, olkaa hyvä ja odottakaa pari silmänräpäystä, vastasin
ja astuin takaisin pöydän luo.
Miehen olennossa ja äänessä oli jotakin, joka herätti epäluuloani.
Hän näytti minusta ikäänkuin olisi tahtonut teroittaa sekä kuuloansa
että näköänsä niinkuin kissa, joka vainuaa hiirtä.
Panin siis nopeasti rahat pöydältä pieneen mustaan lakkiseen
kassakirstuun, joka oli pöydällä ja oikeastaan oli aiottu matkarahoja
varten, mutta nyt käytettiin tähän tarkoitukseen. Tämän otin käteeni
ja astuin kaapin luo, joka oli eteiseen vievän oven ääressä. Ja kun
tämä viimemainittu ovi oli puotiin vievää ovea vastassa, en voinut
tätä tehdä niin, ettei mies olisi havainnut minne sen laskin, kuin
myöskin että kätkin avaimen taskuuni. Tämän kyllä käsitin kaikki,
mutta minne sen olisin pannut muualle, avaimenkaan?
-- Minkälainen kirjanpitäjä täällä on, kun antaa matkustavaisen
odottaa? huusi mies äreästi, kun käännyin puotia kohti.
Huomattava on, että niin kauan kuin kokosin rahoja kirstuun ja panin
kaappiin, ei hän hiiskunut sanaakaan eikä vähintäkään liikahtanut,
mutta kun sen olin tehnyt, huusi hän heti ja teki kiivaita liikkeitä
yläruumiillaan. Mutta näennäisen äreyden ohessa näkyi kuitenkin
tyytyväinen ilme hänen kasvoissaan ja hän koetti turhaan peittää sitä
noilla kiivailla sanoillaan.
-- Suokaa anteeksi, sanoin kohteliaasti, astuessani puotiin, minä
olin estynyt heti tulemasta.
-- Mikä teitä esti? Heti pitää tulla, ei matkustavaisella ole aikaa
odottaa, räyski hän.
-- Minä panin rahaa laatikkoon, kyllä kai sen kuulitte ja näittekin,
että se minulla oli esteenä, sanoin tyynesti.
Minä katsoin puhuessani häneen tarkasti.
-- No, kuulin minä sen ja näinkin, mutta mitä se minuun kuuluu?
Ette te ole rehellinen ihminen, -- hän korotti taaskin ääntänsä, --
kun annatte oudon seisoa puodissa. Vai onko tämä oma puotinne? Eikö
teillä ole aikaa rahojanne korjata jälkeenpäin?
-- Ei. Raha pitää ensiksi panna talteen. Minä kyllä tiesin teidän
puodissa olevan ja sentähden kiiruhdin. Ja ettepä ole siinä
liikahtanutkaan, vaan seisonut kauniisti paikallanne.
Minä käsitin, että hän tahtoi ärsyttää minua. Arvelin, että oli
paras olla sangen maltillinen ja vakavan kohtelias; siten olisi
hänen vaikeampi olla hävytön. Ehkäpä hän etsii juuri syytä oikein
kiivastuakseen ja koettaa omaa rohkeuttaan karaista, ajattelin.
-- Noh, en minä liikkunutkaan, minä olen rehti mies. Minä huusinkin
heti: eikö sieltä tulla!
-- Niinpä oikein. Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä haluatte ostaa.
-- Minä teen paljon kauppoja. Minun täytyy miettiä ensiksi mitä
ostan, minä ostan paljon.
-- Kuljetatteko kauppaa kaapissanne?
-- Kuljetan minä sitäkin siinä. Se on kuvakaappi. Minulla on
onnenpöytäkin tuossa, hän osoitti oven puoleen, jossa se oli
lattialla, -- ja ostan siihen paljon pientä tavaraa. Ei niitä niin
pian ehdi ajattelemaan. Kun te kuhnitte tuolla rahan kanssa, ettekä
tullut heti, niin minä suutuin, ja mielestäni meni, mitä minun piti
ensiksi ostaa, kun minulla on niin perhanan pikainen luonto, enkä
kärsi hankkimisia, laverteli hän. -- Taitaa olla omaa kauppaanne
tämä, häh?
-- Ei.
-- Kenen tämä on?
-- Patruunan.
-- Asuuko se tässä, vai missä se asuu?
-- Tampereella.
-- Mikä talo taikka mikä se on, tuo tuossa ylhäällä, mitä väkeä siinä
on?
Hän osoitti kädellään ikkunasta yli pihan.
-- Siinä asuu nykyään maalari.
-- Onko se kotona se maalari?
-- En tiedä varmaan. Kuuluu se olleen kylissä maalaamassa, mutta
taitaa jo olla kotona.
Ehkäpä antaisi maalata kaappinsa, ajattelin. Se olikin vanhuudesta
mustunut, alkuaan se oli ollut punainen.
-- Onko siinä paljonkin väkeä?
-- Sillä on vaimo ja useita lapsia. Miten niin?
-- No, mietin tässä, kannattaisiko siellä käydä kaappia näyttämässä.
Ei sitä vastamäkeä viitsisi kantaa tällä säällä. Mutta koska siellä
on lapsia... Vai ovatko ne isoja jo?
-- Ei, pieniä ne ovat.
-- Ketä tuossa toisessa päässä asuu, onko sielläkin lapsia?
-- Ei. Siinä asuu vanha pariskunta.
-- Hm. Ei taida kannattaa mennäkään sinne ylös, jos ei niillä
maalarilaisillakaan ole lantteja.
Vaikka mies minusta näyttikin epäilyttävältä, nousi minuun
kuitenkin tämän puhelun aikana soimaava tunne siitä, että tein
väärin epäillessäni köyhää kuljeksivaa miestä, jonka ei välttämättä
tarvinnut olla mikään heittiö ja rosvo vain sentähden, että hän
oli renttu. Olin oikein pahoillani siitä, että mielessäni olivat
saaneet sijaa tuommoiset ajatukset, jotka ehkä vain johtuivat
yksinäisyydestäni.
