-- Menen ulos katsomaan, joko isäntä, jo_Viestini menneiltä sukupolvilta

lähtee pois, jotta saan sanoa hänelle hyvästit ja korjata kapineeni

kärryiltä.

-- Se on oikein lapsi, se on aina ensimmäinen tehtävä, kun matkalta

tulee, että korjaa kapineensa, sanoi hän neuvoen.

-- Oletko sinä kävellyt kasteessa? kysyi hän yhä Ingridin hametta

silmäillen.

-- En, olen kastunut Päijänteellä.

Ingrid oli mielissään, että nyt voi selittää asian.

-- Päijänteellä! huudahti rouva. -- Putositko sinä sitten veneestä?

-- En. Mutta vene, jolla tulimme Vapun kanssa Päijänteen yli,

vuoti niin että olimme uppoamaisillamme. Minä ajoin vettä pytyllä

niin paljon kuin jaksoin, enkä kerinnyt hengenvaarassa vaatteitani

suojella. Sitten oli Vapulla soutamisesta suuret rakot käsissä, ja

minä olin niin väsynyt etten voinut hamettani itse vääntää, joten se

on niin ruskeaksi kuivunut.

-- Voi, lapsiraukka, kylläpä olet saanut paljon kokea. Tuossa on, hän

osoitti kädellään, tästä ovesta, siellä on keittiö ja piikojen huone,

nosta nyt siihen ensiksi kapineesi, siksi kun saamme nähdä, minne

voimme ne sijoittaa. Minä sanon tytöille, että auttavat sinua.

Hän aikoi nousta.

-- Kiitoksia, mutta kyllä ukko auttaa, joka minut toikin.

-- Ai niin, en muistanutkaan häntä. Kutsu hänet sisään saamaan

suunavausta.

Pian tulikin ukko ruukkua kantaen keittiöön, Ingridin seuratessa

kintereillä kirja kainalossa. Ukon äänen kuullessaan tuli

pormestarinnakin keittiöön.

-- Ruukku! huudahti hän kummastuneena, -- eikö mitään muuta?

-- On tässä, kirja.

-- Ah!

Rouva nostatti ukolla ruukun nurkkaan.

-- Seisokoon nyt siinä aluksi, sanoi hän, -- siksi kun ehditään viedä

se johonkin makasiinin nurkkaan, eihän se tänne sovi, jos vähän

viipymäänkin meillä joutuisit.

Palvelustytötkin, joita oli kaksi keittiössä, katsoivat pitkään tuota

suurta ruukkua, joka, kiilloittamaton ja matkalla paikattu kun oli,

ei juuri ollut mikään kaunis kapine.

Kun ukko oli saanut ryypyn ja lähtenyt, sanoi rouva Ingridille:

-- Tule sisään, Ingrid, -- sehän oli nimesi?

-- Niin.

Ingrid seurasi pormestarinnaa hänen huoneeseensa. Tämä osoitti

hänelle jakkaran.

-- Kuinka vanha sinä olet?

-- Kahdentoista vuoden.

-- Eikö enempää? Olet niin pitkä jo etkä näytä niin lapselta enään.

Luulin sinun olevan kolmen- neljäntoista.

-- Vanhempani ovat molemmat yli keskikoon... äitikin oli, lisäsi hän

viivytellen.

Keittiössä oli Ingrid säpsähtänyt, kuullessaan sanat: "makasiinin

nurkkaan." Hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei ruukulla olisi

tilaa siellä missä hän itsekin on. Hän istui alakuloisena ja mietti

miten rohkenisi pyytää, ettei sitä vietäisi sinne lukkojen taakse.

-- Kerro nyt kaikki minulle, oikein perinjuurin, kehotti rouva

ystävällisesti. Haluaisin kuula vanhempiesi kohtalosta ja matkastasi.

Ingrid kertoi yksinkertaisesti ja lyhyesti kaikki ja rouva kuunteli

häntä liikutettuna. Mutta kuullessaan, kuinka vaikea Ingridin matka

oli ollut, varsinkin ruukun vuoksi, ei hän voinut kummastustaan

salata.

-- Mutta minkätähden, lapsikulta, rupesit laahaamaan tuota suurta

saviastiaa muassasi, kun kerta olisit saanut sen pussiin vaihtaa?

Etkö luullut, sanoi hän hieno hymy huulillaan, -- Hämeenlinnassa

ruukkuja olevan?

-- Oi rakas rouva pormestarinna, sanoi Ingrid rukoilevasti, --

minä tiedän hyvin, ettei sillä oikeastaan mitään arvoa ole, isolla

viallisella saviruukulla! Enkä kuitenkaan vaihtaisi sitä pois, vaikka

minulle luvattaisiin koko maailman aarteet!

Ja hänen huulensa värisivät tätä sanoessaan.

-- Sinä teet minut uteliaaksi, rakas lapsi. Miksi sinä tuota ruukkua

sitten niin hellit?

-- Äitini on viime kerran elämässään polvistunut sen ääressä,

sanoi Ingrid hiljaisesti ja äänessään omituinen värähdys, -- hän

on kostuttanut sitä kyynelillään vähää ennen... kuolemaansa... Ja

sentähden en tahdo mistään hinnasta sitä kadottaa.

Hänen äänensä oli puolitukehtunut ja silmänsä täyttyivät kyynelillä.

-- Oi ei, ei suinkaan, ei ikänä, sanoi pormestarinna syvästi

liikuttuneena, nousi ja sulki kyynelsilmin Ingridin syliinsä ja

suuteli häntä otsalle.

Ingrid oli nyt vakuutettu, että rouva oli oikein käsittänyt

hänen tunteensa. Hänestä tuntuikin sentähden olo nyt paljon

turvallisemmalta.

-- Mikä kirja sinulla on? kysyi pormestarinna hetken perästä.

-- Se on Lutherin postilla.

-- Lutherin postilla, niinkö? Lue nyt siitä vähän minulle.

Hän laski pois työnsä.

Ingrid otti kirjan pöydältä ja alkoi lukea.

-- Sinä luet saksaa, sanoi pormestarinna, -- missä sitä olet oppinut?

-- Äidiltäni, hän oli Inkeristä ja hänen isänsä on ollut saksalainen.

Ja isänikin osaa sitä. Me puhuimme saksaa keskenämme, ja suomea

myöskin.

-- Vai niin.

Hän kehotti nyt Ingridiä katselemaan huoneita.

-- Lapset ovat ulkona kotiopettajattaren kanssa, lisäsi hän. Itse hän

lähti pormestarin huoneeseen.

* * * * *

Pormestari Procopé istui nojatuolissaan ja imeskeli savuja

isosta hopeahelaisesta merenvahapiipustaan, jonka vartta koristi

sinipohjainen helmiompele. Hän oli juuri vasta lopettanut

päivätyönsä. Rouva istui sohvaan ja nojasi mukavasi selkätukea

vastaan.

-- Mitä sinä aiot tuolle tytölle tehdä? kysyi hän.

-- Pitää hänet, ainakin aluksi, kunnes saan hänelle sopivan paikan

katsotuksi.

-- Hän ei puhu ruotsia, mutta hän osaa saksaa.

-- Niin tekee, hän tervehtikin saksaksi. Kuule, ystäväni, minä

luulen, että hänen kielitaitoansa täällä joskus vielä tarvitaan.

Me pidämme hänet sitävarten itse. Yksi tyttö enemmän tai vähemmän

talossa on pieni asia. Ja hyvä työ se on lasta kohtaan.

Hän puhalsi tyytyväisenä pitkän savutuprun suustaan.

-- Niin, ja lapset tarvitsevatkin leikkitoverin, joka on vähän

vanhempi kuin nuorimpamme ja voi katsoa vähän heitä.

-- Mutta ei lapsenpiiaksi, muista se.

-- Ei suinkaan, onhan sellainen meillä ennestäänkin.

Samana syksynä lähetti pormestari rengin Päijänteen toiselta rannalta

etsimään ruunaa kärryineen. Muutaman päivän turhaan etsittyään palasi

mies takaisin, kertoen, ettei mistään löytynyt hevosta. Hän oli

käynyt joka talon pitkin rannikkoa ja kysellyt, mutta ei kukaan ollut

kuullutkaan mitään noista matkustavaisista tytöistä puhuttavan eikä

minnekään ollut outoa hevosta ilmaantunut. Sitten lähetti pormestari

vielä toisenkin miehen hevosta etsimään, mutta tulos oli sama. Mies

oli lähes kaksi viikkoa matkassa, kulki ristiin rastiin kaikkia

osoituksia seuraten, mutta tyhjänä palasi vihdoin hänkin, sanoen:

-- Minä luulen että olen sen jo nähnytkin, mutta eivät ne sitä anna

vaikka se niillä onkin, kun tyttölapsen antamat tuntomerkit ovat

niin epävarmat, ettei sitä niillä voi tuntea ja ottaa. Lihava ruskea

ruuna, peijakas, joka toinen ruunahan semmoinen on!

Pormestari ei hyvin ymmärrettävistä syistä katsonut kannattavan sitä

enempää etsityttää, aikana, jolloin lain siteet olivat höltyneet ja

monet tekivät mitä halusivat. Ingrid oli unohtanut sen talon nimen,

minne hevonen jäi. Että se talo oli varmasti Päijänteen rannalla, sen

hän tiesi sanoa, mutta ei enempää. Vappu olisi luultavasti paremmin

muistanut sen ja voinut asian todistaakin, mutta Ingrid ei voinut

senkään talon nimeä sanoa, johon Vappu jäi palvelukseen. Ei saatu

siis Vapustakaan tietoa, vaikka häntäkin tiedusteltiin.

* * * * *

Oli kuin se olisi perustunut yhteiseen suostumukseen, ettei Ingridin

omaisista puhuttu mitään hänen kanssaan. Pormestarin perhe, johon

paitsi lapsia kuului eräs vanha täti ja opettajatar, tahtoi tietysti

siten haihduttaa hänen katkeraa suruaan.

-- Mitä vähemmän siitä puhutaan, oli pormestari sanonut, -- sen

pikemmin unohtaa hän surunsa, sillä hän on vielä lapsi ja siinä iässä

ihminen unohtaa pian.

Pormestarin tarkoitus oli hyvä ja hän saattoi kyllä olla oikeassa

tavallisiin luonteisiin nähden, mutta tässä oli kysymyksessä

toiselta puolen syvällisempi luonne ja toiselta puolen taas mitä

tärisyttävin kohtalon isku, jota ei niin vain olisi voinut unholaan

nukuttamalla parantaa. Tuon kunnon miehen tarkoitus ei suinkaan

ollut estää Ingridiä vanhemmistaan puhumasta tai heitä muistamasta,

vaan ainoastaan oman perheensä jäseniä rasittamasta häntä turhilla

utelemisilla.

Rouva, kuten olemme huomanneetkin, oli jotensakin pintapuolinen

ihminen, joka ei käsittänyt tai ei osannut tarpeeksi antaa arvoa

herkille tunteille. Mutta itse hän oli kuitenkin mielestään hyvin

arka ja tunteellinen, oli herkkä kyyneltymään vähimmästäkin

liikutuksen aiheesta, hurskas kirkossa-itkijä, ja tahtoi sentähden

huolellisesti kotona karttaa kaikkia mielenliikutuksia. Niinpä

hän pani tämän miehensä esittämän vaiteliaisuusjärjestelmän

tunnontarkasti toimeen. Ei hän omille lapsilleenkaan kertonut

Ingridin kohtalosta ja pyysi, ettei tämä itsekään siitä heille

kertoisi, sillä "pappa ei pidä siitä". Itsekin hän sanoi kärsivänsä

siitä kuullessaan, hänen hermonsa kun eivät sellaista kestäneet.

Ingrid tietysti lupasi vaieta ja tekikin sen.

* * * * *

Kerran syksyllä hän kumminkin, pormestarinnan ollessa sattumalta

yksin huoneessaan, alkoi varovasti kysellä, miten hän voisi saada

tiedon siitä, oliko äiti todellakin kuollut, vai jäänyt henkiin sekä

minne isä ja veli olivat joutuneet. Pormestarinna antoi hänelle

lyhyitä ja vältteleviä vastauksia, näytti tyytymättömältä ja valitti

pääkipua. Niinikään huomautti hän, ettei pitäisi pormestaria vaivata

kyselemällä asioista, joita hän ei voi auttaa. Olihan sitäpaitsi

Rantasalmelle niin pitkä matka Hämeenlinnasta, ettei sinne juuri

voinut lähettää tiedustelijaa, kun ruunankin tähden jo kaksi miestä

oli ihan suotta ollut liikkeellä. Ja tottahan, jos äiti kerran

eli, hän itsekin antaisi tiedon itsestään. Ja mitä taaskin isään

ja veljeen tuli, niin eivät he, Jumala paratkoon, olleet ainoat,

jotka sinä aikana tietymättömissä olivat. Piti vain kärsivällisesti

odottaa. Kyllä he sodan loputtua, jos silloin vielä elossa ovat ja

jos se on Jumalan tahto, sieltä palaavat, kun muutkin vangit vapaaksi

pääsevät.

Sitten huomautti hän vielä Ingridille, että hänen kohtalonsa nyt

oli parantunut ja ettei hän näin ollen ollut joutunut niin suureen

vahinkoon kuin miltä hänestä aluksi ehkä oli tuntunut. Ja että hänen

sen takia olisi koetettava voittaa murheensa sekä oltava kiitollinen

Jumalalle ja kasvatusvanhemmilleen, että oli saanut kodin.

Ja tämän Ingrid itsekin käsitti oikeaksi ja tunsikin kiitollisuutta

siitä, että hän, pesästään pudonnut linnunpoikanen, nyt oli löytänyt

turvallisen oksan, jolla hentoja siipiään lepuuttaa. Rouvan sanoissa

ei ollut mitään, mikä ei Ingridin mielestä olisi ollut oikeutettua,

mutta kuitenkin tuntui äänessä, jolla ne lausuttiin, sellainen

jäähdyttävä sävy, että hän väkisinkin tunsi masennusta.

