Hän arvasi, että mamma tulee kohta noustuaan kuulemaan, minkä

vastauksen Ingrid antaa. Ja Ingrid ajatteli: -- Minun täytyy

sanoa se heti, muuten voisin katua. Ja kun se on tehty, on sitä

mahdoton enää peruuttaa. Mammalle olen luvannut olla vaiti hänen

nuoruudentarustaan, ja mitä muuta sanoisin sitten syyksi?... Minä

tunnen Kastorin, hän vaatisi täyden totuuden, eikä hän muuten mies

olisikaan.

Hän huokasi taaskin syvään, mutta pakotti kyyneleet painumaan alas.

-- Mitä pikemmin pääsen täältä, sanoi hän itsekseen, -- sen parempi.

En koskaan enää avaa näitä ovia. En koskaan! Minä kuolen pois tästä

nuoruudenkodistani. Ei tämä ollut aiottu minulle. Alhainen maja, joka

minulle avautuu, sopii minulle parhaiten.

-- Ja sitten, kun se kerran on tapahtunut, en koskaan kadu tätä

tekoani. Minä tiedän silloin, että olen velvollisuuteni tehnyt ja

että se oli minun osani elämässä, jonka valitsin itselleni, ja minä

tyydyn nöyrästi siihen.

-- Tänä yönä olen sanonut hyvästi elämän ilolle, sen ruusuntuoksu on

haihtunut. Halla on käynyt... Eilen olen vielä nuori, nyt olen vanha

jo. Vanha ja elämään väsynyt.

12.

Ingrid oli arvannut oikein. Pormestarinna ei antanutkaan kauan

odottaa itseään.

-- Johan sinä olet kokonaan pukeutunut, ja huone järjestettynä, sanoi

hän aamutervehdyksen vaihdettuaan. -- Oletko nukkunut hyvin?

-- En minä ole...

-- Minäkin valvoin kauan, hammastani alkoi taas kolottaa. Ajattelin

jo että täytyykö lähettää hakemaan maalta hammasvoidetta, kun

päivä tulee. Eivät tohtorit tiedä sille mitään muuta kuin kiskovat

hampaita pois. Taikka jos rohkenisi iskettää suonta kielen alle, minä

ajattelin, se kun kuuluu olevan tehokas parannuskeino, mutta kun minä

olen niin arka ja pelkuri. Oli jo kello kahden yövartija huutanut,

ennenkuin sain unenpäästä kiinni. Mutta nyt ei tunnu, Jumalan kiitos,

kipua taas ollenkaan. Oletko nähnyt mitään unta tänä yönä? Tiedät,

että minä osaan selittää.

-- En minä ole maannutkaan.

-- Et maannutkaan ole! Mutta se ei ole oikein, ihminen tarvitsee

lepoa ja virkistävää unta. Minä näenkin sen... olet istunut

valveilla ja itkenyt. No no, aikansa kutakin.

Ingrid kuunteli ja odotti. Hän odotti jännittyneenä tuota

kohtalokasta kysymystä. Hän oli valmis antamaan siihen ratkaisevan

vastauksen, mutta itse hän ei voinut sitä herättää, oli aivan

kuin olisi koko hänen elämänsä sisällys hienona hiuksena ollut

partaveitsen terällä, niin että heikko hengähdyksen painokin olisi

voinut sen katkaista.

Hän seisoi keskellä huonetta, käsivarret rinnan yli ristissä, katsoen

tarkasti rouvaan. Koko hänen olentonsa ilmaisi lujaa päättäväisyyttä.

Pormestarinna käsitti, että Ingrid oli tehnyt lujan päätöksen, mutta

minnepäin?

-- Teinkö minä sinut sanoillani eilen illalla niin levottomaksi,

alkoi hän varovasti, -- että et ole yrittänytkään nukkua?

-- Yhden yön unen menettäminen on pieni asia nuorelle ihmiselle,

vastasi Ingrid väistäen.

-- Minä ymmärrän, että olet miettinyt... Niinkö?

-- Niin.

-- Olet ajatellut, että... sentään uhraudut...

Rouva melkein pakotti sanat suustaan ja katsoi, nojautuen

vähän eteenpäin tuolillaan, arasti Ingridiin. Oli kuin olisi

hän sydämessään tuntenut jonkinlaista soimaavaa rauhattomuutta

katsellessan tuota kärsivää tyttöä, jota hän vaati tuomitsemaan

itseltään pois elämän ilon. Sentähden hänen äänensä miltei vapisi kun

hän sanoi:

--... että sentään uhraudut, otat lukkarin?

-- Niin. Niin olen Jumalan edessä päättänyt.

Ingrid vastasi varmalla, vaikka soinnuttomalla äänellä.

-- Oi, Ingrid, mikä jalo nainen sinä olet! huudahti rouva karaten

tuoliltaan.

Hän sulki hänet kiinteästi syliinsä itkien ja huutaen:

-- Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, että teit tämän urhauksen

poikani hyväksi! Sinä olisit ansainnut, olisit tosiaankin ansainnut

tulla hänen puolisokseen, se on varma totuus. Sen minä nyt parhaiten

tiedän ja olen sen ennenkin tietänyt. Mutta maailma ei jaa suosiotaan

ihmisarvon, vaan etujen mukaan... Oi, kuinka sinä nyt teet minut

onnelliseksi, kuinka minun äidinsydämeni kiittää ja siunaa sinua!

Ingrid säpsähti ensin vähän, kun kasvatusäiti näin hyväillen häntä

lähestyi, ja teki liikkeen kuin vetäytyäkseen pois. Samassa muisti

hän kuitenkin, että juuri tämä henkilö, silloin kun hän koditonna

ja pakolaisena oli hänen huoneeseensa tullut, oli samoinkuin nytkin

sulkenut hänet syliinsä. Tämä muisto toi kyyneleen hänenkin silmäänsä

ja hän kumartui hiljaa, otti hitaasti poisvetäytyen käden, joka oli

laskettu hänen vyötäisilleen ja painoi sille huulensa.

Sitten hän meni akkunan luo, huokasi syvään ja jäi katsomaan

talviselle taivaalle.

Hän tunsi melkein huojennusta nyt, kun se sana oli sanottu, joka teki

asian peruuttamattomaksi.

-- Pane maata nyt ja nuku, jotta säästät voimiasi. Minä sanon, että

olet valvonut, ollut vähän pahoinvoipana ja tarvitset lepoa, niin ei

sinua kukaan häiritse. Minä tuon jonkun tunnin kuluttua itse sinulle

suuruksen, jos silloin olet hereillä. Minä hoidan sinua nyt, kun sinä

olet niin usein minua hoitanut.

-- Kiitos!

Pormestarinna ei tahtonut häntä enää häiritä, vaan meni hiljaa ulos

ovesta.

* * * * *

-- Isäntä! Oletteko Janakkalasta?

-- Olen.

-- Pysäyttäkää vähän.

-- Ptruu, ptruu! Hevonen on suuttunut torilla seisomiseen, kas niin.

Ukko käänsi kysyvän katseen komeaan rouvaan, joka häntä puhutteli.

-- Menettekö tällä viikolla pappilaan päin? Minä olen pormestarin

rouva ja olisi tärkeä kirje lähetettäväksi rovastille sinne.

-- Minä ajan juuri pappilan sivuitse, kyllä minä sen vien. Sanokaa

pormestarille, että Juholainen sen otti.

Rouva ojensi hänelle kolmikulmaisen, punaisella lakalla suljetun

kirjeen.

-- Taitaa olla kuulutus kirkkoon, sanoi ukko, tukkiessaan kirjettä

liivin povitaskuun.

-- Ei suinkaan, kyllä se on joku muu tärkeä asia. Ja kirjeen viette

kai varmasti rovastille?

-- Vien häntä, oikein omaan kouraan ja tänä päivänä. Ja suun avaukset

siitä tulee Juholalle, mä sen tielän, ja ukko naurahti tyytyväisenä.

-- Ja sanokaa terveisiä myöskin.

-- Kiitoksia! Kyllä minä niitä vien koko tän tyhjän korjani täylen,

eihän ne kuljettajalle paljon matkalla paina, mutta varsin helkkarin

hauskoja ne saajalle ovat. Hyvästi!

Hän nykäisi toisella kädellään ohjaksista, toisella koirannahkaista

lakkiaan tukevammin päähän, hyvästi sanoessaan kun oli sitä edestä

kohauttanut.

-- Hyvästi ja hyvää onnea matkaan! huusi rouva hänen jälkeensä.

* * * * *

Samana päivänä vielä, ennen päivällistä, piti pormestarinna silmällä

milloin hänen miehensä sattui olemaan yksin virkahuoneessaan, ja

pistäytyi sinne hänen puheilleen.

-- Tiedätkö, hän sanoi heti sisään tullessaan ja istuessaan miehensä

kirjoituspöydän vieressä olevalle tuolille. -- Tiedätkö, että Ingrid

menee nyt naimisiin?

Hän tiesi, ettei hänen miehensä suvainnut häiritsemistä

virkatoimissaan ja sentähden sanoi hän asian heti ilman mitään

esipuheita, saadakseen sen pohtimisen alkuun.

Pormestari nosti kummastuneena katseensa, kasvoillaan odottava ilme.

-- Vai niin, sanoi hän, -- no, ken sulhanen on?

-- Se on Janakkalan lukkari, Bergelin.

-- Lukkari! huudahti pormestari, kohottaen peruukkiaan. -- Onko tyttö

tullut hupsuksi? Se ei sovi ollenkaan, ja minä naittajana panen

jyrkästi vastaan. Meidän Ingrid, tuo hiljainen ja vaitelias tyttö

sopisi parhaiten papille vaimoksi! Miksi hän lukkarin ottaisi? Jos

hänen ehdottomasti pitää naimisiin päästä, niin odottakoon siksi kun

tulee...

-- Siksi kunnes häntä eivät lukkaritkaan etsi, sanoi rouva terävästi.

-- Hän on jo viidenkolmatta vuoden ikäinen, eikä hänelle ole

vielä pappikosijaa ilmaantunut. Papit saavat kyllä tänä aikana

varakkaita aatelisneitejäkin, ei heidän tarvitse köyhiä kappalaisen

tyttäriä naida. Ja kauneus, hänen ainoa kapitaalinsa, sanoo jo pian

jäähyväiset.

-- Niin, Ingrid on kaunis ja hyvä tyttö. En minä tahdo, että hän

ottaa lukkarin, sano se hänelle. Taikka minä sanon itse.

-- Kyllä, rakas ukkoni, sanon sen, ei sinun tarvitse...

-- Ei, minä sanon _itse_. Tyttö tekee itsensä onnettomaksi. Se kaunis

kuoriko hänet nyt on hurmannut?

-- Sano vain itse. Se onkin oikein, tuleehan sinun se tehdäkin...

Mutta oletko koskaan laskenut, mitä Ingridin morsiustavarat

voivat tulla meille maksamaan, sillä tietysti meidän ei sovi

kasvatustytärtämme tyhjinkäsin päästää? Ja kun Klaarakin on

kihloissa...

-- Hm. Pormestari siirsi miettivästi peruukin takaisin oikealle

paikalleen. -- En tosiaankaan ole sitä ajatellut. Siinä on taaskin

uusia menoja, mistä ne rahat kaikkiin tulevat? Kun kaksi omaa

tytärtä jo on naitu ja kolmas kihloissa, olisi Ingrid voinut

odottaa, etteivät kaikki kulut yhdellä kertaa tulisi. Mutta hän

on ymmärtäväinen tyttö ja malttaa kyllä mielensä, varsinkin kun

hän kuulee, että minä en tahdo sitä. En tosiaankaan suvaitse hänen

lukkari juttuaan. Lykätään kumminkin asia tuonnemmas.

-- Niin, lykätään tuonnemmas, siksi kun Helena, joka jo pian

on viisitoistavuotias, on kihloissa. Ja käsitäthän, että olisi

väärin Ingridiä kohtaan, jos omain tytärtemme naittamisen vuoksi

estäisimme häntä avioliittoon menemästä nyt, kun hänellä siihen on

tilaisuus. Sillä eihän ole varmaa, että hänellä toiste on tarjolla

semmoistakaan. Eikä häneltä leipää tule puuttumaan ja se se kumminkin

on pääasia. Ja onhan se kaunis mieskin, itsekin sanoit. Ihmekös tuo

nyt, nuoret ihmiset?

-- Kaunis, kaunis! Aina te naiset katsotte ainoastaan muotoa. Ja kun

Ingridkin... Kuinka korkealle arvioit hänen morsiuskamssunsa?

-- Ehkäpä kolme -- neljäsataa taaleria, jos hän...

-- Neljäsataa! Ja Klaara myöskin kihloissa. Minun täytyy varmaan

tehdä velkaa.

-- Ei maar vielä. Kuule nyt. Jos Ingrid, niinkuin sinä esittelet,

joutuisi papinrouvaksi, olisi parisataa taaleria vähin määrä minkä

me, meidän asemassamme elävinä henkilöinä, voisimme antaa hänen

morsiusvalmistuksiinsa, häihinsä ynnä muuhun semmoiseen. Mutta asia

on nyt hänen oman valintansa mukaan sillä kannalla, ettei se maksa

meille äyriäkään.

-- Ei äyriäkään! huudahti pormestari ankarasti. -- Tahtoisitko sinä

työntää tyttöraukan tyhjänä köyhään pesään?

-- Eihän tyhjänä, ei suinkaan. Ingrid ansaitsee hyvän morsiushankkeen

ja hänen pitää se suhteellisesti saamankin.

-- Ota tuosta pakinasta nyt selko. Ei äyriäkään, ja kuitenkin saa

hyvän hankkeen. Se on enemmän kuin minä, niin lakimies kuin olenkin,

osaan yhteensovittaa.

-- Sallihan, että selitän sinulle, sanoi rouva hymyillen. -- Katsos,

onhan meillä paljon enemmän antaa muuta tavaraa kuin rahaa.

-- Hm, mitä?