Mutta ennenkuin jatkan, on velvollisuuteni antaa jonkunlainen
muotokuva hänestä, sillä eipä hän ollut juuri tavallinen ilmiö, tuo
kuvakaappimies.
Vanha kuvaannollinen puheenparsi "pitkä kuin nälkävuosi" soveltui
ihan hyvin siihen henkilöön, joka seisoi vastassani, myyntipöydän
edessä. Hän oli varmaankin kolmatta, kenties neljättäkin tuumaa yli
kolmen kyynärän, jos olisi seisonut suorassa. Mutta pää ja vatsa
olivat taipuneet paljon eteenpäin, joten selkä vyötäisistä oli käynyt
notkoon ja hartiat nousseet korkealle. Polvet notkuivat vuoroin ja
koko miehen asento oli horjuva ja miltei aina liikkeessä. Väliin hän
seisoi toiselle ja taaskin toiselle lonkalleen nojaten tai huojui
edestakaisin. Mutta hänen kokonsa näkyi olevankin melkein kaikki
pituutena, sillä vahvuus oli tykkänään epäsuhteellinen mittaan
nähden. Olipa aivan kuin nuo huojuvat liikkeet olisivat olleetkin
sopusoinnussa tuon hoikan, luisevan vartalon kanssa, jonka näkyi
olevan vaikea kantaa omaa mittaansa, varsinkin kun säärten puoli
ruumista oli eniten kehittynyt ja muu vartalo jäänyt vähemmälle.
Hän oli nuori mies, mutta hänen iästään en päässyt selville,
sillä hän näytti hyvin elähtäneeltä. Hän voi olla ainoastaan
kahdenkymmenenviiden tai pikemmin kahdenkymmenenkahdeksan, mutta yhtä
hyvin kolmenkymmenenviidenkin vuoden vanha. Vanhempi hän ei ollut.
Kasvot olivat säännöttömät, ylen pitkät, varsinkin oli leuka nenään
verrattuna mittava, mikä epäsuhde pisti vielä enemmän silmään, kun
hän piti usein suunsa puoli-avoinna. Silmät syvissä kuopissaan olivat
isot, tinanappien väriset ja elottomat. Nenä ei ollut juuri suuri,
mutta muodoton, ja lyhyt nenänvarsi sisäänpainunut, kuin otsan alle
kätkeytyvä. Tämän huomasi parhaiten, kun katseli hänen kasvojaan
sivultapäin. Korvat olivat suuret, ja ulospäin pyrkivät, pitkät
värittömät huulet menivät loppeen ja tekivät suun rumaksi ja vinoksi.
Kasvojen väri oli kelmeä ja näivettynyt. Hiukset olivat melkein samaa
väriä kuin kasvotkin.
Vanhat, alkuaan vaaleat, liasta tummenneet kesävaatteet, takki eri
kangasta kuin housut, ihan riippuivat hänen yllään ja näyttivät
vahvempaa ja takin hihoista päättäen lyhempää miestä varten
tehdyiltä, jos ne alkujaan samalle miehelle olivat kuuluneetkaan.
Likaiset, poimuiset, siniset paidanhihat korvasivat takinhihain
vajavuuden. Housut olivat tukitut ratkenneiden saapasten varsiin,
joiden korot olivat yhtäälle kallistuneet. Kaulassa oli huono
villainen "ostohuivi". Vanha harmaa kesälakkilääppä päässä täydensi
puvun. Sitä hän työnsi korvalta toiselle ja väliin taaksepäin,
kuitenkin enimmäkseen niin, että se nyykötti kallellaan otsalla, jota
siis vain vilahdukselta näin ja joka oli kurttuinen ja juuri kuin
isommasta kokoon puristunut.
Näitä erityisseikkoja en heti aluksi huomannut, katsoin ainoastaan
koko hänen olentonsa yleistä epämiellyttävyyttä, mutta näiden
havaintojen tekoon johtivat minut illan tapahtumat. Muistan hänet
aivan kuin hän seisoisi ja huojuisi vieläkin edessäni.
Myymäpöydän kulmalla oli punnituslautaset eli palanssi. Palanssin
takana myymäpöydän sisäpuolella olivat painot järjestetyt isommasta
pienempään, kuten tavallisesti: ainoastaan neljänaulainen, jota oli
viimeksi käytetty, oli oikeanpuoleisella lautasella myymäpöydän takaa
katsoen.
Mies otti sen siitä käteensä, jota hän heilutti ylös ja alas.
-- Paljonko tämä painaa? kysyi hän.
-- Neljä naulaa.
-- Kyllä kai se sen painaakin.
Hän työnsi pitkälle leukansa, oli huolettoman näköinen, letkahdutti
itsensä toiselle lonkalleen ja laski sen palanssille kädestään,
mutta ei sille lautaselle, jolla se oli ollut, vaan toiselle, joka
oli häntä lähempänä. Minä huomasin sen, ja ajatukseni kiintyi siihen
vähän, mutta se oli kuitenkin niin tavallinen teko, eikä sillä siis
tarvinnut olla mitään merkitystä, sillä useat miehet käydessään
puodissa nostelivat noita painoja ja laskivat ne usein kädestään
toiselle lautaselle. Sen vuoksi kiinnitinkin siihen huomiota
ainoastaan sen pienen epäjärjestyksen tähden, jonka tämä seikka
aikaansai, ja siksipä se menikin mielestäni. Isäntäni, joka oli kauan
kauppaa hoitanut, oli itse puodissa järjestänyt punnituksen ja minä
tahdoin tietysti seurata kaikessa tarkasti hänen järjestelmäänsä;
tästä siis tuo epäjärjestyksen tunne minussa. Vieläpä sekin kuului
tuohon samaan järjestelmään, että punnituslautasella aina oli paino,
jottei palanssi suotta häälyisi ja kuluisi.
Myymäpöytä teki suorakulman sillä puolella, jossa kamarinovi oli, ja
kävi siitä puodin oviseinään, jonne ulottui sen laskuovi eli luukku.