Hän ei vastannut mitään, vaan nieli kohoavat kyyneleensä ja

tukahdutti huokauksensa. Osoitanko sillä kiittämättömyyttä, että

haluaisin tietoja omaisistani? kysyi hän itseltään.

* * * * *

Mutta hän ymmärsi pian senkin, että häntä ei käsitetty, ja sen takia

hän kävi umpimieliseksi. Hän ei ollenkaan koettanutkaan, kuten

pormestarinna kehotti, voittaa suruaan, sillä sitä hän ei voinut

tehdä, vaan hän koetti _kätkeä_ sen syvälle sydämeensä, jottei

kukaan sitä näkisi hänen kasvonilmeistäänkään. Hän tahtoi kyllä

olla kasvatusäidille kuuliainen, mutta hän seurasi siinä ainoastaan

sisäistä vaistomaista pelonsekaista tunnetta.

Iltaisin, kun hän oli lukenut rukouksensa ja makasi vuoteellaan, hän

muisteli isän ja äidin sanoja yhä uudestaan ja uudestaan, jottei

niitä koskaan mielestään unohtaisi. Ja silloin hän rohkeni päivällä

häädetylle surulleenkin antaa vallan.

* * * * *

Talossa käyviin vieraisiin nähden teki Ingrid myöskin sen huomion,

että jos joku heistä hänen läsnäollessaan teki jonkun kysymyksen

hänen perheoloistaan, vastasi emäntä aina hänen puolestaan lyhyesti,

että hän oli papintytär, hänen omaisensa olivat kuolleet, mutta

että hän täällä oli kotonaan. Ja äkkiä keskeyttäen otti hän toisen

puheenaiheen. Väliin taas Ingrid huomasi, että häneltä salaa tehtiin

joku kuiskaava tiedonanto, häneen tähdättiin omituinen salakähmäinen

silmäys, jota seurasi päänpudistus tai vähäinen ymmärrettävä

nyökkäys, tai että hänet lähetettiin ulos jotain toimittamaan.

Luonnostaan ujona hän tuli vielä ujommaksi ja sulkeutuneemmaksi.

Haava kyllä parani ulkoapäin, hymyily asettui huulille ja poskille

palasi vieno keväinen puna, mutta suru pysyi kätkettynä sydämen

sisimmässä sopukassa, kuin sinetillä lukossa jokaiselta vieraalta

silmältä.

* * * * *

Lapset, varsinkin nuoremmat, sekä omat että heidän pikku vieraansa,

kaikki ne pian rakastuivat Ingridiin. Jokainen heistä kaipasi hänen

apuaan ja palvelustaan. Olihan hän itsekin vielä lapsi, vaikka

hänellä samalla olikin kypsyneemmän ihmisen kokemukset. Hän poimi

kukkia, sitoi seppeleitä ja teki nukkeja, pulskeita maalaisemäntiä

tyttärineen, piikoineen niiden hienojen rouvien ja neitien joukkoon,

joita opettajatar oli tehnyt, ja opetti heitä hoitamaan maalaista

lastentaloutta. Ja kilpaa juoksemaan hän oli hyvä, osasi sivuuttaa

isommat ja antaa pienempien ottaa hänet kiinni. Leskisillä ei

häntä kukaan muu saanut kiinni kuin Kastor, jonka edessä hän

turhaan teki mutkia. Mutta tämä olikin häntä pari vuotta vanhempi.

Päivisin mainittu nuorukainen kävi lukemassa "maisterin" edessä,

mutta iltasilla oli hänellä aikaa juosta. Ja lasten ilo oli silloin

vasta täydellinen, kun Kastor-velikin oli joukossa ja juoksi kilpaa

Ingridin kanssa.

* * * * *

Muutamana kevättalven iltana kysyi vanha täti Ingridiltä, eikö hän

tahtoisi tulla hetkeksi hänen kamariinsa lukemaan erästä suomalaista

hartauskirjaa, joka oli niin hienoa tekstiä, ettei hän itse enää

nähnyt sitä lukea. Ja mielelläänhän Ingrid tahtoi sen tehdä. Kun

lukeminen oli lopetettu alkoi täti puhella.

-- Mikä se iso ruukku on, jonka sinä olet mukanasi tuonut? kysyi hän.

-- Se on vain iso saviastia, vastasi Ingrid varovasti.

-- Onko se kotoasi saakka, Rantasalmelta?

-- On.

-- Puhu vain lapsi minulle, sanoi vanhus hymyillen, -- en minä

pelkää mielenliikutuksia, päinvastoin haluankin, että sydän, joka

kyllä kovettuu, jostakin liikuttuisikin... Minä kyllä ymmärrän, että

sinulla on ikävä vanhempiasi, vaikket sinä koskaan valitakaan. Sinä

olet niin alakuloinen, lapseni.

Ingrid rupesi hiljaa nyyhkimään.

-- Voi, lapsi, sainko minä sinut nyt itkemään? Minä tarkoitin

kumminkin hyvää.

-- Ei tätikulta, ei täti minua itkemään saattanut.

Hän nousi nopeasti jakkaraltaan, meni ja painoi huulensa vanhan

neidin kädelle.

-- Tädin osanotto teki minulle niin hyvää, se lämmitti niin

sydäntäni. Se oli kuin... äiti olisi kuiskannut jotain.

-- On niin ikävää, jatkoi Ingrid, -- kun ei heistä kukaan mitään

puhu. Kaikki muut ihmiset puhuvat kuolleista omaisistaan, mutta

minä...

Hän rupesi uudelleen itkemään.

Nyt hän sai kertoa vanhalle ystävälleen kodistaan ja se tuntui

hänestä niin ihmeen suloiselta.

Mitä äitiin tuli, käsitti Ingrid, että hänen oli täytynyt kuolla,

sillä jos hän olisi jäänyt eloon, niin olisi hän, jollei olisi itse

voinut tulla, lähettänyt itsestään kirjeellisen tai suusanallisen

tiedon tyttärelleen Hämeenlinnaan ja tämä viesti olisi kyllä Ingridin

tavoittanut. Mutta koska ei heinäkuusta seuraavan vuoden kevääseen

mitään kuulunut, täytyi äidin olla kuollut ja levätä maanpovessa.

Tämän uskoi vanha tätikin.

Mutta nyt rohkeni Ingrid pyytää, että täti olisi niin hyvä ja

tiedustelisi pormestarilta eikö mistään voitaisi saada tietoa siitä,

minne hänen isänsä ja veljensä olivat joutuneet, Siperiaanko vai

muualle.

-- Ei lapsi, vastasi täti päätään pudistaen, -- pormestari sanoo

sen heti puolisolleen ja pianpa nuhteleekin häntä siitä, ettei

tämä ole jo ennen siitä puhunut ja muistuttanut häntä. Hänellä on

ylen paljon itsellään työtä ja huolta. Hän on hyvä mies, oikein

hyvä ja velvollisuutensa täyttävä, mutta vähän äkäinen. Ja sinä

tiedät kyllä jo, että armo aina vaatii kaikki perhe- ja talousasiat

ensin tietoonsa, ennenkuin ne pormestarille esitetään, koska

hän itse mielestään parhaiten voi vaikuttaa häneen ja ymmärtää

parhaiten johtaa kaikki asiat. Kyllä hän on hyvä ihminen, moni hänen

asemassaan on paljon pahempikin, mutta hän luulee itsensä vielä

paremmaksi kuin hän onkaan. Ja kun hän on sinua varoittanutkin

kyselemästä... Jos minä nyt sivuuttaisin hänet, niin -- minä tunnen

nämä asiat -- silloin alkaisi itkut ja nuhteet, kouristukset ja

taintumiskohtaukset, ja minulle ehkäpä vihdoin poiskäsky; sillä minä

elän täällä heidän hyvyydestään. Minä olen pormestarille vähän sukua

ja hän on ottanut minut huoneeseensa, mutta minun täytyy tietää aina,

etten sekaannu mihinkään.

-- Oi, pyydän anteeksi, en minä ymmärtänyt.

-- Mielelläni sen suon, rakas lapsi. Mutta muuta neuvoa en osaa

sinulle antaa kuin että kärsivällisesti odotat. Kai Jumala jonkun

neuvon antaa.

Ingrid kiitti vanhaa ystäväänsä, toivotti hyvää yötä ja meni itsekin

levolle.

Kun hänen ahertaessaan neulomuksensa ääressä joku saapuvilla olevista

rupesi puhumaan kodistaan ja omaisistaan, hänen sydämensä vavahti

niin omituisesti ja tuntui aivankuin kokoon kutistuvan, heti taaskin

avautuakseen ja kovemmin lyödäkseen. Joka silloin olisi katsahtanut

tarkemmin häneen, olisi huomannut, kuinka hänen kasvonsa värähtivät

ja hiukan kalpenivat hän kumartuessaan entistä alemmaksi työnsä

ääreen, mutta kuinka ne sitten jäykistyivät aivan kuin tunteettomiksi.

Pari vuotta hänen talossa oltuaan uskoi pormestarinna Ingridin

jo unohtaneen surunsa ja muistelevan omaisiaan vain kuin ainakin

rakkaita vainajia. -- Hyvä on, ajatteli hän, että hän on niin

kylmäluonteinen. Mitä hyödyttäisikään repiä vanhoja arpia verille,

muistelemalla ja puhumalla asioista, joita ei voi auttaa?

Myöhemmin, kun vanha tätikin jo lepäsi haudassaan, esti hänen

sulkeutunut mielensä kaiken sisäisen lähenemisen uusiin omaisiin,

vaikka hän aina olikin nöyrä, kuuliainen ja nopea jokaisen käskyn

noudattamaan.

Hän eli siis yksikseen tuossa isossa perheessä ja ikäänkuin

erotettuna toisista ikäisistään, mutta se ei herättänyt mitään

huomiota eikä ketään loukannut. Oli kuin Ingridin olisi ehdottomasti

pitänyt ollakin juuri sellainen.

* * * * *

Kun Ingrid oli tullut vanhemmaksi, heräsi hänessä usein palava halu

tiedustella isästään venäläisiltä upseereilta. Niinä vuosina, jotka

maa oli Venäjän vallassa, eli vuoteen 1721, oli venäläisiä upseereita

usein kaupungissa ja ne kävivät melkein aina pormestarin puheilla. Ja

kun he enimmäkseen käyttivät saksaa puhekielenä, kutsui pormestari

tavallisesti Ingridin tulkikseen, jottei tarvinnut lähettämä

saksankielen opettajaa kaupungilta hakemaan.

Tällöin muisti Ingrid aina isäänsä ja kysymys oli monesti aivan hänen

huulillaan. Mutta sitäkään ei hän rohjennut tehdä, hän pelkäsi sen

näyttävän siltä kuin hän tahtoisi sivuuttaa pormestarin, kun ei ollut

hänelle ensiksi asiasta puhunut.

Jos pormestari olisi kerrankin näiden vuosien aikana tehnyt hänelle

jonkun kysymyksen hänen kodistaan, jotta olisi päässyt alkuun...

mutta sitä hän ei tehnyt. Niinpä Ingrid yksinäisyydessään odotti ja

toivoi toivomistaan, mutta ei kysellyt enää. Tämä oli hänelle koti,

eikä hän rohjennut millään oman tahdon vihjauksellakaan panna tätä

etua alttiiksi, sillä hän oli täällä jo niin kotiintunut, ettei hän

tuntenut haluavansa enää muualla elääkään, kun omien vanhempien

luona ei enää ollut toivoa saada elää... Ja taisipa hänellä

sitäpaitsi olla jo joku vieno, syvälle sydämen sisimpään sopukkaan

kätkeytynyt tunne, jota hän tuskin itsekään selvästi käsitti, mutta

joka epämääräisyydessäänkin antoi kärsivällistä tyydytystä hänen

mielelleen. Sisäinen vaisto ohjasi ja auttoi häntä tekemään itsensä

tarpeelliseksi ja luotettavaksi kaikille koko talossa, estäen taas

toisaalta häntä olemasta kenellekään rasitukseksi. Ja kun hän

tunsi itsensä niin turvattomaksi ja yksinäiseksi tämän perheen

ulkopuolella, niin hän pelkästään velvollisuudentunnostakin oli

arka ja varovainen, jottei millään, mikä koski häntä itseään, olisi

antanut aihetta ikävyyteen.

* * * * *

Vaikka rouva aluksi uskottelikin tehneensä korvaamattoman hyväntyön

ottamalla Ingridin perheeseensä, sanoi hän kumminkin myöhemmin

naistuttavilleen olevansa tyytyväinen, että he olivat hänet ottaneet,

sillä hän, rouva, oli saanut Ingridin oppimaan kaikkea, niin että

hänellä nyt oli suuri apu hänestä, vaikka tyttö olikin niin nuori.

Hän oli hänen oikea kätensä. Rouva sanoi pitävänsä paljon tytöstä,

joka oli tänä kovana aikana heille tullut kuin taivaasta lähetetty

lahja. Ja usein hän vakuutti, ettei hän koskaan päästä Ingridiä

luotaan, vaan pitää hänet vanhuudenpäiviensä iloksi, kun omat

tyttäret joutuvat avioliittoon. Ja jos nämä tuttavat arvelivat

Ingridinkin voivan joutua naimisiin, nauroi pormestarinna ja sanoi:

-- Hän on kovin kylmä ja järkevä, ei hän koskaan rakastu, eikä hän

vaihda hyvää asemaansa meillä pienen virkailijan tai ammattilaisen

asemaan, jollainen hänellä tänä aikana voisi olla tarjolla. Hän on

minulle kuuliainen hyvä tyttö ja tietää, että minä tahdon hänen

parastaan, eikä hän ketään ota, kun minä kiellän, vaan on minun

luonani aina. Eläähän moni muukin papintytär naimatonna.

* * * * *

Ingrid tiesi, että rouva piti hänestä paljon ja hän puolestaan piti

myöskin rouvasta, vaikka hän hyvin tiesikin, etteivät he koskaan

toisiaan oikein ymmärtäisi.