-- Minulla on äitivainajani sänkyvaatteita, jotka ovat vielä hyviä

kyllä, niistä annan hänelle parit vuodevaatteet. Sitten on meillä

vanhempia huonekaluja, sänky, kaappi, joku pöytä ja tuolikin,

joita emme ollenkaan kaipaa ja jotka eivät meillä koskaan ole

käytännössäkään, vaan ovat, kuten tiedät, korjatut pois uudempien

tieltä. Itsellemme ne eivät vastakaan ole tarpeen, mutta lukkarin

taloudessa maalla ne vielä kyllä menevät! Sitten voin koota hänelle

vähän yhtä ja toista talouden alkuunpanemiseksi. Pappilasta siellä

tietysti myöskin avustetaan. He tulevat siten hyvin autetuiksi ja

meidän ei ole tarvinnut antaa yli varaimme.

-- Jahah, niin, se on hyvä. Ottakoon sitten sen lukkarinsa, koska

hän sitä niin tahtoo. Mutta paremman maun minä olisin luullut meidän

Ingridillä olevan. Ja enpä olisi uskonut häntä niin syttyväksi.

Pormestarinna hymyili väkinäisesti.

-- Vai pelkääkö hän jäävänsä jo...?

-- Älä nyt kuitenkaan semmoisia hänelle sano. Ei voi tietää kuinka

syvästi se häntä loukkaisi. Emme saa...

-- Minäkö sekaantuisin siihen? Mutta anna nyt sinä heille tarpeeksi

sentään, että pääsevät alkuun, vaikka ei tuo naiminen olekaan oikein

mieleisemme.

Ukko oli tottunut käsittämään asiat siten, että hänen vaimollaan aina

oli samat mielipiteet kuin hänellä itselläänkin.

-- Ole huoleti ja luota minuun, ukkokultaseni. Sinä tiedät kyllä,

että minä pidän Ingridistä kuin olisi hän oma lapseni, ja tulen häntä

eniten kaipaamaan.

Hän nousi ja kävi ovea kohti.

-- Täytyy mennä katsomaan, joko päivällinen tulee pian valmiiksi.

Ulos astuessaan hän kuuli vielä miehensä halveksivalla äänellä

sanovan:

-- Vai lukkari!

13.

Kas, Ingrid, hyvää päivää! Minulla on hauskoja uutisia sinulle, sanoi

rovasti iloisesti astuessaan sisään ruokasaliin.

Ingrid kiiruhti häntä tervehtimään.

Ruustinna oli lähettänyt kutsumaan häntä pappilaan, toverikseen

rovastin poissa ollessa sekä yhdessä odottamaan hänen tuloaan, jotta

Ingrid heti tuoreeltaan saisi kuulla uutisia kaupungista.

Tämä tapahtui ensi talvena Ingridin muutettua uuteen kotiinsa.

Ruustinna istui jo pöydän ääressä, jolla teekannu höyrysi isojen

kirjavien ja korvattomien kuppien, ruuhen muotoisen kermakipon ja

sokerirasian sekä hänen omien leipomiensa hyvien tuoreitten vehnästen

keskellä.

Rovasti vei Ingridiä kädestä pöydän luo, ja suikkasi tervehdyssuukon

ruustinnalle, joka huudahti:

-- Kuinka sinä niin hiljaa tulit, ettemme ollenkaan kuulleet, vaikka

monta kertaa olemme olleet eteisen ovella kuuntelemassa, milloin

kulkunen alkaisi kuulua?

Rovasti nauroi herttaisesti, kun nyt kerran oli päässyt huomaamatta

kotiin pujahtamaan. Oli ruvennut runsaasti lunta tupruttamaan, Jussin

oli täytynyt ajaa käymäjalkaa, joten reenantura ei narissut eikä

reki kolahdellut, vaan kulki pehmeästi kuin lusikka viilipytyssä. Ja

rovasti, joka arvasi kotona kuunneltavan, oli käskenyt Jussin tukkia

heiniä kulkuseen, jotta saataisiin kotiväki yllätetyksi.

Mainittakoon tässä ohimennen, että Ingrid heti Janakkalaan tultuaan

oli toimittanut niin, ettei hänen miehensä enää ollut rovastilla

kuskina tämän Hämeenlinnan-matkoilla. Hän oli suoraan pyytänyt

rovastia ottamaan renki Jussin Kaapron sijaan kaupunkimatkoille.

-- Me elämme niin paljon alhaisemmissa olosuhteissa, oli hän

sanonut, -- että minä katson parhaaksi heti alussa katkaista kaiken

seurustelun siellä, sillä mieheni on sen seurapiirin ulkopuolella

ja minä tahdon kuulua siihen siihen mihin hänkin. Ja hän on itsekin

tähän tyytyväinen. Rovasti olikin jo aikonut muuttaa ajomiestä,

nyt kun Kaapro oli naimisissa, vaikkei hän juuri kaupunkimatkojen

suhteen olutkaan tahtonut muutosta ehdottaa. Olihan pormestarinna

Kaapron esiintyessä sulhasena rovastin seurassa esittänyt hänet

perheelleen ja hän oli kasvattajansa mielihyväksi esiintynyt sievästi

ja vaatimattoman vapaasti. Ainoastaan kieli erotti hänet toisista,

hän puhui suomea ja herrasväen kielenä oli latinalla ja ranskalla

koristettu ruotsi.

* * * * *

Kun rovasti oli kaikki terveiset heille esittänyt ja ruustinnan

kaupunkilaisystäviä koskeviin kysymyksiin vastannut sekä kehottanut

Ingridiä ottamaan enemmän vehnästä, alkoi hän kertoa:

-- Pormestarinna-serkku kertoi minulle erään henkilön, sen Vapun,

olleen siellä markkinapäivänä sinua etsimässä.

-- Oo, vai Vappu! huudahti Ingrid.

-- Niin. Ja armollinen serkku oli oikein pahoillaan siitä, ettei

silloin ollut kotona. He olivat kaikki olleet ulkona ostoksilla,

eikä ollut kotosalla muita kuin palvelustytöt ja nehän ovat syksyllä

taloon muuttaneita.

-- Sepä oli ikävää.

-- Minä halusin kumminkin puhutella tyttöjä, kuullakseni heiltä itse,

mitä he Vapusta tiesivät kertoa. Ja herttainen emäntä sallikin minun

seurassaan astua keittiön puolelle.

-- Se oli hyvin lihava, lyhytläntä ihminen, kertoi heistä eräs.

-- Me luulimme sitä ensin ison talon emännäksi, auttoi toinen. Ja

miltei yhteen ääneen he kertoivat: -- Oli kovin pahoillaan, kun ei

saanut nähdä Inkeriä. Ei ollut hänestä eron jälkeen kuullut mitään,

ennenkuin nyt vasta sattumalta oli saanut kuulla, että Hämeenlinnan

pormestarilla on Inkeri-niminen kasvattitytär, tullut 'vihan aikana'

vähäisenä tyttönä taloon, ja oli arvannut, että sehän on sama Inkeri.

Ja hänellä oli ollut oikein ikävä silloin kun Inkeri hänet jätti. Oli

juossut perässä pitkän matkan, niin kauan kuin jaksoi, oli itkenyt ja

huutanut Inkeriä, mutta kun ei enää saavuttanut, niin täytyi yksin

suruissaan palata taloon, missä olivat yötä olleet. Sanoi asuvansa

kuusi peninkulmaa Hämeenlinnasta. Mutta tytöt eivät muistaneet sen

seurakunnan nimeä, muuta kuin että se oli peräti toisaalla päin

kuin Janakkala. Ja vaikka minä luettelin heille laajalti kaikki

seurakunnat Hämeenlinnan ympärillä, niin sanoivat tytöt aina heti

nimen kuultuaan: -- ei se se ollut. Monella pitäjällä ja kappelilla

on kuitenkin kaksi ja jollakulla kolmekin nimeä, yksi tai kaksi

virallista ja kolmas vielä kansan käyttämä, jota viimemainittua "ei

tiedä kaikki papitkaan", sanoi rovasti hymyillen. -- Ja jos nyt

Vapunkin seurakunnalla oli tuommoinen liikanimi, jota hän puhuessaan

käytti, niin ehkäpä osasinkin oikeaan, vaikka tytöt eivät sitä

tietäneet... Hänellä kuuluu olevan hyvä mies, Juha nimeltä, ja hyvä

torppa -- mutta eivät tytöt torpankaan nimeä muistaneet. Ja kuusi

on lasta. Hevonen ja neljä lehmää sekä lampaita ja muuta karjaa. Ja

hän oli kovin pahoitellut sitä, ettei hän enää saanut tavata sinua.

-- Hän itki, sanoivat tytöt, -- niin että hän oikein värisi tuolilla

istuessaan, kun hän kertoi meille niitä surullisia muistojaan, ja sai

meidätkin itkemään. Ja hän oli kysynyt heiltä: -- Vieläkö hänellä

on se ruukku? Siihen he olivat tienneet vastata, että he olivat

kuulleet sinulla olleen hyvin suuren saviruukun ja että oli sanottu

sinun tuoneen sen kotoasi ja vieneen sen muassasi Janakkalaan...

-- No olenpa minä oikein iloinen saatuani sen kuulla, oli eukko

huudahtanut, -- kun olen oikein surrut sitäkin, että jos hänen siitä

ruukustaan olisi täytynyt erota. Ja sitten hän oli heille kertonut

sinun ruukustasikin, sillä tytöt, jotka eivät sinun ajallasi olleet

vielä talossa olleetkaan, eivät tietäneet siitä mitään.

-- Ja rouva pormestarinna huomautti myöskin, että hän olisi niin

mielellään suonut, että eukko olisi viipynyt siksi kunnes hän olisi

saapunut kotiin. Mutta tytöt sanoivat emännällä olleen pitkän

matkan vuoksi kiireen, hänellä kun oli kuormakin, eikä hän ehtinyt

odottamaan, vaikka he olivat pyytäneet. Oli vain sanonut: -- Kyllä

minä sen armon, hänen kasvatusäitinsä, olisin halunnut nähdä, jotta

olisin enemmän Inkeristä kuullut, mutta en minä sentään enään häntä

varro, ei taitaisi juuri mitään tietääkään enempää kuin mitä jo olen

kuullut, että hän on naimisissa ja voi hyvin, ja että eivät isä eikä

veli ole tulleet, -- en nyt muuta kuin lähden, että pääsen kotiin. Ja

sitten hän oli vielä pyytänyt, että Inkerille vietäisiin Janakkalaan

hänen terveisensä. Ja nyt olen ne terveiset tuonut, lopetti rovasti,

-- semmoisina kuin ne olen saanut tuodakseni.

-- Kiitän sydämellisesti, sanoi Ingrid kyynelsilmin. Häntä liikutti

se, että Vappu niin kiinteästi muisti häntä, joka oli silloin vielä

lapsi, kun hän Vapun kanssa ruukkuaan kuljetti.

-- En ketään heistä saa koskaan enää nähdä, sanoi hän surullisesti,

en Vappuakaan. Ja minusta tuntuu siltä, ettei koskaan tässä elämässä

enää jälleennäkemistä tapahdu. On juuri kuin kaikki olisi minulta

haudattu... toivonkin, lisäsi hän hiljaa itsekseen.

* * * * *

Vähän ajan kuluttua saapui lukkarikin pappilaan, hänkin oli turhaan

odotellut kulkusten kuulumista. Rovasti laski hänelle hupaisia

kaskujaan uusia ja vanhoja, ja ruustinna tarjosi teetä.

Vanhan kauniin tavan mukaan rovasti ennen kuin erottiin luki

iltarukouksen ja yhteisesti laulettiin sitten ehtoovirsi.

14.

Ulkona ulvoo myrsky ja tekee myöhäisen ja pimeän syysillan kolkoksi.

On kuin hornanhenget siellä nyt soittoharjoituksiaan pitäisivät.

Pöydällä oleva talikynttilä valaisee huonetta vaisusti kuin

valoa säästäen. Hatarasta akkunasta puhaltava tuuli panee liekin

lepattamaan kuin haluaisi jättää kynttilän ja lähteä lentoon. Mutta

valkea ja luja pellavainen akkunaverho pitää urhoollisesti puoliaan

tuulta vastaan, joka uteliaana sitä yhtämittaa kohottelee, yrittäen

samalla sen syrjän alitse täysin keuhkoin puhaltaa kynttilää, jottei

tuli, joka aina on tuulelle kuuliainen, tiedä itse mitä oikein tehdä,

pysyäkö kotona vai lähteäkö lentoon. Mutta samalla putoaa taas,

tuulen vetäessä henkeään, pelastava verho paikalleen eikä kynttilä

sammukaan, se kasvattaa vai höylänlastua kiemurtelevan liekin alle.

-- Kuolemansanomia taaskin. Kenenkä vuoro nyt tulee? Liekki ei

sentään, Jumalan kiitos, ole vuoteeseen päin. Näin jupisee itsekseen

vanhanpuoleinen eukko, joka liikuskelee hiljaa huoneessa ja katsahtaa

kynttilään.

-- Gabriel!

Ääni, jota tuskin kuulee lausuessa, tulee isosta uudinsängystä

huoneen peränurkasta.

-- Ei lukkari ole nyt kotona, vastasi muori lähemmäksi astuen. --

Joko te nyt heräsitte? Mitä te tahtoisitte? Tässä minä olen Taavetin

Anna Kaisa, tässä päänaluksen puolessa, ettekä näe minua.

Ei mitään vastausta.

-- Hän puhui unissaan, arvelee muori itsekseen. Kuuluu taas

joitakuita äänettömiä hetkiä.

-- Oi Gabriel, tule vähän lähemmäksi, että näen sinut selvemmin.

-- Ei hän ole, kuin ma sanoinkin, kotona nyt, mutta kyllä hän pian

tulee. Hän meni vain asialle pappilaan, rovastille kai ilmoittamaan,

että hänellä on tytär. Ei luvannut kauan viipyä... Mitä te puhutte

siellä niin hiljaa? En minä ymmärrä mitä se on... Isästäkö? No niin

kai, on kai se isä, jolla jo tytärkin on, he he he!

-- Oi, älä jätä minua tänne! Ota minut mukaasi... Nyyhkytys estää

loppua kuulumasta.