Toinen pää meni ikkunaanpäin. Ainoastaan yksi ikkuna -- pihaan päin
-- oli puodissa sillä se oli vähäinen, isommasta huoneesta katkaistu
puodiksi ja puotikamariksi. Huone ei siis ollut nelikulmainen vaan
lyhyt ja vähän leveämpi. Siitä syystä myymäpöytä oli asetettu perältä
jotensakin lähelle seinää, joka oli täynnä rihkamahyllyjä, joten
siihen jäi ainoastaan kyynärän verran tilaa myyjän käytettäväksi.
-- Onko täällä lapsia muualla? kysyi hän edelleen. -- Luulenpa, että
olen tehnyt tyhmästi, kun olen kantanut tänne tuon kaapin.
-- Kyllähän niitä on eräässä työmiehen perheessä tuolla alhaalla; ja
tässä porstuassakin perällä, tuossa kulmassa asuu eräs perhe, jossa
on lapsia.
-- Mutta eihän niillä ole lantteja, työmiehen lapsilla, vai onko isä
kotona?
-- Ei se nyt ole vielä, vaikka sitä odotetaan pian tulevaksi, mutta
äidillä kyllä aina sen verran on, että lapset saavat huvin katsoa
kaappiinne. Mutta ette te sanonut vielä, mitä haluatte ostaa, olkaa
nyt hyvä... Ehkäpä täältä löytyisi jotakin, joka sopisi teille.
Sanotte että teillä on kiire.
-- Voi, kun minulla on huono muisti... Onko teillä... kultaisia
lintuneuloja?
Hän puhui hapuilevasti, työnsi taaskin leukansa pitkälle.
-- Ei.
-- Eikö ole? Voi turkanen, ja mistä niitä saa? Tuolla minä niitä näin
enkä ymmärtänyt ottaa, en nyt muista, missä kaukana se puoti olikaan.
Ja kaikki niitä kysyivät. Ja hopeasiivellisiä, eikö semmoisiakaan ole?
-- Ei ole semmoisiakaan.
-- Mikä siinä on, kun ei niitä täällä ole?
-- En ole semmoisia sattunut näkemäänkään, mutta kai niitä muualla
voi olla.
-- Ohoh, vai ei nähnytkään! Niistä lapset pitävät paljon, ne sopivat
hyvin onnenpöytäänkin, ne ovat niin...
Hän pysähtyi äkkiä ja kavahti ylös.
-- Mikä tuolla liikkuu? huudahti hän ja kiinnitti tylsän katseen päin
seinää.
Aloin epäillä, että olin tekemisissä hourupäisen kanssa, sillä hänen
selällään olevat silmänsä tuijottivat kummallisesti tavaralaudakoilla
täytettyyn seinään, suu melkein ammollaan ja pahoin vinossa.
-- Missä? kysyin minä levottomana, -- hyllylläkö?
-- Ei, vaan tuolla huoneessa.
-- Ei siellä mikään liiku, vastasin rauhoittavasti.
-- Liikkuu siellä! Ettekö kuule? huusi hän ikäänkuin kammoksuen. Hän
väänsi päätänsä, kuunteli ja muljahutti suuria silmiään. Olin varma,
että hän oli hullu.
-- Kuka siellä on? kuiskasi hän tähdäten tylsän, katseen minuun.
-- Ei kukaan, vastasin varomattomasti kyllä suoraan,
seuraten mielikuvitustani, joka sanoi minulle, että hän oli
mielipuoli. Samassa silmänräpäyksessä kuitenkin kaduin tarpeetonta
avomielisyyttäni.
Hänen kasvoissaan näin nyt vilaukselta saman tyytyväisen ilmeen kuin
silloinkin, kun tulin rahoja lukemasta puotiin. Epäilykseni heräsivät
uudestaan ja huomasin, että olin mennyt ansaan. Miten saisin nuo
ajattelemattomat sanani takaisin? Näiden ajatusten lentäessä päässäni
pidin kuitenkin tyynen muodon ja hymyillen lisäsin omiin sanoihini:
-- Minkätähden sitä niin kummeksutte, jos siellä joku liikkuisikin,
eihän se mitään kummallista ole, jos siellä ihminen on?
-- Eikö se olisi kummallista, vastasi hän terävästi, -- koska minä en
nähnyt huoneessa ketään muita kuin teidät, kun tulin sivu ikkunan,
eikä ovi ole käynyt siellä sittemmin, ja yhtäkaikki siellä nyt joku
olisi liikkunut? Ette kai tahdo väittää, että siellä aaveita liikkuu?
-- En, vastasin naurahtaen.
-- No, uskon minä sen nyt, ettei siellä kukaan liikkunut, koska te
sanotte, ettei siellä kukaan ole, vaikka minä mielestäni kuulin.
Näinhän minä itsekin sitäpaitsi teidän yksin istuvan rahoja lukemassa.
Hän katsoi tarkasti minuun puhuessaan, aivan kuin olisi halunnut
tietää mitä hänen sanansa vaikuttaisivat, kun hän rahoista
mainitsisi, mutta en ollut sitä huomaavinani.
-- Niin, minä näinkin, että katsoitte ympäri huonetta tullessanne.
Siitä näkeekin, lisäsin välinpitämättömästi, -- hyvin sisään joka
puolelle, paitsi sohvan kulmaan.
-- Niin no, siihen ei minun sopinutkaan nähdä, mutta uskon minä
ihmisen sanan, kun se vakuuttaa.
-- Mutta en minä ole vakuuttanut.
Minä naurahdin, kuin olisi puhelumme minua huvittanut.
-- Ette sitä nyt enää takaisin saa, kun se kerran _pääsi_, sanoi hän
ivallisesti ja myöskin nauraen.
-- Minkätähden minä ottaisin sanani takaisin? Minä katsoin kysyvästi
ja tarkasti häneen.
Tällä kysymykselläni en tarkoittanut kieltää itse asiaa, sillä siihen
kyllä käsitin sanani riittämättömiksi, vaan tahdoin ainoastaan
kuulla, mitä hän vastasi; oliko hän arvannut pelokkaat ajatukseni
ja sanoisiko selvään mielensä. Minun ei tarvinnutkaan kauan olla
epätietoinen, toinen.
-- Kyllä sen ottaisitte, kun saisitte, vastasi hän, yhä nauraen
ilkeää soinnutonta nauruaan. -- Ette tahtoisi myöntää, että olette
yksin oudon miehen kanssa.