Ingrid seisoi avoimen ikkunan ääressä ja katseli ulos. Hän

seurasi silmillään kevyiden pilvien kulkua taivaalla. Hänen

katseensa tunkeutui sinne korkeuden sineen, jota pilvien utuiset,

epäsäännölliset reunat koettivat kuin kateelliset akkunauutimet

verhota. Laskeva aurinko kultasi ja purppuroi pilvien syrjät

läntisellä taivaalla. Pääskyspari lensi akkunan ohi pesälleen, jossa

sillä oli pojat odottamassa. Pesä oli rakennettu räystääseen lähelle

akkunaa, niin että sitä voi sivulta päin katsella ja seurata lintujen

kotielämää, mikä tälle neitokammion ikkunalle antoi erityisen

viehätyksen.

Hänen asuntonaan oli pieni hauska kamari yläkerrassa. Siellä

on peränurkassa valkoisella raidilla peitetty matala, mykevä

pylväs, jonka päällä on kiilloitetulla tinalautasella kirjavalla

kukkamaalauksella koristettu tinamalja, jossa tuoksuu tuoreita

kesäkuun kukkia. Pylvään muoto, joka turhaan koettaa kätkeytyä

ripsisyrjäisen raidin alle, ilmoittaa siinä olevan Ingridin ruukun.

Mutta onhan tällä vanhalla matkatoverilla täällä rauhoitetussa

sopessaankin ollut pieni seikkailunsa. Se on näet kerran ollut

vaarassa särkyä. Tapaus sattui kesällä eräänä lauantaina pari vuotta

Ingridin taloon tulon jälkeen. Hän siivosi huonettaan ja oli nostanut

ruukun vähän ulommaksi lattialle ja oli juuri kumartunut nurkkaa

lakaisemaan, kun Kastorin lintukoira hyppäsi avoimesta ovesta sisään.

Kastor itse ryntäsi jälestä samassa tuokiossa.

Ingrid nosti päätään ja olkansa yli katsoen hän näki koiran, Kastorin

pitkävartinen hansikas hampaissaan, piiloutuvan raidin alle ruukun

kylkeen. Hän seurasi hymyillen heidän iloista temmellystään. Kastor

pelkäsi koiran pureskelevan hänen kauniin keltaisen hansikkaansa

rikki tai ainakin likaavan sen. Siksi hän komentaen kiivaasti koiraa

nosti raidin reunaa ylös. Silloin koira taaskin turvautui pakoon,

vetäen selällään raidinkulman poispäin lattialle. Ja Kastor, joka

juoksi eikä katsonut jalkoihinsa, sekaantui jalastaan raidinkulman

hatuihin, otti kaatumista estääkseen pitkän hypyn riuhtaisten samalla

kovasti raitia, niin että ruukku, joka suippeni pohjaan päin,

kaatui rämähtäen lattialle ja kierähti kolisten vähän syrjemmäs.

Tinalautanen maljoineen ja kukkineen putosi lattialle.

-- Särkyikö se nyt hajalle? huusi Ingrid säikähtyneenä ja karkasi

seisoalleen, kiiruhtaen sitä nostamaan pystyyn. Kastor pysähtyi

hämmästyneenä ja antoi koiran mennä menojaan. Sitten purskahti hän

nauramaan ja sanoi:

-- Mitä sinä, hupakko, huudat ja näytät niin onnettomalta yhden

ruukun takia? Ja tuommoista romuako sinä pidät täällä huoneessasi? En

minä olisi uskonut sinua, noin isoa tyttöä, enää niin lapselliseksi.

Hän nauroi vallattomasti ja potkaisi samalla vähän ruukkua.

Ingridin kasvot jäykistyivät äkkiä, hän kalpeni ja huulet

värähtelivät. Kastor näki, että hän taisteli kyyneliä vastaan. Ingrid

nosti nopeasti ruukun paikalleen nurkkaan ja kääntyi mitään sanomatta

selin. Kyyneleet tunkivat nyt väkistenkin esiin hänen suonessaan

raitia ruukun verhoksi.

-- Itketkö sinä? huudahti Kastor, joka ei ollut kovasydäminen.

Älä itke, lapsiraukka. Eihän se rikki mennytkään. Ja jos olisi

särkynytkin, niin kyllä sinulle toisen olisin ostanut, paljon

kauniimmankin. Mutta mistä tuo Noan aikuinen astia sinulla onkaan, en

ole semmoista ennen nähnytkään? Ja paikattukin se on. Mistä?

-- Kotoani, vastasi Ingrid hiljaa.

-- Kotoasi! Rantasalmeltako?

-- Niin.

-- Sitten käsitän. Ah, suo anteeksi.

-- Mielelläni sen teen.

-- Kerro nyt jotain kodistasi, en ole koskaan kuullut siitä mitään.

Ja kuinka tuo ruukku on joutunut mukaasi? Kerro nyt.

-- En minä... saa. -- Et saa! Miksi ei?

-- En minä... tiedä.

-- Et tiedä!

-- Ei mamma tahdo, että kerron... lapsille niin surullisia.

-- Mutta enhän minä ole mikään lapsi, se kielto ei siis koske minua,

joka olen sinuakin vanhempi, jo kuusitoistavuotias. Ethän siinä

ketään vahingoita, jos kerrot kodistasi ja omaisistasi. Emmekä me

puhu siitä mammalle mitään, tiedäthän, että hän on niin arka ja

tunteellinen, ei hän voi mitään surullista kuulla, hänen mielensä

liikuttuu niin ylen herkästi. Ovatko vanhempasi jo kauankin olleet

kuolleina?

-- En tiedä...

-- Et tiedä! Jos sinusta on vastenmielistä puhua heistä, jos se on

jotain semmoista... niin jätetään se. En tahdo raskauttaa mieltäsi.

On vain mielestäni kummallista, että olet meillä, enkä minä tiedä

mitään sinusta. Mutta en minä ole utelias. Ja toden sanoakseni, mamma

on minua kieltänyt sinulta kyselemästä kodistasi, etten kiusaisi

sinua. -- Oih, eihän se kiusaa! vastasi Ingrid, joka miettiväisenä

kuunteli hänen sanojaan. -- Minä puhuisin niin mielelläni kodistani.

Ei se vastenmielistä ole, päinvastoin.

-- No hyvä! Sinä kerrot siis minulle. Hän aikoi istua ja läheni

tuolia.

-- Ei tänään enää, sanoi Ingrid. -- Nyt on huoneeni siivottu ja minä

menen keittiöön astioita pesemään. Mutta ehkäpä toiste joskus.

Ja Kastor piti huolen, että se "joskus" tuli pikemmin kuin Ingrid oli

ajatellut. Tosin ei Ingrid hänelle voinut kertoa yhtä avomielisesti

kuin vanhalle tätivainajalle. Ainoastaan pääpiirteissään kertoi hän

menneisyydestään.

Eikä Kastor kysynytkään paljoa muusta kuin ruukusta, jonka kuljetus

hänestäkin oli kummallinen. Mutta Ingridin lopetettua tuli hän hyvin

vakavaksi ja sanoi:

-- Sinä olet oikein hyvä tyttö, Ingrid.

* * * * *

Iso kirja on avoinna pöydällä akkunan edessä, jonka ääressä Ingrid

seisoo. Näyttää kuin linnut olisivat houkutelleet hänet siihen kesken

hänen lukunsa.

Siinä avaruuden sineen tähystellessään hän ajattelee: -- Vieläkö,

isäni, sinun rukouksesi täältä alhaalta yhtyy tuolla ylhäällä minun

kaipaaviin, odottaviin huokauksiini? Vai joko olet laskenut väsyneen

pääsi levolle? Jos edes pääsky toisi siihen vastauksen. Mutta ei...

Ei vastausta kysymyksiini! Ei unessakaan... Mutta jos sinä elätkin

siellä kurjuuden maassa, niin ei tämä odotus suinkaan nyt enää voi

olla pitkä, koska rauhakin jo vihdoin kuuluu tehdyn ja muutamia

onnettomuutenne osakumppaneita kuuluu kotimaahan saapuneen. Niin

kaiketi tekin sieltä palaatte, jos se on Jumalan tahto... Mutta en

käsitä mitä se on, en ymmärrä sitä salaista kieltä, joka minulle

kuiskaa, että kaikki odotus on turhaa... Minulla on juuri kuin vaisto

siitä, etten teitä koskaan enää näe...

Ajatellessaan hän ikäänkuin katsoo isäänsä silmiin, jotka rakkaasti

ja lohdullisesti ovat häneen luodut. Isän muoto on hänen muistissaan

ilmi elävänä. Ja samoin nuoren veljenkin.

Mutta veljen silmät saavat hänen mielikuvituksessaan pian toisen

muodon. Nuori reipas ylioppilas on hänen huomaamattaan astunut veljen

tilalle ja katsoo niin syvästi hänen silmiinsä kuin olisi hänellä

aikomus katsoa hänen sydämensä pohjaan asti, niin että muiston ja

tunteen valtaamana hänen sydämensä alkaa nopeammin lyödä, ja hänen

oma katseensa suuntautuu kaihoksuen lännen etäisyyteen ja huulilla

väikkyy vieno hymy.

Ingrid on nyt yhdeksäntoista vuoden vanha, pitkähkö, hoikka ja

sirokasvuinen. Hänellä on säännölliset ja soikeat kasvot. Nuoruus,

terveys ja hyvä koti ovat kuvanneet ruusuja poskille, mikä tekee

hänestä kauniin neidon. Silmien sini näyttää tunteiden vaikutuksia

seuraten aivankuin vaihtelevan taivaankannen vaaleammasta valtameren

tummempaan väriin. Kun tunne lempeänä korottaa katseen ylös, on

niiden väri tyynen vaalea ja ilme lempeä, mutta kun se on syvä,

voimakas ja sulkeutunut, näyttää sama värivivahdus pitkien

silmäripsien varjossa tummalta.

* * * * *

Kastor Procopé on jo useita vuosia ollut Ruotsissa lukemassa ja

tutkintoja suorittamassa. Lakitiede on hänen alansa. Jouluksi oli hän

saapunut kotiin miehistyneenä ja kehittyneenä, sekä viipynyt talven

yli omaistensa piirissä. Mutta keväällä, kun taaskin talven kourissa

kahlehdittuina olleet meren aallot alkoivat pauhaavan tanssinsa,

sanoi hän hyvästi kodille ja lähti keväisellä mielellä matkalle

takaisin Tukholmaan.

Kuinka monta muistoa Ingridillä olikaan tästä viime talvesta! Ja

niitä hän tutki ja säilytti hiljaisessa mielessään.

Kuinka iloinen, reipas ja avomielinen, hän, Kastor, oli ollut, kuinka

tarkka ja tunnollinen, ja kuinka huomaavainen ja hieno. Ja niin

tarkkanäköinen, kuin hän olisi katsonut asiain läpi, aina pohjaa

etsien. Hän oli juuri semmoinen kuin miehen Ingridin mielestä tulikin

olla.

Ei tosin erityisesti kaunis. Olihan Ingrid kauniimpiakin nähnyt.

Eikä hän ollut juuri pitkäkään, he olivat miltei yhdenmittaiset,

sen verran Kastor vain pitempi, että Ingrid toki hiukan sai nostaa

katsettaan, katsoessaan häntä silmiin. Tahdonvoima puhui hänen

teräsharmaista silmistään, jotka väliin säteilivät tulisina ja

taaskin toisinaan kuvastelivat kylminä ja tyyninä ulkomaailmaa.

Ingrid eli yhä uudestaan tuon joulunajan. Kastor tuli silloin kotiin

Ruotsista. Kuinka hän olikaan Ingridin nähdessään ihmetellyt, että

tuo, hänen kolme vuotta sitten kotoa lähtiessään vielä mitättömän

näköinen, hento ja kalvakka tyttö, joka oli kuin pää riipuksissa

oleva kukan nuppu, nyt oli noin täydeksi ruusuksi auennut. Tämän

kaiken hän tosin sanoi enemmän katseillaan kuin sanoillaan.

Ingrid tunsi selvästi, että nuo puhuvat silmät seurasivat häntä aina,

milloin hän oli Kastorin läheisyydessä. Jos hän istui työnsä ääressä,

tunsi hän tuon magneettisen katseen kutovan utusäkeistä verkkoa

hänen ympärilleen, hän tunsi sen polttavan kasvojaan ja värisyttävän

ruumistaan eikä hän uskaltanut nostaa katsettaan, vaan istui silmät

työssä kiinni, kunnes jätti työnsä ja riensi pois, pian taas samaa

tilaisuutta ikä voidakseen. Jos hän oli selinkin kääntyneenä, sanoi

vaisto hänelle, milloin tuo samainen katse oli häneen imeytynyt. Ja

entä vivahduksen Kastorin äänensoinnussa, nekin usein ilmaisivat

paljon.

-- _Ingrid!_ Ei kukaan osannut lausua tätä nimeä niinkuin _hän_. Ei

kukaan voinut yhdistää siihen sitä äänen vivahdusta, sitä tunteen

virtausta, joka sävähti läpi koko hänen olemuksensa ihan sydämen

sisimpään saakka.

Ja varsinkin sitten, kun _hän_ oli _puhunut_. Oli sanonut:

-- Ingrid, minä rakastan sinua! Ja sinä... Oi, älä vedä pois kättäsi,

ei nyt. Kun jo aamulla varhain matkustan, niin meidän täytyy nyt

puhua.

-- Niin Ingrid! Sinä rakastat myöskin minua. Olen sen jo kauan

tietänyt, tuntenut ja aavistanut. Eikö ole niin? Et voi tunteitasi

minulta salata. Me olemme luodut toisillemme.

Uudestaan ja yhä uudestaan eli Ingrid muistossaan tämän hetken.

He olivat menneet, Kastor äidin ja sisarten kanssa, viettämään iltaa

erään varakkaan kauppiaan perheeseen. Siellä hetken oltuaan oli

Kastor muistanut, että hänen piti vielä käydä "maisterille" sanomassa

jäähyväiset ja oli sitävarten lähtenyt sieltä ennenkuin toiset.