-- Siunatkoon! Houriiko se? Vai mitä se nyt puhuu? Ja kun itkeekin

oikein, kun mies vähän viipyy. Eihän se nyt linnuksi ole. Kukapa

teitä nyt ihmiskulta jättäisi. Ei maarkaan. Tokko hän tietää, että

hänelle puhunkaan... Mitähän se näkee, kun noin tuijottaa tuonne

tyhjään ja kurottaa kädelläänkin sinne! Oikeinpa minua vähän

kammottaa olla yksin kirkottoman vaimon ja ristimättömän lapsen

kanssa tämmöisen iltana, jolloin on liikkeellä se "jolla tuulessa

valta on". Saapuisi mies vain pian.

* * * * *

On kulunut noin puolitoista vuotta siitä kun Ingrid meni

avioliittoon. Tänään on hän saanut äidinilon, mutta on vielä vallan

heikko.

Illalla, kun Gabriel oli mennyt pappilaan, kadotti hän hetkeksi

tajuntansa ja siitä virotessaan hän ei aluksi käsittänyt omaa

ympäristöään, ei muistanut miestään eikä äskensyntynyttä

pienokaistaan. Oli aivan kuin hän olisi ollut ulkopuolella itseään.

Ja kuitenkin oli hänellä tarkka huomiokyky sisäänpäin. Hän saattoi

ajatella, haluta, tuntea ja muistaa kaukaista entisyyttä. Ja

jälkeenpäin hän voi tarkasti uudestaan johtaa mieleensä kaikki mitä

hänelle tässä tilassa ilmeni.

Hän muisti elävästi nähneensä, kuinka kookas, nuorenläntä mies, pitkä

ja kulunut venäläisen työmiehen kauhtana yllään seisoi keskellä

lattiaa ja, kasvoillaan sanomattoman kaipauksen ilme, katseli,

juurikuin huomiota odottaen, häntä silmiin. Ingrid tunsi hänet heti

veljekseen, hänelle ei tullut mieleenkään kukaan muu kuin veli, hän

tiesi hänet siksi.

Mutta voi kuinka muuttunut hän oli! Jälleennäkemisen ilo muuttui

suruksi, kun hän tajusi ne kärsimykset, jotka kuvastuivat veljen

kasvoissa, sillä entisestä terveestä ja reippaasta nuorukaisesta oli

tullut laiha, kumara ja kuolonkalpea, aivan kuin kuolemaisillaan

oleva mies, näköjään kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen tai

vieläkin vanhempi. Ingrid tiesi hänen nyt olevan pari vuotta yli

kolmenkymmenen, mutta ajatteli: -- Siperia on hänet ennen aikaansa

vanhentanut. On aivan luonnollista, että hän näyttää tuommoiselta.

Kyllä hän oli ajatellut vankeuden kärsimyksiä ja niiden jättämiä

jälkiä, mutta semmoiseksi ei hän sentään koskaan ollut voinut häntä

kuvitella.

-- Gabriel, sanoi hän hiljaa ja tuskin voiden liikutustaan hillitä.

-- Ingrid, vastasi tämä, -- minulla on kiire. Olen sinua lähtenyt

etsimään.

-- Oi Gabriel, tule vähän lähemmäksi, että näen sinut selvemmin,

pyysi nyt Ingrid. Gabriel astui askeleen lähemmäksi ja sanoi:

-- Isä käski minun tuoda sinulle hänen terveisensä.

-- Missä isä on? kuiskasi Ingrid. -- Vieläkö hän on vankina?

-- Ei. Isä on aikaa jo päässyt kotiin äidin luokse ja minä olen

nyt myöskin sinne menossa. Tulin vain ensin sinulle nämä terveiset

tuomaan, sillä isä toivoi, että sinä saisit ne.

-- Oi, älä jätä minua tänne, sanoi Ingrid tuskallisesti huudahtaen,

ota minut mukaasi kotiin.

Hän rupesi nyyhkyttämään ja ojensi kättään veljeä kohti.

-- Ei Ingrid. En minä ehdi sinua odottaa. Sinulla on vielä paljon

työtä täällä. Mutta hetken kuluttua, kun voit kärsivällisesti

odottaa, saat sinä toisen Gabrielin minun sijaani, se on sinulle

parempi. Tule sitten vasta perästäpäin sinäkin, kun ehdit. Hyvää yötä.

Veli hävisi hänen näkyvistään ja Ingrid kadotti uudelleen tajuntansa.

Mutta hänen siitä jälleen toinnuttuaan oli koko tapaus kuin

tulikirjaimilla piirrettynä hänen sieluunsa.

Mutta tämä ilmiö toi hänen särjetylle sydämelleen lepoa ja

virvoitusta ja viihdytti hänen tunteitaan. Sillä hän oli nyt jo

varmasti vakuutettu siitä, että veljen sielu kuolinhetkellään

oli lähtenyt isän toivomusta täyttääkseen etsimään sisartaan.

Ja hän itse, joka samalla hetkellä myöskin oli lähellä kuoleman

esikartanoita, oli niin herkästi vastaanottavassa tilassa, että he

siten helposti saattoivat yhtyä.

Tämä vakuutus omaistensa kärsimyksien loppumisesta ilahdutti häntä.

Hän kiitti Jumalaa siitä että hän oli sallinut veljen hengen löytää

sisaren ja tuoda hänelle ne tiedot, joita hän niin hartaasti kaipasi.

Hänen ymmärryksensä sanoi kyllä senkin, että ehkäpä juuri hänen oma

syvä kaipauksensa oli loihtinut hänen aivoistaan esiin harhanäyn.

Mutta sittenkin: se sai nyt olla mikä se oli, ainakin se vaikutti

häneen hyvin. Jos veli olisi ollut sen näköinen kuin lähtiessään

tahi ainoastaan vähemmässä määrin muuttunut, olisi hän uskonut sitä

heikkoutensa houreeksi, mutta juuri se, että erotus oli niin suuri,

niin pitkällisien kärsimyksien leimaama ja mies kumminkin oli sama,

sai hänet lujasti uskomaan näyn todellisuuteen. Hän ajatteli: --

Juuri tuommoiseksi hänen on täytynytkin rääkkääntyä, vaikka en sitä

ennen ole niin täydellisesti ymmärtänyt. Ja kun tämä veli vielä

nähtävästi oli kuolemantaistelussa, olisi epäileminen haavoittanut

hänen tunnettaankin.

Siitä hetkestä asti hänen piti kaikkia omaisiaan kuolleina, ja se

ajatus rauhoitti hänen mieltään. Hänen viime aikana yhä lisääntynyt

murheensa isän kohtalosta vaihtui nyt hiljaiseen surunomaiseen ja

kaipaavaan muistoon. Ja kun hän tästedes ajatteli veljeään, muisti

hän hänet aina semmoiseksi kuin hän hänet tuona iltana näki, puettuna

pitkään musikankauhtanaan, kuolonkapeana ja silmät niin ihmeellisen

rakkaasti häneen luotuina. Mikään muu tässä sairaassa miehessä ei

muistuttanut tervettä reipasta nuorukaista, joka vapaaehtoisesti oli

isäänsä vankina maanpakoon seurannut, kun kaunis pitkä vaaleanruskea

tukka, joka lainehti niskalta hartioille. Oi kuinka nuo suortuvat

muistuttivat äidin kutreja.

Tämä jälleennäkeminen, vaikka se olikin, kuten hän varmasti uskoi,

tervehdys haudan toiselta puolen, tyynnytti kuitenkin hänen mieltään.

Hän tyytyi kaikkeen mitä hänelle oli tapahtunut, sillä eipä hän itse

ollut kohtaloaan ohjannut tai etsinyt.

* * * * *

Ensi kesänä naimisiinmenonsa jälkeen oli Ingrid toivonut

pääsevänsä äitinsä hautaa katsomaan ja sitä kukilla koristelemaan.

Nuori aviomies, joka huomasi vaimonsa salaa itkeskelevän, piti

epätietoisuutta isän ja veljen kovasta kohtalosta ainoana aiheena

hänen kätkettyyn suruunsa, vallankin kun hän ei ollenkaan

Hämeenlinnaa ikävöinyt, vaan sanoi paljon mieluummin olevansa kotona

ja kieltäytyi sinne matkustamasta. Ja Kaapro olikin siinä oikeassa,

tuo epätieto oli yhä raskaana painona Ingridin sydämellä. Juuri tämä

murhe, jota hänen ei tarvinnut salatakaan, otti ylivallan toisesta

sisäisemmästä, jota ei hän katsonut enää olevansa oikeutettu edes

tuntemaankaan. Hän taisteli sentähden hajamielisesti haavoitetun

sydämensä kirvelemistä vastaan, syyttäen itseään siitä, että hän oli

liiaksi kiinnittänyt mieltään henkilöön, jota hän ei saanut enää

muistella. Pormestarinnaakin hän ajatteli ainoastaan oikeutettuna

rankaisijanaan.

Hän tahtoi unohtaa.

Äidin haudan näkemisen toivoi hän antavan vähän viihdytystä

mielelleen. Ja koska hänen miehensäkin oli siihen taipuvainen,

päättivät he tehdä jalkamatkan Rantasalmelle.

Ensi maanantain juhannuksen jälkeen he olivat määränneet

lähtöpäiväksi. Sinä aamuna he olivat varhain liikkeellä ja olisivat

pian olleet lähtövalmiina, mutta ilma näytti uhkaavan synkältä, ja jo

aamulla tuli raskas sade ja vinha itätuuli repi pilvistä vettä kuin

syksyisenä päivänä. Eikä ilma kääntynyt poudaksi vielä tiistainakaan,

joten siltä viikolta täytyi jättää matka, kun lauantai-iltana piti jo

taas olla kotona. Ja koska heinänteko kiirehti, niin täytyi matkustus

jättää toiselta viikoltakin, ja niin ilmestyi esteitä yhä, joten

se vihdoin jäi koko kesältä. Toisena kesänä oli taaskin esteensä,

silloin ei Ingrid halunnut lähteä pitkälle kävelyretkelle, vaan

lykättiin matka tältäkin kesältä eteenpäin.

Ja nyt tämä tervehdys tuonelasta, joka sanoi isän ja veljen

olevan äidin luona, tuli aivan kuin vastapainoksi ja kaipauksen

lieventäjäksi. -- He ovat taivaassa yhdessä Jumalan luona suloisessa

levossa, eivät he haudassa ole yhtyneinä, en heitä sieltä löydä,

ajatteli hän. Eikä hän enää niin kaipauksella ajatellutkaan tuota

matkaa, sillä hän uskoi nyt matkankin jääneen tekemättä korkeamman

johdatuksesta. Koko ensi kevään ja alkukesän oli hän odottanut tuota

juhannuksen jälkeistä maanantaita ja kuvitellut mielessään lähtöä ja

matkaa. Ja ilma, joka edellä oli ollut kesäisen ihana, oli silloin

juuri sinä aamuna varhain muuttunut koleaksi ja sateiseksi. Ja Ingrid

piti sitä, nyt jälkeenpäin sitä ajatellessaan, merkkinä että hän

tyynnyttäisi mielensä eikä ajattelisi omaisiaan kuolleena tomuna vaan

Herran luona elävinä.

Hän eli miehensä ja lapsensa hyväksi ja ajatteli: -- Minä tyydyn

tähän, minkä Jumala on minulle määrännyt, enkä halua mitään tämän

ulkopuolella. Nyt on muuta tekemistä ja sitä lisääntyy joka päivä,

niin ettei ole aikaa kävelymatkoihin uhrata. Ja sikseen se jäi, sitä

ei enää otettu kolmantena kesänä puheeksikaan.

Tänä viimemainittuna kesänä, 1729, sai Ingrid kuulla, että neiti

Borgfelt oli mennyt avioliittoon muutaman paroonin kanssa.

Pormestarinna ei siis ollutkaan saanut toimeen avioliittoa poikansa

ja neiti Borgfeltin välillä. Kastor oli samana vuonna, jona Ingrid

jätti Hämeenlinnan, jo keväällä matkustanut pois, eikä ollut

seuraavanakaan kesänä tullut kotiin, kun Klaaran häät olivat, oli

vain lähettänyt sisarelleen onnittelukirjeen.

-- Nyt täytyy armollisen mammankin myöntää, ajatteli Ingrid, -- että

Jumala ei olekaan tahtonut kuulla heidän, kahden äidin, rukousta

lastensa avioliiton puolesta, jollei nimittäin koko kertomus siitä

ollut paljasta kuvittelua.

15.

Tultiin vuoteen 1732. Isonvihan viiltämät haavat olivat jo

arpeutuneet. Ne olivat kuin punaisia kysymysmerkkejä. Ylen aikaista

oli kuitenkin silloin vielä Suomi-emon ilokäkien ennustustako

arvostella. Esiaika esiintyy aina suurena kysymyksenä, jolle historia

varhemmin tai myöhemmin antaa vastauksensa.

* * * * *

Pistäydymme hetkiseksi eräänä kesäisenä sunnuntai-iltana lukkarin

tupaan Janakkalassa.

Se on tilava huone, jota aurinko kolmesta matalasta ja leveästä

akkunasta niin miellyttävän kohtuullisesti valaisee. Puhtaaksi pestyt

seinät sammalrakoineen ovat koristamattomassa maalaisuudessaan

leveine, sileäksi veistettyine ja iästä ruskettuneine hirsineen

tavallaan komean näköiset ja kätkevät asujiltaan useita muinaisia

tarinoita, sillä ne ovat jo monta miespolvea nähneet. Kupera katto

orsineen on kesäksi valkaistu samoin kuin leivinuunikin ovinurkassa,

mistä käy matala ovi eteiseen. Perällä, uunia vastapäätä, on

eteissänky siniraitaisine uutimineen, asetettuna kyynärän verran

ulos peräseinästä, joten sen taakse jää pieni kujanne. Tämän sängyn

kuja on varsin tärkeä osa huoneessa, sinne voi asuja puikahtaa

pukeutumaan pyhäisiinsä, jos "vieraita hankkii." Vastapäätä

sängynjalkapäätä on korkea kaappi, joka on jaettu kahteen osaan.