-- Outoja minulle ovat kaikki, yksi enemmän, toinen vähemmän, sanoin
huolettomasti.
-- No, vastatkaa sitten suoraan kysymykseeni, vaikka kyllä minä sen
nyt muutenkin tiedän, mutta jos saatte vastatuksi...
-- Eihän minulla ole mitään teille vastattavaa. Emme täten pääse
kaupanteon alkuunkaan.
-- Eikö vastattavaa? räyhäsi hän. -- Kun minä suoraan kysyn, onko
huoneessa ketään, eikö se vaadi suoraa vastausta, häh?
-- Mutta ettekö käsitä, että kysymyksenne on sopimaton? Enhän minä
ole velvollinen tekemään teille tiliä yksityiselämästäni.
-- Ei, ei. Mutta kristitty ihminen rohkenee aina sanoa totuuden,
sanoi hän ääntänsä korottaen. -- Mutta te olette valehtelija ja sen
tähden ette rohkene.
Näissä sanoissa lausuttu soimaus, vaikka se tulikin tuommoisen
henkilön huulilta, minuun kuitenkin sattui, ja sentähden jäin hänelle
vastauksen velkaa. Sanoin ainoastaan:
-- Te puhutte kuin pappi.
Hän oli tietysti otaksunut minut arkatuntoiseksi, sillä luultavasti
hänkin oli tavallaan ihmistuntija. Vaikkakin siis tiesin, että hänen
vetoamisensa kristityn ihmisen uskallukseen oli vain teeskenneltyä,
ajattelin kuitenkin: tahtoisinko, jos tämä olisi viime hetkeni, mennä
valhe huulillani iankaikkisuuteen --? Ja kuitenkin, sanoi taaskin
ymmärrykseni, täytyy hänen uskoa, että täällä on joku toinen henkilö
lähellä.
Kello kamarissa, eteisen ovipielessä, oli tämän puhelumme aikana
lyönyt viisi. Kuluisi ehkä pari tuntia ennenkuin miehet ehtisivät
kotiin tukkimetsästä. Ja ehkäpä ei kukaan pahan ilman vuoksi tulisi
enää puotiin. Oli siis sangen tärkeää saada hänet eksytetyksi
siitä uskosta, että olin yksin. Arvasin myöskin, että hän oli
hankkinut itselleen tietoja siitä, että miehet nyt olivat poissa
kotoa. Ajatukseni risteilivät sinne tänne. Tunsin oikeaa taistelua
sielussani. Valehdella en tahtonut -- olisiko se muuten auttanutkaan?
Hätävalhekin oli aina inhottanut minua. Mutta enhän minä silti ollut
velvollinen hänelle totuuttakaan ilmoittamaan. Tässä oli siis jotakin
tehtävä. Vaivasin sentähden ankarasti päätäni tuota yhtä ajatusta
hautoessani.
Mutta ensiksi täytyi minun saada sytytetyksi tuli lamppuun, sillä
alkoi jo vähän hämärtää; ja hämyä melkein oli ollut koko päivänkin.
Oli selvää, että mies lörpötyksellään paljosta ostamisestaan tahtoi
ainoastaan kuluttaa aikaa, kunnes tulisi pimeämpi. Mietin siis, miten
saisin heti näppärästi tulen sytytetyksi.
Lamppu riippui myymäpöydän etulaidan ylitse. Sytytin sen aina
lattialta, sillä varpaisiltani ulotuin siihen. Siksi ei oltu
katsottu tarpeelliseksi asettaa sitä ylös ja alas lykättäväksi.
Mutta ajattelin nyt: jos kurotan siihen, täytyy minun nojautua yli
myymäpöydän ja katsoa ylöspäin, enkä siis voi pitää häntä silmällä.
Sitä tehdessäni hän voi puhaltaa tulen sammuksiin -- hänen päänsä oli
lampun tasalla ja hän seisoi sen takana -- ja antaa täräyksen leukani
alle. Olin joskus kuullut puhuttavan semmoisesta.
Ikkunan alla oli nappulatuoli. Minulla oli tapana istua siihen
käsityötä tekemään, kun toisinaan muutamat ostajat juttelivat
niin kauan keskenään tai minun kanssani, ja kohteliaisuus vaati,
etten näyttänyt kiirehtivän heidän lähtöään. Tämän tuolin otin
nyt siitä ja asetin sen selkäpuolen päin myymäpöytään, jottei hän
saisi työnnetyksi sitä kumoon minun sillä seisoessani. Otin sitten
tulitikkulaatikon lautasen syrjältä takaani käteeni.
Mies katseli aluksi kummeksuen liikkeitäni.
-- Mitä nyt tulella tehdään, kun päivä on? huusi hän. -- Eikö teillä
ole silmät päässänne, että näette? Älkää sytyttäkö vielä, se on
tavaran hukka!
-- Ei puodeissa pidetä hämäränaikaa. Ja kun te teette niin paljon
ostoksia, täytyisi minun kuitenkin kesken kauppoja sytyttää lamppu,
sanoin tyynesti.
-- Niin niin, minä teen paljon kauppaa.
Hän kurkisti ulos ikkunasta ja näkyi miettivän, hänen silmänsä
harhailivat ikkunaluukkuihin.
-- No, sytyttäkää sitten niinkuin tahdotte taitaapa tuli vielä
tarpeen ollakin, kun minä oikein rupean kauppoja tekemään. Mutta
kyllä sen näkee, rämisti hän kovemmin, -- että te toisen tavaraa
käyttelette. Ja kun minä pääsen Tampereelle, niin minä kerron
patruunalle.
Minä vain hymyilin vastaukseksi.
Väänsin sydämen vähän ylemmäksi, ennenkuin nousin tuolille, tiesin,
että se oli puhdas karresta ja heti syttyisi.
-- Mutta mitä siinä tuolilla teette, kyllä tuohon lattialtakin
ulotutte? sanoi hän minun sitä tehdessäni.
-- Se on parempi.
Sitten sieppasin tulta tikkuun ja annoin sen syttyä. Tämän aikana
kulkuri puhui ilkkuen:
-- Ette te saa sitä syttymään, vetoakin minä lyön...
