Tottahan se nyt viimeinkin tulee kotiin, sanoi myllärin emäntä,
kun hänen miehensä tömistellen lunta töppösistään ja huiskien sitä
lakistaan ja takistaan astui tupaan. Kyllä hän olikin myllärin
näköinen sisään astuessaan, mutta vain lumesta. -- Oi voi, mutta minä
maar sinua olen odottanut. Hän huokasi.
-- Mitä sinä nyt sitten niin kovin...? Kyllä siellä nyt on oikea
sudenilma ja huono sää kävellä, mutta olenpa minä mies, joka jaksan.
Eikä ne asiat ole ovenrivassa, mutta hyvin se meni siellä.
-- Niin, en minä nyt sitä... mutta olipa hyvä toki... Enkä minä
juuri sinun tähtesikään, mutta...
-- Mutta mitä? Eihän mitään ole tapahtunut hevoselle taikka lehmille
tiedämmä, kai se nyt jotakin on?
-- Ei, en minä tiedä mitään tapahtuneen, kotona kumminkaan. Itse vain
olen huolissani ollut.
-- Onko täällä ketään käynyt kylästä sitten, sanoi mylläri
rauhoittuneena, ja jotakin juorunnut Silläaikaa kun minä olen ollut
poissa? Ei niitä tarvitse mielellensä laskea.
-- Ei täällä ketään ole ollut juoruamassa -- mitä minä juoruista!
Eikä kukaan koko päivänä ole ovea raottanut, ainoastaan
kuvakaappimies täällä kävi, sanoi eukko hitaasti.
-- Vai kuvakaappimies, vieläkö niitäkin näkee kulussa ja osaavatko ne
tänne sydänmaillekin! Rahakeinoa vain aina. Taisi olla minkämoinen
tuo kaappi. Muistan pikkupoikana nähneeni... Uusia kaappeja sillä kai
sentään?
-- Ei ollut kuin vanha romo. -- Mutta käy nyt ukko-kulta syömään,
kyllä maar sinun jo nälkä on näin myöhään, kun koko päivän olet ollut
poissa ja tämmöisellä säällä. Puuro on jo kaikki jäähtynytkin, lapset
jo söivät ja panivat maata... mutta, ei minua haluta syödä.
-- Kyllä sinä nyt olet jonkun pahan uutisen kuullut varmaankin,
äänesi kertoo, sanoi mylläri käydessään pöydän luo. -- Se mieskö sitä
puhui?
-- No, saat kuulla koko asian, minä kerron sen sinulle juurta
jaksain. Se oli kovin pitkä mies, ei niitä olekaan niin pitkiä
kuin harvassa. Ja se oli kovin puhelias ja iloinen, naureskeli ja
näytteli lapsille kuvakaappia. Ja pyysi kahviakin, ja minä annoin,
enkä tahtonut ottaa maksuakaan siitä, kun hänkin ilmaiseksi näytteli,
mutta hän sanoi vain: -- En minä ilman pyydä, ette tekään sitä ilman
saa, rahan tekin maksatte, minä tahdon aina maksaa rehdisti kaikki.
Ja sitten pyysi ruokaakin, mutta kun ei sattunut keittoa olemaan,
niin minä rupesin perunoita keittämään, kun hän pyysi. Sitten hän
kysyi, kun minä tuossa pataa tulelle asetin ja perunoita siihen: --
Onko tässä puotia lähellä? Sanoi, että hänen tarvitsisi ostaa pientä
tavaraa onnenpöytäänsä -- sekin sillä oli. -- Kyllä tässä on hyvä
puoti lähellä, minä sanoin, kyllä siitä saatte mitä tarvitsette.
-- Missä se puoti on? hän kysyi. -- Tuossa se on, kosken toisella
puolella, minä sanoin, tuossa isossa rakennuksessa, niissä asuu
sahan työmiehiä toisissa. -- Kenen tuo saha on? hän taaskin kysyi.
-- Se on saman isännän, jonka puotikin, minä sanoin. -- Asuuko se
täällä, isäntä itse? -- Ei, se on Tampereella, minä vastaan. -- Käykö
tässä kauppa näin sivupaikassa? -- Kyllä tässä sentään käy, tässä
on vahva saha, tehdään talvisin paljon tukkikauppoja, väkeä on että
vilisee hakkuussa ja ajossa, sanoin. -- Mutta mitä ne miehet tässä
talvella tekevät, eihän saha nyt käy, vesisaha? hän kysyi sitten. --
Ne ovat tukkeja mittaamassa, minä sanoin, -- siellä ne ovat nytkin,
joka sorkka koko sahalta, akat vain ovat kotona. -- No, kuka niitä
tukkikauppoja tekee, kun ei isäntä täällä ole? -- Täällä on hänen
kirjanpitäjänsä, minä sanoin, joka maksaa rahat, sahanasettaja
katsoo metsät ja tekee kaupat, ja kirjanpitäjä sitten vain maksaa.
-- Missäs se sahanasettaja asuu, jos saisi kortteeria sieltä, asuuko
se kirjanpitäjän kanssa yhdessä? mies kysyi. -- Ei, sahanasettaja
asuu eri rivissä alhaalla, kirjanpitäjä asuu siinä isossa rivissä,
jossa puotikin on, hän se on puodissakin, minä vastasin taasenkin.
