Minulla olikin tapana näin tehdä, sillä sekin kuului "järjestelmään."

-- Kyllä minä tästä tulen heti kun sanotte, mitä haluatte ostaa,

lisäsin vielä.

-- Ei nyt enää ketään tule tämmöisellä ilmalla. Te vain tahdotte

juosta ulos, mutta ette saa mennä ja jättää puotia, huusi hän taaskin

ärjyen.

-- Minäkö jättäisin puodin?! Ja kyllä niitä vielä tulee kahvia ja

sokeria huomiseksi ostamaan.

Tuosta hänen kiellostaan ymmärsin, ettei minun olisi koettamistakaan

pakoon. Ja olihan selvää, ettei hän minua voinut päästää, sillä jos

hän olisi ennättänytkin ryöstön tehdä ennenkuin olisi kukaan ehtinyt

paikalle, olisi hänet jälkiä myöten heti saavutettu ja minä olisin

voinut todistaa häntä vastaan.

Hän näytti kovin ärtyiseltä ja hermostuneelta ja vilkaisi silmillään

vuoroin minuun kuin salapurijakoira, joka hiljaa murisee, vuoroin

taaskin ulos ikkunasta. Pelkäsin joka silmänräpäys hänen ryntäävän

kimppuuni, niin julmasti mulkoilivat hänen silmänsä lakinlipan alta.

Ei ollut epäilemistäkään, että tuo neulakauppa oli edeltä mietitty.

Mutta kun se ei saanutkaan hänelle mieleistä loppua, se nähtävästi

ärsytti häntä. Hänen täytyi nyt keksiä jokin muu keino. Mutta

ymmärsipä hän myöskin sen, että minä nyt tietäisin olla varuillani.

Hänen täytyi siis välttämättä vihdoin esiintyä rohkeana rosvona, ja

siihen näytti hän koettavankin kiihottaa itseään.

Asetta ei häneltä suinkaan olisi puuttunut, jos olisi sattunut

hänelle mieleen ruveta sitä vähän tarkemmin etsimään siltä

puolelta myymäpöytää, jossa hän oli. Ovinurkassa oli pari isoa

laatikkoa, yksi kummallakin seinällä, kulmista yhdessä, niin että

nurkkaan jäi neliökyynäräinen ontto. Ovenpuoleisessa oli suolaa

ja pihanpuoleisessa nahkaa; allapäin pienempiä liuskoja, mutta

päällä syrjällään nurkkaa vastaan pari isompaa vuodan puoliskoa.

Itse nurkassa vuotien takana, oli pitkiä, mutkaan väännettyjä

kankirautoja, jotka eivät mahtuneet pystyynkään, vaan seisoivat

nojallaan, sillä katto ei ollut korkea. Mutta lattialla samassa

nurkassa oli kaksi lyhyttä kappaletta, toinen runsaan kyynärän,

toinen kuuden korttelin pituinen, sekä kirves, jolla rautaa

hakattiin; olin ne sinne piilottanut, jottei niitä luvattomasti

anastettaisi. Muuta tavaraa ei sillä puolella ollut, sitä oli

toisessa nurkassa, myymäpöydän sisäpuolella, mutta ei siinäkään

muuta kuin peltejä eli rautalevyjä. Pelkäsin että hän sieltä etsisi.

Parasta oli kuitenkin, etten itse katsoisi tuohon vaaralliseen

nurkkaan ja siten johtaisi hänen huomiotaan sinne. Katsoin siis

tarkasti häneen, estääkseni häntä havaintojaan tekemästä.

-- Mitä te minua niin tarkasti katsotte, sanoi hän kiivaasti. -- Jos

minä mihin hyvänsä käännyn, niin aina teidän silmänne seuraavat minua.

Hänen katseensa oli jo joitakuita kertoja harhaillut tuonne nurkkaan

kankeenpäin, ja minä olin vain hymyillen seurannut sitä.

-- Minä katson aina ostajaan, vastasin siihen, -- ja niinpä teidänkin

silmänne minua seuraavat, koska sen näette. Ja katsokaa vapaasti,

kyllä minä katseen siedän.

Hän siirtäysi lähemmäksi. En luonut alas katsettani.

-- Ei minua niin tarkasti tarvitse katsoa, tiuskaisi hän. -- Mutta

kyllä kai te pelkäätte minua, kun minä olen puhunut niin kovaa. --

Hän alensi ääntään viime sanoissaan.

Hän nauroi ja ikäänkuin leikkien kyynärpuulla heilutteli sitä

pystyssä kädessään. Tuo hänen naurunsa oli teeskenneltyä,

hermostunutta ja väkinäistä.

-- En minä pelkää.

Tämä nyt tietysti ei ollut täysin totta, mutta en halunnut antaa

hänen tietää sitä, sillä siitä juuri olisi vaarani kasvanut. --

Pelkäätte te, myöntäkää vain että pelkäätte!

Ääni oli ivallisen kiusaava.

Minua karmi, pelkoni katosi. Ojentauduin suoraksi, katsoin häntä

lujasti silmiin ja sanoin tyynesti ja varmasti:

-- Näytänkö minä siltä että pelkään?

-- Ette, ette te siltä näytä! Mutta kun minä olen näin suuri mies,

kyllä te sentään pelkäätte, vaikka ette sitä tahdo näyttää.

-- Ei kortteli sääriä paljon paina, vastasin minä leikillisesti

nauraen, käyttäen erästä senaikuista kokkasanaa kotipaikoiltani.

Hänen mittaansa en tosiaan pelännytkään.

-- Mitä? huusi hän. -- Mitä te sanoitte?

Hän nosti uhkaavasti kyynärpuuta pystyyn kädessään. Toistin sanani ja

leikin minäkin sokurikirvestä heilauttaen.

-- Kortteli sääriä, mitä se on?!

-- Se on sananparsi, kokkasana ainoastaan; ettekö sitä ole ennen

kuullut?

-- En. Mitä sillä tarkoitetaan? Sanokaa heti, taikka...

-- Sitä, ettei miehen mittaa tarvitse pelätä. Ettekö sitä käsitä.

-- Mutta eikö isolla ole voimaa? Ei aina.

-- Kyllä mies naisen voittaa ja kyllä nainen sentään miestä pelkää,

isoa miestä.

-- En minä ole koskaan _yhtä_ miestä pelännyt. Löin terävästi sokeria.

-- Taitaisi teissä olla miehen vastusta... Ei sentään.

Hän katsoi uteliaasti ja tarkasti minua ja astui askeleen lähemmäksi.

-- Ei sitä varmaan edeltä tiedä. Sen neuvon kuitenkin annan

jokaiselle että älköön tulko _ylen lähelle_.

-- Ahhah! Tulkaa nyt toki kauppaa antamaan. Antakaa tuota punaista

liinaa kyynärä.

Hän osoitti kyynärmitalla laudakkeelle, jossa sitä oli.

Kuvakaapissa oli muka likainen, alkuaan punainen palttinarepale

uutimena. Silmäni olivat jonkun kerran pysähtynyt siihen; tästä hän

näkyi saavan uuden ajatuksen.

Työnsin sokerilaatikon kiinnemmäksi, jättäen sen raolle ja

kirveenvarren pään ulos siitä, sekä lähdin perälle päin kävelemään.

-- Jassoo, te jätitte sokerikirveen varren ulos, nyt minä vasta

käsitän, minkätähden menitte sokeria lyömään. No, kyllä se onkin hyvä

ase. Kun ette ottanut sitä mukaanne.

Hän nauroi kovin. -- Ettekö pelkää, että minä sen siitä saisin?

-- En. Mitä te turhaa yritystä tekisitte, minä saisin sen kuitenkin

itse ennen siitä.

Hän astui askeleen sinnepäin, nauraen. Minä astuin myöskin hymyillen

takaisin.

-- Mutta mitä me turhia kinaamme, sanoin.

-- Niin, ei meidän tarvitsekaan kinata. Hän astui taaskin kauemmaksi.

-- Antakaa sen olla siinä vain, minun varakseni, ha, ha, hah!

Hän ei kuitenkaan täydellisesti käsittänyt, minkä tähden olin mennyt

sokeria lyömään tai jättänyt laatikon auki. Tahdoin näet tehdä

itselleni heittokappaleita siihenkin nurkkaan, koska en tietänyt,

miltä puolelta vaara eniten uhkaisi, jotta saisin tarvittaessa edes

ikkunan rikki heittää, ja siihen olisivat sokerikappaleet sopivia.

Sitä paitsi olisi tuo ase hyvä olemaan siinä luukun ääressä. Kyllä

olisin mielelläni sen ottanutkin mukaani, niinkuin hän ivaten

sanoikin, mutta sitä en kuitenkaan rohjennut tehdä, sillä olisipa se

voinut olla vaarallista.

-- Vai jätitte laatikon auki, toisti hän.

-- Kyllä se ennenkin on ollut auki, se käy ahtaasti.

Näin olikin asian laita, ja sentähden jätin sen nytkin auki.

-- Mutta nyt se ei ollut auki. Ja näin minä sen, että te menitte

siitä niin kaukaa tiskistä sentähden, että minä tässä seison. Kyllä

te sentään pelkäätte, vaikka ette myönnä. Hi, hi, hi.

-- Pelko ja varuillansa oleminen ovat aivan eri asiat.

-- Jassoo! Te olette siis varuillanne. Hah, hah, hah! Mutta mitä

puhetta se on? tiuskasi hän.

-- Onko väärin olla varuillansa? Ei teidän siitä tarvitse pahastua,

en minä sillä mitään loukkaavaa teitä kohtaan tarkoita, koska en

tunne teitä. Ja varuillanne te itsekin olette antajaa kohtaan, koska

ette usko neulojenkaan kirjeessä oikein olevan. Katsoin tarkasti

häneen ja lisäsin samalla: -- Ja varomaton onkin aina tyhmä. Ei tässä

tyhmeliinejä olla.

-- Ei, kyllä se hyvä onkin, että olette varovainen, sanoi hän kuin

vähän hämillään, kun tuota neulakauppaa muistutin. -- Mutta en minä

ole mikään paha mies, minä olen hyvä mies; minä olen vain vähän

kiivas, ei minua pidä pelätä.

Hänen katseensa oli urkkiva, aivan kuin hän olisi ajatellut:

uskonetko tuota?

-- Se on hyvä se, vastasin.

Hän laski kyynärmitan kädestään kuvakaapin viereen myymäpöydälle,

aivankuin siten todistaakseen sanojensa pätevyyden, astui taaskin

lähemmäksi ikkunaa ja kurkisti ulos.

Hänen vakuutuksestaan huolimatta pelotti minua kuitenkin astua tuohon

perälle myymäpöydän ja seinän väliin tuota pyydettyä palttinaa

ottamaan hyllyltä, vaikka se olikin kamarinovea lähellä. Minä astuin

siis myymäpöydän luo ja nostin sen neljännaulan painon laudakolta ja

laskin sen sijalle naulan painon.

Hän kääntyi taaskin äkkiä katsomaan.

-- Vai niin, te otitte siitä sen neljännaulan luodin ja panitte

pienen sijaan. Mitä te semmoista teette, niinkuin minä olisin joku

pahantekijä? Minä suutun. Sen pitää olla siinä, missä se on ollutkin.

Hän tuli ja kurotti sitä ottamaan.

-- Antakaa olla! Niiden pitää olla järjestyksessä. Ne jäivät siihen,

kun viimeksi myin jauhoja. Mutta te näette että ne on järjestetty

palanssin taa, isommasta pienempään. Te ette saa mitään panna

epäjärjestykseen täällä!

-- No, olkoon sitten siinä, minä pidän itsekin järjestyksestä, ja

saisin minä sen siitäkin, jos tahtoisin. Häntä nauratti.

Sen minä hyvin tiesin, mutta ei hän saanut sitä kuitenkaan siitä niin

sukkelasti kuin palanssilta, siinä kun oli isompia ensiksi rivissä.

Ja kun hän sitä siitä tavoittaisi, aseena käyttääkseen, voisin minä

jo ehkäpä heittämällä särkeä ikkunan ja huutaa apua; olipa siinä

lukkojakin kamarinoven lähellä, aivan kuin sitä varten. Ja puoli

sekuntiakin on aikaa hädässä.

Hän otti taaskin kyynäränmitan käteensä ja katseli sitä.

-- Miksi ette tätä myöskin ottanut? sanoi hän. -- Tämä on aika

kyynäräpuu, oikein luja ja vahva, ei tämmöisiä tehdäkään muualla

kuin täällä Hämeessä, jossa ei puuta säästetä. Kyllä tämä sattuisi

jokseenkin lujaa, jos mies tällä lämähyttäisi kuin vierasta sikaa,

ettekö usko?

-- Kyllä maar.

-- Mutta minä pyysin äsken kyynärän punaista liinaa, miksi ette anna

sitä?

-- Laskekaa siihen se kyynäräpuu, niin saatte sitä.

-- Ottakaa esiin liina, kyllä minä tämän annan.

-- En minä yhden kyynärän tähden raasta pakkaa hyllyltä, voin minä

sen siinäkin mitata.

-- Taitaa olla huonoa tavaraa se.

-- Ei ole, vahvaa se on.

Vedin kankaan pään suoraksi riippumaan alas ja naskuttelin sitä

syrjästä näytteeksi. Koetin pitää itseni etäämpänä hänestä; sen

tähden en tavanmukaisesti nostanut palttinaa myymäpöydälle.

-- Mutta jos ette siitä välitä, lisäsin, -- niin samapa se, kyllä se

pala toistekin kauppansa tekee.

-- Tulkaa ottamaan tämä kädestäni.

Uskoin varmasti, ettei hän nyt aikonut minua lyödä, koska otaksuin

hänen tahtovan tehdä sen salaa. Mutta en kuitenkaan tahtonut sallia

hänen liikkua omavaltaisesti; sentähden seisoin paikallani. Uudistin

käskyni:

-- Laskekaa siihen se.

-- Tuossa se on sitten.

Hän heitti sen kädestään myymäpöydälle, niin että se pärähti ja kulki

eteenpäin.

Kun nyt astuin sitä ottamaan, teki hän nauraen samassa tarkoituksessa

nopean liikkeen kädellään. Hän tahtoi leikkiä kanssani kuin kissa

hiiren kanssa ja luultavasti pyrkien samaan lopputulokseen. Olin

kuitenkin nopeampi ja sain sen, minäkin naurahtaen, siepatuksi siitä

ennenkuin hän.

-- Hei kuinka sukkela te olitte!

Hänen silmänsä menivät kuitenkin nurkkaan, vaikka hän nauroikin,

luultavasti sentähden, ettei hän ehtinyt kiusaa tekemään.