-- Saan minä, väitin vastaan.
--... jos ette ota laatikkoa toiseen käteenne. Mutta sitten ette
taaskaan saisi lasia pois. Ääni kävi ivalliseksi.
Oli ikäänkuin olisi hän lukenut ajatukseni. Hän näytti huvittuneelta
näitä havaintoja tehdessään.
Väänsin tikun palavan pään käteni suojaan -- sydämeni sykki kovemmin
ja sieluni huokasi Jumalan luo -- hypähdin tuolin syrjälle seisomaan,
niin että kengänkorot jäivät ulkopuolelle. Nyt olin yhtä pitkä kuin
mieskin ja katsoin häntä suoraan silmiin, jotka näkyivät saaneen
kummallisen elon. Hän nauraa kihnutti -- minäkin hymyilin. Hänen
kasvoissaan oli erinomainen ilme; hän näytti tietävän, että minä
olisin halunnut lukea hänen silmistään, mitä niiden takana piili.
Hairasin vasemmalla kädellä pois lasin, tuikkasin tulen sydämeen,
asetin sukkelasti lasin sijallensa, taaskin vääntäen sydämen
kohtuullisen korkealle. Samassa tuokiossa livahdin tuolilta alas.
Tuskin sekuntia kului siihen.
-- Ahah, saittepas!
-- Olisitte hävinnyt vedon, sanoin siirtäessäni pois tuolin.
-- Niin olisinkin. Mutta ette sitä olisi saanut palamaan, jos minä
olisin tahtonut puhaltaa siihen, mutta minun teki mieleni nähdä,
saisitteko, kun en minä uskonut sitä. Mutta kyllä se näppärästi kävi.
Kyllä sen näki, ettette sitä ensi kertaa tehnyt.
-- Nyt voimme alkaa tehdä kauppaa.
-- Onko teillä... mitä se nyt olikaan?... niin kultasilmäisiä
parsineuloja, oikein paksuja, suuria?
-- Ei.
-- No mutta, eikö niitäkään ole?
-- Onko niitä muuallakaan?
-- On niitä, sanotteko minua valehtelijaksi? Hän huusi kovasti ja
liikkui äkäisesti.
-- En, mutta en minä tiedä niitä olevan. Saattaahan niitä silti olla.
-- Mitä semmoinen tietää?
-- Ostakaa tavallisia, ne ovat helpompia ja tekevät paremmin
kauppansa.
-- En minä niistä välitä, kultasilmäisiä minä tahdon. Eihän täällä
ole mitään. Minkämoinen puoti tämä on?
-- Kyllä täällä on. Ostakaa nyt sitä ensiksi, mitä meillä on, ja
sanokaa sitten vasta, ettei mitään ole: rintasolkia, sormustimia,
nappeja, neuloja, naskaleja ynnä paljon muuta pientä, kyllä
kaapillinen tulee.
-- Mitä? Teettekö pilkkaa minusta? Miten minä köyhä mies tämmöisiä
tavaroita kaapillisen ostaisin? Te ivaatte ja pilkkaatte ja olette
ylpeä ihminen.
-- En minä ole mikään herra, että olisin kohteliaisuutta oppinut.
Minä olen suora mies ja sanon suoraan päin silmiä, enkä jumalavita
kursaile semmoisia röökynöitä. Kai tässä pitäisi seisoa lakki
kourassa ja kumarrella, kun rahallansa ostaa; minä maksan rahat enkä
kursaile.
-- Ettekö ota nappeja siihen onnenpöytäänne?
Taaskin näkyi hän miettivän.
-- Minä ostan silmäneuloja, ne käyvät aina kaupaksi, joka ämmä niitä
tarvitsee... Mutta antakaa ensiksi posliininappeja, tottapa niitä
edes on.
-- On kyllä nappeja monenmoisia ja neuloja myöskin. Kiirehdin
ottamaan edellisiä esiin.
-- Tämä laji ehkä on sopiva, ei varsin pieniäkään ja korean kiiltäviä.
-- Mitä niitä maksaa krossi?
-- Viisikymmentä penniä.
-- Mitä se tekee tusina?
-- Neljä penniä tusina tekee neljäkymmentäkahdeksan penniä, se on
siis vähän runsaammin kuin neljä. Mutta te voitte niistä ottaakin
kymmenen penniä tahi kahdesta tusinasta viisitoista. Siten niitä
myydäänkin.
-- Kovin on tyyriitä, en minä maksa niin paljoa, enkä ostaa, jos ette
alenna; antakaa neljälläkymmenellä.
-- Se on määrähinta, viisikymmentä.
-- Joka puodissa aina alennetaan.
-- Mutta kun te olette "rehti" mies, niin minä sanon teille heti
määrähinnan; se muuten on täällä tapanakin.
Hänen silmänsä tähystivät äkkiä minua.
-- Noh, maksan minä sen sitten, mutta en minä ota kuin puolet, koska
ette alenna.
Minä panin sen hänelle paperiin.
-- Nytkö katsotte neuloja?
-- En vielä... Onko teillä... kuvapapereita, ottaisin jonkun uuden
kaappiini?
-- Ei niitä ole.
Minusta näytti kuin hän olisi ollut tyytyväinen vastaukseeni.
-- Sepä kummallista, kun ei ole mitään, jota kysyy. Sanoitteko, ettei
niitäkään ole missään?
-- Kirjakaupassa tietysti on, mutta ei niitä ole ennen kysyttykään
täällä.
-- Mutta kaikkia pitää olla.
-- Sitä tavaraa pidetään tarjolla, joka käy kaupaksi, ja sitä on
kyllä, sen näette. Ehkäpä nyt otan esiin niitä silmäneuloja.
-- Pankaa mulle ensiksi vienteli rusinoita, että saan pureskella
tässä aikani kuluksi.
Minä lähdin menemään.
Hän kurkisti ulos, mutta kääntyi äkkiä pois ikkunasta.
-- Taikka... huusi hän samassa, -- jos sitten vasta ne panisi.
Pankaa sitten vasta, ettekö kuule!