Maisterin luona hän tosin oli käynyt, mutta ei ollenkaan viipynyt

siellä, vaan rientänyt kotiin.

Ingrid puuhasi Silläaikaa Kastorin kirjokannen täyttämisessä. Tämä

nelikulmainen, kuutiokyynärän kokoinen arkku, kukiteltuine ja hieman

kuperin kansineen, oli jo miltei loppuun täytettynä kun Kastor astui

sisään. Ingrid muisti niin elävästi, kuinka hän oli säpsähtänyt

Kastorin tullessa ja huomatessaan, että he nyt olivat vallan kahden

huoneessa, sillä viime aikoina oli hän huolellisesti koettanut

karttaa sellaisia sattumia.

Mutta tällöin otti Kastor hänen kätensä, estäen siten häntä

menemästä, ja puhui jotain ensiksi tästä viime illasta ynnä muuta, ja

sanoi sitten nuo unohtumattomat sanat. Hänen sydämessään soinnahtivat

riemuitsevat sävelet, mutta samalla painosti ja puristi sitä kuin

jonkun pelottavan tapahtuman edellä. Eikä hän voinut sanoa sanaakaan,

hän katsoi vain alas ja tunsi, että hänen poskensa hehkuivat ja että

hän vapisi.

Kastor veti hänet luokseen, sulki hänet kiinteästi syliinsä ja kiersi

hänen käsivartensa kaulalleen. Ja Ingrid itse laski päänsä niin

turvallisesti hänen olalleen.

-- Ole minulle uskollinen, puhui hän, -- ja minä tiedänkin, Ingrid,

sinun olevan uskollisen.

Kului pieni autuaallinen iankaikkisuus, jonka muisto sai tytön

sydämen vieläkin niin suloisesti väreilemään, että silmät huulten

hymyillessä kävivät kosteiksi.

* * * * *

Olethan minulle uskollinen, vai miten? oli hän hymyillen lisännyt.

Ja tämä hymyily sanoi, ettei hän epäillytkään sitä, vaan kysyi vain

pusertaakseen Ingridiltä jonkun vastauksen.

-- Oi, mitä semmoista kysytkään, muisti Ingrid vastanneensa, se

melkein loukkaa minua. Jos en tietäisi, että minuun luotat, niin

luultavasti itkisin... Mutta, tämä kaikki tuntuu minusta aivan

mahdottomalta. Vanhempasi eivät koskaan suostu tähän. Ja heidän

tahtonsa hinnalla en tahdo onneani ostaa. He tietysti ajattelevat

sinulle jotain loistavampaa avioliittoa...

-- Loistavampaa! oli Kastor huudahtanut. -- Ei kukaan muu tule

koskaan määräämään minun avioliittoani kuin minä itse... Mutta

rauhoitu, lemmittyni. Ei meidän tarvitse kiiruhtaa, me voimme

odottaa siksi kunnes minä olen saanut hankituksi itselleni vankan

aseman yhteiskunnassa, kun maamme virkatoiminta taaskin tasaantuu.

Siksi kunnes se tapahtuu, voimme pitää liittomme kaikilta salassa

ja luottaa toisiimme. Tuskinpa minä näinä tukalina aikoina voin

ajatella avioliittoa ennenkuin noin kahdenkymmenenkahdeksan vuoden

iässä. Mutta emmehän silloin vielä ole mitään ikäkuluja, olemme vasta

parhaassa iässämme avioliittoa rakentamaan. Ja sinä odotat minua.

Niinkö?

-- Niin oli Ingrid vastannut, -- tietysti odotan

Ja tätä suloista salaisuuttaan hän uskollisesti hoiti ja kätki. Se

teki hänet onnelliseksi ja iloiseksi ja kohtaloonsa tyytyväiseksi.

Ja niin kului elähdyttävässä odotuksessa edelleen useita vuosia.

Tärkeä käänne kertomuksessamme vaatii meitä tässä esittämään erään

uuden henkilön. Hän on nuori ja muhkea mies, kuten tavallisestikin

hänen ammatissaan olevat miehet. Hän on nimittäin lukkari toimeltaan

ja palvelee äänellään Janakkalan seurakuntaa. Mistä hän on syntyisin

ja ketkä hänen vanhempansa, siihen ei osannut kukaan vastata,

kaikkein vähimmin hän itse. Oliko hänellä ollutkaan omaa kotia,

siitä hänellä oli yhtä vähän tietoa. Ainoastaan hämäränä häämötti

hänen muistinsa pohjalla eräs tupa, oliko se kodin vai kylänkö?

Sitten nuori hellä nainen, joka hyväili häntä, mahtoiko olla äiti? Ja

nuorenläntä mies, joka kantoi häntä pitkän matkan, olisiko se ollut

isä? Kukapa sen tiesi. Sitten oli pitkälti pimeää hänen muistissaan

eikä hän tiennyt, missä tai milloin oli heistä eronnut. Hänestä

tuntui vain kuin hän olisi nukkunut kauan ja nähnyt kamalaa unta.

Mierontietä hän oli sitten kiertänyt, monen talven kinokset kahlaten

ja poimien monen kesän marjat, ja kauas hän luuli kulkeutuneensa,

vaikkei tiennytkään miltä ilmansuunnalta hän oli lähtenyt eikä minne

hän kulki. Vihdoin saapui hän Janakkalan pappilaan. Silloin arveltiin

hänen olleen kymmenvuotisen. Nimi hänellä ainakin oli, sillä

kysyttäessä hän sanoi itseään Kaaproksi.

Pappilan paimen oli tällöin loukannut jalkansa ja poika otettiin

taloon joksikin päiväksi saattelemaan lehmiä, jotka kävivät

muutamassa isossa aitauksessa, joten niillä täytyi olla veräjän

avaaja ja sulkija.

Poika laulaa hoilotti lehmien mukana käydessään niin että metsä

kaikui. Hän oli aina laulanut, sen hän tiesi itsekin. Pappilan piiat

olivat sitten kieltäneet häntä laulamasta, olivat sanoneet, että jos

rovasti kuulee, niin "antaa keppiä."

Poika muisti kiellon ensi päivinä, meni ja tuli ääneti, mutta se ei

ollut ollenkaan hupaista. Ja niinpä hän joitakuita päiviä talossa

oltuaan eräänä iltana, pää pystyssä ja silmillään lintujen lentoa

seuraten, saatteli karjan tarhaan täyttä kurkkua laulaen. Samassa

hän huomasi rovastin, joka hattu päässä ja kuhmusauva kädessä seisoi

eteisen ovessa.

Poika pelästyi ja katkaisi äkkiä sävelensä, niin että lehmiä

puhutteleva karjakko purskahti nauramaan.

-- Menikö lukkarin virsi penkin alle? huudahti hän. Poika häpesi ja

vaikeni.

Rovasti, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan pojan laulua, astui nyt

portaalle ja huusi:

-- Poika, tulepas tänne!

Mutta poika ei totellut, vaan kyykistyi lehmän taakse, jonka varjossa

hän seisoi.

-- Tule nyt, huusi rovasti toisen kerran ja vähän käskevämmin. Ja

viitaten häntä sauvallaan lisäsi hän:

-- Kyllä minä sinut siinä näen, näen jalkasi lehmän alta ja nyt sinä

sen kaulan alta kurkistat. Tule vain heti kiltisti tänne.

Poika oli häpeissään, kun noin oli tullut keksityksi, ja näki

nyt parhaaksi ottaa jalat alleen, mutta samassa hairasi karjakko

hänet kiinni, ja vaikka hän itki, kiemuroi ja potki, kantoi tuo

tanakkakätinen tyttö hänet rovastin luo ja laski alas portaalle

kuitenkaan häntä irti päästämättä.

-- Mutta minkätähden se poika nyt itkee noin, onhan se minut nähnyt

jo joka päivä tällä viikolla ja vastannutkin minulle?

-- En minä tiedä, taitaa pelätä keppiä, vastasi karjakko nauraen.

-- Jahah, ymmärrän. Häntä on pelotettu sillä, että minä annan tästä,

koska ei ole laulua ennen kuulunutkaan.

-- Ei tämä ole, lapseni, pikku poikia varten, tämä on tehty -- susia

varten.

Rovasti vei puhuessaan kepin eteisen nurkkaan. Poika vaikeni ja

tyyntyi heti kun näki tuota kamalaa asetta vietävän pois ja kuuli

rovastin sanat.

Sinusta tulee hyvä lukkari, sanoi rovasti takaisin tullessaan.

-- Eipä, eipä, höpisi poika puoliääneen.

Häntä oli näet pitkin lyhyttä elämäänsä aina nimitelty lukkariksi,

usein lyötykin tai kumminkin nyhätty pois korvia särkemästä. Alati se

oli tuo hänessä oleva "lukkari" tehnyt hänelle kiusaa ja kolttosia.

Siksipä tuo nimitys oli hänestä varsin epämieluisa. Hän näytti niin

alakuloisen tyytymättömältä kuin olisi tahtonut sanoa: mistä ne sen

kaikki aina tietävätkin, tuon "lukkarin"?

-- Mitä hän sanoo?

-- Hän sanoo: -- Eipä, eipä, vastasi karjakko nauraen.

-- Hm, hm! Ei hän käsitä sitä. Saat nyt mennä lehmiesi luokse,

Heta-Kaisa. Me rupeamme kahden Kaapron kanssa laulamaan tässä, koska

on niin kaunis iltakin. Mutta mene ensiksi pyytämään, että ruustinna

tekee pojalle hyvän voileivän.

Rovasti istuutui portaalle ja Heta-Kaisa meni käskyä täyttämään.

Nyt aloitti rovasti ehtoovirren, ja poika, joka taloissa oli kuullut

sitä veisattavan, otti vähän aikaa kuunneltuaan myöskin kiinni

sävelestä ja veisasi hiljaa mukana.

Sitten toi ruustinna hänelle voileivän.

Ja kun rovasti ilmoitti hänelle, että hän saisi ruveta

harjoittelemaan virsiä ja lauluja hänen johdollaan, juoksi ja hyppi

hän iloissaan mennessään renkitupaan yöksi.

Niin kasvoi hän sitten pappilassa mieheksi. Oli paimen- ja

renkipoikana, saaden samalla rovastilta opetusta veisuussa,

lukemisessa ja kirjoituksessa. Hänellä oli hyvät luonnonlahjat, joten

hän oppi helposti. Mutta jos ei laululla olisi aloitettu, olisi hän

luultavasti piankin kyllästynyt opetukseen ja jättänyt pappilan,

kun hän pienestä pitäen oli vapaaseen elämään tottunut eikä hänen

tarvinnut huolehtia huomisesta päivästä, sillä vaikka hän vielä

olikin niin pieni, osasi hän kyllä jo leipänsä laulaa. Mutta pian

tuli pappila ja erittäinkin rovasti hänelle niin rakkaaksi, ettei hän

enää uneksinutkaan lähteä maata kiertämään, sillä rovastin edessä

laulaminen oli niin ihmeen hupaista. Se korvasi kaiken vapaan elämän

ja huolettomuuden, joten sitä ei osannut enää kaivatakaan.

Hänen ehdittyään täydeksi mieheksi, kuoli lukkari, jonka pitemmän

sairauden aikana hän oli hoitanut apulaisen virkaa. Ukon kuoltua

pääsi hän väliveisaajaksi ja sitten vakinaiseksi lukkariksi.

Se nyt oli hänen erityinen historiansa.

* * * * *

Janakkalan rovasti oli Hämeenlinnan pormestarin hyvä ystävä. Ja kun

Janakkala on lähellä Hämeenlinnaa, on itsestään selvä, että rovasti

varsinkin talvikelillä usein matkusti tuon noin kolmen peninkulman

taipaleen kaupunkiin asioita kuulemaan, puhumaan ja valvomaan. Näillä

matkoillaan oli rovastilla aina lukkari ajurina, sillä matkoilla oli

Kaapro paljon reippaampi, huolellisempi ja hupaisampi kuin vanha ja

kömpelö Esa-renki. Että kaupunkikortteeri aina oli pormestarin luona,

on selvää.

Siellä sitten lukkarimme usein istuskeli taloushuoneissa ja seurasi

silmillään toimessaan hääriviä palvelijattaria, joita aina toimessa

oleva Ingrid taitavasti johti. Edellisiin hän ei kumminkaan paljoa

huomiotaan kiinnittänyt, mutta sen sijaan Ingridin kaunis muoto

ja vaatimaton esiintyminen veti häntä puoleensa. Eikä kovin kauan

kestänytkään, kun hän tunsi vakaasti rakastuneensa Ingridiin. Mutta

hän varoi tarkoin ilmaisemasta tätä ihailuaan. Hän oli järkevä

mies ja piti enempää lähentelemistä mahdottomana. Sillä mitenkä

hän, maalaislukkari, joka ei edes voinut sanoa mistä oli kotoisin

muualta kuin maantieltä, rohkenisi nostaa katsettaan pormestarin

kasvattityttäreen, neiti Oreliukseen! Jos tämän hänen lemmentilansa

perille päästäisiin, niin nauraisivat kaikki ja pitäisivät häntä

houkkiona. Ja mikä oli hän täällä, pormestarilaisten silmissä? Vain

semmoinen välihenkilö, joka oli vähän renkiä parempi.

Toista oli toki kotona Janakkalassa. Siellä hän istui pidoissa

usein pöydän takana rovastia lähinnä. Täällä hänelle katettiin

yksikseen pieni pöytä keittiön viereiseen huoneeseen. Se oli kuten

olla pitikin, sitä hän ei suinkaan moittinut, mutta se synnytti

hänessä kuitenkin epämääräistä alakuloisuutta. Sillä se oli

ylitsepääsemättömänä juopana hänen ja Ingridin välillä. Hän uskoi

sentähden olevan parasta itselleen, ettei hän enää lainkaan näen

Ingridiä.

* * * * *

Oltiin kerran paluumatkalla Hämeenlinnasta. Rovasti itse oli

hilpeällä mielin, keli oli hyvä ja maaliskuun ilma kaunis. Hän

puheli, kertoi sekä kyseli yhtä ja toista.