Minä mittasin palttinan ja jätin kyynärmitan pakan päälle laudakolle.

-- Jassoo, nyt veitte minulta kyynäräpuunkin, tiesin minä sen edeltä,

mutta ei se vahinko suuri ollut. Hi, hi, hi! Antakaa minulle nyt

nupeja.

-- Paljonko?

-- Niin paljon, että lyön tämän kiinni tuohon kaappiin.

Hän sieppasi pois vanhan likaisen rievun kaapin takapuolesta ja

heitti lattialle.

Annoin hänelle niitä pyydetyitä nauloja paperiliuskalle.

-- Mitä nämä maksavat?

-- Ei mitään.

-- Ohoh, vai annatte ilmankin. Mutta nyt täytyy teidän kumminkin

antaa minulle se iso luoti, että saan lyödä tämän liinan kiinni

kaappiin; ei teillä vasaraa täällä kumminkaan ole, kun olette nainen.

Hän näytti taaskin varsin huvittuneelta. Ja arvasi hän nytkin oikein,

sillä vasaraa ei minulla ollutkaan.

Otin sen naulan painon vaa'alta ja laskin myymäpöydälle.

-- Tämä on parempi, tätä minäkin olen käyttänyt vasaran asemesta

pieniä nauloja lyödessäni, sanoin.

-- Ei tällä mitään saa, mitä tämä on miehen kädessä! Antakaa iso.

-- Lyökää päältäpäin, eihän pieni vasara niinkään iso ole?

-- No, olkoon. Hän löi.

-- Hyväpä tämä onkin. Luulenpa, että te ymmärsitte sen asian. Näytti

kuin olisi hänellekin pälkähtänyt päähän jokin uusi ajatus, ja pian

se tulikin ilmi.

-- Minä kysyisin, sanoi hän viekastelevasti, -- mutta ette vastaa

kumminkaan, jos kysynkin. Te olette niin kopea, kenties, ette köyhän

matkustavaisen kysymyksiin viitsi vastata.

-- En tiedä vastaanko vai enkö, ennenkuin kuulen kysymyksenne.

-- Tiedän minä sen, ettette vastaa siihen. Ette nyt _enää_ vastaa.

Hän vilkaisi kulmainsa alta tutkivasti minuun puhuessaan. Koskisiko

tuo rahaa? ajattelin.

-- Kysykää koetteeksi, ehkäpä vastaan.

-- Kysyisin vain huvin vuoksi ainoastaan, paljonko sitä rahaa oli,

jota äsken luitte?

Hän nauraa kihnutti.

-- Miksi en siihen vastaisi, ei se sen pahempi ole, vaikka sen

tiedättekin!

-- No, ei se sen pahempi olekaan, kyllä se tosi onkin, sanoi hän

hyvänlaisesti. -- Paljonko sitä on sitten?

-- Seitsemänsataa neljäkymmentä kuusi markkaa ja seitsemäntoista

penniä, sanoin painokkaasti ja tarkasti katsoen häneen.

Hän näkyi tulevan hyvälle mielelle ja pyyhkäisi kädellään

parratonta pitkää leukaansa. Hän näytti miltei ällistyneeltä minun

avomielisyydestäni.

-- Eikös se ole kaunis raha? lisäsin vielä.

-- On kyllä... Mutta eikö sentään tämmöisessä paikassa, jossa

tukkikauppoja tehdään, tuhansiakin ole?

Hänen katseensa tuli taaskin urkkivaksi.

-- Tietysti, mutta ne tulevat ja menevät. Eivät ne kauan makaa

kirstussa, ne maksetaan sitä myöten pois kuin niitä tuodaankin. Tällä

viikollakin on useita tuhansia maksettu. Puhuin ihan totta. -- Mutta,

lisäsin, -- ei täällä koskaan sentään aivan pienissäkään rahoissa

olla; ylitse seitsemänsadan markan, rahaa sekin on.

-- Rahaa sekin on. Hän näkyi vähän miettivän. -- Te valehtelette,

lisäsi hän heti, -- ei siinä ole niin paljoa, ei niin pieneen riviin

mahdu niin paljon hopearahaa.

-- Ei. Teillä on hyvä silmä. Siinä onkin viisisataa markkaa

seteleissä. Näin, että imartelevat sanani maistuivat.

-- No, kyllä minäkin rahaa nähnyt olen... Mutta enpä minä nähnyt

mitään seteleitä pöydällä.

-- Ette nähnytkään, mutta kirstun sisimmäisellä pohjalla oli tukku

viidenmarkan seteleitä, sata kappaletta aivan pankista tulleita.

-- No, sitten minä voin sen uskoa, että siinä niin paljon on. Ja

viidenmarkan rahojako ja sata kappaletta, jos se vaan on totta, mitä

sanotte?

-- Niin juuri. Minkätähden ei se totta olisi?

Hän näkyi olevan yhä enemmän hyvillään -- sillä olisivatpa nuo olleet

sopivia rahoja käytettäviksi -- mutta näytti myöskin kuin olisi hän

alkanut tulla siihen luuloon, etten minä kuitenkaan oikein käsittänyt

tai uskonut mitä hän oli miehiään, vaan pikemmin kenties otaksuin

luulleeni väärin hänestä, taikka ehkäpä en olisikaan niin tarkka ja

uskollinen toimessani kuin hän oli luullut.

-- Seitsemänsataa neljäkymmentä...? sanoi hän siis tuttavallisesti ja

vieläkin kysyvästi.

--... Neljäkymmentäkuusi ja seitsemäntoista penniä.

-- Ja te tiedätte sen niin pennilleen? Ei niin suuria rahoja

pennilleen lueta.

-- Tiedän. Valmis vaikka valaan.

-- Vai valaan valmis.

-- Niin, jos joutuisin valalle, niin tiedän, ja kirjassa ne myöskin

ovat.

-- Vai ovat ne kirjassakin... Mistä ne pennit sinne tulevat?

-- Ne tulevat eri sahatavaraa myydessä, jotakin ostaessa, palkkoja

maksaessa tahi muissa sahan ulosmenoissa.

Hän näytti yhä tyytyväisemmältä ja sanoi:

-- Niin no, kyllä minä sen nyt käsitän, että puhutte totta.

Tämä juuri oli ollutkin tarkoitukseni. Nyt voin olla varma siitä,

ettei hän, jos pääsisikin minuun käsiksi, minua kiduttamalla

koettaisi saada puserretuksi enempiä rahoja ulos, sillä hän uskoi

nyt, ettei niitä ollutkaan; sen oli vaikuttanut tuon viidensadan

markan setelitukun ilmoittaminen.

Jo alussa kerroin sänkyni alla kirstussa olevan yksitoistatuhatta

markkaa. Juuri tätä isompaa summaa säilyttääkseni niin avomielisesti

puhuin. Ja mitä hyödyttäisi tässä kielto tai rahasumman vähemmäksi

sanominen? Olihan hän nähnyt minne rahakirstun laskin ja että

panin avaimen taskuuni. Jos hän saisi minut pois tieltä ja rahat

anastetuksi, veisi hän ne kumminkin kaikki; jos ei hän niitä saisi,

ei se ollut sen pahempi, vaikka hän tiesikin summan. Näin mietin

asiaa edeltäpäin. Ja ettei hän suinkaan olisi henkeäni säästänyt

rahan vähyyden tähden, jos en olisi noita seteleitä ilmoittanutkaan,

sen oli hän jo teossa osoittanut, mutta epämääräinen tieto tai

tietämättömyys rahan suuruudesta olisi ainoastaan kiihottanut häntä

lisää etsimään, kun sitä vastoin kyllin suureksi otettu, määrätty

summa ehkä tyydyttäisi hänet.

-- Tämä kauppamme, sanoin häntä taaskin häiritäkseni, -- tekee nyt

kahdeksankymmentäviisi penniä. Napit kaksikymmentäviisi, neulat

kymmenen, se on kolmekymmentäviisi, palttina kolmekymmentäviisi,

tekee seitsemänkymmentä, ja rusinat viisitoista, yhteensä

kahdeksankymmentäviisi.

-- Ei suinkaan sen ole vielä kiire, minä ostan vielä paljon. Minä

teen suuria kauppoja vielä.

-- Mitä tahdotte.

-- Mutta saan minä ne maksaakin ja panna korjuuseen. Minä olen rehti

mies, en minä halua ketään pettää. Minä olen hyvä mies, en minä ole

mikään paha. Uskotteko _sen_?

Hän katsoi, teeskennellen hyvänlaiseksi, silmiään kääntäen ja ääntä

mukaillen.

-- Uskon mielelläni.

Hän alkoi lukea rahojaan myymäpöydälle, kymmenissä ja viisissä

penneissä sekaisin, useampaan kertaan.

Kummastuin hänen tottumattomuuttaan rahojen lukemiseen. Tämä

kuitenkin osoitti, ettei hän ollut kauan kulkenut mitään kauppaa.

Sitä olin jo edeltäpäin epäillytkin, sillä hän näytti minusta kuin

vankilasta karanneelta.

Aloin miettiä itsekseni, minkä vuoksi hän nyt juuri vasta tässä oli

huomannut, että kuvakaappi tarvitsi uuden uutimen. Eikö tuo repale

jo ennen olisi ollut lumppukasaan omansa? Ja saihan punapalttinaa

joka puodista. Tämän oston hän mahtoi siis tehdä eksyttääkseen minua

täälläolonsa oikeasta tarkoituksesta, osoittaakseen sillä, että

hän ammatiltaan oli todellinen kuvakaappimies, joka edelleenkin

aikoi kaappia kantaa. Kaappi näytti sitäpaitsi niin ikäkululta ja

likaiselta, että kummastelin, mistä romu-ullakosta hän oli sen

löytänyt. Otaksuin, ettei hän suinkaan ollut sitä kauan kuljettanut

eikä varmaankaan aikoisi kuljettaa. Ajatukseni puin pian sanoihin.

-- Ette suinkaan kauan tuo kaappi selässä ole käynyt?

Hänen silmissään näkyi kiukun leimaus, kun hän äkisti taaskin

vilkaisi minuun.

-- Mitä se teihin kuuluu? ärjäisi hän.

-- Ei mitään, muuten vain kysyn.

-- Minkä vuoksi sitä kysytte? Mistä sitä otaksutte?

-- Ajattelin vain, että ette suinkaan te nuori, terve mies ole

viitsinyt sitä kauan kuljettaa.

Vastaukseni näkyi tyydyttävän häntä. Hieman mietittyään hän vastasi:

-- Syksystä asti.

En suinkaan uskonut, että hän niinkään kauan oli sitä kantanut.

Paremmin uskoin, että se vasta oli ollut hänellä jonkun päivän.

Oliko hän, tämä kaappi selässään, mitään puodinovea ennen vielä

avannutkaan? Mistäpäin hän oli kotoisin, siitä en myöskään voinut

hänen murteestaan saada tolkkua, sillä se oli semmoista sekakieltä,

jossa ilmaisi vähän kutakin murretta. Sen vuoksi en ole koettanut

sitä tarkasti mukaillakaan. Tietysti hän ryhtyi sellaista puhumaan

ettei tulisi ilmi, mistä hän oli, mihin hänellä luultavasti oli

pätevät syynsä. Kuitenkin pisti suupohjalainen väliin huomaamatta

esiin jostakin sanasta, erittäinkin hänen kiivastuessaan, mutta

silloin heti itä- tai länsisuomalainen jatkoi juttua.

-- Mistäpäin olette kotoisin, jos saan luvan kysyä? sanoin.

-- Mitä se teihin kuuluu, mist' m'nä olen? huudahti hän kiukkuisesti

taaskin.

-- Ei mitään, mutta kuulen vain, että olette pohjoisista päin, mutta

ehkäpä ei aivan kaukaa, niin teki mieleni tietää olinko arvannut

oikein.

Näin hänen katseestaan, että olin arvannut jotakuinkin paikalleen.

-- Enhän mää pohjolaist' puhu.

-- Ette, mutta kuulen minä sen kuitenkin.

-- Niin minäkin kuulen että te olette Länsi-Suomesta. Hän nauroi.

-- Niin olen.

Vähän taaskin mietittyään hän sanoi:

-- Ilmajoelta minä olen, vaikka ei minun siitä tarvitse tiliä tehdä

mistä olen, minulla on puhtaat kirjat.

Siihen tyydyin, vaikka luulinkin hänen pikemmin olevan jostakin

muualta kuin mistä hän sanoi; ja "kirjojen" laita voi olla niin ja

näin.

Hän näytti taaskin varsin levottomalta ja äkäiseltä, seisoi ja

kuunteli oven puolella ja vetäytyi jälleen ikkunan luo kurkistamaan

ulos. Käsitin, että hän pian ryhtyisi johonkin, ellen ennättäisi

ennen häntä; sillä eipä hänkään saanut kauan hankkia, jos hän toimia

aikoi.

Nyt rupesin hänen ulos kurkistellessaan pitämään peliä kasvoillani

tuohon tyhjään huoneeseen, sillä minä seisoin oven kohdalla, vähän

kauempana siitä. Katsoin hymyilevänä sinne, ravistin päätäni ja

nyökkäsin vuoroin. Jossakin muussa tilaisuudessa olisi tämä ehkä

saanut minut purskahtamaan nauruun, mutta nyt tein sitä pelko

sydämessä, ettei se kenties onnistuisikaan, puhumattakaan siitä, että

tämmöinen kuje oli minulle vastenmielinen. En katsonut ollenkaan

ikkunaan päinkään, sillä hänen täytyi huomata minut selkänsä takana

salakieltä puhumassa, jos kokeeni onnistuisi.

Hän kääntyikin nyt äkkiä ympäri.

Minä sävähdin ja katsoin sinnepäin. Sävähdykseni ei suinkaan ollut

teeskenneltyä, mutta tässä se kyllä oli paikallaan.

-- Onpa siellä ihminen! karjaisi hän ja juoksi myymäpöydän mutkaan,

josta hän koetti kurkistaa kamariin.

-- Missä? kysyin taaskin, niinkuin hetkeä ennen.

-- Tuolla kamarissa! Te olette oikea p-le, sanoi hän alentaen ääntään

hammastensa välitse, -- kun juuri äsken hankitte saattaa minut...

-- Mitä tekemään?

-- Mitä se teille kuuluu? ärjäisi hän.

-- Ehkä vähän. Mutta enhän minä ole sanonut siellä ketään olevan;

voitte te uskoa, ettei ole.

Loin nopean silmäyksen kamariin.

-- Onpa siellä! Ette te hullu ole, että tyhjään huoneeseen viittaatte

ja nyökkäätte. Kyllä minä _näin_, vaikka luulitte, etten näkisi, kun

seisoin selkä päin. Mutta kyllä minä otan tiedon siitä, kuka siellä

on.