Olin jo ehtinyt myymäpöydän toiseen päähän, missä rusinalaatikko
sijaitsi.
-- Kyllä minä ne hetikin annan, se on sama minulle, vastasin.
Punnitsin ne pienemmissä punnituskupeissa, jotka siinä riippuivat.
Hän näytti hyvin tyytyväiseltä minun tuota tehdessäni, vaikka en
käsittänyt minkä vuoksi, koska hän tähän asti oli kiukutellut minulle
ja juuri nytkin oli huutanut, mutta jälkeenpäin vasta sen käsitin,
että tuo tyytyväisyys perustui siihen, että en punninnut niitä
palanssilla, sillä se olisi tehnyt piirron hänen laskuihinsa.
-- Kah, oliko sielläkin punnitusneuvot, en minä niitä huomannutkaan,
sanoi hän hyvänsävyisästi.
Vein rusinatötterön hänelle.
Hän seisoi vielä hetken ikkunan edessä, pää ikkunassa kiinni,
kurkistellen sakeaan ilmaan, joka jo oli käynyt hämyisemmäksi,
melkein pimeäksi, ja alkoi sitten pistellä rusinoita suuhunsa. Lamppu
tietysti valaisi pihalle, vaikka kuvakaappi ikkunan edessä jotenkin
varjosikin sitä.
-- Kumma kun ei tule ketään puotiin, minnekä täältä outo osaakaan?
puhui hän rusinoita syödessään. -- Ei tuonne näe, mutta tuskinpa
sieltä ketään tulee tässä ilmassa. Mahtaisiko tuolla työmiesten
huoneissakaan saada yösijaa? Kun miehet ovat poissa, niin ehkä eivät
ne akat anna, jos miehet viipyvät.
-- Kyllä minä uskon teidän saavan. Miehet siksi jo kotiinkin tulevat,
tunnin päästä ehkä...
-- Noh, katsotaan sitten niitä neuloja nyt, että sekin kauppa on
tehty.
Hän astui kuvakaapin viereen myymäpöydän eteen seisomaan.
Minä nostin hyllyltä myymäpöydälle pienen laatikon ja aloin hänelle
näyttää useammanlaisia neuloja. Niitä katsahti hän hätäisesti vähän,
aina pistäen jonkun rusinan suuhunsa. Pian hän päätti ottaa erästä
lajia halpoja neuloja.
-- Mitä ne maksavat preivi?
-- Kymmenen penniä.
-- Eikö niitä kahdeksalla saa?
-- Ei.
-- Niin, teillä on määrähinnat, virnisti hän taaskin. -- Pankaa ne
tuohon tiskille ja lukekaa ne siinä, montako siinä preivissä on.
Mutta odottakaa, minä katson tuleeko siellä kukaan, että osaisin
tästä johonkin, kun ei niitä miehiä taida kuulua, jos ovat yötä...
Hän astui taaskin ikkunan luo, kurkisti ulos vähän, molemmin puolin,
ja kuunteli.
-- Ei ketään. Siellä on niin paljon luntakin. Kai tästä täytyy lähteä
niitä akkoja puhuttelemaan.
Taaskin siirtyi hän entiselle paikalleen.
-- Lukekaa nyt neulat!
-- Niitä on viisikolmatta joka kirjeessä, ei niitä tarvitse lukea, ne
myydään aina lukematta.
-- Mutta en minä usko teitä, niistä on voitu ottaa pois, kyllä
semmoista tehdään, ne pitää lukea.
-- Olkaa hyvä ja lukekaa itse, niin tiedätte varmaan, sanoin minä;
minua kyllästytti hänen käskevä komentonsa.
-- Ei, ärjyi hän, -- _teidän_ ne pitää lukea, ei ole minun asiani
niitä lukea, se on _teidän_ tehtävänne, ja tuohon paikkaan, minä näen.
Hän heitti puhuessaan vihaisesti rusinatötterön myymäpöydälle ja löi
kämmenellään siihen niin että kajahti.
-- Noh, katsokaa nyt sitten, kun minä luen ne, vaikka ei minun sitä
tarvitsisi tehdä, kun ne kerran ovat luetut, mutta olkoon menneeksi.
Tahdoin tehdä hänelle mieliksi, jotta hän ei niin ärjyisi minulle.
Tuo rusinoita syövä rehevä renttu ei näyttänyt minusta juuri
vaaralliselta, ainoastaan kiusalliselta.
-- Minä seison suorassa enkä liiku paikaltani, te saatte lukea, ja
jos ette lue oikein hyvin, niin se on teidän asianne, en minä siitä
köyhdy, sanoi hän rehevästi laverrellen, -- mutta minä tahdon vain
rehtiä.
Taaskin tuntui minusta kuin olisi ollut jotakin epämiellyttävää
teeskentelyä äänessä, jolla sanat sanottiin.
Kumarruin kuitenkin alas. Kuvakaappi oli vieressäni ikkunan puolella,
niin että jouduin sen varjoon, ulkoa katsoen. Tämän äkkäsin vasta
siinä, mutta ajattelin samalla, että epäluuloni oli lapsellista ja
että olisi kummallista tästä nyt välittää. Minä pidän kuitenkin
tarkasti varani, ajattelin.
Sormellani siirtäen neuloja aloin puolikovaa lukea: Yksi, kaksi,
kolme, neljä, viisi... Silloin tuntui ikäänkuin mies hiljaa
yläruumiillaan olisi lähennyt minua. -- Kuusi, seitsemän, kahdeksan,
jatkoin katsoen suoraan eteeni, sormin neuloja siirrellen. Olin
oikeassa, hän läheni varsin hiljaa. Samassa silmänräpäyksessä
kuvastui eteeni tuon neljänaulaisen siirtäminen. -- Yhdeksän,
kymmenen, yksitoista, höpisivät huuleni. Enkö ole hullu, kun en nosta
katsettani? sanoi ajatukseni. Silloin nostin äkkiä päätäni. Mutta se
mitä näin jähmetytti veren suonissani. Sydämeni pysähtyi lyömästä, en
vapissutkaan. Olin liikkumatta, tuntui kuin olisin halunnut vaipua
myymäpöydän alle; mutta mitä se olisi auttanut?