Mutta Kaapro oli vaitelias, kuunteli vain ja ajoi, sekä vastaili

kysymyksiin alakuloisesti ja väistellen.

Rovasti huomasi sen pian.

-- Sitäkö varvasta se nyt kenkä pusertaa? ajatteli hän. Eikä hänen

tarvinnutkaan kauan urkkia, ennenkuin hänellä jo oli koko nuoren

miehen salaisuus hallussaan.

Usein papit mielellään esiintyvät puhemiehinä eikä meidän

rovastimmekaan siinä suhteessa poikkeus ollut. Jo parin viikon päästä

tapaamme hänet taaskin Hämeenlinnassa.

Tällä kertaa hänen matkansa tarkoittaa kuitenkin pormestarin rouvaa

eikä itse pormestaria. Ja hän on sitävarten valinnut semmoisen päivän

ja hetken, jolloin hän tietää viimemainitun ehdottomasti olevan

virkatoimiensa vuoksi ulkona.

Rovasti istui nyt mukavasti pöydän ääressä isossa nahkapäällyksisessä

nojatulissa pormestarin virkahuoneessa, vastapäätä seinällä olevaa

Kaarlokuninkaan kuvaa, jonka Kastor oli viime jouluksi tuonut

isälleen sankarikuninkaan muistoksi. Taulu oli iso ja hyvin

onnistunut vartalokuva.

Rovasti oli sanonut haluavansa mennä XII:ta Kaarlo kuningasta

tervehtimään ja pormestarinna oli heti valmis tekemään hänelle seuraa.

He jättivät senvuoksi nuorten seuran salissa, jossa nämä

istuivat ja sirottelivat tampuuriompelulla kirjavia kukkia

vihreälle silkkipeitolle. Siitä piti tulla päällys erään tyttären

morsiuspeittoon.

-- Serkku pitää muistaakseni tupakasta vai miten? Ja suvaitsee...

Rovasti aikoi nousta.

-- Suvaitsen mielellänikin, ole hyvä.

Pormestarinna nousi itse samalla ja toi nurkkalaudakolta

merenvahapiipun ja laski sen pöydälle tupakkarasian viereen.

Rovasti täytti piipun, veti esiin tulukset housuntaskusta, iski tulta

ja sytytti taulan kipenen, jonka asetti piipun pesään. Ja pian oli

hän hienon savupilven peitossa. Rouva istui pöydän toisella puolella

ja pisteli sukkaa.

Kun oli hetkinen puheltu yhtä ja toista kuningasvainajasta, sodasta

ja rauhanteosta sekä muista yleisistä asioista, siirtyi puhe rovastin

tulomatkaan.

Hän kertoi hauskasti keikauksesta kinokseen, ja kuinka muuan

hakokuorma oli ollut vähällä lakaista hänet pois reestä ynnä muista

pienistä matkaseikkailuista, jotka kaikki johtuivat siitä, että

Esa oli välinpitämätön ja antoi hevosen kulkea omia aikojaan eikä

huomannut käyttää ohjaksia aikanaan.

-- Mutta miksi ei lukkari nyt ole ajamassa?

-- Hm! Serkku hyvä, hän ei tahdo tulla enää Hämeenlinnaan.

-- Ei enää tulla Hämeenlinnaan! huudahti rouva. -- Onko häntä täällä

kaupungissa kukaan loukannut?

-- Ei suinkaan, en minä sitä usko, mutta hänellä on eräs toinen syy

siihen, painavampikin.

-- Onko hän...? ei hän ole mahtanut tehdä mitään?

-- Ei, ei! Hän on kunnon nuori mies, minun oma kasvattamani, minä

takaan hänet!

-- No noh, suvaitsehan, ystävä hyvä. Mutta minä en käsitä...

-- Mutta, paras serkku, olethan sinä itsekin ollut nuori.

-- Ah! Onko mies rakastunut?

-- On niinkin.

-- No kehenkä? Minä tulen ihan uteliaaksi. Onko se joku minun

palvelustytöistäni?

-- Ei, serkkuseni, hän tähtää ylemmäksi. Se on -- Ingrid. Ja serkku

käsittää, että hän ymmärtäväisenä miehenä ei tahdo toivotonta

tunnetta itsessään kasvattaa, vaan...

-- Toivotonta! Onko hän jo kenties kosinut ja saanut rukkaset?

-- Ei. Ei hän ole rohjennut ilmoittaa rakkauttaan. Hän arvaa, että

Ingrid ei tahtoisi tulla maalaislukkarin vaimoksi. Vaikka kyllä

maar aikaan katsoen, hm... Moni neiti kenties olisi kiitollinen

kohtalolleen, mutta jos ei Ingrid... Ja siksi ei hän tule enää

Hämeenlinnaan ja minun täytyy tyytyä Esaan.

-- Mutta minä en käsitä, miksi sen niin perin toivotonta tarvitsee

olla, vastasi rouva miettivästi. -- Olen tosin ajatellut pitää

Ingridin aina luonani, mutta tarkemmin ajateltuani olen huomannut

että olisi parempi koettaa saada hänelle oma koti, vaikka

alhaisempikin. Mitä se nyt on, että hän on papintytär, kappalaisen,

kun hän kuitenkin on niin köyhä ja turvaton. Ja nyt kun sota ja pitkä

kurjuudentila on riistänyt maaltamme niin paljon kaikensäätyisiä

miehiä, eivät tytöt saa kovin paljon valikoida, vaan tulee ottaa se,

jonka Jumala heille lähettää. Minä en suinkaan aio sanoa vastaan.

Päinvastoin.

-- Serkku puhuu hyvin ymmärtäväisesti, kuten ainakin. Minä luotinkin

siihen, että serkku ottaa asian vakavalta puolelta, eikä antaisi

turhan ulkonaisen loiston olla määrääjänä. Ei onni siitä riipu. Mutta

onko serkku myöskin vakuutettu siitä, että Ingrid on vapaa, ettei hän

ole sydäntään muille antanut?

-- Kyllä hän on vapaa, ihan vapaa, vastasi pormestarinna nopeasti. --

Hän on niin kylmä, tuskin hän koskaan oikein rakastuukaan. Ei tunne

hänessä voi päästä järjen herraksi.

-- Noh, ei se sen pahempi ole. Ehkäpä serkku suvaitsee, että

puhuttelen häntä.

-- Ei, paras ystäväni. Te miehet ette ymmärrä meitä naisia

oikein. Suo anteeksi, mutta te ette ole tarpeeksi hienotunteisia,

me ymmärrämme toisemme paremmin. On parasta, että minä otan se

toimekseni, niin se varmasti menestyy. Sen lupaan.

-- Kiitos! Se on oikein kiltisti, minä en rohjennut pyytää sitä. Ja

serkku luulee että hän...

-- Kyllä, minä olen varma siitä, ettei teidän lukkarinne -- mikäs

hänen nimensä taas olikaan?

-- Bergelin, Gabriel Bergelin. Ja serkku on varma?

-- Olen siitä, ettei Bergelin saa rukkasia. Ja minä puolestani soisin

että... että se tapahtuisi pian. Nyt jo ennen kesän tuloa. Silloin

tulee niin paljon muuta puuhaa.

-- No, se käy heti. Mies tarvitsee emännän. Kun vain tyttö antaa

luvan ja on valmis.

-- Kyllä hän hyväksyy minun neuvoni. Ja valmis hän kyllä myöskin on

pian. Se tulee olemaan minun huolenani.

Hän hymyili väkinäisesti.

-- Niin, en minä mitään morsiusvalmistuksia tarkoittanutkaan. Ei hän

siinä suuria tarvitse, pitäjän lukkarin vaimona. Ja sulhanen ei sille

pane mitään merkitystä. Onhan meilläkin pappilassa yhtä ja toista

antaa. Varasuhteet eivät ollenkaan tule vaikuttamaan asian joutuisaan

ratkaisuun, se on, sitä estämään.

-- Mutta ei miehelleni eikä kenellekään koko talossa nyt vielä

sanaakaan. Puhun ensiksi Ingridille itselleen.

-- Ei, ei. Se on oikein. Tietysti hänelle itselleen ensiksi.

-- Minä anna pian tiedon kirjeessä asiasta, ja silloin serkku on

taaskin tervetullut täällä käymään. Eikä tarvitse sillä kertaa

ajattaa kumoon itseään tai olla vaarassa hautaantua hakokuorman alle,

sillä lukkari on silloin itseoikeutettu kyytimies.

-- Kiitos, kiitos! Minä olen lähtenyt matkaan kuin Eleasar ja palaan

samoin kuin hänkin hyvällä mielellä.

10.

Samana iltana kellon kymmentä lähennellessä tuli pormestarinna

Ingridin kamariin.

Ingrid istui pöydän ääressä ja parsi sukkia.

Vaskisessa kynttilä jalassa paloi talikynttilä ja ehdottoman

tarpeelliset kynttiläsakset olivat pienellä ruuhen muotoisella

tarjottimella siinä vieressä. Kynttilän toisella puolella oli

valkoinen kerä ja jo valmiiksi parsittu valkoinen villasukka.

-- Toiset kaikki menivät jo levolle, sanoi pormestarinna istuutuen

tuolille pöydän toiselle puolen. -- Mutta minua ei vielä nukuttanut

ja kun näin tulen loistavan täältä ulos lumelle, niin tulin vähän

vielä juttelemaan.

Hän otti pöydältä sukan käteensä.

-- Tämä on kai minun sukkani. Kyllä minun on kelvannut niin kauan

kuin sinä olet ollut talossa sukkieni eheydestä huolehtimassa. Olen

siihen melkein liiaksi tottunut, että luotan vain sinuun. Mistä saan

minä semmoisen, joka korvaa minulle sinut, tyttöseni?

Ingrid katsahti vähän kummastuneena häneen.

-- Mutta onhan sovittu, että minä olen aina mamman kanssa, vastasi

hän hymyillen. -- Ja muutoin minun korvaamiseni olisi vain pieni asia.

-- On kyllä sovittu, mutta se on ollut ymmärtämätöntä sopimusta

se. Eikä sinun poistumisesi suinkaan ole minulle pieni asia. Mutta

"ihminen päättää, Jumala säätää." Sinä menet naimisiin, niinkuin

muutkin ihmiset, ja täytät määrätyn tarkoituksesi ihmisenä. Ei

ihmistä luotu yksin elämään.

Ingrid ei vastannut mitään, mutta suloinen tunne täytti hänen

sydämensä ja kevyt, miltei kuulumaton huokauksen hengähdys kohotti

hänen poveaan ja hieno värinlisäys vahvensi hänen poskien punaa.

Hänen katseensa oli luotuna alas sukkaan, jota hän ahkerasti parsi.

Hän ajatteli: -- Mamma on päässyt salaisuutemme perille eikä olekaan

vihainen siitä. Hänen ihan teki mieli syleillä pormestarinnaa.

Tämä kiinnitti häneen älykkään ja terävän katseensa.

-- Minä näen, sanoi hän vähän vaiettuaan, -- että otat asian

vakavasti, sinun poskiesi puna sanoo sen minulle. Sinä rakastat

lapseni. Eikö ole tosi?

-- On. Sitä en kielläkään.

Hän nosti avoimesti katseensa. Mutta tämä tunnustus lisäsi poskien

ruusuja ja hämillinen hymyily väikkyi hänen huulillaan.

Pormestarinna huokasi hiljaa. -- Oi, kuinka hän on ihana ja

onnellinen, ajatteli hän. Minun tulee kovasti sääli häntä. Mutta

minun täytyy.

-- Minä olen aina uneksinut oikein ihanteellista rakkautta, puhui

hän tunteellisesti, -- semmoista korkeaa tunnetta, josta väliin

balladeissa lauletaan, sellaista, jonka voimasta nainen voi uhrautua

kokonaan rakastettunsa hyväksi. Käsität kai minua?

-- Kyllä, varsin hyvin, vastasi Ingrid sydämellisesti.

-- Minä olen jo kauan tietänyt, lapseni että sinä rakastat. Ei äidin

silmää niin voi pettää. Sinä rakastat Kastoria ja hän rakastaa

myöskin sinua... Miksi olette tahtoneet sitä minulta salata?

-- Oi, mamma, me olemme pelänneet mamman olevan sitä vastaan, ja

odottaneet. Enkä minä koskaan suostuisikaan, jos...

-- Rakkauttako vastaan! huudahti rouva katkaisten. -- Eihän sitä

kukaan voi vastustaa, se on kaikkivoipa itsevaltias, ei se anna

käskeä tai kieltää itseään.

-- Niin kyllä. Mutta kuitenkin ihmiset usein erottavat mitä Jumala

siten on yhdistänyt.

-- Hm, niin. Mutta ken oikein tarkoin voi tietää, mitä Jumala on

yhdistänyt, mitä ei? Harvoin ihmiset naimisiin mennessään saavat

seurata tunnettaan. Mutta ei se, lapsikulta, sen pahempi ole, ei

avioliitto silti onneton ole, vaikka se ainoastaan perhesyistä taikka

taloudellisia etuja silmällä pitäen solmitaan, eikä senkään tähden

onnellinen, että se intohimoisella tunteella on aloitettu.

Ingrid ei vastannut tähän mitään. Mutta osaksi tunnusti hän sen

oikeaksi.

-- Minäkin olen kerran nuoruudessani rakastanut, ensi rakkauden

intohimoisella voimalla.

-- Niin, mamma on nuorena solminut avioliittonsa.

-- Mutta, Ingrid, en minä nyt puhu avioliitostani, vaan rakkaudestani.

-- Minun täytyy tunnustaa, etten käsitä...

-- Kyllä pian käsität. Se oli toinen henkilö. Mutta tämä on aina

ollut syvä salaisuus. Hän huokasi. -- Nyt kumminkin minun tekee

mieleni avata sinulle sydämeni ja kertoa nuoruuden-lemmestäni ja

taisteluistani. Minä tiedän, että sinä, tyttöseni, voit kätkeä paljon

ja kätket tämänkin.