Molemmat avautuvat kahtia. Alhaalla on ruokakaappi ja ylhäällä sulkee

poveensa muuta tavaraa. Peräseinää ja toista sivuseinää reunustaa

leveä penkki, jolla talvisin sunnuntaiaamuina pitäjän ukot "puuta

painavat." Ja peräpenkin edessä on pitkänläntä pöytä peräakkunan

luota pihanpuoliseen peränurkkaan. Pöydällä on raamattu ja virsikirja

sekä pullo, jossa on veteen pistettyjä kukkia. Pöydän edessä on

pöydänmittainen rahi. Ja samassa nurkassa seisoo "penkinristauksella"

valkealla raidilla verhottuna tuo vanha tuttavamme, Ingridin ruukku

ja sille asetettu postilla. Ingrid eli Inkeri, kuten hänen miehensä

häntä kutsuu ja joksi mekin nyt uudessa kodissa tahdomme häntä

nimittää, oli itse aikonut sijoittaa ruukun sängynkujaan. Siellähän

se olisi suojassa uteliaiden silmäyksiltä ja siellä hän voisi sen

ääressä, kuten silloin orvoksi jäätyäänkin, viihdyttää suruaan

muistelemalla äidin viime rukousta ja hänen viime hetkiään. Mutta

Kaapro oli hänet Hämeenlinnasta tuodessaan kantanut sen sisään ja

laskenut pöydänpäänurkkaan, sanoen:

-- Tämä esineen pitää saada kunniapaikka huoneessamme.

Ja Inkerin mielestä se oli aivan oikein. Hän verhosi sen siihen ja

laski postillansa sille. Pieni kirjalauta sen yläpuolella sisälsi

perheen muun kirjallisuuden.

Peräseinää pöydän takana koristaa taskukello, rovastin lukkarille

antama häälahja, ei mikään pieni ja siro nykyaikainen liivin taskussa

säilytettävä korukalu, vaan housunlakkarissa kannettava hopeinen

nauris. Se näyttää vallan komealta punaisella, helmikoristeisella

silkkityynyllään, jonka Inkeri lahjan arvoa korostaakseen on ajan

kuosia seuraten sille alustaksi ommellut. Se näyttää nyt neljää

iltapäivällä.

Tuoreet kuusenhaot, joilla isäntä eilen illalla on reunustanut seinät

penkkien alla ja siten peittänyt multipenkit, synnyttää huoneeseen

raikkaan metsän tuoksun.

Emäntä on korjannut päivällisen tähteet ruokapöydältä

kaappiin, siivonnut pöydän, pessyt tyhjät astiat ja asettanut ne

akkunanpielessä olevalle hyllylaudalle. Hän on puuhannut ahkerasti

"kirkkolaisten" mentyä, on lakaissut lattian ja ripotellut sille

lauantaina valmiiksi riivittyä, hienoa ja tuoksuvaa katajanhakoa

sekä asettanut vanhasta pellonkulmassa kasvavasta pihlajasta

tuomiansa oksia pystyyn uunin eteen. Hän menee vielä ulos ja tuo

pellonpientareelta kimpun köynnöskasveja käsivarrellaan. Niitä hän

sovittaa kirjalaudalta riippumaan ruukun ylitse, jotta se siten saa

uudinten takaa kurkistella. Ja kello saa myöskin soman kukkaseppeleen

ympärilleen.

Nyt hän hymyilee itsekseen. Hän tietää miehensä katselevan

tyytyväisenä ympärilleen, kun palaa ulkoa, jonne hän on mennyt

pienelle kävelylle ja ottanut pikku Sannan kanssaan.

Jopa tulevatkin pihalla isä ja tytär tupaa kohti. Isä laulaa

puolikovaa iloista säveltä ja tyttö lähtee juoksemaan edellä, kun

näkee akkunassa äidin hymyilevät kasvot.

Eteisessä auttaa isä häntä kädestä taluttaen, sillä lapsella on

jotain toisessa kädessään ja kiireissään voisi kompastua korkean

kynnyksen yli astuessaan.

Hän katkaisee kesken sävelen, kumartaa päänsä matalan ovikamanan

alitse astuessaan ja huudahtaa:

-- Mutta sinähän osaat loihtia, Inkeri! Kun lähdin ulos, oli pirtti

vallan kolkon ja ikävän näköinen, siivoton väen mentyä, ja sitävarten

lähdinkin ulos raittiiseen ilmaan. Ja kun nyt pienen hetken kuluttua

palaan takaisin, on tämä ihan juhlapuvussa. Voin sanoa, ettei

kenenkään pirtti ole niin soman ja iloisen näköinen kuin meidän.

-- Niin, Jumalalle kiitos, että meillä on hauska koti, vastasi Inkeri

tyytyväisesti hymyillen.

Sanna, joka hitaasti tallustellen oli lähennyt äitiään, tarjosi nyt

hänelle pientä kouraansa.

-- Ota äiti, ota, huudahti hän iloisesti, -- ota, ota.

-- Mitä sinulla nyt onkaan, kultaseni?

Äiti kumartui hänen ylitsensä ja lapsi avasi kouransa, jossa oli

muutamia kypsiä mansikoita.

-- Oi! sanoi Inkeri sydämellisesti, ottaessaan marjat ja suudellen

pientä tytärtään. -- Kiitos, kiitos lapseni, kun tuot äidille kesän

ensi mansikat.

Hän muisti niin elävästi, kuinka hän itse oli isälleen antanut

viimeiset mansikat, ja muistolle pyhitetty huokaus nousi hänen

rinnastaan.

-- Kiitos sinullekin, sanoi hän kääntäen katseen mieheensä, -- että

autat minua pitämään lapsuuden muistojani tallella.

-- Sinun lapsuudenmuistosi ovat minunkin, ne ovat pyhemmät minulle

kuin omani. Minulla itselläni ei niitä juuri olekaan. Täällä

pappilassa ne vasta muistoni alkavat, mutta ne ovat sulautuneet

yhteen nykyisyyden kanssa, niin että niitä ei oikein huomaa siitä

erottaa. Eivät ne ole sillä tavoin pyhäinjäännöksiä kuin sinun.

-- Isä-kummi! huudahti iloisena Sanna, joka oli kiivennyt penkille ja

kurkisti ulos akkunasta. -- Sanna menee vastaanottamaan, Sanna niiaa.

-- Minä tulen myöskin.

Isä kiiruhti tyttärensä jälessä ulos rovastia vastaan joka hiljakseen

kävellen tuli tanhualla.

Inkeri siirsi kehdon, missä puolen vuoden vanha tyttö nukkui,

peräpöydän luota sängyn eteen. Hän oli lasta auringolta suojatakseen

siirtänyt sen siihen, mutta nyt oli valovirta pihanpuoleisesta

akkunasta jo jättänyt sängynedustan ja kaapin sivuuttaen se lähenteli

pöytää. Sitten hän otti edestään ison siniraitaisen esiliinan, joka

askarrellessa oli vaatteiden suojana, ja vei sen sängynkujaan.

Hän laski ylöskäännetyt, kotitekoisella nyppelöpitsillä syrjätyt

paidanhihan suut alas ja kiinnitti nappiin. Vaalea, leveäraitainen

kaistahame sekä punainen villaliivi, jossa oli kiiltävät napit,

jollaiset oli kiinnitetty myöskin takana oleviin lyhyihin liepeisiin,

lisäsi vartalon soreutta. Liivi, joka oli hyvin avokaulainen, jätti

vapaan tilan hienolle reikäompelulle paidanrinnalla sekä samoin

pitsisyrjäiselle kaulukselle.

Yläkaapista hän otti esille valkoisen, hiljattain kutomansa

harsoliinan ja sitaisi sen päähänsä, sillä ajan tapa ei sallinut

naidun naisen olla avopäin vierasten läsnäollessa. Lipposet eli

katokengät ja sinikirjavat sukat täydensivät puvun.

Hän meni ja työnsi rahin pöydän alle. Se oli nimittäin siten

tehty, etteivät sen jalat riidelleet pöydänjalkojen kanssa, vaan

mahtuivat sovussa sisäpuolelle. Ja kun pöydänjalat päästä katsottuna

muodostivat X:n, niin antoivat ne rahillekin tilaa, joten koko

"pöytätuolin" voi siirtää pöydänsyrjän alle, milloin se vain oli

tiellä. Tämmöinen rahi oli väliin oikein tarpeellinen huonekalu,

varsinkin jos yövieras sattui taloon, jolloin se siirrettiin penkin

viereen, minkä kanssa se oli yhdenkorkuinen, ja siten muodostui

siihen vuoteen pohja. Mutta joskus, niinkuin nytkin, oli sen paikka

siellä, missä pahankurisia lapsia lukukinkerillä pidettiin.

Uunilattialta hän toi ruokapöydän äärestä tuolin, joita siinä oli

yksi kummallakin puolella pöytää, ja asetti sen peräpöydän ja

sivupenkin kulmaukseen, huoneen kunniapaikkaan, kun vieraita oli

talossa.

Muutamia jakkaroita, korkeampia ja matalampia, oli uunin vierustalla

sekä oven puolessa lavitsa. Siitä hän otti yhden ensinmainituista ja

vei sen tuolin sijalle pöydän ja arkun väliin sängyn puolelle.

Rovasti näkyikin jo lukkarin ja Sannan saattamana tulevan pihalla.

Rovastilla oli lähetettävänä muuan tärkeä kirje ja sitävarten

hän saapui nyt lukkarille. Siihen aikaan, kuten vielä paljon

myöhemminkin, kuului lukkarin velvollisuuksiin kirkkoherran tai

kappalaisen virkakirjeiden kuljetus. Eihän silloin vielä muuta

vakinaista postia ollutkaan kuin "lukkariposti" naapuriseurakuntien

välillä, sillä valtiollista postia kuljetettiin tilapäisesti

lähetetyillä "kuriireilla".

Rovasti oli käskenyt Jussia tuomaan heti hevosen aitiosta talliin,

jotta lukkari saisi kohta satuloida sen, ottaa kirjerepun

virkahuoneesta mukaansa ja laukata matkaan.

Lukkari, joka oli hyvä ratsastaja ja istui satulassa kuin

ratsumestari, suoriusi kohta matkaan, rovastin jäädessä vielä emännän

kanssa pakinoimaan.

16.

Rovasti istuu kunniapaikalla lukkarin tuvassa ja näyttää miettivältä.

Hän on vaiti ja Inkeri huomaa, että hänellä on jotain mielessä, minkä

hän haluaisi ilmaista. Arvokkaalta hän näyttää nojautuessaan siinä

tuolin korkeaa selkätukea vastaan, jolla puuteroidut peruukin kutrit

lainehtivat, jättäen vapaiksi vanhan papin hyväntahtoiset kasvot.

-- Minä ajattelin, aloittaa hän, -- että on paras puhua sinulle

suoraan koko asia, joka minua huolestuttaa. Ja suureksi osaksi

juuri sentähden lähetinkin miehesi matkaan, sillä käsitäthän, etten

minä tahdo arvossa pidettyjen ystävieni perhesuhteita, joita tämä

puhelu nyt tulee käsittelemään, Kaaprolle ilmaista. Mitä taas sinuun

itseesi tulee, niin ymmärräthän, että sinulle puhun senvuoksi, että

olet kuulunut heidän joukkoonsa kuin perheenjäsen ja että sinulta

juuri toivon saavani jotain selitystä siihen, mitä en itse kykene

käsittämään. Vai miten?

-- Mielelläni, mikäli minäkään ymmärrän ja -- voin.

Inkeri seisoi uuniakkunan edessä, selin pöytään. Hän odotti

jännittyneenä jatkoa.

-- Niinkuin tiedät, palasin minä viime torstai-iltana Hämeenlinnasta.

Olen kai terveisetkin jo sanonut?

-- Kyllä ne olen saanut, kiitos vain!

-- Ota nyt tuoli itsellesi tähän lähemmäksi, jotta voimme katsoa

toisiamme silmiin, sanoi hän hymyillen, -- sillä minä olen jo

vanhuudesta, kuten tiedät, heikkonäköinen.

Inkeri otti tuolin, vei sen peräpöydän eteen ja istuutui sille,

vastapäätä rovastia. Hänen ajatuksensa olivat heti rovastin

aloittaessa kääntyneet pormestarinnaan. Olisiko tämä puhunut

jotakin Kastorin ja hänen suhteestaan? Tulisiko tuo asia sittenkin

tunnetuksi? Hän sekä soisi että ei soisi sitä. Mutta ei suinkaan,

sehän olisi mahdotonta, silloinhan täytyisi armollisen mamman

syyttää itseään ja sitä ei hän tee. Hän kiinnitti odottavan katseen

rovastiin. Ja hän tunsi, että vaikenemaan saatetut sisäiset äänet

pyrkivät taas kuuluville. Ja vaikka rovastin sanat pian osoittivatkin

hänen erehtyneet otaksumisessaan, oli niiden vaikutus kuitenkin suuri.

-- Pormestarin perheessä on jotain epäsointua, jota ei voi selittää,

mistä se johtuu, aloitti rovasti, -- siellä on juuri kuin jotain

särkynyttä. Pormestari, se kunnon ukko, on viime vuosina paljon

vanhentunut. Kastorin ainainen poissaolo vaikuttaa raskaasti

häneen... Mitä heillä alussa lie tullut väliin, sitä en ymmärrä,

eikä hän itsekään ymmärrä sitä. Hän sanoo, että hän ei ole koskaan

siitä asiasta päässyt selville, mikä poikaan heti silloin tuli --

viime kerralla kotona --, hän oli vain kohta toisenlainen kuin ennen.

Mutta minä luulen, että sen täytyy juontua jo varhaisemmalta ajalta,

siltä ajalta, jolloin sinäkin vielä olit talossa, vaikka isä ei sitä

olekaan huomannut, vaan väittää, ettei heillä Kastorin kanssa ole

mitään kinaakaan ollut. Hän oli aina ollut hilpeä ja kuuliainen.

Mutta syyt ja vaikuttimet kohtalon karkelossa riippuvat usein niin

hienoista säikeistä, ettei tavallinen ihmissilmä voi niitä huomata.

Ja senvuoksi toivoin sinulta saavani jotain kuulla, voidakseni antaa

sitten neuvoja, jotta isän ja pojan välinen suhde tulisi taas eheäksi.

