1.
Pastori oli tehnyt päätöksensä. Syvästi miettien oli hän kävellyt
hetken aikaa, hänen vakavien kasvojensa ilme puhui voitetusta
sisäisestä taistelusta ja hän oli nyt valmis alistumaan kohtalon
iskuun.
Kesäaurinko loi valoa ja lämpöä saliin, jonka matala ikkuna monine
lyijypuitteisiin juotettuine ruutuineen oli avoinna, päästäen vilpeän
tuulenkin sisälle leyhymään. Riippakoivun oksien pehmeät liikkeet
ulkopuolella kuvasivat kevyitä, leikkiviä varjoja Rantasalmen
kappalaisen vaatimattoman asunnon lattialle.
-- Niin täytyy tapahtua, sanoi hän huoahtaen. - Vaimoraukka... ja
lapsikin... Oi rakas Isä! Tämä on ollut koettelemuksen, sisäisen
taistelun päivä -- ilma houkuttelevan suopea paolle, venematka järven
ylitse ei olisi jättänyt jälkiä -- miksi näitä ajattelen? Sinä,
Herra, olet vahvistanut minua ja olet minua edelleen tukeva.
Nyt astui rouva sisään. Hän meni istumaan akkunan alle sivuseinällä
olevan pöydän ääreen, otti sukankutimen pöydältä ja rupesi sitä
pistelemään.
-- Kauan lapset viipyvät ongella, saanevatko mitään illaksi? sanoi
hän katsoen mieheensä, joka seisoi, katse häneen niin omituisesti
kiintyneenä.
Hän katkaisi puheensa ja laski kädet kutimineen syliinsä, sillä
miehen katse oli hajamielinen, syvä ja aivan kuin samentunut.
-- Sano mikä mieltäsi rasittaa tänään, eihän viholliset...?
-- Sinä luet aina ajatukseni silmistäni. Pastori hymyili heikosti.
-- Ihmekös se! Avoin rehellinen katseesi puhuu selvemmin kuin sanat.
Mutta mitä olet kuullut?
-- Kuulin aamulla Mäki-Matilta, että siellä heidän puolessaan
oli ollut joku pieni kahakka talonpoikien ja _niiden_ välillä.
Meikäläiset eivät suosiolla antaneet ryöstää hevosiaan ja karjaansa
laitumelta, vaan ryhtyivät, Jumala paratkoon, otteluun. Yksi mökin
mies, Karhun Antti muistaakseni, on pahoin haavoittunut, hän luuli
sen kuolevan. Matti oli lähtenyt heti kylään sanaa tuomaan. Ja hyvin
tekikin ukko, sillä luultavasti ne ovat pian täällä. Papin he aina
tilille vaativat kaikesta mitä tapahtuu.
-- Oi Jumala meitä auttakoon! huudahti rouva. -- Mitä nyt teemme?
-- En minä tiedä parempaa neuvoa kuin turvautua Jumalaan ja katsoa
vaaraa silmiin. Pakoon en lähde.
-- En minäkään sitä...
-- Talonpojat yksin jäätyään käyttäytyvät ymmärtämättömästi ja
yllyttävät toisiaan, mutta he kuuntelevat pappiansa ja papin
velvollisuus on olla heitä lohduttamassa ja neuvomassa... Suokoon
Jumala vain että saisin olla.
-- Niin rakkaani, emme pakene, vaan kuolemme yhdessä.
-- Sinä! Se on toinen asia, sinun _täytyy_ paeta.
-- Älä puhukaan.
-- Entä Ingrid?
-- Lapsi raukka, rouvalle tuli kyynel silmään, -- mikä hänen
suhteensa neuvoksi, jos...?
-- Kuule minua nyt, rakas vaimoni, sanoi pastori vakavasti, -- jos
he tulevat... niinkuin he luultavasti tekevät, sillä eihän meidän
sovi anoa Herralta, että Hän erityisesti meitä säästäisi, täytyyhän
meidänkin kantaa osamme onnettoman maamme yhteisestä vitsauksesta, ja
pikemmin on se Herran armo, että hän katsoo _meidät_ mahdollisiksi
kärsimään, jos se päällemme lankeaa. Niin, jos he nyt tulevat ja
vievät minut... Oi, älä nyt itke noin... Kaikki voi olla turhaa, vain
pelkoa. Mutta aika on kenties täpärällä, kuule nyt sentähden minua
tyynesti, älä raskauta mieltäni, teet minut arkamieliseksi.
-- Tiedäthän etten itseni vuoksi itke, kerran on kumminkin
kuoleminen, eikä elävänä yksikään heistä minua ota, sanoi hän, ja
leimaus sinkosi hänen lempeistä sinisistä silmistään, -- mutta miten
lasten käy?
Hän pyyhkäisi silmästään kyyneleet.
-- Minä olen nyt tyyni, puhu vain.
-- Jos he vievät minut, niin lähde heti Ingridin kanssa Hämeenlinnaan.