-- Tietysti.

-- Niin. Olenko minä nyt onneton sentähden, etten saanut yhdistää

elämääni sen miehen kanssa, jota nuorena rakastin? Näethän itse, että

olen onnellinen. Minulla on hyvä puoliso ja kiltit lapset... _Hän_

oli uljas sotilas, oi kuinka univormu sopi hänelle, vieläkin täytyy

minun häntä ihailla! Ja minä annoin hänelle koko nuoren sydämeni.

Mutta hän oli köyhä. Ja sitten hän joutui sotaan. Sen jälkeen tuli

pappa, mieheni, ja tarjosi minulle hyvän aseman. Ja viesti kertoi,

että _hän_ minun rakastettuni, oli kaatunut sodassa. Ah, kuinka

minä itkin, kun sen kuulin. Kuitenkin täytyi minun, samoinkuin niin

monen muunkin neidon on täytynyt, pian sen jälkeen itkevin sydämin

tanssia omissa häissäni, sillä vanhempani tahtoivat, ettei niitä

minun oikkujeni tähden lykättäisi -- minun rakkauteni ja suruni

syy oli näet heille salaisuus -- ja sulhoni tahtoi niinikään,

eikä minulla itselläni ollut silloin vielä mitään tahtoa. Ja minä

toivonkin, että tämä vaihdos elämässäni haihduttaisi suruni. Ja...

niin se tekikin. Eikä minun salaisuuttani kukaan muu tietänyt kuin

hänen, vainajan, sisar. Me olimme olleet koulutovereita. Hänet minä

tapasin viisitoista vuotta sen jälkeen. Hänelle oli onni hymyillyt,

hän oli aatelisen rikkaan kartanonomistajan rouvana. Se oli rouva

Borgfelt-vainaja. Silloin teimme liiton keskenämme ja uudistimme

siten ystävyydensiteemme. Hän antoi minulle lupauksen ja minä hänelle.

Ingrid seurasi tätä kertomusta jännityksellä. Hän tunsi kuin

vaistomaisen aavistuksen siitä, että tämä rouvan omien nuoruuden

salaisuuksien kertominen oli aiottu häneen jotain vaikuttamaan.

Mutta mitä? Oliko se ainoastaan myötätuntoinen lähentymisen yritys,

vai oliko se varovaa tiedustelua ja valmistelua joihinkin häntä ja

Kastoria koskeviin yllätyksiin? Mutta olihan se ihan tarpeetonta

kiertelemistä. Mamma kyllä tunsi hänet ja tiesi, ettei hän,

kuten hän juuri äsken aikoi sanoakin, koskaan suostuisi vastoin

kasvatusvanhempiensa tahtoa yhdistämään elämäänsä heidän poikaansa.

Siksi hän äsken saattoikin vapaasti sanoa aina olevansa mamman

kanssa. Heidän yhdistämisensä tulisi niin ollen kokonaan riippumaan

vanhemmista. Mutta hän ei voinut uskoa, että mamma nyt olisi puhunut

ilman edeltä harkittua tarkoitusta. Ja mistä lupauksesta hän nyt

puhui? Ja missä suhteessa voi se olla heidän asiansa kehittymiseen?

Hän vainusi jotakin, mutta ei käsittänyt, mitä se oli.

Pormestarinna, joka huomasi hänen jännittyneen mielentilansa ja

arvasi, että hänen tavallinen tyyneytensä nyt oli antanut sijaa

pohjalla liikkuville tunteille, katui vähän ja ajatteli: olisi kovin

paha, jos liian rohkeasti olisin koskettanut tuohon arkaan kohtaan,

ja sitten pilannut koko sen mielentilan, joka äsken hänen kasvoillaan

niin elävästi kuvastui.

Hän istui lyhyen hetken vaiti ja ajatteli, jättäisikö nyt tältä

illalta ja antaisi jäädä vaikuttamaan sen mitä hän jo oli puhunut.

Mutta asian lykkääminen pitemmälle ei tahtonut oikein soveltua hänen

laskuihinsa, sillä hän tiesi tuon tyynen pinnan alle kätkeytyvän

lujatahtoisen sielun. Jos Ingrid nyt vastoin hänen oletustaan ei

antaisikaan ohjata itseään, niin olisi koko hänen suunnitelmansa

menetetty. Kastoriin, joka ensi avovedellä saapuisi kotiin, ei hän

toivonut voivansa mitään vaikuttaa. Ennen hänen tuloaan täytyi siis

kaiken olla valmiina. Ja hän itse oli mielestään niin paljon tätä

asiaa huolehtinut ja kantanut siitä surua sydämessään, että hän

kyllä ansaitsisi päästä vapaaksi siitä taakasta. Ja nyt oli rovasti

tullut kuin taivaan lähettiläs ja avannut hänen eteensä oven. Siitä

täytyi hänen päästä lävitse, maksoi mitä maksoi ja mitä pikemmin sen

parempi. Sen täytyi olla Jumalankin tarkoitus, koska hän lähetti

palvelijansa sille asialle. Tämä ajatus antoi hänelle rohkeutta.

Jos hänellä edeltä olisi ollutkin jotain epäilyjä, olivat ne nyt

kadonneet. Hän päätti senvuoksi puhua asian valmiiksi tänä iltana.

Yllätys voisi nyt vaikuttaa sen, minkä pitempiaikainen harkinta

tekisi mahdottomaksi. Silloin seppäkin takoo, kun rauta on kuumana.

Että Ingrid ei vastoin kasvatusvanhempiensa tahtoa suostuisi

avioliittoon Kastorin kanssa, sitä ei hän epäillytkään, hän tiesi sen

sanomattakin. Mutta se tieto ei riittänyt hänelle. Täytyi sitoa hänet

avioliitolla. Sillä jos Kastor saapuisi ennen, saisi hän kyllä isän

heti puolelleen.

* * * * *

-- Mitä sinä arvelet kuolleelle annetusta lupauksesta? Pidätkö sen

sitovana? jatkoi siis pormestarinna.

-- Pidän kaiketi, ehdottomasti, jos ei sen pitäminen sorra omaatuntoa.

-- Kuinka ajatteleva ihminen, joka pitää lupauksen pyhyyttä arvossa,

voisi semmoista lupausta antaakaan, joka sotisi omaatuntoa vastaan

tai sitä sortaisi?

-- Niin kyllä. Kuinkapa voisikaan?

-- Kuinka vähän ihminen sentään tietää edeltäpäin elämäänsä. Joka

päivä on kuin uusi läksy kohtalolta. En minäkään silloin, kun

monen vuoden perästä taaskin tapasin nuoruudenystäväni, aavistanut

että se oli määrätty viimeiseksi hyvästijätöksi... Meillä oli niin

paljon puhumista ja muistuttamista toisillemme menneiltä päiviltä.

Puhelimme tietysti enimmäkseen _hänestä_, kalliista vainajastamme.

Sitten siirtyi puhe lapsiimme. Minulla oli Kastor mukanani. En vielä

sanonutkaan, että puhelimme juuri _hänen_ herttaisessa kodissaan.

Minä matkustin sinne talvella. Minulle tuli semmoinen halu nähdä

hänet, että lähdin matkaan, kun oli hyvä keli ja kaunis ilma ja se

puoli oli rauhallista. Hänellä oli pieni tytär, ainoa lapsi ja kaunis

kuin pieni enkeli. Hänen nimensä oli Hedvig Ulrika. Tämä lapsi oli

silloin vasta viiden vuoden vanha. Ystäväni oli naimisiinmennessään

vanhempi kuin minä.

-- Pienokainen tuli pian tutuksi Kastorin kanssa, juoksi hänen

luokseen ja taaskin pois. Hän oli vähän vallaton, kuten tavallisesti

ainoat lapset. Hänellä oli iso nukke ja hän vei sen Kastorin luo.

Eleonoora tahtoo papan syliin, sanoi hän ja laski nuken hänen

polvilleen. Kastor otti hymyillen nuken ja rupesi tytön ilosta

kirkuessa hypittämään sitä polvillaan kuin ainakin lasta. Hän oli

silloin jo neljätoistavuotias nuorukainen. Se oli nimittäin talvella

1714. -- Ah niin, sama talvi, jonka jälkeen kesällä sinä meille

saavuit. Eikö ollutkin sama vuosi?

-- Oli.

-- Missäs minä jo olinkaan!

-- Mamma sanoi, että... että Kastor hypitti nukkea.

-- Niin, niin. Kastor oli tottunut omien pikku siskojensa kanssa

leikkimään ja osasi siis miellyttää lasta. Mutta sitten tämä pian

veti Kastoria kädestä ja vei hänet toisiin huoneisiin. Ja nukke teki

Kastorin kainalossa seuraa.

-- Silloin sanoi ystäväni: -- Minulle tuli eräs outo aatos mieleeni

tässä, kun näin lapseni nuken sinun poikasi sylissä. Etkö usko, että

se voi olla enne? -- Ehkäpä onkin, sillä minussa heräsi samanlainen

aatos, minä vastasin. -- Oi rakas ystäväni, hän sanoi, -- tehkäämme

nyt lupaus toisillemme, että teemme _kaiken_ minkä voimme sen hyväksi

että meidän lapsemme yhdistyvät avioliiton siteellä. Koska sinusta

ei voinut tulla minun veljeni puoliso, niin annan minä tyttäreni

sinun pojallesi ja anomme heille Jumalan siunausta. Sitten syleilimme

toisiamme ja itkimme. Sitten teimme pyhän lupauksen toisillemme.

-- Mitä nyt sanot, Ingrid, tästä kahden äidin lastensa puolesta

tekemästä lupauksesta, kahden äidin, joista toinen on jo tehnyt

tilinsä ja samalla siirtänyt sen täyttämisvelvollisuuden toiselle,

jonka tili vielä on tekemättä?

Hän huokasi taaskin.

Ingrid istui otsa käteen nojattuna, tukien kyynärpäitään

pöydänsyrjään.

-- Mamma tekee siten kuin omatunto käskee, sanoi hän hiljaa.

-- Mutta sano minulle, mitä tekisit sinä lupaukselle, jonka olet

antanut kuolleelle, kun tämä vielä lisäksi on ollut sinulle hyvin

rakas.

-- Minä pitäisin sen, vastasi Ingrid vakavasti.

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, sillä hänen ajatuksensa

kiitivät tietymättömissä olevain omaisten luo.

-- Mutta Ingrid, enhän minä rohkene toivoa voivani sitä täyttää,

sanoi rouva surullisesti.

-- Niin, täyttäminen tietysti on Jumalan kädessä, joka ohjaa

ihmisten kohtalot. Jos lupaus, joka tehtiin lasten puolesta heidän

tietämättään ja alaikäisiä ollessaan, oli hänen tahtoansa noudattaen

tehty, on hän sen rukouksennekin kuullut ja on sen täyttävä.

-- Ken aina voi tietää lupauksen tehdessään Jumalan tahtoa

noudattavansa? Mutta Jeftan esimerkki osoittaa meille, että lupaus

on pidettävä. Ja että minunkin lupaukseni sitoo minut koettamaan,

vaikuttamaan, ohjaamaan ja toimimaan en hyväksi, sen sinä kyllä

käsität. Mutta mitä voin minä? Onhan minulla tässä voittamaton este

edessäni.

-- Mitä estettä mamma tarkoittaa?

-- _Sinua_, lapsikultaseni.

-- Minua! Minä en suinkaan tule olemaan esteenä, vastasi Ingrid

painokkaasti. -- Mamma voi minun suhteeni olla aivan huoletta.

Haluaako Kastor itse muuttaa mieltään ja tunteitaan, se on varsin

toinen asia. Minä uskon, mamma, että hän päästää mamman kokonaan

tästä pulasta, kun hän saapuu. Siksi voimme olla ihan rauhassa ja

antaa hänen itsensä ratkaista asian, joka koskee hänen omaa onneaan.

Onhan hänellä jo kyllin ikää siihen.

-- Etkö sinä voi uskoa Jumalan sitä paremmin ratkaisevan kuin hän

itse? Tai etkö voi uskoa hänen kuulleen kahden äidin rukousta, jotka

lastensa liitolle ovat anoneet hänen siunaustaan!

Rouvan ääni oli hänen viimeisiä sanoja sanoessaan juhlallisen ankara.

-- En minä tällä hetkellä tiedä uskoa sitä enkä tätä. Ja minä

puolestani jätän sen Jumalan haltuun.

-- Se on oikein. "Hän muuttaa ihmisten sydämet kuin vesiojat." Ja

koska sinä vakuutat, ettet _sinä_ ole esteenä, niin jos kerran sinä

olet pois tieltä, niin olen varma lopusta.

Hän kiinnitti terävän, vaanivan katseen Ingridiin, joka kalpeana

kuunteli häntä.

-- Pois tieltä... sanoi tämän soinnuttomasti perässä. -- Minä olen

valmis jo huomenna muuttamaan, jos mamma katsoo sen tarpeelliseksi.

Tosin tuli tämä minulle niin odottamatta, että en ole tietänyt siihen

valmistautua. Osaan kumminkin tehdä työtä ja siitä olen mammalle

sangen kiitollinen, samoinkuin siitäkin, että minulla täällä on ollut

monivuotinen hyvä koti.

Hänen äänensä värähteli.

-- Minä tiedän kyllä, että aina olet ollut kiitollinen. Mutta siitä

ei nyt ole kysymys, meillä on nyt tärkeämpää puhuttavaa.