Hän oli kiukkuinen, mutta puhui hiljaa.

-- Mitä se teihin koskee, kuka siellä on, jos siellä joku onkin?

Vaikka en minä myönnä, että siellä kukaan onkaan, sanoin nauraen,

sillä hän näytti niin hullunkuriselta voimattomassa kiukussaan. En

ollut vielä häntä niin kiukkuisena nähnyt.

-- Eikö ole? Se näkyy teistä nyt, että te valehtelette ja että siellä

on ihminen.

-- No, hyvä vieras, en minä suinkaan tahdo väittää ettei siellä ole,

mutta en sillä tahdo sanoa, että siellä onkaan ketään. Mitäs te

siitä välitätte, ken minun huoneessani on tahi ei ole? Te ainoastaan

ostatte nappeja ja neuloja, sanoin varman rohkeasti, -- ja menette

matkaanne, kun olette kauppanne tehnyt.

-- Jassoo! Te olette niin ylpeä että jo käskette poiskin, mutta minä

tiedän itse, koska menen. Minä tahdon nähdä sen teidän vieraanne, en

mene kiusallakaan ennen pois.

-- Hoi! Kuka vieras siellä on? huusi hän. -- Eikö se kehtaa silmiänsä

näyttää? Tulkaa tänne vain, täällä on muitakin ihmisiä.

-- Ei se tule teidän käskystänne.

-- Taitaa olla vaikea tulla, jos ei siellä ketään olekaan.

-- Niin, jos ei siellä ole, niin ei siellä ole; mutta jos siellä on,

niin siellä _kumminkin on_.

-- Minä menen itse katsomaan. Hän juoksi myymäpöydän luukulle.

Minä juoksin myöskin ja painoin sitä. Samalla laskin vasemman käteni

sokerikirveen varrelle, jottei hän saisi sitä käteensä siepatuksi.

-- Pysykää siellä! sanoin ankarasti.

-- Mikä minun tullessani on? Jos siellä kerran on joku vieras, niin

kyllä minäkin saan tulla, vieras minäkin olen.

-- Ette te tule! huudahdin, katsoen häntä lujasti silmiin. -- Jos

siellä on vieras, niin se on minun tuttavani, jonka olen käskenyt

huoneeseeni. Te ette ole minun tuttavani, vaan outo, ja jos ette pysy

sillä puolella, niin syyttäkää sitten itseänne...

Tämä ei ollut tyhjää uhkausta. Tiesin, että olisin ollut hukassa,

jos hän olisi siitä rynnännyt läpi; sentähden aioin läimäyttää häntä

aseeni takapuolella otsaan, jos hän väkisin siitä tulisi. Hyvin

mahdollista, etten olisi onnistunut, mutta tiesin, että olin sukkela

liikkeissäni, ja aioin yrittää.

Hän näytti olevan kahden vaiheilla mitä tekisi.

-- Pysykää rauhassa, minä tarkoitan teidän omaa parastanne. Puhuin

vakavasti.

Katsahdin puhuessani kamarin ovea kohti, äkkiä nojaten pääni

sivuttain vähän taaksepäin, juurikuin olisin siellä jonkun nähnyt,

joka voisi tulla avukseni.

-- No, en minä väkisin pyydä tulla. Hän siirtyi ylemmäksi. --

Mutta minua harmittaa semmoinen ihminen, joka ei pysy totuudessa;

olisin vain tahtonut ottaa teidät valheesta kiinni. En minä kärsi

valehtelijaa. Minkätähden äsken ensin sanoitte, ettei siellä ole

ketään? Ja miksi ette nyt saa suoraan sanotuksi, onko siellä vai

eikö? Ette te ole oikein rehti ihminen, sen minä sanon päin silmiänne.

-- Sanokaa mitä tahdotte, mutta ette sittenkään saa tietää, onko

siellä kukaan vai ei.

-- Mikä on, ettette sano sitä?

-- Sentähden että minua huvittaa pitää teitä hymylässä, koska asia ei

koske teitä.

-- Vai niin! Mutta minua huvittaa myöskin ottaa siitä tieto, koskipa

se minua tai ei; enkä lähde, jumalavita, pois ennen kuin sen sanotte;

minä olen itsepintainen mies. Kai teillä on syynne, miksi ette sano

sitä. Ha, ha, hah.

-- Mutta ettekö käsitä saattavan joskus olla etuakin näin

myymäpaikassa, että outo _luulee_, ettei ole ketään lähellä.

-- Mitä? ärjäisi hän

-- Ja jos kumminkin on? jatkoin minä.

-- Te olette kavala ihminen, sen minä sanon!

-- Minkä vuoksi?

Hän ei vastannut, vaan ainoastaan katsoi ilkeästi minuun.

-- Ettekö nyt osta mitään muuta kuin nappeja ja neuloja myytäväksi,

minä myisin mielelläni?

-- Kyllä minä vielä _ostan_, sanoi hän vihaisesti, -- enemmän kuin

luulettekaan; minä ostan paljon, kun ehdin. Minä olen kovin utelias

mies. Hän nauroi. -- Tottapa sen kumminkin sanotte, onko se mies vai

nainen, se teidän vieraanne.

-- Lapsia noin houkutellaan.

-- Ei sanonut. Mutta tiedän minä sen sittenkin, että se on nainen,

sanoi hän matalammin, -- koska te pelkäsitte ja sokerikirveen varren

jätitte laatikon laidalle, ja mies olisi jo tullut ulos.

-- Vai niin! sanoin ivallisesti. -- Mutta voisi mies ajatella

niinkin, että on hupaista kuunnella sivultapäin ja ilmestyä sitten

vasta, ja väittely riidaksi kasvaisi. Mutta en minä senvuoksi sano,

että niin on, ainoastaan että _voisi_ niin olla.

-- Hm. Saan minä sen tietää, kun odotan vähän; kyllä se sieltä

lähtee, jos siellä joku on, sanoi hän puoliääneen, -- ei hän

tämmöisellä ilmalla kauan viitsi olla.

Hän kääntyi ikkunaa kohti.

-- Ketä tuolla maalarin ikkunassa on, noin monta päätä, kaksi, kolme?

-- Ne ovat lapsia.

-- Ei täältä näe sinne tupaan, muuta kuin ikkunalle.

-- Ei, mutta sieltä näkee hyvin tänne.

-- Kuinka sieltä paremmin tänne näkee kuin täältäkään sinne?

-- Se seisoo karsaassa tätä riviä kohti. Se on vähän sivullapäin ja

ylempänä, tämä taas suorassa ja alempana. Sinne näkyy koko puodin

sisus.

-- En minä usko, että se sentään niin näkyy, se on teidän valheenne

vain sekin.

-- Totta kaiketi ylempää alas näkee huoneeseen, vaikka ei alhaalta

ylös näekään. Näitte tekin äsken sisään, kun kävitte ikkunan

sivuitse, sentähden että rakennus oli alempana. Minkä vuoksi sitä

väittäisin, jos ei niin olisi?

-- Niin oikein, kyllä niin voi ollakin, että sieltä tänne näkee.

Päätyikkuna tuo on, ei muualta näe kuin siitä.

Hän kääntyi taaskin ikkunalle.

Varmaankaan en kauan voisi uskotella hänelle, etten ollut yksinäni.

Minun oli siis pakko hankkia itselleni heittokaluja muuallekin eikä

ainoastaan sokerilaatikon ääreen, jota ei ollut hyvä lähestyäkään

ensi tilassa, koska hän nyt tiesi varoakin siltä puolen.

Ikkunan vastaisella seinällä oli niin kutsuttu "fakki". Tämän eteen

siirryin seisomaan, nojaten kyynärpäätäni siihen.

Hän silmänsä seurasivat minua; sitten hän kääntyi taaskin

kurkistamaan ulos pimeään ja kuuntelemaan.

Fakin ylitse oli ladottuna ensin laudakolle vähäisiä kirjavia,

lakkisia maaliastioita, vernissoja ym., noin puolen kilon painoisia,

mutta niiden päälle oli laskettu muuta pienempää tavaraa,

kengännasta- ja nallirasioita, sillä tilan ahtauden tähden ei ollut

pikkutavaroita varten mitään lasikaappia myymäpöydällä. Näitä

rasioita rupesin nyt rapistelemaan ja siirtelemään pois päältäpäin.

Viereen. Täten voin noista maaliastioista saada tähänkin paikkaan

patterin.

Vaikka liikuin hiljaa kuin hiiri kissan tuvassa ollessa noita

siirrellessäni, huomasi hän sen kuitenkin.

-- Mitä te siellä teette? huusi hän ärjyen taaskin.

-- Miksi niin? Olenpa minä kotonani ja saan liikkua vapaasti,

vieraalle tiliä tekemättä. Minä siivoan, lisäsin ikäänkuin

lauhdutellen.

-- Siivoatte! Aukon te olette tehnyt seinään.

-- Aukon?

-- Niin, hyllyyn. Luuletteko minua hulluksi? Mikä huone se on siellä

toisella puolella?

Katsoin laudakon alle ja huomasin, että tavaroihin olikin syntynyt

aukko. Tätä en ollut havainnut syystä että toinen laudakko

varjosti seinän minulta, ja ajatukseni olivat kiinteästi tuossa

hiljaaliikkumisessani.

Nyt valkeni minulle että ehkäpä tästä voisin hyötyä, jos vain oikein

osaisin sanani laskea.

-- Se on miesten huone, vastasin suoraan heti. Luultavasti hän

tiesikin jo ennakolta, että niin oli.

-- Minkä tähden siihen aukon olette tehnyt?

-- Mitä kummallista siinä näette, onhan se tyhjä seinä? En ollut

käsittävinäni hänen kysymystään.

-- Niinpä juuri! Luuletteko etten käsitä aikeitanne.

-- Mitä aikeita?

-- Tahdotte koputtaa seinään... Mutta kun miehet ovat kaikki

poissa...?

-- _Jaska_ on kotona. Ja tästä minä koputan silloin kun on miehille

asiaa.

Asia olikin juuri niin paitsi että tein sen yhtä hyllyä ylempää,

jossa oli vähemmän siirrettävää.

-- Ja valehtelitte äsken, kun sanoitte että vaimoilla on rahaa

lapsille antaa, vaikka _isät_ ovat _poissa_.

-- En minä ole valehdellut, eihän _Jaskalla_ lapsia ole, hän on

naimaton.

-- Mutta ei hänkään kotona ole, koska tuolla kylässä sanottiin, että

_kaikki_ miehet olisivat poissa? Ja voittepa saada siitä tiedon heti,

onko hän siellä vai ei, jos haluatte.

-- Miten?

-- Siten, että minä koputan seinään. Hän tulee heti, jos hän on

siellä.

Oikaisin kättäni sinnepäin.

-- Älkää koputtako! Koettakaas koputtaa! huusi hän hätäisesti.

-- Mutta kun te haluatte tietää onko hän kotona ja koska syytätte

minua valheesta, niin minä kuitenkin tahdon, että hän...

-- En minä hänestä välitä! Mitä häntä tänne koputatte suotta? Pysykää

rauhassa!

-- Olkoon sitten siellä.

-- Mikä se on, se Jaska?

-- Se on entinen sotamies.

-- Jahah, sanoi hän ylenkatseellisesti, -- joku vanha rahjus.

-- Ei ollenkaan, hän on mies parhaillansa, neljänkymmenen iässä, ja

on kaartissa palvellut, ei sinne rahjukset kelpaa, kyllä siinä miestä

on. Ehkäpä kuitenkin haluaisitte nähdä hänet. Hänkin on pohjoisesta

päin kotoisin ja voisi tuntea teidät.

-- Oletteko hullu? Mitä minä siitä Jaskasta? Ette tänne saa ketään

koputtaa.

-- Mutta miksi en sitä saisi tehdä, jos minulla siihen olisi halua?

Katsoin juuri kuin huvittuneena kamariinkin, jonne silloin tällöin

siirsin katseeni. Hän seurasi silmäystäni, astui myymäpöydän

kulmaukseen ja äkkäsi nyt vasta, että ovi eteiseen oli salvassa

sisältä. Hän rupesi äkkiä kovasti nauramaan.

-- Kuinka te olette vetänyt minua nenästä, p--le vie, ison aikaa,

huudahti hän; -- kun en tuota ennen ole huomannut, että ovi on

telkeessä sisältä.

-- Kuinkas muuten? Se on aina salvassa, kun luen rahoja.

-- Niin tietysti, mutta kuinka se olisi telkeessä, jos siellä olisi

vieras henkilö? Totta hän oven kautta on kulkenut sisään, jos hän

siellä on, ja kuinka te sitten enää olisitte ovenne telkeeseen pannut?

-- Eikö tästä käy toinen ovi ja eikö vieras puodin kautta ole voinut

tulla sisään? Se on hyvin tavallista tuttujen kesken.

Tähän olisi minun sopinut vielä lisäksi kysyä, mistä hän tiesi, että

sen pitäisi juuri olla _vieras_ henkilö. Kätkin kuitenkin varovasti

ajatukseni.

-- No niin, sanoi hän taaskin, -- mutta se on sittenkin valhe; ei

niin suuria rahoja kukaan lue vieraan aikana.

-- Niin suuria kuin seitsemänsataa markkaa! Ohoh! Luetaan

tuhansiakin. Luuletteko kaikkia ihmisiä rosvoiksi? Kyllä vielä on

kunniallisiakin ihmisiä maailmassa, sanoin ylpeästi, -- ja paljon

enemmän kuin heittiöitä onkaan. Ja jollei niin olisi laita, kyllä

maailma hukassa olisi.

-- No, on kyllä, on kyllä, sanoi hän vähän hämillään, --

kunniallisiakin ihmisiä maailmassa.

Ja ikäänkuin ajatuskulkuaan seuraten hän kysyi:

-- Minkä vuoksi te niin kaukaa olette tänne tullut, kun olette vielä

nainenkin? Eikö tässä miestä tarvittaisi?

-- Tämmöisessä toimessa, kun tässä on sahakin.

-- Isäntäni tunsi minut ennakolta ja tiesi, että voisin täyttää

paikkani -- hänen vaatimuksensa eivät olekaan suuret -- ja että hän

voi uskoa omaisuutensa minun haltuuni.

-- Mutta yksinäisessä paikassa...

-- Hän tiesi senkin, etten ole pelkuri, vaan että voisin pitää

puoleni tarvittaessa. Ja asuuhan tuossa miehet, Jaska nytkin kotona,

mitä minulla olisi pelättävää?