Hän seisoi etukumarassa ja hänen vasen kätensä oli nostettu tuon
saman neljänaulaisen kohdalle, ainoastaan jonkun senttimetrin
päässä siitä, sormet tavoitellen sitä. Koko miehen asento oli
kuin hyökkäykseen valmis. -- Tarkkaavaisuuteni oli äärimmilleen
jännittynyt, kaikki näin, käsitin silmänräpäyksessä, olin kuin
pelkkänä silmänä. Hänen kasvolihaksensa olivat tavattomassa
jännityksessä, huulet yhteen puserretut, poskien ja leuan kiinteät
jäntereet osoittivat, että hampaat olivat lujasti yhteenpurtuina.
Silmissä paloi hirveä katse, hurja, himoinen, nielevä. Se oli pedon
eikä ihmisen. Siinä ei kuitenkaan ollut vihaa tai kiukkuakaan, se
oli niin silmänräpäyksen tärkeydestä jännittynyt. Se oli ahnas,
kylmä, kova, kiinteä. Hän olisi varmaan voinut tappaa minut samoin
kuin koiran, joka olisi ollut hänen tiellään. Katse tunki suoraan
silmiini, sillä se ei ollut ollenkaan suuntautunut sormiini, jotka
neuloja siirtelivät. Sen katseen ilmettä en milloinkaan unhota!
Nuo jäykät, ylitseni kumartuneet kasvot olivat kuin kiveen hakatun
demonin.
En siis ensi silmänräpäyksessä voinut liikuttaa itseäni, odotin vain
iskua päähäni, olin itse sen alainen. Sieluni antautui Vapahtajansa
ansion turvissa Herran haltuun. Huusin kuin Mooses sielussani.
Kestikö tätä kaikkiaan sekuntiakaan, en tiedä.
Hän seisoi myöskin samassa asennossa, näytti kuin olisi minunkin
katseessani ollut jotakin magneettista, joka sitoi hänet, sillä
katsoin häneen koko sieluni voiman ponnistaen. Minulla oli aivan kuin
tunne siitä, ettei minulla ollut muita aseita kuin silmäni. Hänen
katseessaan ilmeni epäröimistä, sormet haparoivat konemaisesti...
Minä muistin, kuinka lähellä takanani seinä oli. Mutta miksi en
kuitenkin koeta? Jumala, auta minua! Yhä pitäen katseen kiinteästi
hänessä ponnahdin kuin vieteri suoraksi päin seinähyllyjä, ja joka
jäseneni vapisi.
Hänkin vavahti, ojentautui ja näytti olevan hyvin hämillään, kuin
laskiaisyönä naapurin navetasta tavattu velhoakka.
Katsoin vain häneen. Mutta sydämestäni nousi sanomaton kiitos
Jumalalle ja rukous avusta edelleen.
Hän naurahti tuommoisen lyhyen naurun, joka selvästi ilmaisi hänen
hämmennyksensä ja pettymyksensä.
-- Mitä te nyt pelästyitte, oikeinhan teillä joka jäsen värisee? Hän
koetti tehdä naurua ja ääni kuului teeskennellyltä, ilkeältä.
-- Niin, mitä te sitten pelästyitte? kysyin minä.
Tiesin tuskin mitä sanoin ja työläästi sain puhutuksikaan vielä.
-- Enhän minä pelästynyt, te itse pelästyitte, räyhäsi hän, -- kuin
olisitte kummituksen nähnyt. No, tietysti minäkin vähän sävähdin, kun
te niin lensitte ylös, että oikein pelotitte minuakin. Mikä teille
tuli kesken neulojen lukemisen, häh?
Hänen kasvoissaan näkyi pirullinen piirre, hän nauroi ilkeästi.
-- Ei sillä nyt väliä ole, mitä se oli, vastasin minä vakavasti.
-- No, lukekaa ne neulat, huusi hän raa'asti.
Astuin häntä tarkasti silmällä pitäen myymäpöydän luo ja otin siltä
neulakirjeen käteeni, sillä en rohjennut sanoa vastaan, vaikka
mieleni teki. Olin vielä kuin lumouksen alaisena. Käsitin kuitenkin,
että hän aikoi rynnätä kimppuuni, mutta salaa, jos vain voisi.
-- Pankaa se tiskille! huusi hän kamalalla äänellä.
-- Ei, minä luen sen kädessäni.
-- Että saisitte pettää minua! Minä teidät jo tunnen, tuossa teidän
pitää se lukea, ärjyi hän ja löi nyrkkiään myymäpöytään.
-- En minä lue sitä siinä.
-- Teidän pitää! huusi hän vielä kovemmin.
-- Ei!
Käsitin että minun täytyi esiintyä hyvin päättävästi. Ja vaikka
en voisikaan sanoa, että pelkoni olisi kadonnut, päätin kuitenkin
kalliisti myydä henkeni.
-- Kuinka te olette kiusallinen ihminen, kätenne vapisee, ette saa
niitä luetuksi.
Minua suututti ja ponnistin voimiani, kuitenkin pysyen tyynenä.
-- Näettekö, etten vapise!
Osoitin hänelle vasempaa kättäni, jolla neulakirje oli ja joka ei
vapissutkaan, ja katsoin häntä tyynesti silmiin.
-- No, ei se nyt vapise, mutta mikä teille juuri äsken tuli?
-- Emme nyt huoli siitä. Tehdään nyt tämä neulakauppa loppuun. Minä
luin neulat.
-- En minä usko, että ne on oikein luettu, kun ette niitä tuossa
lukenut, huusi hän.
-- Minä annan teille ehjän, avaamattoman kirjeen, niinkuin jo äsken
tarjosinkin.
Nostin laatikon myymäpöydältä lautaselle ja otin uuden kirjeen esiin.
-- En minä usko teitä, räyhäsi hän, -- ei minun tarvitse uskoa, se
voi olla vajaa.
Minä avasin sen. En tahtonut antaa hänelle aihetta syyttää minua.
-- Katsokaa nyt, tämä on käänteitä myöten ladottu ja siis täysi,
mutta panen siihen vielä kaksi, niin tiedätte täyden saaneenne.