Inkeri kuunteli jännittyneenä ja ristiriitaiset tunteet alkoivat

liikkua hänen povessaan. Hän, joka kyllä tiesi syyn kaikkeen, ei

saanut puhua. Hän muisti lupauksensa pormestarinnalle ja vaiensi

kaikki äänet, jotka voimakkaasti käskivät häntä avaamaan sydämensä

vanhalle isälliselle ystävälleen. -- Ei, ajatteli hän, -- minä olen

luvannut, ja jos nyt rikkoisin lupaukseni, niin pormestarinnaan

lankeaisi koko syy kaikesta, varsinkin minun suhteeni, enkä minä

tahdo sitä. Puhukoon hän itse... Tai puhukoon Kastor jotain. Hänen jo

vähän kuohuissaan oleva mielensä tyyntyi jälleen. Mieluummin olisi

hän kumminkin jäänyt vastauksen velkaan, mutta sitä ei sopinut tehdä,

sentähden sanoi hän ainoastaan:

-- En minä koskaan huomannut heillä mitään erimielisyyttä keskenään.

Isän ja pojan väli oli aina hyvä.

-- Hm. Kummallista. Sen täytyy siis kuitenkin olla uudempaa, sinun

lähdettyäsi väliin tullutta.

-- Niin kyllä... Mutta... lisäsi hän melkein vasten tahtoaan.

-- Mutta mitä? Sano vain, lapseni, vapaasti!

-- Ajattelin vain kysyä, eikö pormestarinna äitinä voisi isän ja

pojan väliä saada eheäksi. Kai hän tietää paremmin kuin kukaan muu,

mistä kenkä puristaa.

-- En tiedä, sanoi rovasti päätään hiljaa ravistaen. -- Sepä se onkin

merkillisintä asiassa, että hänelle tuskin rohkenee puhuakaan hänen

kultasilmästään tai yleensä kysyä hänestä mitään. Hän hermostuu niin

pian ja loukkaantuu niin mitättömästä... Ja mielestäni... sitä en

kyllä tiedä varmasti sanoa, mutta kuitenkin tuntuu minusta että

äidin ja pojan väli on vieläkin rikkinäisempi kuin isän ja pojan.

Isän kanssa voi puhua Kastorista ja sanoa mielipiteensä, vaikka se

ei olisikaan hänen ajatuksensa mukainen. Mutta äidille ei tiedä mitä

sanoisi, kun ei edeltä voi arvata hänen omaa ajatustaan asiasta. Ja

surku häntä tulee, sillä hän puhui minulle kerran, jo kolme vuotta

sitten, murheesta, jota hänen täytyy yksin kantaa... Kuinka hän sitä

yksin kantaa, kun miehellä on hartiansa saman taakan alla? Minä

teinkin siitä silloin hienon huomautuksen, mutta älä luule, että se

oli hänen mieleensä. Kun sanoin, että mies on kumminkin läheisin

ottamaan osaa vaimonsa suruun ja että serkku on onnellinen, kun

hänellä on semmoinen mies kuin veli Procopé on, hän vastasi vain

lyhyesti: -- Mieheni ei käsitä minua. Hän olisi viimeinen, jolle

voisin puhua. Ei koskaan... Ei miehet naisia käsitä, ei serkkukaan,

vaikka onkin pappi ja vanha sydänten tutkija. Ja hän nousi ja jätti

minut, siten katkaisten keskustelumme. Ja vaikka olen niin monet

kerrat näinä viitenä vuonna siellä ollut, on ainakin rouva-serkun

kanssa varsin vähän Kastorista tullut puhutuksi. Veli Procopén

kanssa olen sentään väliin siitä ottanut puhuakseni, samoin kuin hän

itsekin... Ja meidän kesken tästä on vasta ensi kerran puhe.

Inkeri teki myöntävän liikkeen.

-- Niin. Pappina tietysti olen vaiennut. Se, että tänään olen ottanut

tämän asian keskusteltavaksi, johtuu siitä, mitä nyt viimeksi

siellä ollessani ukon kanssa puhelimme. Minä nimittäin tarjouduin

tiedustelemaan sinulta tätä seikkaa, sinä kun et ole mikään vieras

heidän perheoloilleen. -- Ei se ole tarpeellista, vastasi hän

ensiksi, -- ei hän voi siitä mitään tietää. Mutta kun kysyin, olisiko

hänellä muuten mitään sitä vastaan, että sinulle puhuisin, vastasi

hän: -- Ei. Koeta vain, jos tahdot, ei meillä ole mitään Ingridiltä

kätkettäviä perhesalaisuuksia, eikä pitäisi olla keltään muiltakaan.

Ja jos häneltä kysyt -- vaikka hän on kylmä luonteeltaan, mutta

totinen hän on -- niin hänpä juuri voikin todistaa, että meidän

välimme pojan kanssa on aina ollut täysin hyvä.

-- Se on totta, sanoi Inkeri vakavasti.

-- Minäkin tiedän sen. Mutta jotain siinä sittenkin on vinossa. Ja

minä päätin senvuoksi kertoa sinulle kaikki, mitä itsekin tiedän,

ehkäpä kuitenkin jotain voisit siitä käsittää. Hän antoi minun lukea

kirjeen, jonka hän nyt hiljattain oli saanut Kastorilta. Se oli

vastaus hänen omaan kirjeeseensä. Ja se oli sisällöltään osaksi niin

omituinen, että luin sen paikoin tarkasti pariin kertaan, jotta sen

kyllä muistan... Isä oli näet kirjeessään moittinut sinua... Inkeri

hymyili surullisesti, mutta ei puhunut mitään.

-- Eikä sinun sovi sitä kummeksuakaan, lisäsi rovasti selittäen, kun

et ole ollut heitä tervehtimässä, vaikka he, varsinkin armollinen

mamma, minun kauttani niin monesti ovat kutsuneet. -- No, se on eri

asia, emme siitä nyt puhu. Mutta siihen juuri Kastor erityisesti

vastaakin.

-- Vai niin! Mitä?

-- Hm, sitäpä juuri en oikein käsitä, mitä se on. -- Isä kirjoittaa,

hän sanoo siinä, -- ymmärrätkö sinä Ingridin kiittämättömyyttä meitä

hänen kasvatusvanhempiaan kohtaan, sillä muuta nimeä en sille voi

antaa, enkä olisi sitä hänestä voinut uskoa, ja varmaan se sinuakin

kummastuttaa, kun nyt saat kuulla, että hän ei ole oviamme avannut

kun viisi vuotta sitten kotomme jätti, vaikka hän tietää, että mamma

häntä niin kaipaa ja odottaa ja soisi hänet näkevänsä... Tämän

kirjoitan mamman tietämättä, hän on näet pyytänyt, etten sinulle

ilmoittaisi, että Ingrid on meidät niin hylännyt.

-- Tämä isän Ingridistä antama tieto, jatkaa hän, -- selittää minulle

_kaiken_. Riittämättömyys ei ole oikea nimitys hänen poissaololleen.

Siihen, mistä se johtuu, voi ehkäpä juuri armollinen mamma antaa

täyden selityksen. -- Minä puolestani en tarvitse sitä enää. Olen

tämän aina arvannut ja nyt tiedän sen varmasti. Kiitän kumminkin isää

tästä erikoistiedosta, hyvä oli, että sen sain kuulla... Hyvä sekin,

ettei pappa sitä ilmoittanut mammalle, ei kannatakaan siitä hänelle

puhua.

Inkeri oli toivonut, että hänen tunteensa olisivat niin jähmettyneet,

etteivät ne enää mistään sulaisi ja liikkua alkaisi. Hän kulkisi

vain velvollisuuden suoraa ja tyyntä, vaikka vähän sumuista

polkua elämänsä iltaa kohti. Mutta nyt tunsi hän taaskin sisäistä

levottomuutta ja tunteitten risteilyä sydämessään.

Valtavin oli varsinkin ilontunne siitä, että Kastor, tuo kalliissa

muistossa elävä kasvatusveli, nyt vihdoinkin varmasti käsitti

asian, ymmärsi, jopa oli edeltä arvannutkin hänen uhrautumisensa,

eikä siis syyttänyt häntä. Ja taas toisaalta valtasi hänet pistävä,

säikähdyksen tapainen tunne siitä, ettei sydän ollut voinutkaan

katkoa noita vanhoja siteitä, vaan että ne vielä tuntuivat niin

suloisilta ja lujilta. Hän tunsi surua omista kärsimyksistään, kun

ne hänen muistossaan äkkiä kuin murhekirjekyyhkyinä lensivät ohitse.

Niinikään hän tunsi mieheensäkin nähden, joka ei tietänyt mitään

niistä ja jonka ei tarvinnutkaan tietää, koska ei häntä vastaan ollut

mitään rikkomustakaan, mielessään surua, joka synkisti häntä nyt

niin että hän kyyneltyi. Ja sittenkin kaikui ilosävelten kuoro hänen

sydämessään yli kaiken muun.

-- Sano minulle nyt, Ingrid, oikein omantunnon kannalta, minä pyydän

sitä, mitä se nyt on, tuo! Minä näen, että tämä asia liikuttaa

mieltäsi. Sano, käsitätkö mitä Kastor sillä tarkoittaa, ettei hän

enää selitystä tarvitse, sekä että hän on asian aina arvannut?

Käsitätkö sinä näitä sanoja?

-- Käsitän täydellisesti, joka sanan.

-- Niinkö? Sano nyt, hyvä ystävä, selitä!

-- En voi!

Inkeri huokasi syvään.

-- Et voi! huudahti rovasti! -- Eikö sinulla ole luottamusta minuun?

Tutkinko minä tätä uteliaisuudesta? Jumala tietää, että ainoa

tarkoitukseni on saada vanhempien ja pojan väli eheäksi. Ja jos

sinun ja Kastorin kesken on joku salaisuus, koska sinä tämän yksin

ymmärrät, niin... minä lupaan pyhästi...

-- Anteeksi! huudahti Inkeri keskeyttäen. -- Kastorin ja minun

välillä ei ole mitään salaisuutta, jota ei minun puolestani koko

maailma saisi kuulla, vastasi Inkeri arvokkaasti. -- Ja kuitenkin,

tässä _on_ salaisuus, joka sitoo kieleni, en _voi_ puhua.

-- En tahdo pakottaa sinua puhumaan. Mutta salli minun vielä

tehdä muutama kysymys, sillä asia tietysti ei voi olla minulle

samanarvoinen kuin sinulle, syystä etten tunne sitä. Edeltä pyydän

kumminkin vakuuttaa sinulle ettei sanoihin sisälly mitään loukkaavaa

ajatusta... paremmin kuin äskenkään.

-- Kiitos!

Rovasti nyökäytti tyytyväisesti päätään ja sanoi sitten:

-- Se on siis kumminkin Kastorin salaisuus, jota sinä kätket...

jollei se kerta ole omasi.

-- Ei se ole meidän kummankaan. Se on kolmannen henkilön, jolle olen

luvannut vaitioloa. Ja nyt pyydän...

-- Etten kysyisi enää... Ei, ei. Minäkin osaan arvata, ja tiedän nyt,

että se on armollisen kasvatusäitisi salaisuus, jota säilytät...

Olkoon se sitten mitä hyvänsä. Nyt käsitän minäkin, ainakin osaksi,

miksi et ole tahtonut sinne matkustaa... Vai niin. Niinpäinkö se

onkin?

Inkeri ei puhunut mitään, vaan itki hiljaa.

-- Ja hän... Hm, hm, on voinut antaa sinun, joka pienenä orpona,

köyhänä pakolaisena olit joutunut hänen holhottavakseen ja olit

kokonaan hänen vallassaan, antaa sinun, sanon minä, kantaa

kiittämättömyydestä, vaikka hän itse tietää asian paremmin!

Tähänkään ei Inkeri mitään vastannut. Hänen sydämensä oli nyt hyvin

täysi. Hän istui otsaansa käteen nojaten, kyynärpää pöytään tuettuna.

Rovasti nousi ja rupesi käyskelemään edestakaisin. Hän mietti

Inkeriltä kuulemiansa sanoja, sovittaen niitä yhteen Kastorin kirjeen

kanssa. Vihdoin hän pysähtyi ja istui uudelleen.

Inkerikin istui taas tyynenä, vaikka sisäinen liikutus oli jättänyt

hänen kasvoilleen tunteikkaan ilmeen.

-- Nyt on minulla vielä pääkysymys mielessäni, alkoi taaskin rovasti.

-- Mitä sanon nyt asian selitykseksi ystävä Prcopélle? Tuo Kastorin

kirje jännittää häntä kovasti, ja hänen tarvitsisi saada siihen

jonkinlainen selitys. Hän voisi tietää koko totuuden. Ja huomaa:

sinun antamasi lupaus ei sido minua ollenkaan, rovasti hymyili

herttaisesti, mutta... sitten taitaisi kotirauha olla sieltä

ainaiseksi mennyttä.

-- Ei, ei... huudahti Inkeri.

-- Niin. Mitä nyt sitten sanon hänelle?

-- Ei mitään... enempää kuin ennenkään.

-- Ei se kelpaa nyt. Minä lupasin puhua sinulle siitä, ja sinä

tietysti vastaat jotain.

-- Oi, en minä tiedä mitä vastata.

-- Olisi tässä vielä yksi keino. Se on, että minä kertoisin

pormestarinnalle koko asian, kertoisin isän kirjeessä Kastorille

syytetyn sinua sekä Kastorin vastauksen sen johdosta ynnä sinun

selityksesi siitä, kaikki suoraan. Sitten voisi hän itse selvittää

sekoittamansa vyyhden. Hän voisi päästää sinut lupauksestasi ja

sitten sinäkin taas menisit sinne tervehtimään vanhuksia.

Inkeri seurasi, surullinen hymy huulillaan, rovastin sanoja eikä

vastannut vielä.

-- Sitten voisi isäukko kertoa pojalleen, että olet ollut siellä

ja... En minä tiedä mitä lisätä. Ota nyt sinäkin taas puheenvuoro.