-- No ei mitään. Mutta ei se Jaska sentään nyt ole siellä, vaikka

sanotte, koska minä en ole kuullut mitään liikettä sieltä. Aina mies

jotakin tekee, kun on huoneessa. Minä olen nyt jo ollut tässä melkein

tunnin, enkä ole sieltä mitään kuullut, vaikka olen pitänyt korvani

auki.

-- Ehkäpä hän on pannut maata.

-- Missä sänky on?

-- Tässä nurkassa.

-- Ei mies niin hiljaa nuku; hän kuorsaa taikka hengittää kovaa,

kyllä se tältä seinältä tänne kuuluisi.

-- Tahi ehkä hän istuu ja paikkaa vaatteitaan.

-- Totta hän joskus olisi laskenut sakset kädestään tahi sylkäissyt

edes. Minulla on hyvät korvat. Ei siellä ketään ole.

-- Mutta ehkäpä hän juuri onkin istunut kuuntelemassa teidän kovaa

puhettanne.

-- Mitä hän siitä kuuntelisi, kyllä maar puodeissa väliin kovaakin

puhutaan? Hän alensi äänensä kuitenkin ja lisäsi: -- Te vain koetatte

eksyttää minua.

-- Minä koputan niin saatte varman tiedon. Oikaisin taaskin kättäni

sinne päin.

-- Oletteko hullu, mitä minä sillä tiedolla? Älkää koskeko seinään,

sanoi hän matalammin, -- taikka...

-- Taikka mitä?

-- Mitä se teihin kuuluu? Te kyllä ymmärrätte. Tulkaa pois siitä

tähän lähemmäksi, heti! Minä otan itse tiedon asiasta.

-- En minä liiku paikaltani tästä.

-- No, seisokaa paikallanne sitten ja älkää liikauttako jäsentäkään,

kun minä kuuntelen.

Hän seisoi keskellä pientä lattiaa, hänen katseensa oli julma ja

puolikolea äänensä kamala. Minua vapisutti, kun hän hammasta purren

jatkoi:

-- Olette koko illan pitänyt minua pilkkananne ja uskotellut minulle,

mutta siitä tulee nyt pian tosi eteen. Hiljaa nyt!

Hän kallisti päätään ja kuunteli.

Rohkenin tuskin hengittääkään. Sielustani nousi sanaton avunhuuto,

ainoan auttajan luo, joka niin monesti ennen oli kuullut minua.

-- Nyt minä tiedän, sanoi hän muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen,

voiton hymy huulillaan, -- ettei ole ketään lähellä. Kulmakamarista

tuolta kuuluu lasten juoksemista ja melua, ei muuta.

En väittänyt vastaan; mitä se olisi auttanut? Hänellä olikin tarkka

kuulo, sillä minä en kuullut sieltä mitään, vaikka seisoin lähempänä,

eikä minullakaan huono kuulo ollut.

-- Ja nyt minä pian alan tehdä niitä suuria kauppoja.

Hän katsoi puhuessaan taaksensa ovinurkkaan. Hänen katseensa viipyi

noissa kankiraudoissa; sinne oli hän jo useita kertoja vilkaissut.

Pelkäsin hänen alkavan etsiä asetta nurkasta alhaalta, jossa tiesin

olevan kirveen ja nuo kaksi raudankappaletta.

-- Ne ovat ylen pitkiä, sanoin nyt häntä häiritäkseni, vähän

ivallisesti, juuri kuin hänen ajatustaan lukien.

Iva minusta oli kaukana ja käsitin sanojeni vaarallisuuden, sillä

kävinhän siten jyrkästi asiaan.

-- Niin ovat.

Hän loi minuun myrkyllisen silmäyksen ja kääntyi pois. Hänen silmänsä

harhailivat ympäri, niinkuin otaksuin, asetta etsien. Mutta taaskin

hän kääntyi pian sinnepäin. Nyt hän katsoi alas.

Sydämeni alkoi lyödä kovemmin.

-- Mitä tuossa laatikossa on? Nahkaa, sanoi hän, itse vastaten

kysymykseensä. -- Ehkä siitä saisi hyvää kengän paikkaa, jos katsoisi.

Hän astui lähelle, kumartui alas, nosti muutamia liuskoja ja koperoi

syvemmälle.

-- Kyllä siitä kengän paikkoja saa ja erinomaisen hyviä kärpäsen

lätkiäkin, jotka hyvin paukkuvat, sanoin minä. -- Sitäpaitsi saa

noista isoista vuodista, jotka siinä päällä ovat, hyviä loukkaita

siihen lattialle, kun ne kaatuvat siihen ja kivertyvät.

Niistä kyllä voi nähdäkin, että niillä oli halu kivertyä. Hän

käsittikin sentähden, että hänellä voisi olla enemmän haittaa kuin

hyötyä nahkojen koskemisesta, jos ne siihen kaatuisivat, koska hän

ei voinut tietää niiden takana mitään piilevän, eikä huomannut koko

onttoa nurkassa, jonka ne peittivät.

-- Millä te rautaa hakkaatte, sanoi hän ilkeästi nauraen, -- kun

tuossa on rautaakin?

-- En millään. Miehet sitä hakkaavat, eikä sitä täällä hakata, vaan

ulkona.

Hän astui taaskin lähemmäksi myymäpöydän kulmaan asettuen.

-- Minä olin hullu äsken, puhui hän enemmän itsekseen kuin minulle,

-- tuossa sokerilaatikolla, kun annoin teidän pettää itseni... Kyllä

te olette terävä ihminen, en minä sitä kiellä, mutta sentään vielä

järkenne tarvitsettekin tässä. Olette koko ajan pitänyt minua hulluna

ja kujeillut selkäni takana, ha, ha, hah; no tottakai, en suinkaan

minä sitä muuten olisi uskonutkaan. Mutta ei poika anna pettää

itseänsä, ei hän ole niin hullu kuin luullaan; ette te minua enää

kierrä. Sano kumminkin, kun aika on kulunut suotta, kello on jo pian

kuusi. Mutta ennätän minä sentään vieläkin toimia, kun kohta rupean.

Enkä minä siitä nyt enää piittaa, onko huoneissa ketään vai eikö,

yksi enemmän tahi vähemmän, kun kerran työhön ryhtyy.

Hän kurkisti kamariin.

-- Tuolla seinällä ei ole ovea, siinä on sänky. Mikä huone sen seinän

takana on? Vastatkaa selvästi; vaikka tiedän minä sen nyt muutenkin.

-- Patruunan sänkykamari.

-- Mihin tuo ovi vie?

-- Eteiseen.

-- Meneekö tuolta miesten kamarista sinne patruunan kamariin ovea, ei

suinkaan?

-- Ei sanota.

-- Ei siellä ole ovea, ja jos onkin, niin se on kiinni sisäpuolelta.

Ja tuokin ovi on telkeessä.

-- Mitä tuommoiset ovet ovat, mies kerran potkaisee, niin ne lentää

auki? Ne ovat hyvin hataraa tekoakin, näette.

-- Niinpä niinkin, mutta ei sitä tehdä hiljaa. Ja tässä porstuaan

vievässä ovessa on luja haka. Minä panen sen jo kiinni.

-- Antakaa olla, sanoin tyynesti, -- joku voi tulla milloin tahansa

ja ovi on haassa; teette tyhmästi, jos suljette sen.

-- Minä suljen sen jos tahdon.

Hän astui oven luo ja pani sen hakaan.

-- Mutta sisäänpyrkijä juoksee toisen oven taakse, kun minä huudan.

Ovi on auki eteiseen. Ja voi siellä olla useampikin ihminen ulkona

näin lauantai-iltana, vaikkei niitä ilman vuoksi tänne näe; on juuri

kylpemisen aikakin naapurissa, aina joku on liikkeellä.

-- Niin no, kyllä minä sen sitten hakaan saan; on pieni asia, milloin

se tapahtuu.

Hän kuunteli ovella vähän ja aukaisi haan. Sitten hän astui lampun

luo ja väänsi sydäntä alemmaksi.

-- Antakaa lampun olla! huusin minä -- näettekö, maalarin ikkunassa

on taaskin ihmisiä, ne katsovat tänne? Ja eukon kahvi huomiseksi

on vielä ostamatta, hänelle tulee kiire puotiin, kun kuulee jo

suljettavan.

-- Lapsia siellä on, eivät ne mitään huomaa.

Hän puhui nyt tyynesti ja näytti vähemmän ärtyiseltä ja

päättävämmältä.

-- Siinä on äiti ja yksi pojista.

-- Eipä siinä äitiä ole, väitti hän, -- ne ovat vähäisiä molemmat.

-- Hän on pikkuinen ihminen; näettehän, ettei lapsella noin isoa

palmikkoa ole kuin hänellä on pään päälle kierrettynä. Ja vilkas

ihminen hän onkin, kyllä hän teidän liikkeenne sinne huomaa.

Näettekö, hän nostaa päätään ja katsoo nyt varmaan juuri tänne?

Vääntäkää heti tuli ylös!

-- No, ei suinkaan hän siinä koko iltaa ole, sanoi mies, vääntäen

ylös sydämen, -- saan minä sen sittenkin alas. Mitä se siinä häärää,

se akka?

-- Hän pesee pöytää ja ikkunapenkkiä.

-- Kello lyö kuusi jo heti, ei tässä ennätä kauan odotella, kyllä nyt

jo saakin pyhäksi puodin sulkea.

Hän irrotti myymäpöydän ulkopuolista ikkunaluukkua seinästä ja alkoi

sitä sulkea, siten että itse seisoi sen varjossa, ja työnsi sitä päin

kuvakaappia, joka oli myymäpöydällä lähellä ikkunaa.

-- Kuvakaappi näkyy maalarille, sanoin kylmästi, -- ja jos suljette

nyt ikkunan, näkevät he sen siinä ja tulevat juuri siitä arvailemaan,

ettei täällä ole oikein asiat, kun näin aikaisin suljetaan ja kun

tekin kaappinenne vielä olette täällä. Vaimo näkee sitäpaitsi

kaappinne sivusta minut tässä ja tietää siis, etten minä sulje.

-- Nähkööt, eivät he kumminkaan sitten enää sisään näe, kun luukut on

suljettu.

-- Näkevätpä. Katsokaa, luukku ei täytä alhaalta. Myymäpöytä on

korkeampi ja kapeampi kuin ikkunapenkki, ja niin jää siihen aukko

molemmin puolin.

-- Ei siitä tänne asti näe mitään, kun kaappikin siinä on.

-- Näkee, puolivälistä pihaa jo.

-- No, tulkoot katsomaan, kyllä ne aukot tukkoon saadaan, riippuupa

tuossa villaisia kaulahuiveja. Hyvä oli että huomautitte. Hän katsoi

ilkeästi nauraen minuun ja heitti niskojaan. -- Mutta taitaa ollakin

paras, että panen tuon toisen luukun ensiksi kiinni, kyllä tämän

sittenkin saan.

Hän avasi luukun, jonka oli työntänyt kiinni.

-- Kun ne nyt vain tahtoisivat mennä siitä ikkunasta, en minä usko

pihalla tässä pyryssä ketään olevan kurkistelemassa.

Poika lähti samassa ikkunasta.

-- Jopa toinen lähti; kun nyt tuo ämmäkin lakkaisi pesemästä sitä.

Samassa lähti vaimokin pois ja ikkuna jäi tyhjäksi. Nyt saatoin

odottaa pahinta.

-- Ahah, sanoi hän naurahtaen -- jopa lähti! Kun minä nyt vain saisin

tuon toisen puoliskon kiinni, kyllä tämän toisen sitten pian saan ja

kaapin siitä välistä raappaan ja tukin aukot.

Hän katsoi kattoon. Siinä riippui useammanlaatuisia piippuja

kimpuissa. Sieltä hän irroitti yhden pitemmän nauraen kiellolleni ja

luvaten ostaa sen, kun koetin häntä estää.

Nyt hän nojautui kuvakaapin suojassa myymäpöydän ylitse, pisti

piipunpesän luukun alitse sen taakse ja koetti vetää sitä kiinni.

-- Ei ne minua tästä näe, jos sattuvat tulemaankin ikkunaan taikka

jos siellä olisi joku ulkonakin.

Laskin jo käteni eräälle maaliastialle, heittääkseni sen ikkunaan,

ennenkuin se olisi myöhäistä. Mutta turvauduin kuitenkin vielä

siihen, että luukku, jossa ei ollut keskisaranoita ja joka oli

vinossa sekä jykevää tekoakin ja aina minullekin ollut kankea

kääntää, nytkin tekisi vastuksen. Se ei ottanutkaan totellakseen,

vaan pysyi jäykkänä päin seinää, kuin olisi tietänyt tehtävänsä.

Piipun pesä heltisi varresta ja putosi kolisten lattialle. Hän

kirosi luukun kankeutta, käänsi varren, mutta se oli letkuvarsi

eikä notkeutensa vuoksi voinut vetää, vaikka hän teki useita turhia

kokeita. Sadatellen itsekseen sitä, joka luukun oli pannut seinään,

lopetti hän:

-- Olisi minulla nyt sentään se kyynärpuu kädessäni, -- sillä tämä

vinoveräjäkin kääntyisi.

-- Niin, sanoitte, ettei siitä isoa vahinkoa ollut.

-- Niin sanoin, ei kaikki tule edeltä mieleen. Te olette pettänyt

minua koko illan, mutta... mutta... ventta, ventta korven norven,

ja ska krassa pyssyn min. Osaan minä ruotsiakin hi hi hi. Ettekö

antaisi minulle sitä kyynärpuuta tuolta, ette taitaisi katua.

-- En.

-- Ei suinkaan. No, sama se, saan minä tuon kädellänikin tuosta.

Mutta kuinka te olette lapsellinen, hi hi hih. Ette olisi tainnut

katua, mutta samapa sekin.

Hän venyi puhuessaan pitemmälle yli myymäpöydän ja kurotti kättään

luukun luo, sormin sitä tavoitellen. Mutta se ei totellut sormienkaan

ensi kosketusta, sillä käsi ei ulottunut tarpeeksi kauas, kun kaappi

oli tiellä.

Nostin jo vähän kättäni maaliastiaan tarttuen. Olin melkein

epätoivossa, en ymmärtänyt mitä tehdä.

Hän katsahti samassa sinne, missä seisoin. Kuuliko hän tuon hiljaisen

liikkeeni, vai katsoiko sattumalta, en tiedä.

-- Seisokaa paikallanne, huusi hän, -- koettakaapa liikkua siitä

tai hiiskua. Koettakaapa koskea seinään; mitä kätenne siellä tekee?

Jopa nyt p--u onkin, kun minun pitää teitä vartioida ja kiire tässä

muutenkin on.

Hän loi julmia silmäyksiä minuun ja ääni sähisi hammasten välistä.