-- En minä tahdo enempää, minä tahdon että luette. Minä tahdon rehtiä
vain, huusi hän.
-- Jos ette tahdo niitä ostaa sillä tavalla kuin minä ne myyn ja ne
aina myydään, niin saatte olla ilman, minä panen ne pois.
Käännyin laskemaan pois niitä.
-- Ei! Ettekö te tahdo myydä, kun tavaran pois panette?
-- Tahdon, mutta ehkäpä teillä ei ole halua ostaa.
Hän alkoi kauheasti kiroilla ja puhua törkeitä sanoja, joita on
mahdoton tähän kirjoittaa. Käsitin, että hän aikoi pakottaa minut
vihastumaan, jotta olisi saanut minut unohtamaan itseni ja olemaan
varomattomampi.
-- Hiljaa! sanoin vakavasti. -- Ei täällä saa kirota, ja puhukaa
siivommin.
-- Mikä on? Ei suinkaan tämä kirkko ole, ettei täällä kirota saisi,
kauppapuoti tämä on, ja puodeissa kirotaan ja puhutaan hupaisia.
-- Ei täällä kirota. Olkaa hiljaa, en minä ääntä pelkää, ei minuun
sanat pysty. Otatteko nämä neulat vai ettekö?
-- No, pankaa nyt se neulapreivi sitten, niinkuin tahdotte, en minä
niin väliä pidä, minä ajattelen tässä muita kauppoja.
Hänelle näkyi tulleen joku toinen ajatus.
Minä panin neulakirjeen paperiin ja lasin myymäpöydälle.
Kulkuri kurkisti taaskin ulos illan hämärään.
-- Ei siellä liiku yhtään ihmistä, höpisi hän itsekseen.
Nyt oli minun valmistautuminen taisteluun. Tahdoin pitää paikkani
niin kauan kuin mahdollista. En aikonut juosta pakoon, ennenkuin
näkisin sen välttämättömäksi, jos silloin enää pääsisinkään;
sillä oli varsin epävarmaa, ehtisinkö paeta, ja se onnistuminen
riippui siitä, miten sukkela hän olisi liikkeissään. Hänen hoikka
ruumiinsa ja käärmeentapaiset liikkeensä osoittivat, että olisi
ollut ihan leikintekoa hänelle juosta yli myymäpöydän, ja hänen
pitkät säärensä, jotka kenties olivat saaneet kyllin harjoitusta
omilla karkuretkillä, olisivat vaatineet pakenijalta yliluonnollista
nopeutta. Ja jos olisin voinut juosta pehmeässä vahvassa lumessa
ylös jyrkkää vastamäkeä maalarille, joka oli lähimpänä, kun vielä
kenkänikin ilman kalosseja olivat liukkaat? Hän olisi varmaan
juossut perässäni, paiskannut pääni mäsäksi jo porraskiveen kenties,
taikka kuristanut minut. Minä oikein pelkäsin hänen laihoja
luisevia sormiaan. Alas oman työväen huoneille en olisi uskaltanut
suunnata tietäni puodinoven ohi, sillä olisipa hän voinut tulla
sieltä vastaani portaiden kohdalla. Ennenkuin kukaan olisi ehtinyt
avukseni, olisi hän jo ryöstänyt avaimet taskustani, juossut sisään,
sulkenut ovet, ottanut rahakirstun kaapista ja keittiönkautta
huonerivin toisesta päästä juossut pakoon, jättäen kuvakaapin
merkiksi käynnistään. Minulla ei siis, kun asiaa mietin, ollut suuria
toiveita paosta. Sitäpaitsi halusin selvitä voittajana hänestä,
tiesin, että henkisesti olin väkevämpi. Enkä tahtonut huostaani
uskottua omaisuutta jättää rosvon saaliiksi, vaan niin pitkälle kuin
mahdollista sitä läsnäolollani suojella. Jos vain voisin saada hänet
epäilemään, että olin yksin, luulemaan, että huoneissa oli ihminen,
joka voisi kuulla minua.
Myymäpöydällä oli vahva koivuinen kyynärmitta. Hän otti sen käteensä
ja kuin koetellen sen painoa nosteli sitä kädellään ylös ja alas.
Vaikka uskoin, että tuolta suuriääniseltä räyhäävältä heittiöltä
aluksi puuttui rohkeutta suoraan rynnäkköön, en ollenkaan pitänyt
mahdottomana, että hän turhaan koetettuaan keinojansa saadakseen
tilaisuuden salaiseen hyökkäykseen, edelliseenkin ryhtyisi. Otaksuin,
ettei hänellä ollut mitään ampuma-asetta, tai jos olisikin, niin
ei hän sitä uskaltaisi käyttää, sillä se kuuluisi kauas. Sitä en
siis pelännyt. Se olisi kuulunut ainakin Juhon kamariin, ja minä
arvasin, että hän jossakin muualla oli ottanut selon siitä, miten
talossa asuttiin. En voinut nähdä, oliko hänellä puukkoa, sillä takki
peitti sen, jos se hänellä olikin. Mutta että hän aikaa voittaen yhä
enemmän kiihtyisi ja rohkeuskin siitä kasvaisi, sen käsitin. Varmasti
ja pontevasti esiintyvän miehen kimppuun ei hän varmaankaan olisi
rohjennut karata, mutta minä olin nainen ja minun ruumiinrakenteeni
osoitti heikkovoimaisuutta. Minulla ei siis ollut muuta keinoa kuin
koettaa eksyttää häntä, mutta ensiksi tahdoin muuten varustautua.
Menin sokerilaatikon luo, joka oli myymäpöydän luukun vieressä
ovipielessä. Rupesin lyömään sokeria naulan ja puolen naulan
kappaleiksi.
-- Mitä te nyt teette, kun sokeria lyötte? huusi hän äkäisesti,
kääntyen äkkiä pois ikkunasta. -- Oletteko hullu, en minä sokeria
osta! Pysykää tässä!
-- Minä paloittelen sitä valmiiksi, siksi kun tulee ostajia, sillä
aikaa kun te mietitte mitä ostatte.