-- Ja jättäisin sinut! Oi, älä puhukaan siitä. En ikänä sinusta eriä,
minä seuraan sinua Siperiaan. Onhan muutkin vaimot seuranneet... Minä
kyllä jaksan.
-- Tiedän sen. Minä tunnen hyvin rakkautesi. Ja jos olisimme kahden,
niin tuskinpa voisin vastustaa sinua, varmaan saisit seurata minua.
Mutta Ingridin, tulirokkoa sairastaneen lapsen, jonka Herra on meille
kuoleman porteilta takaisin lahjoittanut, soisitko hänetkin sinne?
-- Ei, ei lapsiraukkaa, joka oli niin kipeä keväällä. Mutta jääköön
hän tänne, jonkun huostaan... Oi, en tiedä.
-- Ei, minä en ota sinua mukaani, jos sen voin suinkin estää.
Lapsemme tähden, ystäväni, vaadin nyt sinulta kuuliaisuutta tässä
asiassa. Uskoisitko lapsesi tänä aikana, kun eivät ihmiset voi
omiakaan lapsiaan suojella, jonkun huostaan? Ajattele tarkemmin, en
usko sitä.
-- Ei, ei, vastasi rouva hiljaa.
-- Ei, parempi olisi kenties sittenkin Siperia.
-- Oi, Herra valaiskoon nyt minua käsittämään miten teen oikein. Hän
itki katkerasti.
-- Eihän sinulla, vaimoraukka, ole mitään vaihto-ehtoa tässä asiassa.
Sinun täytyy antaa miehesi alttiiksi ja täyttää velvollisuutesi
lastasi kohtaan. Sinä olet _äiti_.
-- Mutta Gabrielin sallit kai kumminkin tulla kanssasi. Hän on terve
ja jykevä ja pian jo täysi mies. Ingrid onkin niin hento... Voi
sentään!
-- Niin Gabriel, häntä olen ajatellut, seuratkoon hän minua, jos
tahtoo. Ei Ingridistä voi olla puhettakaan, hän kuolisi ensi talvena,
ei hän kestä sitä jäistä ilmanalaa... Minä ja Gabriel kyllä kestämme,
kiiruhti hän sanomaan, kun huomasi vaimonsa sumean katseen, meillä on
vahva rinta molemmilla... Mutta rauhoittukaamme, ehkäpä pelkomme on
vallan turha.
Pastori läheni nyt myöskin pöytää ja istuutui sen ääreen.
-- Turhaa se ei ole, Jumala paratkoon, sen kyllä käsitän. Mutta
mikset minulle heti aamulla kertonut... eikä Mattikaan? Nyt on pitkä
päivä kulunut siitä, oi, voi... Jos ne tulevat jo tänä iltana tahi
yöllä! Kuinka olet rohjennutkaan lykätä tätä näin pitkälle?
-- Eivät ne vielä ehdi, ne ryöstävät ja mellastavat nyt siellä,
teurastavat, keittävät, paistavat ja syövät niin kauan kuin jotakin
löytävät... Ja minä tahdoin miettiä ensiksi, asettaa Jumalan eteen
asiamme, yksin tehdä päätökseni, sentähden kielsin Mattiakin
puhumasta siitä, koska pelkäsin sinun voivan vaikuttaa päätökseeni,
jos tuntisit asian, sillä tunnenhan minä rakkautesi ja tiedän, että
kuolemaa kovempi täytyy sen pakon olla, joka sinut minusta erottaa.
-- Niin, armaani! Oi jos sentään koettaisimme kaikin. Minä hoitaisin
ja vaalisin...
-- Ei, en minä ota sitä omalletunnolleni. Sinä tunnet minut ja
tiedät, että kun kerran olen päätökseni tehnyt ja olen vakuuttunut
siitä, että olen oikeassa, niin se pysyy. Älä sen vuoksi vaivaa
minua vastaansanomisilla nyt, enempää kuin ennenkään, sillä tämä on
järkähtämätön tahtoni.
-- Mutta ei ennen ole ollutkaan puhe erosta, sanoi rouva kyynelten
lomasta heikosti hymyillen. -- Tämä on kuin revittäisiin sydän
rinnastani, en ymmärrä pitääkö minun totella vai eikö.
-- Vaimoni! Se on Herran tahto: -- sinun tahtosi olkoon sinun miehesi
alle annettu. Tätä muistutusta ei minun ole koskaan tarvinnut sinulle
tehdä enkä nytkään tee sitä soimatakseni sinua, vaan ainoastaan sen
tähden että huoletta voit antaa miehesi valita.
-- Mutta... kyllä se on sangen raskasta... kuitenkin tapahtukoon
Sinun tahtosi eikä minun.
Hän painoi päänsä miehensä rintaa vasten ja nyyhkytti hiljaa.
-- Oi Herra Jumala, sanoi hän vähän rauhoituttuaan, -- kuka sinua
sitten vaalii, kun ei minua ole?