Seisoin kooten voimiani viimeiseen ponnistukseen -- tunsin etten

kauan kestäisi -- epäröiminen, mitä tekisin, lähtisinkö jo juoksemaan

pakoon vai enkö, tai mitä pitäisi tehdä, melkein lamautti mieleni.

Voi, kun eivät miehetkään jo tule kotiin! ajattelin. Ja missä se

Jaskakin on tänä iltana? Jos nostan melun, niin hyökkää hän heti

päälleni, eikä minua kuule kuitenkaan kukaan. Kun Jumala lähettäisi

edes jonkun lapsen oven taakse, jolle voisin huutaa. Tämä viime

ajatus oli jo muutamia kertoja tänä iltana rukouksena noussut

sielustani.

-- Ei se vietävä käänny, minun täytyy mennä yli tiskin sitä

kääntämään; no, pian se on tehty, en minä usko siellä olevan ketään

näkemässä; ja nähkööt, ehdin minä sittenkin. Jos katsoisi ensiksi.

Hän meni taaskin kurkistamaan ulos ja kuunteli tarkasti.

-- Ei mitään. Hän astui takaisin.

Nyt oli hän juuri liukumassa yli myymäpöydän, jonka päällä hän makasi

poikittain; jalat olivat nousseet lattiasta ja pää riippui alas

toiselle puolelle.

-- Hiljaa, huusin minä, -- joku tulee!

Kuulin mielestäni etäisiä askeleita. Luulen, että kuulin ne enemmän

sielun kuin ruumiin korvilla -- en ole milloinkaan voinut selvittää

sitä -- niin vienoa se oli. Se oli pikemmin ajatusta, sisäistä tietoa

kuin kuuloa; minä vain tiesin _varmasti_, että joku tuli. Olin

melkein taintumaisillani pitkästä sielun voimain ponnistuksesta.

Hän vetäysi yläruumiillaan mykkärään kuin kissa kuvakaapin taakse ja

kuunteli, laskien jalkansa nopeasti maahan.

-- Eipä, te valehtelette! Juurihan kävin katsomassa, ja pitäisi

minunkin kuuleman.

-- Eipäs, kuunnelkaahan!

Huomattava on, että minä seisoin sisimmän seinän ääressä ja lähellä

ikkunaa, ja huone oli leveä. Hän kuunteli vähän aikaa.

-- Totta tuhannen... te olette oikeassa. Teilläpä korvat on. Jos

vain ehtisin...

-- Taitaa hän mennä ohi, huudan apua ja juoksen eteisen kautta ulos,

ajattelin; kaikissa tapauksissa on se nyt Jumalan lähettämä apu.

Askeleet tulivat lähemmäksi.

-- Mikä se on?

Hän katsoi kysyvästi minuun.

-- Ehkäpä joku lapsi tallustelee siellä, askeleet ovat kevyet.

-- Ei se lapsi ole, kyllä maar sen kuulette, se on miehen astuntaa,

vanhan miehen, kyllä nyt pehmeä lumi kevyesti vastaa töppöseen.

Nyt olivat hänen korvansa taaskin tarkemmat kuin minun.

Useita kertoja tuon pitkän tunnin kuluessa olin ajatellut, miten

kummallista oli, että me välillämme olevasta ristiriidasta huolimatta

aivan kuin vain keskustelimme siitä, ei kertaakaan itse asiaa

mainittu, vaikka siitä puhuttiin ja väiteltiin selvästi, kuten

asiasta ainakin. Sentähden minua ei nytkään kummastuttanut, vaikka

huomasinkin, että hän epäröiden ja kuin neuvoa kysyen kääntyi minuun

sanoen:

-- Minä panen oven hakaan ja telkeeseen! Samalla hän juoksi ovelle ja

teki sen.

-- Älkää sulkeko, huusin minä.

-- En minä päästä häntä sisälle, mitä hän täällä tekee!

Hän katsoi odottavasti minuun. Tietystikin hän tahtoi kuulla, oliko

minulla kylliksi pätevää syytä tuoda esiin esteeksi hänen teolleen.

-- Ette saa sulkea ovea, huusin vieläkin.

-- Suu kiinni! ärjäisi hän.

-- Ei!

Hän astui myymäpöytää lähemmäksi.

-- P--kö sen nyt tänne veti, sähisi hän, -- kun minun juuri piti...

Hän polki jalkaa ja oikaisi nyrkkiään minua kohti. -- Hiljaa!

minä sanon. Minä kuulen, meneekö hän sivuitse. Mutta jos ei, niin

jumal'avita näette, että minä sittenkin kerkeän tehdä ne suuret

kaupat.

Hän puhui matalasti ja ilkeästi minuun tirkistäen.

-- Tämä haka pitää kyllä, lisäsi hän, -- ja apua telkeestäkin on. Hän

astui ovelle ja kuunteli.

Sieluni huusi palavasti apua.

Askeleet tulivat ylös porrasta. Lunta kopisteli tulija jaloistaan.

Rosvo astui taaskin myymäpöydän mutkaan ollakseen minua lähimpänä

siinä, ja pisti päätään pitkälle kuin käärme.

-- Kuulkaa nyt mitä sanon, sanoi hän matalasti ja tähdäten minuun

katseen, joka puhui enemmän kuin sanat, -- pitäkää nyt suunne kiinni,

jos henkenne on teille rakas, niin hän luulee teidän sulkeneen oven.

Mutta jos huudatte, on se _viimeinen hetkenne_... Ei minun kanssani

leikitellä, olen minä _semmoinen_ mies. Muistakaa se! Nyt sen

kuulitte.

Minä vapisin. Hänen katseensa ja äänensä melkein herpaisi kieleni.

Mutta tieto siitä, että huutaminen juuri olisi ainoa keino

pelastukseeni, antoi uskallusta. Nyt oli hän sanonut suoraan, mikä

mies hän oli, ja samalla lukenut tuomioni, sillä tietysti ei hän

aikonut jättää minua eloon itseänsä vastaan todistamaan, vaikken

huutaisikaan.

Taaskin hän siirtyi lähemmäksi ovea.

Askeleet tulivat porstuaan ja pysähtyivät puodin oven taa. Niinkuin

lukija jo edellisestä muistanee, tämä ovi kävi porstuaan, eikä

suoraan ulos. Ovea koetettiin avata.

-- Avatkaa ovi! huusin minä niin kovaa, että se kuului porstuaan.

Katala kulkuri astui taaskin äänettömin askelin äkkiä lähemmäksi ja

sanoi hampaitaan kiristellen:

-- Tukitteko suunne, taikka minä _raivostun_, ja silloin saatte

nähdä, miten teidän käy!

Hän astui äkkiä päin sokerilaatikkoa ja oikaisi kättään kirvestä

kohti.

Hänen katseensa ja tuo tukahutettu karjunta hänen kurkustaan oli

hirveä. Hän oli kamala kiukusta.

-- Ss, hiljaa, se kuuluu, sanoin minä, ja astuin myöskin nopeasti

siihen, -- en minä pahaa tarkoita.

-- Mitä? Olen teitä jo kyllin kauan kärsinyt; loppu tästä tulla

pitää. Mutta olettepa te ymmärtäväinen ihminen, -- hän muutti äkkiä

äänensä imartelevaksi ja katse tuli kavalaksi, -- pitäkää nyt järki

päässänne ja olkaa hiljaa, niin voimme yhdessä tehdä ne suuret

kaupat. Se käy nopeasti, annatte minulle avaimet, hi hi hi, minä jaan

kanssanne. Sitten voitte sanoa mitä tahdotte, kun olen mennyt. Mutta

jos ette... niin saan minä teidät vaikenemaan, ja teen ne yksin.

Haka on luja.

Valitkaa!

Hänen muotonsa oli taaskin pelottava. Hänen silmänsä saivat vihreän

kiillon.

Tuskin voin hillitä inhoani purkautumasta sanoihin jo hänen

esittäessään tuota kurjaa jakamista -- jos se muuten oli todelliseksi

aiottukaan --, mutta varovaisuus kuitenkin antoi malttia.

-- Vaiti! vastasin siis tyynesti. -- Luulisin teidänkin ymmärtävän

sen, että tänne tulee ihmisiä heti. Ja muistakaa, ettette tule

lähelleni! Tekin tunnette minut, jos minäkin teidät.

Katsoin rohkeasti häneen. Tunsin itsessäni uskallusta taaskin.

-- Ei se aukene! sanoi samassa miehen ääni oven takaa. -- Ei avain

liiku, onko se salvassa?

Tämä luuli käskyni oven avaamisesta koskeneen häntä ja oli koko

sanailumme ajan turhaan koettanut saada avainta liikkumaan.

-- On, huusin minä, -- ja haassakin! Täällä on eräs mies

sisäpuolella, joka sen sulki, mutta hän avaa sen heti. Älkää menkö

oven taa, kyllä se avataan.

-- Avatkaa ovi pian! lisäsin käskevästi.

-- Kun ette tuki leukaanne! Tietäisin minä vain, minkämoinen tuo on

tuolla, ja ettei ole muita lähellä... sanoi heittiö.

Hän näytti epäröivältä ja seisoi silmänräpäyksen pää alaspäin. Kädet

olivat nyrkissä ja hän kiristeli hampaitaan. Näkyi miten hän taisteli

halun ja pelon välillä. Tietysti olisi hän minut voittanut, jos olisi

ryhtynyt väkivaltaan.

-- Teidät saataisiin heti kiinni, sanoin kylmästi, -- ei tänään ole

monta ihmistä liikkunut, jäljet näkyvät pehmeässä lumessa; lumen tulo

lakkaa yöksi, kun sitä on koko päivän kestänyt, ja lyhtyjä tässä

talossa on kyllä, sekä miehiä joka puolelta etsimään: he tulevat pian

kotiin.

Nähtävästi hän oli vieläkin kahden vaiheilla, mutta kääntyi kuitenkin

myymäpöydän luukkua kohti, siitä rynnätäkseen.

Ovessa oli heleä-ääninen, iso tiuku, joka kuului läpi koko huonerivin

ja ulos pihaan. Tämä laitos oli sentähden tehty, että koska tässä

syrjäisessä paikassa väliin oli lomahetkiäkin, jolloin ei käynyt

ostajia niinkuin tänäänkin -- niin voi myyjä sulkea oven ja mennä

sisähuoneisiin tai ulos, ja tiu'un helinästä saada tiedon, että oli

ostajia oven takana. Ellei tiu'un ääni ulottunut, juoksi Juhon vaimo

tai lapset sanomaan myyjälle.

Kulkurin nyt kääntyessä myymäpöydän luukkua kohti huusin äkkiä:

-- Soittakaa kovaa!

-- Mitä? huudahti hän ja pysähtyi vähän. -- Mitä minä soitan?

Kulkunen rupesi heti kimakasti ja hätäisesti soimaan.

Mies hätkähti ja katsoi taaksensa ylös.

-- No tulinen... kun en tuota nuoraa ole nähnyt. Mitä varten soittaa

käskitte? Sanokaa!

-- Sitä varten, että Juhon vaimo tulee heti tänne, kun soi, ja voin

minä nyt antaa hänelle käskyn.

-- Uskaltakaapa!

-- Kuunnellaan.

Ja olikin kulmakamarin ovi avattu, sillä porstuan perältä kuulin

vaimon sanovan jotakin.

-- Kyllä hän sisällä on, vastasi ensimmäinen ääni oven takaa, --

mutta siellä on joku mies, hän sanoo, joka on pannut oven hakaan,

eikä avaa sitä, vaikka hän on huutanut ja käskenyt avata. Sieltä

kuuluu kuin väittelyä, en minä ymmärrä, mitä se on. Olisin mennyt

toisen oven taa, mutta hän kielsi tästä lähtemästä ja käski soittaa.

Vaimo tuli nyt lähemmäksi ja he puhuivat hiljaa.

-- Jos menen tästä toisen oven taa, sanoi sama ääni kysyvästi.

-- Ei, ei, huusin minä, -- kyllä tämä avataan.

Jos olisin jättänyt paikkani ja lähtenyt kamarin ovelta salpaa

avaamaan olisi mies juossut perässäni, ja ken tietää miten olisi

käynyt lopuksi, kun toinen ovi oli haassa.

-- Avatkaa pian, tai se on myöhäistä, kun tulee muita ihmisiä, ja

ryntäävät toisen oven kautta sisään; sillä jos ette avaa, niin huudan

apua. Näette, että rohkenen huutaa. -- Kyllä hän pian menee, kun saa

kauppansa, lisäsin tyynesti.

Nuo viime sanani virkoin parhaasta päästä sillä mielellä, ettei

hänen olisi vaikea peräytyä, vaikkei uskoisikaan sanojani

tositarkoituksella sanotuiksi.

Hän ei vastannut mitään, katsoi vain julmasti minuun kuin häkissä

oleva ärsytetty tiikeri ja avasi oven.

Helpotuksen huokaus kohosi rinnastani. Kiitin Jumalaa sielussani,

sillä käsitin, ettei nyt enää olisi hätää ja miehetkin jo pian

tulisivat kotiin. Kuitenkin sykki sydämeni nyt vielä kovemmin, ja nyt

vasta tunsin vavistusta, sillä tähän asti oli ponnistus estänyt sen!

Ovi aukeni ja sisään astui hyvin lyhyt, noin kuudenkymmenen vuoden

ikäinen ukko.

-- Mitä ovi haassa tekee? kysyi tämä terävästi katsoen kulkuriin ja

mitaten häntä silmillään.

-- Me olimme täällä vain kaupanteossa, vastasi jälkimmäinen, -- ja

panimme sen kiinni, ettei kukaan häiritsisi meitä; minä teen paljon

kauppaa.

-- Ei se ole tosi, väitin minä, -- kielsin minä teitä sulkemasta,

ettekä te ole markankaan edestä vielä ostanut, vaikka täällä jo

olette ollut toista tuntia ja koko ajan puhunut suurista kaupoista.

Tahdoin, että ukko heti saisi selvän käsityksen asemasta.

-- Käskittehän te sulkea itse! huusi kulkuri luoden murhaavan katseen

minuun. -- Mitä te sitä kiellätte?

-- Minäkö?!

-- Niin juuri te!

Ukko siirtyi tämän puhelun aikana ikkunan ääreen kuvakaapin viereen

seisomaan. Minäkin astuin vähän kauemmaksi.

-- Kuulin minäkin, sanoi hän, -- että te huusitte ja kielsitte

sulkemasta. Mitä semmoiset vehkeet ovat?

-- Mitä kummallista siinä on? Ettekö näe, että minä olen nuori

mies, eikö nainen minuun voisi rakastua, sanoi edellinen röyhkeästi

nauraen, -- vaikkei hän sitä tahdo myöntää enempää kuin Potifarin

emäntä ennen maailmassa? Mutta mitä vanhat enää semmoisia asioita

käsittävät! Hih hih hih.