-- Pormestarinna ei koskaan päästä minua lupauksestani, hän ei voi

sitä tehdä, vaikka tosin sen vaikutus nyt enää onkin ainoastaan

toisarvoinen, mutta ei sittenkään... Ja hän tuntee minut, tietää että

hän voi luottaa minun antamaani lupaukseen. Vaikka hän kuulisikin

tulleen tiedoksi, että jokin salaisuus on olemassa, tietää hän

kyllä, etten siitä tee tiliä kellekään. Olisi siis turhaa vaivaa

puhua hänelle siitä. Pormestariin nähden on mieleni raskas. On

kuitenkin vähäarvoisempi asia, että hän uskoo minut kiittämättömäksi

ja kylmäksi, kun että hän saisi toisen käsityksen puolisostaan kuin

mikä hänellä tähän asti on ollut. Miehen ja vaimon välikin vain

rikkoutuisi, ilman että vanhempien ja pojan välit silti yhtään

parantuisi. Minä puolestani ehdotan, että ei kosketa siihen sen

enempää.

-- Ja ettäkö minä en anna mitään vastausta pormestarille?

-- Jos tietäisin mitä Kastor muuta sanoo kirjeessään, niin ehkäpä

siitä voisin saada pienen vihjauksen vastauksen antamiseen.

-- Oi kuinka muistamaton olenkin, kun paras uutinen oli jäädä

kertomatta, suo nyt anteeksi! Kastor ilmoittaa näet siinä, että hän

menee naimisiin.

-- Se ilahduttaa minua! sanoi Inkeri sydämellisesti. -- Ja morsian

on, arvaan minä, joku nuori vapaasukuinen kaunotar, ehkäpä rikaskin?

-- Ethän arvannutkaan oikein, paremmin kuin minä itsekään, kun veli

Procopé sen minulle sanoi. Mutta kun sitä häneltä utelin, pisti hän

minulle kirjeen käteen ja rupesi itse kävelemään.

-- Mamma on toivonut minulle ylhäistä ja rikasta avioliittoa, joka

välittömästi vaikuttaisi minun ylennykseeni, kirjoittaa hän siinä.

-- Mutta vaikka minä itsekin kyllä olen nuorukaisena pilvilinnoja

rakennellut, en koskaan ole kuvitellut onneani vaimoni ulkokuorella,

perityllä nimellä tai myötäjäisillä ostetuksi.

-- Sitten kertoo hän kihlattunsa olevan köyhän koulunopettajan

tyttären, nimeltä Gunilla Sedelius, ja samanikäisen kuin hän itsekin.

Eikä mikään sorea kaunotar, vaan lyhyenläntä pellavatukkainen

typykkä, hieman pystynenäinenkin, mutta silti varsin herttainen

tyttö. Hänen isänsä on kuollut monta vuotta sitten heidän ollessaan

pakoretkellä Ruotsissa. Ja äitiään, joka kauan sairasti, on Gunilla

ahkeralla työllään -- puhtaaksikirjoituksella -- elättänyt,

uskollisesti hoitanut ja saattanut haudan lepoon. Ja tähän

avioliittoon toivoo Kastor vanhempainsa siunausta. Ja sitten lisää

hän kirjeessään. -- Tämä miniä ei luultavasti olisi armollisen anopin

mieleen, jonkavuoksi onkin hyvä, etten voi edes luvatakaan tuoda

häntä vanhempieni nähtäväksi, sillä täältä, missä nyt olen, melkein

Venäjän rajalla, on matka pitkä ja tiet huonot, paikoin niitä ei ole

ollenkaan. Tulisi kovin kalliiksi vähäpalkkaiselle virkamiehelle

matkustaa orpanoimaan. Kun ei vielä ole vakinaista virkaa, kun joskus

istuu jonkun oikeusvuoron ja sillä välin päätuomarin kirjurina,

niin ei sillä tuhlattavia varoja koota. Mutta en minä sen vuoksi

ole osaani tyytymätön, sillä enhän vielä ole vanhakaan, kai ehdin

edistyä, jos onni on myötäinen.

-- Mitä äiti tästä sanoo? kysyin minä kirjeen lopetettuani. -- Ei

juuri mitään, ukko vastasi. -- Eikä hän sitä niin tiedäkään. Ei

hän näet halunnut siitä selkoa ottaa, sanoi vaan, ettei hän välitä

niistä eikä viitsi niitä kuulla, kyllä hän ne jo tietää, Kastorin

kirjeet, ei niissä hänelle enää mitään lämpöä ole. Hän tyytyi siihen,

että kerroin hänelle joitakuita kohtia siitä, varsinkin hänen

naimisestaan... Äitiraukka kärsii niin pojan tähden, semmoinen hellä

ja kelpo äiti, että se, kuten hän sanookin, tekee hänestä lopun ennen

aikojaan ja on tehnyt minutkin harmaaksi puuterin alta, lopetti hän

niukasti hymyillen.

-- On todellakin surullista, ettei ihminen voita itseään, sanoi

Inkeri vakavasti. -- Pormestarinna ei koskaan taistele itseään

vastaan, vaan aina itsekkäästi itsensä puolesta muita vastaan. Minä

puolestani säälin poikaa enemmän kuin äitiä.

-- Niin. Sentähden ei häneen, rouvaan, voikaan mitään vaikuttaa, ei

nuhteen eikä lohdutuksenkaan sanalla, hänet täytyy jättää rauhaan.

Mutta pormestari on, Jumalan kiitos, vallan toisenluontoinen...

-- Niin, apropos! Kuinkas nyt pääsemme selvyyteen kysymyksessämme?

Mitä sinä vastaat äsken tekemääni kysymykseen?

-- Että todellisen ilon ja vilpittömän kiitollisuuden tuntein olen

ottanut vastaan tiedon siitä, että kasvattiveljeni on minut oikein

ymmärtänyt. Ja että sydämestäni toivon onnea ja siunausta hänen

avioliitolleen!

-- Eikä mitään sen enempää?

-- Ei!

-- Ei mitään sitä syytöstä vastaan kiittämättömyydestä, joka

näennäisesti onkin oikeutettu!

-- Että itsepuolustukseksiko rikkoisin lupauksen, joka...? Jumala

yksin tietää mitä se on minulle maksanut!

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

-- Ei, ei koskaan, lisäsi hän tyynemmin, mutta painavasti. --

Tahdon mieluummin aina kantaa ansaitsematonta syytöstä. Ja onhan

se siinä vastauksessani, että Kastor on minut _oikein_ ymmärtänyt,

sentään sanottukin, enempää en _voi_ sanoa, niin mielelläni kuin sen

tekisinkin.

-- Kaikki tulee siis olemaan ennallaan.

-- Kaikki!

Vielä kauan rovastin lähdettyä ajatteli Inkeri tämän illan puhelua

ja punnitsi omaa osaansa siinä. Hän ajatteli: -- Koska Kastor nyt

on käsittänyt ja arvannut totuuden minun siihen vaikuttamatta, ja

varsinkin koska minun uhrautumiseni ei hänelle tullutkaan miksikään

hyödyksi, niin ei mikään antamani lupaus pakota minua riistämään

häneltä tätä hänen ominpäin löytämäänsä tietoa minun teostani.

Me ymmärsimme aina toinen toisemme, luimme katseesta toistemme

ajatukset. Ihmepä olisikin, jollei hän olisi päässyt totuuden

perille. Ja jos nyt olisin yrittänyt joitakin selityksiä asian

verhoksi, sillä koko totuutta en olisi kumminkaan voinut ilmoittaa,

niin se ehdottomastikin päättyisi Hämeenlinnaan-matkustukseen ja --

kirjeeseen sieltä Kastorille. Ja hänen täytyisi vihdoinkin tulla

siihen vakaumukseen, että minulla ei ole ollut viivyttelyihini muita

syitä kuin pienet taloudelliset esteet ja luonteen hitaus, varsinkin

jos nyt juuri tämän kesän kuluessa, hänen avioliitostaan kuultuani,

sen matkan tekisin. -- Ei! Hän saakoon tietää totuuden. Se vaikuttaa

tyynnyttävästi ja jalostuttavasti häneen, kun hän tietää, ettei hän

ole tuhlannut sydämensä parhaita tunteita halpamaiselle olennolle...

Olen tämän taakan painosta melkein uupunut. Ja nytkö, kun se

vihdoinkin juuri on nostettu hartioiltani, kumartuisin uudelleen sen

alle? Kysyn omaltatunnoltani, eikä se käske sitä.

-- Ei, minä en riko päätöstäni. Siihen lupaukseen, jonka

pormestarinna minulta vaati, liittyy seurauksena toinen yhtä

luja päätös, etten niitä ovia enää avaa. En voi... Kuinka tyly

pormestarinna sentään voikaan olla, kun hän vaatii, että niin olisin

kaikki tunteeni kuolettanut. Mutta hän ajattelee aina asioita vain

omalta kannaltaan. Sellainen on hänen luonteensa.

-- Tämä tunne on enää vain vienona vaistona uinut minussa, mutta nyt

se taaskin on täysin hereillä. Ja minä uudistan tämän... ei koskaan

minun jalkani astu yli niiden kynnysten. _Ei koskaan!_

-- Pormestarinna ei ollenkaan kaipaa minua, kaipausta hän ei tunne,

vaan apeutta. Hän tarvitsisi minua tarkoitustensa toteuttamiseen,

mutta siitä ei tule nyt mitään. Kun ei hän ole saanut Kastoria

ohjatuksi, tahtoisi hän kuitenkin näyttää olleensa oikeassa ainakin

mitä minuun tulee.

-- Sivultakatsojat syyttävät minua tunteettomuudesta, jopa

kiittämättömyydestäkin, ehkäpä vielä jotkut luulevat minun

ujostelevan halpaa säätyäni. Mitä minä heistä!

-- Pormestariin nähden on ikävämpi, mutta sitä en voi auttaa,

panen vaa'alle isän ja pojan, edellinen on viety harhaan, mutta

jälkimmäinen on vääryyttä kärsinyt. En tahdo johtaa Kastoria

harhaan. Toivon kumminkin, että se kunnon ukko miettiessään Kastorin

minusta lausumia sanoja tuomitsee minua lievemmin. Ja olen siitäkin

varma, että kun hän on niin perusteellinen ja tahtoo päästä asian

perille kuin vanha lakimies ainakin. Vaikka hän Kastorin itsenäistä

jäykkyyttä paheksuukin, on kuitenkin lämmin suhde olemassa isän ja

pojan välillä, vaikka se onkin jälkimäisen luonteen kehittymisestä ja

muuttuneista olosuhteista hiukan muuttanut väriään. Mutta isä kertoo

asioita hänelle, joita ei tiedä äitikään, ja hän vastaa samoin. Siinä

on heidän välillään sisäinen yhdysside, joka ei ole katkennut.

-- Ja kun Kastor saa sen herttaisen tytön elämänsä ilojen ja surujen

jakajaksi, muuttuu hänenkin luonteensa taas hellemmäksi vanhempiaan

kohtaan. Ja silloin hänen ei tarvitse kammoen muistaa nuoruuden

ystäväänsä, vaan ajatella: -- Hän oli kuuliainen äidilleni ja väistyi

pois tieltä.

-- Ja olkoon miten hyvänsä, minä jätän kaikki Jumalan huomaan.

-- Tänä iltahetkenä olen ollut kuin taistelun helteessä... Ja

kuitenkin tunnen nyt suurta sisäistä onnea. -- Minulla on hyvä

mies, tyydyn täydellisesti häneen, ja nuoruudenystäväni on minut

täydellisesti ymmärtänyt! Tämä tekee minut sanomattoman iloiseksi.

Nyt voin taaskin iloisesti, paljon iloisemmin kuin ennen, katsoa

elämää.

17.

Moni kesä oli jo kutonut vihreitä kukkaryijyjään ja moni talvi

levitellyt valaistuja vilttejään vanhan rovastin haudalle.

Ei kukaan kertonut enää Inkerille erityisiä Hämeenlinnan uutisia,

eikä hänkään niitä keneltään kysellyt. Hän eli näennäisesti

ainoastaan nykyisyydessä.

Elämä ei tarjonnut mitään vaihtelua. Tuntui kuin ajan virta olisi

pysähtynyt uomassaan tai ainakin melkoisesti hiljentänyt vauhtiaan,

sillä kahden tytön syntyminen vuosien siirtyessä ei ollut suuri

merkkitapaus perheessä, jossa jo ennestään oli kaksi tytärtä.

Näin oli eletty jo vuoteen 1749.

Mutta nyt vuoden ihanana aikana, heinäkuun 19 päivänä, lisääntyi

perhe pojalla. Ja sehän oli merkkitapaus koko perheelle. Itsestään on

selvää, että poika sai nimekseen Gabriel.

Äiti oli tähän aikaan neljänkymmenenneljän vuoden ikäinen.

Sisäisellä luottamuksella, vaikka tosin kaihomielin oli äiti

nämä kuluneet pari vuosikymmentä tätä poikaa odottanut. Ja nyt

hän tunsi itsensä täydellisesti tyydytetyksi. Hänellä oli kyllin

vielä elinvoimia, ja ne elpyivät nyt hänessä uudestaan, hän

aivan kuin nuortui ja tunsi että hänellä nyt oli halua ja voimaa

elintehtäväänsä, tämän pojan kasvattamiseen. Hän oli näet jo

aikaa sitten tehnyt itselleen lupauksen, että jos Jumala antaisi

hänelle pojan, niin alkaisi hän varhain kylvää sanan siementä hänen

sydämeensä sekä rakkautta sen levittämiseen, sillä hänestä piti tulla

pappi, niinkuin äidinisäkin oli ollut, ja hänen piti jo aikaisin

oppia tietämään, mitä äiti hänestä toivoi ja odotti. Mutta näitä

ajatuksiaan hän ei sanonut kellekään muulle kuin Jumalalle, ne olivat

suljetut hänen sydämeensä kuin lukittuun perhekalleuksien lippaaseen.

Hän oli siihenkin tyytyväinen, että tämä poika nyt vasta oli hänelle

annettu, sillä hän ajatteli: -- Herra on tahtonut minua itseäni ensin

kasvattaa, hänelle olkoon kiitos siitä, että hän antoi minun itseni

ensin käydä elämänkoulua.

Erotus huomattiin kumminkin heti äidin kasvatustavassa, vaikkei hän

sisimpiä ajatuksiaan ilmaissutkaan. Hän oli aina jo pienestä pitäen

puhutellut tyttäriään suomenkielellä, jota isäkin puhui ja joka siis

oman maan kielenä oli itseoikeutettu perhekieli, mutta pojalleen hän

puhui ainoastaan saksaa.