-- Oletko ajatellut sitä, että jos Kastor yhdistää sinuun elämänsä,

jatkoi hän, -- niin hänen virkauransa on melkein ehkäisty? Nykyisessä

ahdinkotilassa ei auta paljas virkamieskyky ja -kunto, vaan tarvitaan

siihen varojakin, ennenkuin saa itselleen hyvän viran. Siitä voisi

kyllä mainita esimerkkejäkin, kuinka virat ovat juuri kuin oston

varassa. Herra maatamme suojelkoon ja antakoon sille kelvollisia

virkamiehiä. Sinun ja itsensä vuoksi voisi hän kyllä elää pienessäkin

virassa ja pienellä palkalla, sillä minä tiedän kyllä, että sinä

osaat hoitaa taloutta, mutta isänmaan hyväksi voisi hän korkeampana

virkamiehenä vaikuttaa paljon enemmän ja laajemmin, mutta siksi ei

hän voi päästä muuten kuin korkeampain perhesuhteitten ja suurempien

varojen avulla. Ja nyt olisi jännitettävä isänmaan hyväksi kaikki

saatavissa olevat henkiset ja aineelliset voimat. Jokainen meistä voi

jotain tehdä, kukin jollakin tavoin sen hyväksi uhrautua.

Hän veti huoaten henkeään ja jatkoi taas:

-- Minä tiedän, rakas, lapsi, että sinäkin tunnet samaa urhoollista

alttiutta kuin niin moni muukin neito. Uskon, että rakastettusi

onnen ja arvon hyväksi, joka samalla on osana isänmaan onnesta ja

kunniasta, voit uhrata rakkautesi ja oman onnesikin. Minä tunnen

sinut jalomieliseksi ja uhrautuvaksi.

-- Minun onneni ja koko henkilöllisyyteni urhaaminen on niin

vähäpätöinen asia, että siitä ei kannata puhua, vastasi Ingrid

alakuloisesti. -- Mitä taaskin minun tieltäväistymykseeni tulee, niin

en luule kovinkaan vaikeaksi saada paikkaa.

-- Ei se käy laatuun, Ingrid! Oi kuinka tämä seikka surettaa minua.

Mitä se asiaa muuttaisi, että meidät jättäisit? Etkö luule minun

sitä ymmärtävän, että Kastor sinut etsisi, vaikka aarniometsään

kätkeytyisit, eikä rauhoittuisi ennenkuin olisi sinut löytänyt? Ja

paikkoja sinä kyllä saisit, se on tietty. Mutta sehän heittäisi

meihin ja etusijassa minuun varjon. Ansaitsenko minä sitä?

-- Minä pyydän, että mamma suo anteeksi, mutta miten minä sitten

muuten pääsen pois tieltä?

-- Sinun täytyy, tyttöraukka, _kokonaan_ uhrautua tämän yhteisen

asiamme hyväksi. Sinun täytyy mennä naimisiin.

-- Naimisiin! huudahti Ingrid. -- Ei, se nyt on vallan mahdotonta!

Eikä kukaan ole minua kosinutkaan. Minä menen ennen vaikka hourulaan.

-- Onhan kyllä sinulla eräs kosijakin tarjolla. Tosin on hän

ainoastaan vähäpätöinen virkailija, mutta huolettoman leivän voi

hän sinulle tarjota. Olisin tosin sinun tähtesi suonut hänen vähän

korkeammalla yhteiskunnallisella asteella olevan. Tuskinpa saat

rouvan nimitystäkään.

-- Sen parempi se olisi. Paremmin voisin kätkeytyä koko maailmalta...

Vai naimisiin!

He istuivat hetkisen vaiti.

-- Et sinä kysy edes, ken se sulhanen onkaan, sanoi vihdoin

pormestarinna.

-- Kai sen kerkeän kuulla, siksi kun...

-- Siksi kun... mitä?

-- Siksi kun ensin tulen vakuutetuksi siitä, että teen oikein

myöntyessäni. Tosin tähän aikaan puhutaan paljon rakkauden takia

uhrautumisesta. Eikä se minun mielestäni kovin vaikeata ole, kun

se tapahtuu luonnollisissa rajoissa. Mutta että joku rakkaudesta

toiseen menisi toisen kanssa naimisiin, se on minun mielestäni

niin kovin haaveellista ja hassumaista, liiaksi kuviteltua, jopa

teeskenneltyäkin, etten voi sitä hyväksyä. Ei!

-- On kyllä totta, että se sellaiselta näyttää. Mutta -- entä Ebba

Brahe.

-- Olen kuullut, että kuningas on ollut hänelle uskoton ja sentähden

en kummeksukaan...

-- En minä usko sen olevan muuta kuin hovijuoruja. Ja jos niin

olisi ollutkin laita, niin todella rakastava nainen semmoiset

antaa anteeksi, vaikka hän kärsisikin niistä. Minä olen aina ollut

vakuutettu, että se tapahtui valtiollisista syistä ja että hän

todellakin uhrautui... Ja sanon nyt vakavasti, meidän asiaamme

palatakseni, että jos sinä et sitä tee, niin on vallan mahdotonta

vaikuttaa Kastoriin. Mikään muu ei häneen vaikuta kuin että hän

tietää sinun olevan naimisissa. Ja jos niin ei käy, on hänen

tulevaisuutensa menetetty. Hänestä voisi tulla valtaneuvos tai

maaherra taikka joku muu ylhäinen virkamies, jos hänellä olisi

rikkaassa aatelisessa avioliitossa tukea. Sen sinä kyllä käsität.

Ja sinä tiedät vielä senkin, että hän on hyvin kunnianhimoinen.

Ja taitava ja kyvykäs hän myöskin on. Minä uskon, että hänessä on

kätkettynä korkeamman virkamiehen alku.

Ingrid ei vastannut, hän ainoastaan huokasi syvään. Hän tunsi itsensä

nyt niin mitättömän vähäpätöiseksi.

-- Ja rakkaudesta solmitussa avioliitossa, jatkoi rouva, -- ehkäpä

ison perheen isänä ja pienissä varoissa, täytyisi hänen ponnistaa

kaikki voimansa toimeentulon takia... Hän näkisi huonompien kykyjen

ja vähemmän tunnollisten luonteiden menevän ohitsensa siksi, että

nämä seisovat vankemmalla perustalla yhteiskunnassa, näkisi heidän

veltosti, heikosti, jopa kehnostikin hoitavan virkoja, jotka hänen

vankassa kädessään tulisivat isänmaalle todelliseksi hyödyksi ja

siunaukseksi. Etkö usko, että se painaisi häntä ja leimaisi hänen

otsansa vanhuuden kurtuilla ennen aikaansa ja tekisi hänen mielensä

tyytymättömäksi? Olisiko hän silloin onnellinen? Vai tuntisitko itse

onnea, kun näkisit miehesi melkein turhaan kuluttavan itseänsä?

Ingrid ei vieläkään puhunut mitään. Hän istui tyynenä, mutta hyvin

kalpeana.

-- Ja kun minä kerran olen antanut pojalleni siunauksen hänen ja

Hedvig Borgfeltin välistä avioliittoa varten, niin en voi sitä

enää... toiseen siirtää. Toisen täytyisi ainaiseksi jäädä siitä

osattomaksi, vaikka hän muuten olisi minulle kuinkakin rakas.

-- Mutta, eihän Kastorilla itsellään tästä -- tarkoitan lupausta --

ole mitään tietoa, vai miten?

-- Ei hitustakaan. Mitä hän sillä tiedolla edeltäpäin olisi tehnyt?

Se olisi hänestä vain ollut kiusallista ja kenties naurettavaakin.

Mutta nyt, kun tyttö jo on kahdeksantoista vuoden vanha ja olen

kuullut hänen olevan hyvin kauniin, voin minä jo ensi kesänä saada

toimeen tutustumisen, josta toivon parasta.

-- Mutta yhtä minä en käsitä.

-- Mitä niin?

-- Että kun mamma on nähnyt meidän rakastavan toisiamme, niin miksi

ei mamma ole koettanut sitä ehkäistä, koska mammalla kerta on ollut

toiset aikeet asiassa? Minä olisin kyllä totellut?

-- Miksi se olisi ollut tarpeellista? Päinvastoin olen lempenne

hyväksynyt. Hedvig oli vielä lapsi, kun teidän lempiaikanne

alkoi, hänen suhteensa täytyi odottaa. Ja Kastor matkusti pois

pääkaupunkiin, missä on monia viettelyksiä. Hän oli nuori ja hilpeä

luonteeltaan, mutta rakkaus sinuun oli hänellä kilpenä. Sinun siveä,

keväinen viattomuutesi herätti hänessä puhtaan tunteen. Minä äitinä

iloitsin siitä, että olit olemassa aivan kuin suojelusenkelinä

pojalleni, kiinnittämässä häntä suloisilla siteillä kotiin. Minä

sallin siis mielelläni, että hän rakasti sinua. Kuinka voisikaan

nuori mies sydäntään sulkea lemmeltä? Ja minä ajattelen nyt, että

tieto siitä, että olet voinut olla niin suureksi hyödyksi -- hänen

nuoruutensa puhtauden suojelijana -- huojentaa uhraustasi ja

palkitsee sitä.

-- Saako _hän_ tietää tästä uhrauksestani, jos nimittäin... sen

tekisin?

-- Ei Ingrid, sitä en voi luvata, vastasi pormestarinna vähän empien.

-- Eikä se silloin niin suuri uhraus olisikaan, lisäsi hän varmemmin.

-- Niin, ei tosin...

-- Sen palkitsee oma sisäinen tieto teon jaloudesta.

-- Mutta yhden seikan mamma jättää kokonaan pois laskusta.

-- Mikä seikka se on? huudahti rouva.

-- Se on _minun_ lupaukseni. Sitä en voi, enkä _tahdo_ rikkoa.

Minunkin lupaukseni on kallis.

-- Sen kyllä käsitän. Luuletko minun sen unohtaneen? Ja oikein onkin,

että tahdot lupauksesi pitää. Ja kuitenkin, vaikka uskollisuus on

suuri hyve, on oman itsensä uhraaminen vieläkin suurempi, se on

kaikista suurin! Uskollisuus rakkaudessa ja vastarakkaudessa saanti

siitä palkaksi, mitä se on sen suhteen, että antaa oman onnensa, oman

itsensä alttiiksi toisen onnen ja elämän hyväksi! Itsensä ihminen

antaa kummassakin tapauksessa, mutta edellisessä hän vaatii ja saa

täyden palkinnon, jälkimmäisessä hän sitävastoin jää kokonaan sitä

vaille. Lupauksen puhuttu _sana_ tässä tosin tulee rikotuksi, mutta

sen sisäinen henki, aate, pysyy eheänä, rikkomattomana, puhtaana

ja selvänä kuin helmi, ja näin ollen on siis sanankin rikkominen

ainoastaan näennäistä. Sinä olet luvannut hänelle uskollisen

rakkautesi, etkä sitä lupausta suinkaan sillä riko, että hänen

tulevaisuutensa hyväksi uhraat oman tulevaisuutesi. Ken ymmärtävä

rohkenisi tätä soimata uskottomuudeksi? Uskollisuus ainoastaan ottaa

tässä toisen, sisäisemmän, korkeamman muodon ja pysyy varmasti

uskollisuutena kuolemaan asti. Tosin sitä ei tunne maailma, mutta

Jumala sen tuntee aina, tietää, että olet ollut uskollinen, juuri

uskollisuudesta uhrautunut... Tämä nyt on se koetuskivi, jolla sinun

rakkautesi arvoa koetellaan.

Hän pyyhkii kyyneliä silmistään ja ääni vapisi tunteiden voimasta.

-- Minä jätän sinut nyt, lapsiraukka. Kyllä tiedän, että olen tehnyt

sinut kovin levottomaksi, mutta minun täytyi... Ennenkuin menen,

sanon kumminkin sinulle kuka se sulhanen on, joka sinua kosii. Se on

Janakkalan lukkari.

-- Hän... kö?

-- Niin, hän. Rovasti on hänellä puhemiehenä, hän on hänet

kasvattanut ja pyysi minun esittämään asian sinulle. Koeta nyt

tyyntyä ja nukkua. Ja älä turhia itke. Jätetään koko asiamme Jumalan

haltuun. Hyvää yötä, lapsi!

11.

Kun pormestarinna oli sulkenut oven ja mennyt, valtasi Ingridin

hillitön itku. Hän oli kyllä ajatellut, että heidän avioliittoaan

tultaisiin vastustamaan, mutta tämmöiseksi ei hän ollut asiaa koskaan

kuvitellut. Hän oli valmistunut kuulemaan ankariakin vastaansanomisia

ja ollut valmis kasvatusvanhempien tahtoa noudattaen eroamaan

lapsuudenystävästään. Ja samalla oli asema tuntunut sellaiselta kuin

olisi heidän rakkautensa rikkonut näiden tahtoa vastaan ja niin

ollen näiden suuttumuskin ollut oikeutettu ja luonnollinen. Ja nyt

hän saikin kuulla, että tuo sama ihana unelma olikin suvaittu, jopa

mieluisakin. Mutta myöskin, että mamma hänessä oli nähnyt ainoastaan

lelun pojalleen, nuken, joka nyt, kun se oli käynyt tarpeettomaksi,

oli heitettävä pois.

Tätä vastaan nousi koko hänen tunnemaailmansa. Hän oli köyhä,

turvaton ja hoitoon otettu; oikeuttiko se pormestarinnan

käyttäytymään näin häntä kohtaan? Nyt, kun hän on liikaa, sysätään

hänet poljettuna ulos. Hänen särjetyn sydämensä ja menetetyn elämänsä

hinnalla tahtoo rouva ostaa poikansa onnen ja arvon.

Pormestarinna puhui uhrautumisesta. Oli hänkin alttiiksiantavaisuutta

ajatellut, olisi mielellään hoitanut ja vaalinut kasvatusäitiään

hänen vanhuudessaan. Siinä ajatuksessa ei ollut mitään vastenmielistä,

oli vain hiljainen nöyrä alistuvaisuus kasvatusvanhempien tahtoon.

Ja hän olisi ollut kylliksi lujamielinen puolestaan sanomaan hyvästi

kaikille nuoruuden toiveille. Hän oli kuvitellut semmoista eron

hetkeä, oli ajatellut, miten hän puhuisi silloin, kuinka hän puoltaisi

mammaa Kastorille ja erossakin esiintyisi rauhan puhujana. Ja niin

olisi hän Kastorille ollut ainoastaan sisar ja uskollinen ystävä.