-- Suusi kiinni, hävytön! Kun kehtaatkin!

Ja ukko ruiskaisi ihan kuin sanojensa vahvistukseksi suullisen mustaa

mehua pitkänä juovana yli lattian ovea kohti. Tuommoinen suun purkaus

oli aina ennen inhoittanut minua, mutta nyt oli se minusta niin

paikallaan, että olisin oikein halunnut kiittää ukkoa siitä.

-- Tee kauppasi ja lähde matkaasi! lisäsi hän.

Itse en viitsinyt tuhlata sanaakaan vastaukseksi hävyttömyyteen.

-- Mitä sinä ukkorahjus puhut, ärjäisi tämä, käsi puristuneena

nyrkkiin ja katsoen kiukkuisesti ukkoon, -- tahdotkos?

-- Katso niin pahasti kuin tahdot, vastasi viimemainittu tyynesti,

työnsi puhuessaan vasemman jalkansa vähän etemmäksi ja nojasi oikean

olkansa päin kuvakaappia, saadakseen mukavamman asennon katsoessaan

kulkuria silmiin. -- Luuletko että minä sinua _pelkään?_

Ukosta kyllä näki, ettei se ollut tyhjää kerskausta, vaikka hän oli

kolmannen osan lyhyempi ja arvattavasti kaksi kertaa niin vahva kuin

toinen. Hänen mustat silmänsä säteilivät tuuheain kulmakarvain alta

kuin kaksi mustaa timanttia. Hänen tummanruskeat kasvonsa, joita

ympäröivät pitkät, mustat, vähän harmahtuneet hiukset ja parta,

osoittivat lujine piirteineen tyyntä rohkeutta. Hänen ruumiinsa oli

tanakka, maasta asti, kuten sanotaan.

Ukon sanoille antoi lisää pontta se, että hänen vasemmalla

lonkallaan, etupuoleen siirrettynä, riippui vaskihelainen tuppi,

josta pisti ulos visapäinen, myöskin vaskella helattu puukonpää.

Lurjukseen teki ukon pontevuus heti vaikutuksensa.

-- Noh, en minä mitään pahaa tarkoittanut. En minä ole mikään paha

mies, sanoi hän, heitettyään silmäyksen ukkoon; -- minä olen hyvä

mies, minä, vaikka vähän kiivas.

-- Antakaa nyt vain vaarille tavaraa, jatkoi hän toimeliaasti minuun

kääntyen, -- ei minulla kiire ole, jotta vaari kerkeää kotiin, kun on

paha ilma.

-- Mutta sanoitte äsken tullessanne olevan kiireen, vastasin minä,

joka en suinkaan tahtonut ukkoa ensiksi pois päästää; -- vaari on

vain hyvä ja odottaa kunnes me lopetamme kauppamme.

-- Kyllä minä odotan, sanoi ukko.

-- Ei, teidän pitää antaa vaarille ensiksi, ärjäisi kulkuri kiivaasti.

-- Mitä sinä huudat? virkahti ukko taaskin. -- Pidä pienempää suuta.

-- Suu kiinni, taikka, tiuskaisi edellinen luoden julman silmäyksen

ukkoon.

Hän seisoi keskellä vähäistä lattiaa, kääntyi ja katsahti

sokerilaatikkoa kohti josta kirvesvarsi pisti ulos, sitten hänen

katseensa lensi minuun, joka seisoin edempänä myymäpöydän kulman

kohdalla; hän näytti epäröivältä. Näin selvästi, että hänellä olisi

ollut halu hyökätä meidän molempain kimppuun ja että hän juuri kuin

punnitsi meidän yhdistettyjä voimiamme. Hän vetäytyi jo pari askelta

lähemmäksi tuota mainittua laatikkoa, vaikka selin siihen.

-- Kahvia varmaan ostatte, sitä jota ennenkin, sanoin ukolle ja

astuin nopeasti sen laatikon luo, jossa parasta kahvia oli ja joka

oli sokerilaatikon vieressä.

-- Niin, kahvia, samaa vain, ja sokeria, puoli naulaa kumpaakin.

-- Minä tein tötterön, vedin auki laatikon ja punnitsin kahvin. Mutta

jättäen tämän toimen puoliväliin sanoin:

-- Ehkäpä saan tarjota vaarille vähän nuuskaa ensiksi kaupan aluksi.

-- Kiitoksia paljon, koska hyvä pahaa tekee? vastasi ukko.

-- Saanko teillekin tarjota? sanoin kulkurille, täyttäessäni

ukkoa varten pöntöstä myymäpöydän alta tötteröä, jonka juuri olin

paperiliuskasta kivertänyt.

-- En minä nuuskaa, vastasi tämä äreästi. -- Mitä sen nuuskan kanssa

nyt aikaa kulutatte?

Menin antamaan nuuskaa ukolle.

Nyt olisi edellisellä tosin ollut tilaisuus anastaa sokerikirves

siitä, mutta hän uskoi nyt, että minulla oli aikomus antaa ukolle

ensiksi hänen ostoksensa. Hän seisoi siis ja odotti vain selin

myymäpöytään, seuraten minua silmillään. Minä kyllä tiesin, miten

tärkeä ukon lähtö hänelle olisi, ja ettei hän siis vielä uskaltaisi

anastaa kirvestä. Ja samalla oli hänelläkin tieto siitä, että hän nyt

oli kylliksi lähellä saadakseen sen, jos tahtoisi; mutta vastapainona

oli vakuutus siitä, että minä nyt varmaan aioin päästää ukon

lähtemään, koska olin rohjennut jättää kirveen siihen.

Olen monesti itsekin huomannut tuon tekoni uhkarohkeaksi, että jätin

hänet kirveen vartijaksi. Mutta tahdoin ehdottomasti antaa ukolle

merkin, sillä hän näytti ylen välinpitämättömältä tuosta roistosta,

ja ajattelin siis, että hän ehkä ei käsittäisi koko vaaraani

eikä viitsisikään tällä ilmalla olla kauan puodissa, vaikkei hän

sanonutkaan kiirettä olevan. Samalla oli myöskin tarkoitukseni antaa

ukolle häneen itseensäkin nähden varoitus. Antaessani tötterön ukolle

katsoin pyytävästi häneen, ettei hän kiirehtisi pois. Hän vastasi

samoin silmäyksellä vastaanottaessaan tötterön ja kiittäessään.

Näin, että hän oli käsittänyt tarkoitukseni. Ehkä hän olisi ollut

pyytämättänikin, mutta minä tunsin niin suurta ahdistusta, etten

olisi voinut rauhassa odottaa asiain menoa. Huolettoman näköisenä

palasin sitten entiselle paikalleni.

Kulkuri kääntyi nyt sivuttain päin myymäpöytää, nojaten siihen. Hänen

sormensa leikkivät pöydällä.

Sidoin kahvitötterön kiinni ja laskin sen pöydälle. Mutta nyt kun oli

sokeria punnittava, työnsin äkkiä sokerikirveen laatikon sisälle ja

laatikon kiinni.

-- Ettepä te punninnutkaan vaarille sokeria, vaan lykkäsitte kiinni

laatikonkin, huudahti hän kummeksuen ja vihaisesti, pettyneen

näköisenä.

-- Lupasihan vaari odottaa niin kauan kuin te lopetatte ostoksenne.

-- Mitä kureja ne on? Kun kerran aloititte vaarin kanssa kaupanteon,

niin tehkää se loppuun asti, että hän pääsee kotiin; hänellä on pitkä

matka ja muori odottaa kahvia. Mitä ihmistä tämmöisellä säällä täällä

kiusaatte!

-- Ei ikään odotakaan hän sitä niin kovin. Ei minulla pitkä

matka ole, älä minua surkeile; en minä tässä kiusaannu, olen jo

kylpenytkin. Eikä minulla kiirettä ole, kuten sanoinkin, antakaa

hänelle vain ensiksi, joka ensiksi tullutkin on.

-- Ei vaarin kiire ole matkan vuoksi, väitin minäkin -- hän on

melkein naapurista.

-- Mutta minä teen paljon kauppaa, enkä ole vielä oikein alkanutkaan,

ei vaari, vanha mies, täällä niin kauan viitsi olla. Minä teen suuria

kauppoja.

-- Noh, tee vain, kukapa sinua estää? Kyllä minä tässä voin katsella,

kun suuriakin kauppoja tehdään, koska aikaa on.

-- Mutta te häiritsette meitä kaupanteossa. Miksi ette osta mitä

ostatte ja mene matkaanne?

-- En minä sekaannu kenenkään kauppaan. Ja kylläpä tässä saa olla

toinen niinkuin toinenkin.

-- Mutta kun on tullut pimeä jo, niin en minä tänä iltana aio

mihinkään enää mennäkään, jos minua menemään pyydätte; niin

otan tässä talossa yösijani, tottapa se annetaan, sillä eihän

matkustavaiselta saa yösijaa kieltää. Onpa täällä huoneita kyllä

tässäkin talossa; minä otan eri huoneen, ha ha hah.

-- Ei suinkaan sinulle tässä talossa huonetta taideta antaa, ei tämä

kestikievari ole, sanoi ukko tyynesti kuin ennenkin, -- mutta kyllä

tuolla on toisia rivejä alhaalla, mene sinne pyytämään. Kyllä nyt

miehetkin kohdakkoin kotiin tulevat, että yösijan saat.

-- En minä mihinkään osaa, minä olen outo.

-- Tuossa ne ovat vähän tämän rivin alapuolella, ei siinä eksy. Ja

tulen minäkin oppaaksi, että osaat. Pane nyt joutuin vain kaupat

luistamaan.

-- Niin, sanoin minä, -- aloitetaan nyt heti ne _suuret kaupat;_ mitä

nyt ensiksi otan esiin?

Kulkuri kääntyi ärtyisesti minuun.

-- En minä tuon ukon aikana niitä tee, ei hänen tarvitse saada

kuulla hintoja. Mitä häntä tähän pysäytitte? Olemmepa tässä olleet

kahdenkesken jo ylitse tunnin, kyllä vieläkin voimme olla sen aikaa

kuin kauppaa teemme, ei siinä todistajaa tarvita. Sitten ne tahtovat

ottaa samoilla hinnoilla, kun saavat tiedon, millä minäkin olen

ostanut. Antakaa ukolle hänen kahvinsa ja sokerinsa, että hän saa

mennä.

Hän seisoi selkä päin ukkoa. Hänen katseensa oli nytkin uhkaavan

käskevä.

-- En minä sinun hinnoistasi välitä, sanoi ukko järkähtämättömän

tyynesti, -- enkä käy niitä juoruamassa; osta niin paljon kuin haluat

ja jaksat, ja niin halvalla kuin saat.

-- Mutta en minä usko teitä, en minä usko outoa, eikä minun

tarvitsekaan uskoa.

-- Ole uskomatta sitten.

-- Kyllä te vaaria voitte uskoa, sanoin minä johtaakseni hänet

taaskin toisaalle, -- näette sen päältäkin että hän on kunnon ukko.

Tehkää vapaasti kauppanne. Ja voin minä sanoa hinnat hiljempääkin,

onpa teillä hyvä kuulo.

-- En _minä_ tee hänen aikanansa, ärjäisi hän. -- Te pysäytitte hänet

tähän vain minun kiusallani; te olette oikea kiusanhenki, olette koko

illan tehnyt kiusaa ja valehdellut minulle, muuten olisin ne kaupat

jo aikaa tehnyt. Mutta kun pääsen vain Tampereelle, niin kyllä kerron

isännällenne, minkämoinen olette, kun pitäisi kauppa tehdä teidän

kanssanne.

-- Mitä minä olen teille valehdellut? Itse te äsken väititte, että

kamarissa tuolla on joku, en _minä_ sitä sanonut. Ja samoin väititte,

että miehet kaikki olivat poissa, vaikka Jaska on kotona.

Tahdoin samalla antaa ukollekin tiedon, mistä kysymys oli ollut.

Kulkuri tähtäsi minuun julman katseen.

-- Olette te valehdellut, huusi hän, -- aina te valehtelette! Itse

tiedätte kyllä, että olette valehdellut, eikä kristitty ihminen saa

valehdella; en minä kärsi valhetta, ja Jumala rankaisee valheen.

-- Mitä sinä huudat ja saarnaat! Tee nyt kauppasi, äläkä ihmisiä

kiusaa, sanoi ukko taaskin, -- taikka jos et mitään osta, niin lähde

pois.

-- Tahdotkos, ukko, että heitän sinut ulos ovesta! huusi roisto

ja astui lähemmäksi häntä. -- Kyllä semmoisia ukkoja on ennenkin

heitetty!

Hän seisoi hyökkäykseen valmiina.

Pelkäsin hänen ryntäävän heti ukon kimppuun täyttääkseen uhkauksensa,

ja valmistausin jo antamaan apua minkä voisin.

-- Ei minua ole ikinä vielä heitetty mistään ulos eikä nytkään

heitetä, sanoi ukko ihan tyynesti ja itseään liikauttamatta;

ainoastaan silmät leimahtivat. -- Pysy rauhassa, taikka sinun käy

huonosti!

Kulkuri kääntyi minuun.

Olin jo laskenut käteni sokerilaatikon nappulalle vetääkseni

laatikon auki. Aioin, jos hän karkaisi ukon kimppuun, antaa hänelle

sokerikirveen selällä iskun takaraivoon. Hänen katseensa oli synkkä

ja raju kuin ärsytetyn kahlekoiran. Vedin kuin teossa tavattu varas

värähtäen pois käteni.

-- Jassoo sanoi hän samassa nauraen, mutta se nauru kuului kamalalta,

-- joko nyt aiotte antaa vaarille sokeria koska olette laatikkoa

avaamassa? Vai ettekö saa sitä auki, kun se käy _ahtaasti_, niinkuin

äsken sanoitte? Kyllä minä autan teitä sitä auki vetämään, hi, hi, hi.

Hän astui puhuessaan taaskin lähelle ja oikaisi kättään laatikkoa

kohti vetääkseen sen auki, nojautuen samalla yli myymäpöydän, ja

sai kätensä nappulaan, sillä minä vedin käteni inhoten pois. Hänen

silmissään paloi tuli, joka ei hyvää ennustanut, ja hänen hymynsä oli

ilkeää.

-- Kyllä minä sen auki saan, kun tahdon, vastasin minä ja painoin

kiinni laatikkoa sivusta.

-- Ei se käy tältä puolelta, kun se on ahdas, niinkuin sanoittekin;

minä tulen sille puolelle, sanoi hän tekeytyen leikilliseksi.