Aluksi se vähän kummastutti isää ja tyttäriä, mutta samalla se

huvitti heitä. Äiti vain hymyili onnellisena ja puhui saksaa

pojalleen. Ja kun poika rupesi puhumaan, jokelsi hän saksaa eikä

suomea.

Äidin tarkoituksena oli saada siten yksin pitää huolta poikansa

henkisestä kasvatuksesta, koska ei kukaan muu perheen jäsen

ymmärtänyt mitä hän tälle puhui, ja hän saisi täten ohjata

pienokaista miten hän itse näkisi parhaaksi. Ja näin hän voi

lahjoittaa hänelle saksankielen taidon, jota ei aivan monella papilla

maassamme silloisena aikana ollut. Että poika kyllä itsestäänkin

suomalaisessa perheessä oppisi suomea, sen tiesi äiti. Kun tyttäret

kysyivät, miksi ei äiti heillekin pienenä ollut saksaa puhunut,

vastasi hän, ettei hän ollut tahtonut isää perhekielestä erottaa,

mutta nyt kun suomi jo oli perhekielenä, ei saksan puhuminen pojalle

sitä enää muuttanut. Hän tahtoi vain, että poika voisi oppia

lukemaan ja ymmärtämään hänen postillaansa, sillä hänen piti saada

se. Ja tämä oli riittävä selitys asiassa koko perheelle. Tietysti

ainoa poika sen saisi ja tietysti tulisi sen saajan myöskin sitä

ymmärtää ja osata sitä lukea. Ja kun poika oli kolmivuotias, puhui

hän jo kahta kieltä. Hän puhui aina saksaa äidille, mutta suomea

isälle ja siskoille. Äidin saksalaisia ja muun perheen suomalaisia

lauluja lapsi oppi helposti, sillä hänen äänensä oli lupaava ja isä

kehui hänestä tulevan etevän lukkarin. Ja kun hän ehti sille iälle,

jolloin tuli opetella lukemaan, opetti äiti hänelle ensiksi suomea,

jota poika pian oppi -- sillä hänellä oli hyvä halu ja käsitys,

-- sitten hän alkoi harjoittaa häntä saksankielen lukemisessa.

Kun ei ollut saksalaista aapista, kävi tämä toimi siten, että

äiti lukiessaan rakasta kirjaansa antoi pojan istua vieressään ja

kuunnella sekä silmillään seurata sanoja ja väliin tehdä kysymyksiä

sanojen ja kirjainten ääntämisen suhteen, mihin äiti aina oli valmis

selityksiään antamaan. Eikä kovin kauan kestänytkään ennenkuin

pojalla jo oli saksankielenkin lukutaito hallussaan.

Silmäämme taaskin lukkarin tupaan, tällä kertaa talvisena

sunnuntaina, kohta kirkkoajan jälkeen.

Ympäri tupaa istuu rahien täydeltä miehiä, selkä köyryssä, pää aivan

kuin karvalakin painosta eteenpäin riippuen ja vaatien tuekseen

leuan alle käden, joka taas vuorostaan on kyynärpään avulla polveen

tuettuna, toisen käden hoitaessa piippunysää. Muutamien pään paino

näyttää vaativan kummankin käden tukea, sillä heillä on molemmat

peukalot leuan alla ja sormet poskien puitteina, jolloin piippua

saavat hampaat yksin hoitaa. Tupakansavu, joka liikkuvana pilvenä

päilyy huoneessa, etsii ulospääsyä savutorvesta, yhtyen ruokapadan

alla pesässä räiskivien halkojen loimottavasta tulesta nousevaan

savupatsaaseen.

Ryhmä naisia on kokoontunut uunin puoleen. Heistä vanhemmat istuvat

rahilla ja jakkaroilla ja nuoremmat seisovat.

Miehet keskustelevat kuulutuksista ja eukot puhuvat tänään

haudatuista sekä arvostelevat apulaispapin saarnaa. Tytöt kuhisevat

hiljaa päivän avioliittokuulutuksista, ja väliin heistä joku

tirskahtaa nauruun, jota toiset kieltää hyssyttävät.

Lukkarinemäntä ja yksi hänen tyttäristään ovat takan edustalla

päivällisen toimessa, ottaen väliin osaa pitäjän naisten pakinaan. Ja

isäntä, lukkariukko itse, istuu tuolilla sängyn puolessa ja pakinoi

ukkojen kanssa, joita tänään on erittäin lukuisasti kokoontunut

tupaan. Kangaspuiden istuinlautakin sivupenkin ääressä on nyt miesten

anastama, vaikka se muutoin onkin naisen hallitusistuin.

Vähäinen poika noin yksitoistavuotias, on sijoittunut kunniapaikalle

pöydänpäähän. Hän lukee itsekseen isoa kirjaa.

-- Kaaprieli lukee ahkerasti, sanoo muuan sivupenkillä istuva ukko,

jonka sopii kangaspuiden sivuitse poikaa katsella ja on jo hetken

pitänyt häntä silmällä. -- Ei nosta ollenkaan silmiään kirjasta, vaan

lukee ja kääntää taaskin lehteä.

-- Ei se ole raamattu, selittää isä, -- se on saarnakirja. Vai

saarnakirja se onkin.

-- Noh, Kaaprieli, lue nyt vähän meidänkin kuullaksemme, pyytää ukko.

Kaipa tätä pakinaa kestää.

Poika nostaa hymyillen ja vähän miettivänä katseensa. Hänen silmänsä

etsivät ensiksi äitiä, mutta tämä ei nyt keittopuuhiltaan huomaa

pojan kysyvää katsetta, joka sen jälkeen siirtyy isään.

Isä salaa hymyillen kehottaa häntä lukemaan, jotta muutkin saavat

kuulla sitä saarnaa.

-- Lue oikein kovaa, lisäsi hän vielä.

Häntä huvittaa, ettei eukko nyt huomaa, sillä hän varmaan estelisi.

Poika nousee ylös ja alkaa lukea korkealla ja saarnaavalla äänellä.

Saarna on hänelle tuttua, hän osaa sitä pitkälti ulkoakin.

Miehet ja naiset lakkaavat pakinoimasta ja kuuntelevat ällistyneinä

outoja, hartaita sanoja poikasen suusta. Poikahan ei katso

kirjaankaan, vaan heihin, aivan niinkuin "maisterikin" tekee

saarnatessaan, vilkaisten vain väliin hiukan kirjaan, sieltä alkua

ottaakseen.

Mutta kun miehet kuulevat pojan lausuvan Vapahtajan nimeä, niin he

äkkiä, naisten kumarrellessa, hairaavat koirannahkaiset lakkinsa

päästään, ja suoristaen selkäänsä, kuitenkin aina pyhälle nimelle

päätään kumartaen, kuuntelevat he hartaasti, aivan kuin muinoin

heidän esi-isänsäkin olivat katolisen papin latinamessua kuunnelleet.

Äiti, jonka huomio pojan lukemaan ruvetessa tietysti heti heräsi, oli

ainoa, joka ymmärsi sanojen sisällyksen, ja hän tunsi sydämessään

iloista yllätystä, mikä liikutti häntä syvästi, mutta mitä hän ei

kuitenkaan halunnut kenellekään näyttää. Nuo vanhat rakkaat sanat,

kovin monta muistoa niihin liittyi! Ja nyt, hänen kuullessaan ne oman

Gabrielinsa huulilta, saivat ne uuden erikoisen arvon, jota ei kukaan

muu käsittänyt kuin hän itse. Se oli ennustava tunne ja se puhui

kuin hänen sydämessään salaista kieltään, jonka hän tahtoi kaikilta

kätkeä. Siinä ryynivellipataa hoitaessaan pyyhkäisi hän esiliinalla

hikeä kasvoiltaan ja samalla kenenkään huomaamatta kyyneleen

silmästään.

Kun poika oli lopettanut lukunsa ja jälleen istuutunut paikalleen,

kysyi muuan nuorempi mies:

-- Mitä se nyt luki tuo poika, ruotsiako?

-- _Saksaa_, vastasi isä, tuntien hiukan ylpeyttä.

-- Vai saksaa! Kuka on sitä hänelle opettanut?

-- Äiti.

-- Vai äiti. Vai osaa hän...

-- Siitä pojasta tulee pappi, sanoo ensimmäinen puhuja, sovittaen

uudelleen koirannahkaista lakkiaan päähän, jota esimerkkiä toisetkin

seuraavat.

-- Ei meillä siihen varoja ole, vastasi isä, -- mutta hänestä voi

tulla lukkari aikanaan, toivon minä. Hän auttaa jo minua kirkossa,

lisäsi hän hymyillen.

-- Aloita nyt poikaseni joku virsi, jotta miehet kuulevat, että

sinusta voi tulla lukkari, kuten isästäkin.

Hän katsoi kehottavasti poikaansa.

Näytti kuitenkin siltä kuin Gabriel olisi tuntenut tänään sisäistä

halua olla pappina. Hän oli vilkasluontoinen, mutta oli opetettu

vierasten läsnäollessa olemaan hiljaa. Ja kun aikaihmisten puhelu,

johon hän ei saanut ottaa osaa, ikävystytti häntä, luki hän itsekseen

kirjaansa. Kun isä nyt kehotti häntä virttä aloittamaan, nousi hän

uudestaan ylös ja ihan kuin sisäistä ohjausta seuraten siirtyi

pöydän taakse ja alkoi kauniilla, heleällä äänellä: -- Kunnia olkoon

Jumalalle korkeudessa! Eikä voinut isäkään vastustaa haluaa yhtyä

kuin ainakin lukkari papin messulauluun: -- Ja ihmisille hyvä tahto.

Sitten hän ravisti päätään.

-- Ei, kyllä tämä kuvittelu täytyy jättää, sanoi hän vakavasti. --

Eivät ole ajat olleet semmoiset, että olisi liikoja koottu. Mutta

voinhan itse opettaa häntä veisaamaan.

-- Minä vain uskon, että se poika on papiksi syntynyt, sanoi äskeinen

mies, joka puhelun oli tähän suuntaan johtanutkin. -- Ja vaikka

hänelle tuleekin hyvä ääni, niin tottahan se papillekin lahjoja lisää.

-- Ei, isäntä hyvä, sanoi lukkari, -- siten tulisi poika meille ylen

kalliiksi. Enkä minä halua tehdä velkaa. Mutta kyllä hän lukkarinakin

vähän koulua tarvitsee. Niin, ehkäpä hän ensi syksynä pääsee

Hämeenlinnaan käymään yhden luokan, koska äitikin niin tahtoo ja on

jo alkanut hänelle siltä varalta vaatteita hommata, ettei kesätyöt

niiden tähden estyisi. Syksyllä paloittelevat ja ompelevat taaskin

kokoon, mitä talvella kehräävät ja kutovat. Semmoisia hämähäkkejä ne

naiset ovat meillä samoin kuin muuallakin.

Miehet hymähtivät lukkarin kokkapuheelle. Ja pian oli puhe taas

siirtynyt seurakunnallisiin asioihin. Muuan jo veti koirannahkaiset

kintaansa penkin alta esiin, nousi ja astui ovea kohti, sanoi hyvästi

ja meni ulos. Esimerkki vaikutti toisiin ja tuokiossa oli tupa

tyhjentynyt kirkkomiehistä.

18.

Hämeenlinnan torilla seisoo hyvinpuettu maalaisnainen ja ostaa jotain

pientä rihkamaa muutamalta vanhalta torimatamilta, joka on ikäänkuin

tieltä väistyen asettunut erilleen toisista.

Maalaisemännän tunnemme Inkeriksi. Hän on nähtävästi antautunut

kaupantekoon vain jotain ohimennen kysyäkseen.

* * * * *

-- Ne ovat kuolleet jo, olen kuullut.

-- Ovat aikaa jo, emäntä hyvä, pormestari ja hänen armonsa. Ja kaikki

poissa. Pojat viroissa ja tyttäret isoissa naimisissa. Kuinkas

muuten! Mistä kaukaa emäntä onkaan?

-- Janakkalasta.

-- Vai Janakk...

-- Mitä tämä nauha maksaa?

-- Kaksi äyriä kyynärä. Pannaanko sitä?

-- Otan sitä viisi kyynärää hameenpallenauhaksi. Matami rupesi

nopeasti mittaamaan.

-- Heillä oli kai Kastor-niminen poika kauempana? Olen siitä jotain

kuullut. Onko hänestä enää täällä mitään tietoa?

-- Kas, onko sinne maillekin ne huhut kulkeneet?

-- Mitä huhut?

-- Tieto siitä murheesta, minä meinaan, jonka vanhemmat saivat siitä

pojastaan.

-- Eihän hän mitään pahoja ole tehnyt? huudahti Inkeri.

-- Ee-ei. No, olihan se kyllä pahasti tehty, ettei hän tullut kotiin

katsomaan, vaikka isä olisi matkarahatkin suorittanut. Oli vain niin

ylpeä ja sanoi, ettei hän isän kustannuksella ajele, kun ei kerran

itsellä siihen varoja ole, sanottiin. Armo itse olikin vielä puhunut.

-- Ei taida olla tosikaan. Asia, jos se on ollutkin vähän sinnepäin,

on ehkä ymmärretty väärin.

-- Niin, en minä tiedä muuta sanoa todeksi, kuin ettei se vain

tullut. Ja itse hän tilinsä on tehnyt. En minä häntä tuomitse.

-- Onko hän... kuollut?

-- Juu-u, sanotaan kuolleen. Joku vuosi sitten sitä jo puhuttiin.

Kaikkien vuoro tulee kerran "Nuorii tapan kuin vanhoi, en säästä

ketäkään", laulaa kuolema virressä. Onko emännällä ollut jotain

myytävänä.

-- Ei. Muita asioita on ollut. Hyvästi. Jo kai maksoin?

-- Hyvästi hyvästi. Juu, juu, kiitos, kaikki on maksettu.

* * * * *

Talvi oli suurin, vakavin askelin tehnyt tuloa. Joulu oli jo aivan

ovella, mutta lukkarintuvassa ei sitä nyt odotettu ilojuhlana, vaan

se oli murheelle pyhitetty.

Perheen isä ja tuki lepäsi maanpovessa.

Hän oli adventtiviikolla pahoin vilustunut ja saanut kovan kuumeen ja

muutaman päivän kuluttua tuoni teki tuskista lopun.