-- Onko se ylpeä mies, se kirjanpitäjä, jos tästä kävisi jotakin
ostamassa siltä? hän sanoi. -- Ei se ylpeä ole, eikä se mies olekaan,
vaan nainen, minä nauroin. -- Vai nainen, eikö täällä miehistä
kirjanpitäjää olekaan? -- Ei, minä vastaan ne uskovat häneen niin,
kun tuntevat hänet hyvin, ja hän on sieltä kotoisin, josta hekin,
patruuna ja rouva. -- Niin, sanoo hän nauraen, -- ja eipä ne rahat
taida niin isot ollakaan, jotka he uskovat naisen käteen, joku sata
markkaa kerralla kukaties, ei suinkaan rikkaat semmoisista summista
paljoa piittaa. -- Älkää sanoko, vai joku sata markkaa! minä sanoin,
joka tahdoin kehua kirjanpitäjää, kun siitä pidän, kyllä sillä
tuhansiakin on takana, kun joka viikko tuhansia suoritetaan.
-- Hm, mörähti mylläri, vieden lusikalla puuroa suuhunsa. Eukko
jatkoi kertomistaan.
-- Ketä siinä muita asuu, siinä rivissä? Eikö siinä perheellistä
väkeä ole, että olisi lapsia, jotka kaappiin katsovat, taikka
nuoria miehiä onnenpöytää koettamaan? hän sanoi. -- Asuu siinä yksi
perheellinen mies, mutta se on nyt tukinmittauksessa, eikä taida olla
paljoa rahaa eukolla näin lauantaina, ennenkuin mies tulee, kyllä ne
hupenevat työmiehen talviansiot. Ja asuu siinä rivissä sitten vielä
pari naimatontakin miestä, mutta nekin ovat nyt tukinmittauksessa,
mutta kyllä ne kaikki illaksi kotiin tulevat, jos sinne viitsisitte
mennä vielä, kun syönytkin olette, silloin niillä on rahaa, sanoin.
Niin puhuin kaikki asiat, eikä yhtään mieleeni tullut, että jos se
minua puhuttaa.
-- Niinpä kyllä, oliko se tarpeellista puhetta? Mutta puhu nyt päähän
asti, mitä varten sitä nyt epäilet?
-- Oles nyt, kun minä parhaillani keitin, niin sille tuli yhtäkkiä
niin kiire, ettei kerinnyt odottamaan siksi kun hautaperunat
olisivat kypsyneet, vaikka juuri hänen tähtensä minä puolisen
jälkeen ruokapadan tulelle paninkin, kun sanoi nälän olevan ja
pyysi keittämään. Mutta hän sanoi, että ei hän viivy nyt enää tällä
kulmalla eikä ehdi puotiinkaan, hän menee isoa kylää kohti yöksi,
jottei jää lumen taakse tänne kaappeineen. No, mitä minä siihen.
Mutta minua harmitti se keittämiseni, kyllä sen tiedät, kylmiä ne
sitten olivat itsellemme illaksi, kokonaiset ja puuroa piti keittää,
ja minä hyvyyttäni keitin ja paninkin runsaasti isolle miehelle. Niin
minä rupesin miettimään, mitä se puheli ja kyseli niin tarkasti.
Mutta ajattelin taaskin, että minä vain suotta olen levoton, kyllä
maar oudot ihmiset kyselevät, kyseleväthän sitä tututkin; ja kun
oli vielä päiväaika, niin minä ajattelin, ettei se nyt vielä ole
pahantekijäin aikakaan, ja sitten tulevat miehetkin kotiin. Mutta
olen tässä ollut siitä sentään levoton.
-- Kyllä siinä jo on ollut levottomuuden syytäkin, sanoi mylläri
nousten, ateriansa lopetettuaan, pöydän takaa. -- Mitä sinun tarvitsi
ruveta sille rahoja kehumaan ja selittelemään, kuinka asutaan,
oudolle miehelle, enempää kuin sitäkään, missä miehet ovat. Ei se
suinkaan mikään rehellinen mies ollut, joka niin tutki ja kyseli,
eikä sitten syömäänkään kerinnyt, vaikka nälkä oli. Ei suinkaan se
hänen ammattinsa niin kovaa kiirettä vaadi, että tällaisella ilmalla
niin kulkemaan vaatii, ettei syömään ehdi. Ja sinne sillä kiire oli,
puotiin, eikä muualle. Mitäs nyt sanot, jos se on tappanut ihmisen,
ryöstänyt rahat ja juossut tiehensä? Kun et sitten ole mennyt
katsomaankaan?
-- Oi voi, isä kulta, Jumala varjelkoon! Jo minä nyt pelkään, oikein
puistattaa. En minä sitä sentään semmoiseksi uskonut, ajattelin vain
itseäni hupakoksi, kun olin pahoja mieleeni päästänyt. Kyllä minä nyt
toiste tiedän olla varuillani, kyllä jo. Mutta mikä sitä ymmärsi, kun
se oli niin iloinen ja ystävällinen.
-- Jos ei vaan jo olisi niin myöhä, sanoi mylläri vähän mietittyään,
niin menisin minä katsomaan sinne, vaikka väsynytkin olen, mutta
siellä on nyt jo miehetkin kotona; ja se nyt on tapahtunut, mikä on
tapahtunut. Kello käy kymmenettä, pannaan nyt maata, kyllähän aamulla
kuullaan.
* * * * *
Jotta lukija saisi pääkertomuksen sisällyksestä niin eheän ja elävän
kuvan kuin mahdollista, annamme päähenkilön itsensä kertoa.