Hän siirtyi nopeasti askeleen, tarttuen nauraen sukkelasti luukkuun

ja sai jo nostetuksi sitä vähän. Minä painoin kaikin voimin sitä

alas. Nytkin paloivat hänen silmänsä kiukusta, vaikka hän oli

nauravinaan.

-- Ette _tule_ tälle puolelle! sanoin.

-- Mitä sinä _siellä_ teet? Pysy tällä puolella! huudahti ukko

ankarasti, oikaisten itsensä suoraksi. -- Jos et vain ole rauhassa,

niin katso miten sinun käy! Kuuletkos?

-- Mitä te meidän puheeseemme sekaannutte? Tiesin minä sen, että

teistä on haittaa. Enhän minä häntä syönyt olisi, jos hänelle olisin

laatikon avannutkin. En minä mikään paha mies ole, ja puhtaat

kirjatkin minulla on, mitä minusta tahdotte?

-- Seiso siivosti sitten!

Kulkuri siirtyi taaskin myymäpöydän kulmaukseen ja näkyi miettivän.

Hän väänsi päätään vasemmalle ja kurkisti hetken tarkasti kamariin

kaappia kohti, jossa rahakirstu oli, sekä alas noihin isompiin

painoihin. Otaksuin että hän mietti kestäisikö tuon kaapin lukko

hyvää lyöntiä parin leiviskän painolla, jos olisi juossut yli

myymäpöydän ja koettanut mäiskäyttää oveen. Tai mitä miettikään

hän siinä? Kyllä se ovi oli hatara, olihan siinä iso rakokin lukon

puolella, joten se ei suinkaan olisi pitänyt. Mutta näitä sen

heikkoja puolia ei voinut nähdä puotiin, koska kamari ei ollut

valaistu, eikä valo puodin lampusta käynyt siihen. -- Kaappi

ei ollut aluksi aiottukaan muuksi kuin pienien taloustarpeiden

säilytyspaikaksi ja näytti tuoreesta aineesta tehdyltä. Kylläpä vain

olisi ollutkin sukkela kepponen viedä rahat kaapista meidän nähtemme,

jos se olisi käynyt päinsä!

Mutta miksi oli hän aseettomana tullut, jos hänellä oli rosvoamisen

mieli, sillä aseeton hän oli, sen kyllä käsitti? Asetta oli nyt

vaikea saada ulkoa vahvan lumipeitteen vuoksi, eikä sitä ollut juuri

hyvä mistään ottaakaan, sillä semmoinen teko voidaan heti huomata

ja juosta perässä. Ja ehkäpä hän ei voinut saadakaan mitään asetta

anastetuksi sen jälkeen kun oli tehnyt päätöksensä käydä puodissa. Ja

olihan puodeissa aina aseita tarjona. Sitäpaitsi oli puodissa nainen

myyjänä.

Hän seisoi kuunnellen ja katsellen epäröivästi taaskin meihin.

-- Kummallista, ettei Juho jo tule, sanoin minä ukkoon kääntyen, --

minun mielestäni hänen pitäisi jo olla kotona; ei tänään metsässä ole

oltu, ilman vuoksi.

Koetin näillä sanoilla antaa kulkurille uutta miettimistä, jotta hän

olisi uskonut myöhästyneensä.

-- Ei suinkaan hän nyt enää kauankaan viivy, vastasi ukko; -- kyllä

ne kotiin aikanaan ovat lähteneet, kun on noin paha ilma; mutta keli

on nyt kovin hankala. Kyllä ne kuitenkin jo pian tulevat, varrotaan

vain vähän aikaa. En minäkään tästä ennen lähde. Menen sitten

kuulemaan, kun tulevat, mitä kuuluu.

-- Mikä se Juho on? kysyi kulkuri, joka oli kääntynyt meihin.

-- Se on se, joka asuu tuossa kulmakamarissa, vastasin minä.

-- Mutta mikä mies hän on? Onko hänkin sotamies?

-- Ei, työmies vaan.

-- Minkä tähden häntä odotatte?

-- Minulla on hänelle vähän sanomista.

-- Mitä sanomista? tiuskaisi hän.

-- Mitä se teihin kuuluu?

Minua huvitti käyttää hänen omia sanojaan.

-- Jaa mitäkö? huusi hän. -- Te aiotte puhua minusta.

-- Eikö teistä puhua saisi?

-- Ei! Ei minusta tarvitse mitään puhua. En minä kärsi takapuheita ja

parjauksia.

-- En minä ole ilmoittanut, mitä aion sanoa, enkä ole velvollinenkaan

teille tiliä tekemään sanoistani.

-- Ei, ei, muuta tiedän minä sen sittenkin.

-- Mitä sinä kinaat? Tee kauppasi äläkä turhia kinaa, muistutti ukko

taaskin.

-- Älkää sekaantuko meidän puheeseemme, koska kehuitte olevanne

sekaantumatta, taikka minä suutun teihin. Minulla on äkäinen luonto.

-- Suutu, jos tahdot. Ulkoa kuului reen rahina.

-- Nyt tullaan! huudahdin minä.

Heti astui miehiä jalkojaan kopistellen ylös porrasta, puhellen

keskenään; he menivät leipomatupaan.

-- Se on Juhon ääni.

Nostin luukkua, aikoen juosta sinne. Tahdoin välttämättä heti

puhutella miehiä, ennenkuin he lumiset päällystakit riisuttuaan

lähtisivät sieltä omiin huoneisiinsa. Niin suuri oli kuitenkin vielä

pelkoni ja inhoni, vaikka jo olin varma siitä, ettei hän tällä

hetkellä uskaltaisi minua hätyyttää että epäröin, miten rohkenisin

astua nuo pari askelta luukun ulkopuolella ovea kohden, sillä minua

kauhisti tuon konnan koskeminenkin, jos hän ehkä olisi kädellään

minuun kiinni tarttunut. Mutta tiesin, että minun täytyi mennä,

miehet voivat muuten jättää koko huonerivin, kiirehtiä kylpemään.

Nostin siis luukkua, astuin askeleen ja aioin kiireesti mennä ovelle.

Kuin haukka hyökkäsi hän eteeni ja tarttui vasemmalla kädellään

luukkuun, oikealla aikoen nyhjätä minut takaisin.

-- Mihin te menette? Ette saa mennä, pysykää sisällä!

Minä vavahdin, astuin äkkiä taaksepäin ja painoin molemmin käsin

luukun alas, niin että se paukahti.

-- Oletko järjiltäsi, mies? huudahti ukko kavahtaen suoraksi ja

astuen askeleen eteenpäin. -- Mitä _sinä_ häntä komennat? Mitä sinä

käsket täällä, ja tietä _häneltä_ suljet?

-- Ei hän saa mennä ulos ja jättää puotia, sanoi edellinen paikaltaan

siirtymättä, kuitenkin vähän hämillään.

-- Saa hän kyllä mennä, jos hän tahtoo, ja hänellä on asiaa. Tule

pois sinä siitä.

-- Ei hän saa jättää puotia outojen ihmisten haltuun.

-- Ei se ole sinun murheesi, kyllä hän itse asiansa tietää. Tule pois

tänne sinä, heti!

Ukon ääni oli käskevä ja ryhti arvokas.

Kulkuri siirtyi myymäpöydän kulmaukseen taaskin, mutisten jotakin

rehtiydestään itsekseen. Hän oli kuin läksynsä takaisin saanut

koulupoika.

-- Menkää te vain vapaasti minne tahdotte, jatkoi ukko minuun

kääntyen; -- kyllä minä takaan, että tässä pysyy mitä onkin.

-- Niin, kyllä tässä pysyy, sanoi edellinenkin teeskentelevästi.

Katsoin kiitollisesti ukkoon, joka taaskin oli siirtynyt kuvakaapin

viereen, ja kiiruhdin ulos.

Kuinka vapaasti löikään sydämeni, kun astuin läpi porstuan

leipomatupaan.

Siellä sanoin parilla sanalla Juholle, että hän heti tulisi sisään,

koska siellä oli outo mies, jota minulla oli syy epäillä ja jota

en saanut lähtemään pois. Oli siinä Jaskakin, joka oli oleskellut

pirtissä alhaalla. Hänellekin huomautin, ettei hän ollut koko

iltapuolella käynyt sisällä, ja käskin nyt hänenkin tulla. Tämä

hymyili minun pelolleni, edellinen oli väsyneen näköinen, ja molemmat

sanoivat: -- Kyllä maar se sieltä menee, ei suinkaan se mikään

semmoinen ole, eipä niitä ole kuulunut, mutta lupasivat kuitenkin

tulla. Siihen tuli samassa Juhon eukkokin pienen poikansa kanssa

sekä eräs nuori naapurin eukko. Heitä kutsuin kuvakaappia katsomaan.

Kiirehdin kuitenkin itse edellä sisään.

-- Joko nyt näitte sen Juhonne? ivasi kulkuri pahoin nauraen. -- Joko

käskitte hänen tulla?

-- Jo.

-- Taisitte sen Jaskannekin nähdä?

-- Näin.

Hän alkoi tehdä poislähtöä, etsi vanhoja kintaitaan lattialta ja

kiroili, kun toinen niistä oli joutunut piiloon. Aikoipa jo lähteä

ilman sitä, sillä hänellä oli nyt kiire, mutta ukko kielsi sanoen:

-- Kyllä nyt rasansa tarvitsee, mihin sinulle noin kiire nyt tuli?

Etsitään nyt sitä. Ja katseli hänkin lattialle.

Vihdoin löysi hän itse sen, otti nopeasti kaapin selkäänsä ja aikoi

lähteä.

Samassa avautui leipomatuvan ovi, ääniä ja askeleita kuului.

Kulkuri laski kuvakaapin, joka olisi ollut haittana, jos joku olisi

tahtonut häntä hätyyttää, takaisin selästään myymäpöydälle, jota

vastaan hän asettausi selin. Tukien itseään tarttui hän siihen käsin

molemmin puolin kiinteästi ja käänsi kysyvästi katseensa minuun,

mutta hänen silmänsä kipinöitsivät uhasta, ja kasvojen veltot

piirteet kävivät lujiksi. Hän oli kuin hyökkäystä odottava.

Puodin ovi avautui ja sisään astuivat hymyssä suin Jaska ja Juho;

näkyi, etteivät he uskoneet vierastani vaaralliseksi. Heidän

jäljessään tulivat toisetkin, jotka olin kutsunut.

Kulkuri loi levottoman katseen heihin, mutta rauhoittui kun näki

miesten naamat.

-- No, mitä te nyt tänne noin paljon väkeä käskitte? sanoi hän

äkisti. -- Olenko minä mikään kummitus, että minua niin tarvitsee

käskeä katsomaan? Minä lähden heti pois, koska minua niin katsomaan

tullaan.

Nyt olisi mieleni tehnyt kysyä hänen todistuksiaan, jotta olisin

nähnyt, olivatko "kirjat" niin puhtaat kuin hän kehui; ja tiesin,

että se kysymys olisi ollutkin paikallaan. Mutta en tahtonut sitä

tehdä, koska ei ollut mitään rikosta tapahtunutkaan. Kiitin, kun

pääsin hänestä vapaaksi ja toivoin ainoastaan, ettei hän toiste

sattuisi niin lähelle saalista, että joutuisi kiusaukseen. Ja olinpa

minä sanonutkin hänelle, etten pahaa tarkoittanut. Mieleni teki

kuitenkin estää häntä heti lähtemästä, koska huomasin, miten kiire

hänelle tuli, kun hän tiesi miesten tulevan. Huomasin hänen käyvän

araksi, kun hän näki nuo tanakat miehet edessään.

Hän tarttui taaskin kaappiin, nostaakseen sen selkäänsä ja sanoi: --

Minä lähden heti pois.

-- Ei, älkää vielä menkö, sanoin minä.

-- Mitä minusta tahdotte? tiuskaisi hän.

-- Minä olen kutsunut heidät kuvakaappiin kurkistamaan.

-- Teettekö pilkkaa minusta? huudahti hän, luoden minuun kiukkuisen

ja loukkaantuneen katseen. -- Koko illan olette minua pilkannut!

Pidätte minua hulluna, mutta hullu minä en ole.

-- Onko pahoin tehty tuoda väkeä kurkistamaan kaappiinne? Ettekö anna

katsoa siihen?

-- En. Minä lähden pois ja etsin itselleni yösijan, minä en ole

teidän hovinarrinne.

Hän tuli yhä rohkeammaksi, kun huomasi, ettei "kirjoista" kysymystä

otettu.

Miehiä ja naisia huvitti tämä näytelmä, joka alkoi kääntyä

naurettavaksi.

-- Mutta minä olen heidät tänne kutsunut kuvakaappiin katsomaan

-- niin miksi ette sitä näytä, koska sitä kannatte? Minä maksan

kaikkien puolesta, ei teidän sitä ilmaiseksi tarvitse tehdä. Viisi

penniä hengeltä, se on vanha taksa, luullakseni. Minä katson itse

ensimmäiseksi. Olkaa nyt niin hyvä.

Hän ei vastannut, katsoi ainoastaan kiukkuisesti minuun ja sovitteli

selkäänsä.

-- Ette saa mennä, sanoin minä painokkaasti, -- minä tahdon katsoa

kaappiinne! Eikö teidän mielenne nyt rahaa teekään?

Hän katsoi minuun kulmainsa alta, mutta ei vastannut, oli vain kuin

kiukkuinen koira, johon ruoska oli letkahtanut ja joka sentähden ei

uskalla purra. Ei laskenut kaappia alas, mutta ei lähtenytkään.

-- Etkös nyt saa näyttää sitä kaappiasi, sanoi ukko, joka parhaiten

käsitti tarkoitukseni ja jota asia myöskin alkoi huvittaa.

Hän kyllä näki, että kulkuri oli levoton kuin muurahaispesään

kaatunut, eikä ainoastaan suutuksissaan.

-- Noh, mitä siinä vehkeilet? sanoi Jaskakin. -- Kuka sinusta pilkkaa

tekee. Näytä kaappisi heti, rahaa siitä tulee, tottapa sitä siksi

kannat, ettäs sinä näytät.

Hän katsahti synkästi puhujaan ja laski kaapin taaskin myymäpöydälle.

-- Mitä te tämmöistä viitsitte katsoa, sanoi hän katkerasti hymyillen

minulle, -- te käytte kaupungissa teatterissa, kyllä teillä

parempaakin katsomista on.

Minusta tuntui kuin hän olisi vaatinut, että olisin säälinyt häntä,

kun ryöstön aie ei ollut onnistunut.

-- Minua huvittaa nyt, vastasin ainoastaan, -- tänä iltana katsoa

kaappiin.