Ainoa poika seisoi kyynelissä isän ruumiin vieressä. Ensi kerran

koulusta kotiin palatessaan oli Gabriel orpo.

Ja nyt peitti kummun jo valkoinen puhdas lumi.

Tämä kuolemantapaus tuli Inkerillekin niin odottamatta. Hän suri

miestään todellisella kaipauksella, sillä hän tunsi itsensä nyt

niin turvattomaksi. Lukkarintalo, jota hän oli oppinut kotinaan

rakastamaan, ei enää kauan tarjoisi hänelle tuttua liettänsä.

* * * * *

Hän vuokrasi lukkarintuvan jättäen itselleen erään mökin, joka

asujan äskettäin kuoltua oli jäänyt autioksi. Mökki oli kirkonkylän

laitapuolessa, kaupunkiin vievän tien varressa. Ahkerasti hän teki

työtä, kehräsi, kutoi ja ompeli ja otti palkaksi mitä kullakin oli

vara antaa, villoja, pellavia ja ruokatavaraa. Näin hän sai joskus

parempaakin palkkaa kuin jos hän aina olisi sen rahana vaatinut.

Koko pitäjä kunnioitti tätä äitiä, joka rappeutuneessa savupirtissä

teki hitaita käsitöitään poikansa ylläpidoksi, vaikka silmät

kärsivätkin savusta ja heikosta valaistuksesta. Ja moni mies, joka

ajoi kuormaansa kaupunkiin, poikkesi sisään kysymään: -- Onko

Kaaprielille mitään viemistä, kyllä se menee kuorman päällä? Ja

olihan sitä aina jotain, sillä varat tulivat niin vähittäin kokoon

ja äiti laittoi aina valmiiksi myttynsä siksi, kun joku kulkisi

ohitse kaupunkiin. Monta äidin paistamaa pannukakkua sai poika siten

syödäkseen.

Olivathan ne Inkerille ja hänen lapsilleen juhlahetkiä

kaksinkertaisessa merkityksessä, kun he saivat yhdessä joulua

viettää. Tytöt, paitsi vanhinta, joka oli jo naimisissa, erään

uudistalon emäntänä omassa pitäjässä, olivat palveluksessa,

taloudenhoitajina, etäällä toisistaan. He olivat uusiin koteihin

astuessaan asettaneet ehdoksi, että saisivat viettää joulun äidin

luona. Vanhan kansallisen tavan mukaan Inkeri lastensa iloksi levitti

oljet lattialle. Gabriel sitä erityisesti tahtoi. -- Ei muuten

joululta tunnu, hän sanoi, -- ellei ole joulupahnoja.

Aikaa kului. Ja muutamien vuosien perästä sai Inkeri ilokseen

kiinteimmän toivonsa täytetyksi, kun hän sai sulkea Gabrielin pappina

syliinsä.

* * * * *

Kärkelän talossa Ruovedellä, jossa Gabriel Bergelin oli

pitäjänapulaisena ja mainitun talon omistajana, eli vanha äiti

kunnioitettuna ja rakastettuna viimeiset elämänvaiheensa. Yhdeksän

viimeistä ikävuottaan hän eli sokeana. Väsyneet silmät sammuivat. Se

tuli vitkaan ja edeltä tiettynä eikä senvuoksi säikäyttänyt Jumalan

tahdolle aina nöyrästi alistuvaa Inkeriä. Päinvastoin hän kiitti

Jumalaa siitä, että hän oli säilyttänyt hänelle tämän ulkonaisen

pimeytensä ajalla sisäisen valon. Ja kun hänen poikansa luki hänelle,

varsinkin hänen rakasta postillaansa, ja aina lähellä ollessaan

kiiruhti häntä tukemaan, koska tiesi, että hänen apunsa oli äidille

mieluisin, sanoi äiti väliin hymyillen: -- Sinä olet minulle silmänä

ja sauvana.

* * * * *

Näiden vuosien aikana oli talossa usein emännän vieraina eräs hänen

ystävänsä, rouva Levon ja tämän tytär Greeta-Liisa. Ja koska talossa

oli kolme pientä tytärtä, jotka tarvitsivat opetusta ja johtoa,

halusi pastorinrouva saada Greeta-Liisan heitä opettamaan. Tämä nuori

neiti läheni myötätuntoisena vanhaa sokeata isoäitiä, jolla hänen

mielestään oli niin lempeät ja aurinkoiset kasvot. Ja vanha mummo

kiintyi myöskin sydämellisesti häneen. Siten oli molemminpuolinen

lähentyminen tapahtunut vanhan ja nuoren välillä heidän miltei itse

sitä huomaamatta.

Sokeanvaistolla kiintyi vanhan Inkerin sydän tähän nuoreen tyttöön,

jonka heleän raikas ääni miellytti hänen korvaansa. Hän tunsi, että

tuolla miellyttävällä äänellä puhui teeskentelemätön, herttainen

ja vaatimaton henkilö. Pitkinä puhteina, kun vanha isoäiti valvoi

ja toiset perheen jäsenet jo nukkuivat, pistäytyi tyttö mielellään

isoäidin kamariin hetkeksi juttelemaan.

Tällaisina hetkinä avasi vanha Inkeri vähitellen sydämensä nuorelle

ystävälleen. Hän oli kyllä ennenkin pitkin elämänsä tuntenut halua

tämmöiseen täydelliseen sydämensä sinettien avaamiseen, mutta hän

ei ollut löytänyt ketään, jolta olisi voinut odottaa ymmärtävää

vastakaikua. Siinä oli aina ollut jotakin, joka pidätti häntä.

Mutta nyt hän tunsi sisäistä vetoa, tarvetta ajatusten vaihtoon.

Senvuoksi hän kertoi tälle nuorelle ystävälleen vaiherikkaan,

vaikka vähän huomatun ja pilvenvarjoisen elämänsä. Ja tämä ystävä,

niin nuori kuin olikin, ymmärsi hänen tunteensa niin elävästi

ja säesti häntä sattuvilla huomautuksillaan ja myötätuntoisella

äänenväreilyllään, siten kosketellen Inkerin sydämen pohjalla jo

hiljaa väräjäviin kieliin. Senvuoksi hän sydämensä salaisuuden, jota

ei hän ollut kenellekään omista lapsistaankaan kertonut, hänelle,

nuorelle ja vieraalle henkilölle, sillä hän tunsi kuulijansa ottavan

hienotunteisella mielellä vastaan hänelle uskotun elämäntarinan.

Ja puhellessaan unohtivat he kokonaan ikäeron. Sokea vanhus puheli

kuin elämän koulussa kypsyneelle henkilölle, ja nuori näkevä tyttö

taas kuin ikäiselleen, niin vapaasti, elävästi ja vilkkaasti. Ja

ihmeteltävästi se elvytti vanhusta ja nuorensi hänen sisäistä

olemustaan. Hän tiesi nyt, että maailmassa oli ihminen, joka ymmärsi

arvostella hänen elämäntaakkansa painoa... Miksi olisi hän vienyt

sen koskematta hautaan? Kun siinä oli koko hänen elämänsä sisällön

keskipiste, niin miksipä hän jättäisi jälkeensä valheellisen

varjokuvan itsestään?

Hän tunsi todellista onnea siitä, että oli löytänyt itselleen

sisarsielun tässä nuoressa tytössä.

Muutamana tyynenä kesäiltana vuoden 1779 paikkeilla on perhe

kokoontuneena isoäidin huoneeseen.

Sokea isoäiti makaa sairaana. Hän odottaa kotiinkutsua, sillä hän

tuntee koti-ikävää, on väsynyt elämän pitkään taipaleeseen.

Pastori istuu tuolilla pöydän ääressä, jolla olevia kirjoja hän on

lukenut äidilleen. Mutta nyt on äiti nukahtanut.

Pastorinrouva, joka on käynyt toisessa huoneessa, tulee hiljaa sisään.

-- Greeta-Liisa, sanoo sairas, joka on herännyt unenhorroksesta.

-- Onko se Greeta-Liisa?

-- Ei, se olen minä, Sofia.

-- Niinkö. Missä Greeta-Liisa sitten on kun ei hän tule sisään?

-- Eikö äiti nyt muista enää, kysyi pastori -- että hän on pari

vuotta sitten matkustanut kotiinsa?

-- Muistan kyllä... Mutta minä luulen, että hän tulee...

-- Tahtoisiko äiti, että häntä mentäisiin tuomaan tänne?

-- En minä tiedä...

-- Taitaisi olla paras, että lähettäisimme häntä noutamaan, sanoi

rouva mieheensä kääntyen. -- Isoäiti oli kysynyt häntä jo yölläkin.

Ja olisi hän tässä sitten apunakin. Hän on jo niin kotoinen olento

meille, olen häntä oikein kaivannut.

-- Huomenaamuna varhain lähetän pari miestä veneellä matkaan, koska

äiti häntä niin kaipaa. Samalla lähetän kirjeet sisarilleni, jotta he

saavat tiedon äidin sairaudesta.

* * * * *

Muutaman päivän kuluttua heräsi isoäiti eräänä aamuna myöhään,

nukuttuaan koko yön rauhallisesti.

Hän katselee joka puolelle huonetta ja iloinen hymy kaunistaa hänen

herttaisia, sairauden kalvistamia kasvojaan.

-- Äiti voi paremmin, minä luulen, sanoo hänelle pastori, joka nytkin

istuu siinä pöydän ääressä.

-- Voin, vallan hyvin. Mutta tiedätkö, poikani, minkä ihmeen, minkä

suuren ilon Herra on minulle suonut!

-- Minkä, rakas äiti?

-- Minä näen!

-- Ei, äiti kulta, kyllä se taitaa olla taudin houretta.

-- Ei se ole houretta, minä näen selvästi kaikki. En ensiksi itsekään

jaksanut uskoa sitä todeksi ja olen sentähden jo hetken katsellut

ympärilleni. Mutta oikein selvästi minä näenkin, kukat tuossa

ruukullani, ja niin kauniita! Jumalalle olkoon kiitos tästä suuresta

ilosta, että vielä sain nähdä päivänvalon. Oi kuinka nyt onkin ihana

päivä! Ja ihmeellistä, silmäni eivät ole valonaratkaan.

Pastori, joka äidin puhuessa oli noussut ja astunut lähemmäksi,

seisoi kumartuneena hänen puoleensa ja katseli häntä silmiin.

-- Kyllä se on tosi, että äiti näkee, hän sanoi, -- silmät ovat

kirkkaat ja eloisat, niissä on näkevän ilme ja voima.

Ja hänen omat silmänsä kyyneltyivät.

Rouva tuli nyt myöskin lähemmäksi. Hänkin oli ensiksi uskonut, että

anoppi vain houri.

-- Kyllä se onkin ihme, meille kaikillekin, sanoi hän, -- että

isoäiti taaskin näkee. Jumalalle kiitos!

-- Niin, Jumalalle olkoon kiitos siitä, että vielä sain nähdä teidät

ja lapsetkin. Kauniita, vanhempiensa muotoisia lapsia, vaaleat

hiukset ja siniset silmät, ja säännölliset kasvonpiirteet kaikilla...

-- Mutta... kuka tuo vieras tyttö on, jatkoi isoäiti vasta saapuneen

Greeta-Liisan huomatessaan, -- tuo tummahiuksinen neiti, joka tuolla

yksinään seisoo? Mielestäni hänessä on jotain tuttua, mutta en

tiedä... en muista...

-- Nyt ei äiti tunnekaan Greeta-Liisaa, jota on niin odottanut.

Pastori katsoi hymyillen äitiään.

-- Oi tunnen, tunnen, huudahti hän.

-- Ei suinkaan, kun ei äiti ole häntä vielä koskaan nähnyt, mutta

äiti arvaa sen.

Neiti Levon, joka oli odottanut isoäidin huomiota eikä senvuoksi

ollut mitään puhunut, jottei äänellään olisi itseään ilmaissut ja

hänen havaintojaan häirinnyt, kiiruhti nyt tervehtimään ja painoi

huulensa vanhan ystävänsä kädelle. Tämä veti hänen päänsä luokseen ja

kosketti hänen otsaansa huulillaan.

Näin tervehdittyään vastasi äiti poikansa huomautukseen.

-- Sanot, etten tunne häntä, kun en ole häntä nähnyt. Ja kumminkin

minä mielestäni huomasin hänet niin tutuksi... Ja heti kun kuulin

nimen, ymmärsin, että tuommoinen hänen juuri täytyy ollakin.

Tuommoiset harmaat, ilmeikkäät silmät, hymyilevät ja samalla

vakaan vilpittömät ja ymmärtäväinen kasvonsävy. Oi, se on juuri

Greeta-Liisa! Jumala sinua siunatkoon, että tulit minua katsomaan.

Olen sinua kyllä odottanut, lapseni, vaikken äsken muistanutkaan,

että sinua on oltu noutamassa. Ilo näköni takaisinsaamisesta täytti

niin mieleni, että unohdin sen venematkan.

-- Nyt minä ymmärrän, jatkoi hän hetken kuluttua, -- minkätähden

minun on pitänyt nämä yhdeksän vuotta olla sokeana. Olen sitä väliin

miettinyt, löytämättä kuitenkaan siihen tyydyttävää vastausta.

-- Minkätähden sitten, äiti kulta? Pastori tuli lähemmäksi.

-- Jotta minä saisin tämän sanomattoman ilon ennen kotiinmenoani.

En voisi käsittääkään, mitä nyt tunnen, ellen olisi ensin kärsinyt

synkkää pimeyttä. Oi kuinka Jumala on hyvä! Olen saanut vielä nähdä

sinutkin, poikani. Tämä on onnea!

Pastori otti äidin käden omaan käteensä, puristi sitä hiljaa ja

meni sitten takaisin pöydän luokse ja rupesi lukemaan etsimäänsä

raamatunpaikkaa sokeana syntyneestä, jota äiti aina mielellään

kuunteli ja jolla nyt oli hänelle vielä syvempi merkitys.

* * * * *

Kolmannen päivän illalla siitä kun hänen silmänsä taaskin olivat

auenneet päivän valolle, ummisti hän ne viimeiseen uneen. Ja hänen

Gabrielinsa sulki sammuneet silmät.