Mutta nyt vaatiikin mamma, että hän esiintyy Kastorin edessä

liitonrikkojana, halpana sanansasyöjänä, ruumiillistuneena

valheena... Voi, kuinka tämän silloin täytyisi inhota häntä!

Sellaista ei hän koskaan ole voinut kuvitellakaan. Tämä menee yli

voimien. Hänestä oli sietämätöntä ajatella Kastorin oikeutettua

ylenkatsetta, joka kumminkin olisi niin ansaitsematonta. Kuinka mamma

voikaan olla niin tyly? Ja juuri häntä kohtaan, joka niin mielellään

häntä palvelisi. Uhraisi koko elämänonnensa nurkumatta, mutta ei

naamaria käyttämällä.

* * * * *

Mutta hän sanoisi vastaan eikä järkähtäisi. Tosin se olisi hänen

teokseen ennen kuulumatonta, mutta ennen ei ole ollutkaan niin

elämästä ja kuolemasta kysymys, ja hän tuntee, että hän nyt voisi

sen kyllä tehdä. Ei hän ole mikään pelkuri, vaikka hän haluaa olla

kuuliainen. Nyt ei häntä pelota mikään enää. Hän voi kyllä.

Hän tiesi sen hyvin, että kun Kastor parin kuukauden kuluttua

saapuisi kotiin, saisi asia silloin varsin toisen lopun. Ja

senhän tiesi mammakin. Sitävarten hän juuri oli vedonnutkin hänen

tunteisiinsa, sen ymmärsi Ingrid kyllä. Ja mitä tuohon hänen

kuolleelle ystävälleen tekemäänsä lupaukseen tulee, niin ei Ingrid

sille erikoisen suurta arvoa antanut. Hän ajatteli: -- Jospa

semmoinen lupaus onkin olemassa äidille, ei se voi sitoa poikaa. Eikä

Kastor suinkaan anna kenenkään muun ihmisen määrätä elämästään, vaan

tekee sen itse.

Pieni asia olisi huomenaamuna sanoa: -- Minä odotan siksi kun Kastor

tulee ja annan hänen päättää. Olen hänelle, sillä ehdolla että

vanhemmat siihen suostuvat, antanut avioliittolupaukseni. En riko

sitä, vaan pidän sen pyhänä. En ollenkaan arvostele tekoani, onko se

ylevä vai alhainen... Minä ainoastaan pidän lupaukseni, se on minulle

pyhä.

Tämän sanominen tuntui niin houkuttelevalta, että hän melkein hymyili.

* * * * *

Ingridistä tahtoi sitäpaitsi väkisinkin tuntua, että koko tuo

mamman lupausjuttu oli vain häntä varten tekaistu. Se tuntui

hänestä kovin hapuilevalta. Tytön hän kyllä tiesi olevan olemassa

ja käsitti hän senkin, että mamman aikeet hänen suhteensa olivat

todelliset. Ja kun hän itsekin oli vakuutettu siitä, ettei Kastor

hänen kieltäytyessäänkään koskaan menisi toisen kanssa avioliittoon

niin kauan kuin hän tietäisi hänet vapaaksi, niin ei häntä,

rouvan näkökannalta asiaa katsoen, tuo hänen vaatimuksensa enää

kummastuttanut se ainoastaan katkeroitti hänen mieltään.

Mutta vaikka niin olisikin, että tuo lupaus oli vallan tekaistu, oli

asialla sentään toinenkin puoli ja sehän juuri olikin pääasia.

Hän istui pää pöytään nojaavien käsivarsien varassa, kyyneleet

silmissä, ajatukset kiihkeästi toimien. Ohimot jyskivät, sydän löi

kuuluvasti ja paisui ahdistuksesta. Hän värisi tuskasta, pusersi

väliin päätään, väliin painoi sydäntään. Oi kuinka mielellään hän

olisi halunnut kuolla ollakseen pois tieltä!

Talikynttilä oli jo palanut loppuun ja alkoi savuta.

Hän säpsähti, nousi tuolilta ja toi kiireesti nurkkakaapista toisen

ja sytytti sen, jottei olisi jäänyt pimeään. Kun se oli tehty, istui

hän taaskin miettimään, ajattelemattakaan makuullemenoa.

Hän tiesi todeksi sen mitä rouva sanoi Kastorin kunnianhimosta. Tähän

asti ei hän ollut sitä koskaan tullut ajatelleeksi. Se oli hänestä

niin luonnollista, että Kastor oli semmoinen, ettei hän ollut siihen

mitään huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt johtui se äidin sanojen

johdosta hänen mieleensä.

Samalla kuvastui hänen eteensä kirjuri Mustelinin perhe. Setä

Mustelin itse luisevana, köyristynein selin, pitkine laihoine

kasvoineen ja kaljuine päineen, sekä kurttuinen, kuivaa yskää köhivä

Konkordia-äiti, ynnä kuusi tai seitsemän kalpeaa lasta kuluneissa

vaatteissa, kuten vanhemmatkin. Ja verratessaan Mustelinia pyylevään

ja punakkaan neuvosmies Argelanderiin muisti hän mamman sanoneen,

että viimemainittu sai kiittää vaimoansa virastaan. Ja pappa oli

myöskin kerran sanonut, että -- Staffan Mustelin ja Björn Argelander

voisivat yleiseksi hyödyksi vaihtaa virkojaan, viimemainitun isot

jäykät kirjaimet kun tekivät käsialan huokeammaksi lukea kuin

edellisen hienot hieroglyfit. Sitäpaitsi Mustelinin sävyisä luonne

oli aina takeena maltillisesta keskustelusta, kun sitävastoin oli

vallan vaikea eri mielipiteiden sattuessa tulla toimeen äkkiä

tulistuvan Argelanderin kanssa. Ja molemmilla on muuten yhtä suuret

ansiot. Ja mamma oli samalla kertaa huomauttanut, että -- Konkordian

ei olisi pitänyt ottaa Staffan Mustelinia, kun hän tiesi, että he

kumpikin olivat köyhiä. Se oli ihan hänen syynsä, ettei mies edisty.

-- Noh no, älä siitä vaimoa syytä, oli pappa muistuttanut, -- ei

miehen virka koskaan vaimosta riipu, vaan olosuhteista ja hänen

omista ansioistaan. Ja siihen se jäi, sillä pappaa ei tietysti

vastustettu.

Tästä siirtyivät ajatukset takaisin Kastoriin ja hänen korkealle

lentäviin tulevaisuudenunelmiinsa.

Ingrid muisti surullisesti hymyillen, kuinka Kastor jo kasvavana

nuorukaisena oli pilvilinnoja rakennellut ja kuinka näihin

kuvitteluihin hänkin, Ingrid, oli ottanut osaa. Kastor oli itse

aina ensiksi laskenut perustuksen, jolle sitten toiset, väliin

Ingridkin, olivat yhdessä rakentaneet kaikkien muidenkin perheen

jäsenten huviksi. Aina oli Kastor aste asteelta ylennyt korkeaan

virkaan ja voinut siinä vaikuttaa paljon hyvää, tullut rikkaaksi ja

jakanut auliisti ympärilleen. Ja tämä oli antanut aihetta moneen

leikkipuheeseen, mutta siitä ei Kastor välittänyt, vaan nauroi

yhdessä toisten kanssa. Myöhemmältä ajalta olivat muistot vielä

paljon tehokkaampia, sillä niissä oli aina takana todellisuus.

* * * * *

-- Olenko todellakin hänen onnensa tiellä? kysyi Ingrid itseltään.

-- Mitä pitää hän todellisena onnena?

Olipa hän kyllä sen kuullutkin.

Vastaukseen kuului ehdottomasti ja tärkeänä osana juuri hän itse, sen

hän varmasti tiesi. Mutta ei hän voinut kieltää itseltään, että yhtä

tärkeä olisi hyvä virka, joka antaisi varman pohjan yhteiskunnassa

ja erittäinkin olisi mahdollisimman suureksi yleiseksi hyödyksi

isänmaalle. Hän oli usein sisäisellä viehätyksellä seurannut sitä

ihanteellisen ylevää ja avaraa kuvailua, joka harvoilla rohkeilla

piirteillä loihti esiin tulevaisuuden niin suuremmoiseksi ja

valoisaksi.

Se oli ollut hänelle mieluisaa kuvittelua, missä hän ei koskaan

edellyttänyt mitään todellisuuden ennettä. Mutta nyt, yön hitaina

hetkinä ja tunteiden kuohunnassa muisti hän varsinkin nämä. Ja nyt ne

saivat ihan toisen, paljon syvemmän muodon kuin niiden kuvittelija

konsanaan oli aikonut tai aavistanutkaan.

-- Ja jos nyt kaikkeen tuohon juuri _minä_ olen esteenä, sanoi hän

tuskallisesti. -- Mamma puhuu sittenkin oikein. Hänestä voi tulla

korkea virkamies, kun minä en ole hänen tiellään... hänen korkealle

lentämistään estämässä... Ei, niin ei saa käydä. Mitä minä olen?

Ainoastaan toisarvoinen olento hänen rinnallaan. Miten voi nainen

olla jalo, missä osoittaa suuruutta, jollei uhrautumisessa?

-- Minä käsitän nyt, etten ole aiottu häntä varten. Ja kun sen

käsitän, niin voin minä uhrautuakin sillä minä rakastan häntä.

Tunnen, että rakastan häntä nyt vielä enemmän kuin koskaan ennen,

niin lämpimästi ja voimakkaasti, että voin suojella häntä itseäni

vastaan. En luullut tämän tunteen enää voivan kasvaa, mutta nyt

tiedän vasta mitä on, kun oikein ylitsevuotavasti rakastaa... Minä

voisi kyllä nyt kuolla hänen tähtensä, mutta minä voin... elääkin.

Niin, minä, minä tahdon luoda hänen onnensa oman onneni menettämällä,

vaipumalla unholaan.

-- Ja kun näin käy, uskoo hän, että minä olen hänet pettänyt...

tuomitsee minut kurjana liitonrikkojana... sillä minä uskon mamman

kyllä vakuuttavan hänelle, että olen rakastunut... lukkariin!

Kuinkas muuten? Mitäpä hän muuta syyksi sanoisikaan?... Maailma on

valhetta täynnä... minä itsekin olen valhe, kaikki on valhetta.

En voi toivoa hänen koskaan pääsevän totuuden perille. Et koskaan,

rakkaani, saa tietää, mitä tämä on Ingrid-raukalle maksanut. Luulet

ehkä. Mutta en tahdo ajatella sitä.

-- Sureeko hän sitä? Surisi kyllä paljonkin, jos tietäisi... Mutta

juuri tietämättömyys tulee häneltä surun hälventämään ja vaihtamaan

sen suuttumukseen... Hän on hilpeä, voimakas ja lujatahtoinen, minä

tunnen hänet, hän tahtoo unohtaa -- ei viitsi minua ajatella -- ja

hän voi, kun hän oikein tahtoo.

-- Oi kuinka tämä tuntuu hirveän raskaalta... kirvelevältä... Jos

minä kuitenkin peruuttaisin tämän aikeeni ja vielä odottaisin...

häntä. Mitä sitten tapahtuisi? Ymmärrän senkin. En voisi häntä

taivuttaa, eroa ei silloin suinkaan tulisi, vaan pikemmin lujempi,

lopullisempi yhdistys. Ja entä sitten? Vanhempien ja pojan väli

kylmenisi -- se alkaisi mammasta -- heidän välilleen syntyisi juopa,

joka vastoinkäymisten meitä ahdistaessa joka päivä suurenisi. Ei,

minä en voi ottaa semmoista vastuuta kantaakseni. Minunhan olisi koko

syy. Niinkö palkitsisin vanhempieni huolenpidon turvattomasta? Olisin

naulana heidän kirstussaan. Ei, minulla ei ole valitsemisen varaa,

minun täytyy, täytyy.

-- Oi kuinka mielelläni vielä kerran soisin sinut näkeväni, tahtoisin

katsoa sinun uskollisiin silmiisi, viimeisen kerran... Mutta ei, minä

en voisi sitten... En voisi...

-- Minkätähden minäkin olen maailmassa.

Hän itki koko yön, ja hän luuli itkevänsä kaiken ikänsä.

Hän koetti lukeakin, mutta se ei käynyt nyt, ei mikään kirja nyt

soveltunut. Vihdoin hän nousi ylös, meni nurkkaan ja lankesi

polvilleen, pannen kätensä ristiin ruukun ylitse ja laskien päänsä

niiden varaan, samoin kuin äitikin tuona viime hetkenään oli tehnyt.

Hän halusi avata Jumalalle sydämensä, anoa häneltä neuvoa ja voimaa,

sillä hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi ja heikoksi. Mutta hän ei

löytänyt sanoja, se ei hänen mielestään ollut rukousta, oli vain

sisäistä hätähuutoa. Hän anoi halua, lujaa tahtoa alistumiseen,

voimaa ristinkantamiseen.

Ja hän nousi siitä vahvistuneena. Hän oli nyt päätöksensä tehnyt.

Hän uskoi nyt, että jos Kastor tällä hetkellä tulisi, ottaisi hän

sittenkin lukkarin miehekseen eikä sanoisi syytä. Hyvä kuitenkin oli

sen hän ymmärsi -- että se voi tapahtua ennen hänen tuloaan.

Lukkarin suhteen ei hänessä ollenkaan syntynyt mitään ihastusta.

Mies, joka kosii puhemiesten, asiaankuulumattomien henkilöiden

kautta, ajatteli hän, -- katsoo avioliittoaan ainoastaan

taloudelliselta kannalta ja etsii emäntää talouttaan hoitamaan,

hänelle ovat tunteet kaupanpäällisiä. Tämä oli hänen mielestään hyvä.

Hän ajatteli: -- Kun olen ahkera, pidän hyvän talouden, enkä ole

riitainen, voi hän kyllä tyytyä minuun.

* * * * *

Oli ehtinyt tulla jo aamu.

Ingrid pesi kasvonsa, kampasi hiuksensa ja järjesti vähän pukuaan.

-- Menen ulos katsomaan, joko isäntä, joka minut tänne toi, pian