Hän valmistautui näyttämään.

-- Tulkaa nyt vaari, ensimmäiseksi minun kanssani katsomaan. Minä

sijoittauduin oikeanpuoleiselle kurkistusreiälle, jolla puolella

kaapin omistaja seisoi. Tätä katsahdin silmiin. En voinut estää hymyä

huuliltani. Hän näkyi käsittävän, että kiusallakin asetuin sille

puolelle.

-- No, saapa tuohon nyt kerran katsoa, sanoi ukkokin hymyillen ja

astui rinnalleni kuvakaappiin kurkistamaan.

Nyt alkoi kulkuri vääntää kaapin väännintä niin kovaa, että kuvat

tanssivat tulista vauhtia ohitse.

-- Ei kelpaa, huudahdin minä, -- ei siinä mitään ehdi näkemään.

Vääntäkää hiljaa, ei kuvakaappia noin väännetä.

Hän väänsi nyt hiljempaa, joten hyvin ehti nähdä, että ne olivat

vanhoja, likaisia ns. kuvapapereita. Huomasin kuitenkin, että hän oli

varsin tottumaton tehtäväänsä, sillä oikea "kuvakaappimies" tekee

pienen pysähdyksen joka kuvan kohdalla, jotta katsoja ehtii katsomaan

ja sanoo samalla kuvan nimen ja pienen selityksen siihen. Tätä lukee

hän tottumuksesta ulkoa, yksitoikkoisella äänellä kuin jotakin

säveltä. Tämä sen sijaan väänsi yhtämittaisesti mitään puhumatta.

-- Mutta ettehän te sano ollenkaan mitä ne ovat, huomautin hänelle,

-- olkaa hyvä ja sanokaa.

-- Kyllä te itse ne paremmin tiedätte kuin minä, sanoi hän

hyvänsävyisesti.

Hän oli nyt peräti muuttanut säveltä minua kohtaan.

-- Mutta asiaan kuuluu, että te sanotte, mitä ne ovat.

Hän alkoi nyt höpistä niiden nimityksiä. Että hän niissä erehtyi,

ei suuresti kummastuttanut minua, sillä tuskinpa hän osasi niitä

lukeakaan, koska ne olivat enimmäkseen saksalaisia, ja kirjaimet siis

vähän oudompia harjaantumattomalle silmälle. Oli niiden joukossa

kuitenkin muutamia ruotsalaisiakin, esim. kuvat kaupungeista, jotka

näyttivät muutamaa vuosikymmentä uudemmiltakin, mutta niiden nimissä

hän erehtyi samalla tavalla, joko sitten välinpitämättömyydestä tai

tiedonpuutteesta, tai ehkäpä hän teki sen tahallaan. Niinpä teki

hän Tukholmasta Helsingin, Pietarista Konstantinopolin, Pariisista

Pietarin jne. Annoin sen kuitenkin käydä täydestä. Näitä erehdyksiä

ovat osaksi muutkin hänen virkaveljensä tehneet. Huvittavin niistä

kuitenkin oli, että hän paavista [Pius IX] teki Turkin "keisarin". Ne

olivat yleensä hyvin vanhoja ja karkeita sekä ajan tahrain mustaamia.

Siinä oli esimerkiksi hallitsevia henkilöitä menneeltä vuosisadalta

tai tämän alulta, mutta ei nuorempia, venäläistä ja saksalaista

sotaväkeä samalta ajalta, hääväkeä, kasakoita, elefantti, Noan

arkki, ritari, pyhä Yrjö lohikäärmeineen, eräs nainen huntuineen ja

helminauhoineen. Joku purjelaiva, sotatykki ym. täydensivät kokoelman.

Sekä sisällyksensä ikään että oman alkuperäiseen ulkomuotoonsa

katsoen olisi tämä kuvakaappi hyvin puolustanut sijansa jossakin

museossa.

Kun Juho poikineen, eukot ja Jaskakin olivat kurkistaneet, maksoin

näyttelemisen.

-- Näettekö nyt, sanoin laskiessani lantit myymäpöydälle, voimatta

pidättää pientä voitonhymyä, -- kun saatte näin paljon rahaa

yhtäkkiä, koko kolmenkymmentäviisi penniä, ja tahdoitte mennä

pois kaappianne näyttämättä. Ei teidän nyt tarvitse katua täällä

käyntiänne.

-- Niin sain, sanoi hän kuivasti.

Hän kiinnitti minuun omituisen, viivähtävän, tarkan katseen,

ikäänkuin painaakseen mieleensä kasvonpiirteeni, veti lakin paremmin

otsalleen, otti sitten kuvakaapin selkäänsä ja onnenpöydän oven

pielestä käteensä, meni sanaakaan lausumatta ovesta ja astui alas

portaita.

-- Oikein minä pelkäsin sitä, sanoi Juhon vaimo, -- kun se oli niin

pitkäkin.

-- Ja niin kamala katse, sanoi naapurieukko, -- silmät mulkoilivat

päässä, mutta nauratti minua yhtäkaikki.

-- Ei tuo mikään vaarallinen mies ollut, virkahti Jaska, -- se oli

hullu.

-- Ei se hullu ollut, väitti ukko, -- se oli ilkeä, kyllä sitä siinä

oli, minä sen kuulin. Kylläpä olisi kannattanut kysyä sen kirjoja,

mutta mikä viitsi? Ja mikäpä niiden kirjat tietää?

-- Oli se hullu, toisti Jaska, -- kyllä sen näki. Kun ei tahtonut

näyttääkään, vaan vihastui, kun pyydettiin kaappiin katsoa. Eikö se

sitten hullu ole, semmoinen?

-- Kyllä sillä oli muuta nokassa, mietti edellinen.

-- Hullulta kai se näytti, todisti Juhokin, -- en minäkään sitä

oikein järjelliseksi usko; mutta ei se niin hullu ole, että sitä

pelätä tarvitsee.

Hän katsoi minuun kuin olisi mielinyt sanoa: suotta te olitte

peloissanne.

-- Mihin se mahtoi mennä? Menikö pirttiin, vai lähtikö kauemmaksi?

sanoin minä, sillä johtui mieleeni, että hän yöllä voisi murtautua

sisään ikkunasta, vaikka järkeni sanoi tämmöisen pelon turhaksi,

koska hän kyllä ymmärtäisi minun nyt olevan varuillani.

-- Minä menen katsomaan ulos, sanoi naapurieukko, joka seisoi ovea

lähinnä.

Vähän aikaa oltuaan ulkona hän tuli taaskin sisään.

-- Hyi, kun oikein pöyristyttää, sanoi hän, -- kun se kiroo niin

kauheasti mennessään ylös mäkeä tuolla pitkin tietä. Hyvä oli, ettei

se tänne mihinkään pysähtynyt, tuommoinen kirokurkku.

-- Mutta se oli paha, sanoi Jaska, -- kun se lähti menemään, outo

mies, näin huonoa keliä ja kantaa noin raskasta taakkaa. Kyllä se

olisi tarvinnut viedä pirttiin sentään, se on hullu, kuten sanottu,

ja synti oli sitä päästää. Onko se kummallista, että se nyt kiroo?

Hän katsoi puhuessaan nuhtelevasti minuun. -- Ei se poika taida olla

ensi kertaa taivasalla, sanoi ukko, -- kyllä se tiensä osaa, ei sitä

surra tarvitse.

Sinä yönä oli minun vaikea saada unta silmääni. Kaikki pienimmätkin

yksityiskohdat tämän illan tapahtumista olivat kuin tulikirjaimilla

piirretyt muistiini ja kuvastuivat vasten tahtoani yön hiljaisuudessa

uudestaan sieluni silmän eteen. Näin alituisesti hänen julman

katseensa minuun tähdättynä ja kuulin hänen hirveän äänensä ärjyvän

minulle.

* * * * *

Sunnuntaiaamuna kello seitsemän tuli myllärin emäntä maitokannu

kädessään luokseni.

-- Hyvää huomenta, sanoi hän alakuloisesti, ja hänen muotonsakin

osoitti alakuloista mieltä.

Vastasin tervehdykseen ja pyysin istumaan.

-- Lähdin tuomaan teille maitoa, sanoi hän, -- se kannu on tuolla

eteisessä.

-- Kiitoksia, minä menen heti tyhjentämään astianne. Oletteko kipeä,

kysyin, -- näytätte niin alakuloiselta?

-- En minä, Jumalan kiitos, kipeä ole, mutta olen koko yön valvonut

teidän tähtenne.

-- Minun tähteni...

Arvasin kuitenkin, että hänen sanansa olivat jossakin yhteydessä

illallisten tapausten kanssa.

-- Niin kyllä, ja täytyi minun oikein lähteä katsomaan. Mutta olen

minä nyt iloinen, kun kumminkin olette hengissä ja terveenä. Jo minä

ajattelin sitä, että ei kuitenkaan tainnut ollakaan mitään perää koko

asiassa, kun näin savun kauniisti nousevan kamaristanne äsken.

-- Te olette varmaan kuullut jotakin siitä oudosta miehestä, joka

täällä oli eilen illalla.

-- En minä ole kuullut yhtään sanaa keltään! Ei liikkunut ketään

enää illalla täältä sillä puolen kosken, kun oli niin paljon lunta,

eikä nyt aamullakaan vielä ole ketään kulkenut; ei tänne ollut

yhtään jälkeäkään, kun tulin. Vai tuli se tänne kumminkin, se

kuvakaappimies, kyllä meidän isä sitä sanoi, kun se tuli kotiin...

Voi kuinka minä olen ollut pahalla mielellä.

-- Älkää nyt, hyvä emäntä, olko levoton, juomme nyt kupin kahvia

ensiksi, sitten kerromme toisillemme illalliset tapahtumat. Tyhjennän

kuitenkin heti astianne.

Kahvin juotuaan kertoi emäntä minulle kuvakaappimiehen kyselemisestä,

miehen lähdöstä hautaperunain kiehuessa, omista mietteistään sekä

miehensä nuhteista.

Minäkin kerroin eukon sanatulvan lomassa lyhyesti hänelle,

minkämoinen vieras tuo kuvakaappimies oikeastaan oli ollut.

-- No jo minä sitä ajattelin, vai oli se kumminkin semmoinen

lyöppäri! Mutta ei se nyt päivittelemisestä parane, mietti eukko, --

antakaa nyt minulle anteeksi: oikein minun täytyi tulla pyytämään,

kun minä ymmärtämättömyydessäni sille kaikki asiat niin ilmoitin.

Mieleni ilostui näiden hyväin ihmisten huolehtimisesta minun

suhteeni, ja tunsin kiitollisuutta heitä kohtaan.

* * * * *

Muutamia päiviä sen jälkeen tuli puotiin taaskin sama ukko, joka

lauantai-iltanakin oli siellä.

Otin puheeksi saman illan tapahtumat. Kerroin alusta alkaen

kuvakaappimiehen tulosta ja mitä sitten seurasi. Sanoin, kuinka häntä

pelkäsin, kun odotin jonkun ihmisen tuloa ja kuinka kiitollinen

olin ukolle hänen pontevasta esiintymisestään, pitäen häntä Jumalan

lähettämänä hätääni.

-- Kaipa se niin olikin, vastasi hän, -- sillä en minä juuri aikonut

lähteäkään tänne, kun oli niin paha ilma; eukkokin esteli ja sanoi:

-- mitäs sinne lähdet lumeen rämpimään, minä otan emännältä lainaksi

vähän, onpa hän oma tyttäreni, kyllä hänellä on. -- Olkoon sitten,

minä sanoin, mutta samalla tuntui niin vaativalta, että kyllä nyt

vain pitää mennä, ja tuli oikein kiire. Ja vielä kun olin lähtenyt

talosta, niin pysähdyin ja ajattelin: -- jos pyörrän takaisin, koska

ei isompaakaan asiaa ole, mitä tämmöisellä ilmalla viitsiikään sinne

pakotta umpea puhkoa! Mutta samalla oli taaskin niin vastahakoista

palatakin, että ajattelin: -- mennään nyt sitten vain, koska sitä

pitää mennä. Ja kun tulin lähemmäksi, niin tuli sitä kiireempi, niin

että hikeä pyyhiskelin, kun ehdin tänne. Mikäs se muu olikaan kuin

Jumalan johdatus se? Ja kuulin minä jo teidän äänestänne porstuaan,

ettei asiat olleet oikein. Minä olisin tullutkin toisen oven kautta,

jos en siitä olisi päässyt sisään.

-- Minä luulen, että se on joku vankilasta karannut; se oli niin arka

ja pelkuri ja puhui aina puhtaista kirjoistaan.

-- Kylläpä se herja jo linnan sisäpuolelta nähnyt oli, kyllä se

sennäköinen oli. Ei se mikään selvä mies ollut asioissaan. Eikä se

hullu ollut, vaikka ne luulivat, miehet. Kyllä sen näki, että sillä

pahat nahassa oli.

-- Pelkäsin teidän lähtevän, kun hän niin toimitti teille ensiksi

kauppaa antamaan, mutta te käsititte tarkoitukseni, kun annoin

nuuskaa ja kun en teille sokeria punninnut.

-- Kyllä minä sen ymmärsin. Kylläpä semmoista romua jo pelkäsi,

vaikka en minä häntä sentään pelännyt. Enkä minä olisi lähtenyt pois,

vaikka olisitte käskenytkin.

-- Mutta kuinka hän olisi rohjennut niin törkeän rikoksen tehdäkään,

sitä olen miettinyt, kun hänellä oli se kaappikin. Sen kanssa hän ei

voinut paeta, ja kun se olisi jäänyt rikospaikalle, olisi se tietysti

todistanut häntä vastaan.

-- Kuinka se tunsi taikka tiesi, mistä päin se olikaan, taikka mistä

se sen kaapin oli saanut? En minä ole moniin herran vuosiin enää

nähnyt kuvakaappimiesten kulussa tuommoinen kaappi selässä -- ja onko

muutkaan? Kylläpä olisi tainnut tulla työlääksi ottaa selkoa siitä,

mistä se kaappineen oli aluksi lähtenyt, jos sitä sielläkään olisi

tunnettu. Ja kun se olisi päässyt karkuun, niin olisi mennyt maita

jättäen, se se oli lintukin, päätti ukko.

Kuulin perästäpäin, että kuvakaappimies oli eräässä talossa nähty

parin kilometrin päässä meiltä sunnuntaina sen lauantai-illan

jälkeen. Siellä hän oli koettanut onneansa "onnenpöydällä".

Muutamia kuukausi tässä kerrotun tapauksen jälkeen jouduin muuttamaan

toisille seuduille. Sen jälkeen en enää ole kuullut mitään

kuvakaappimiehestä.