-- Jos poika tulee mukaan, niin hoidamme toisiamme. Mutta et saa
häntä kehottaa, muista se... Tulkoon vapaasti.
-- Ei, ei, mutta tiedänhän minä, että hän tulee.
-- Niin... Ja sinä olet minua uskollisesti vaalinut jo
kahdeksantoista vuotta. Kiitos, rakas vaimoni! Mutta ehkäpä en ole
ollut kyllin kiitollinen, ehkäpä Herra sentähden ottaakin lahjansa
takaisin.
-- Sinäkö et kiitollinen! Voi, minä vapisen oikein, miten minä voin
eron kestää? Ja miten kestät sinä?
-- Kyllä sinä Jumalan avulla kestät, minä tunnen mielenlujuutesi...
ja minä... Herra kyllä antaa voimia ja kärsivällisyyttä niille, jotka
Häneen turvaavat.
-- Mutta jos... Voi, en minä käsitä, en ole vakuutettu.
-- Mitä tarkoitat?
-- Tarkoitan sitä, että jos viholliset sinut vievät, mitä hyvää
seurakunnalla siitä on, ethän silloin ole lohduttamassa ja
neuvomassa? Voisit kai yhtä hyvin olla paossakin. Silloin ei meidän
tarvitsisi perhesiteitämme rikki raastaa... Ovathan pyhät miehetkin
paenneet... Eikö se siis ole tarpeetonta uhrautumista?
-- Susanna! Älä nyt _sinä_ johdata minua kiusaukseen! Ajattele,
jos lähtisin pakoon, kenties viholliset polttaisivat koko kylän,
tekisivät murhia, raiskaisivat naisia, sillä eiväthän ihmisraukat
aina voi metsissäkään piilotella. Mitä vastaisin Herralle, kun hän
syyttäisi minua, että olin palkkapaimen, joka jätin laumani ja
pakenin suden tullessa?
-- Oi, ei, ei! Sinä olet aina oikeassa, armaani.
-- En aina, rakkaimpani, mutta kyllä nyt. Ja kuule minua vielä.
Jos he vievät minut, sanoi hän tyynesti, -- niin seuraa minua
vankeuteen vakaumus siitä, että velvollisuuteni täyttämisellä olen
seurakunnalta, jonka Herra oli haltuuni uskonut, voinut torjua
paljon onnettomuutta, sillä luultavasti he tyytyvät, kun saavat...
papin. Taikka jos en voikaan vaaraa torjua, niin tiedän kumminkin
koettaneeni.
-- Kiitos, rakas mieheni! Tulin paljon levollisemmalle mielelle
päästyäni varmuuteen siitä, että teet oikein. Tulkoon nyt, Jumalan
nimessä, mitä hyvänsä... Vaikka itken, itken, niin tyydyn Hänen
tahtoonsa.
Hän itki yhä.
-- Tiesinhän minä sinut uljasmieliseksi, sanoi pastori puristaen
hänen kättään.
Hän nousi taaskin tuolilta ja rupesi käyskentelemään.
-- Ehkäpä Gabriel jo pian tulee ongelta, sanoi hän, -- niin saamme
itse ilmoittaa pelkomme hänelle. Ingridille ei tarvitse puhua mitään
vielä tänään, antaa lapsiraukan nukkua rauhassa yönsä.
-- Poikaraukka, jonka täytyi jättää lukunsa kesken! Tosin hänestä
meillä on ollut suuri apu tänä vaikeana aikana, kun ei ole tarvittu
renkiä pitää, mutta hänelle itselleen...
-- Hänelle itselleen se myöskin on ollut apu työttömyyttä vastaan.
Se kyllä on ikävää, ettei hän saanut lukujaan jatkaa, mutta hän ei
ole ainoa tänä aikana, jonka siitä on täytynyt jäädä osattomaksi,
kun opettajat ovat paossa ja koulut ja lukiot suljetut. Mutta
jos joutuisin maanpakolaisuuteen ja hän seuraisi minua, niin
tietysti hänen ylioppilastutkintonsa lykkäytyisi eteenpäin vielä
epämääräisemmäksi ajaksi, kenties ainaiseksi. Sepä juuri minua hänen
suhteensa eniten huolestuttaakin, enkä tiedä teenkö oikein, jos
sallin hänen seurata itseäni.
-- Oi, älä sitä epäile. Sinun seurassasi on hän isällisen
vaikutuksesi huomassa ja sekin on jo koulua. Ja ken tietää kuinka
monta vuotta maassamme on odotettava, ennenkuin koulut ja lukiot
saavat rauhassa vaikuttaa, siksi voivat nuorukaiset kasvaa miehiksi.
Enkä minä soisi, että poikamme siten mieheksi kehittyisi, sentähden
suonkin hänen seuraavan sinua.
-- En minäkään soisi. Jätän sen kuitenkin hänen omaan harkintaansa.
Onpa hänellä jo seitsemäntoista vuoden ikä, valitkoon itse.
Iloinen nuorukaisen ääni kuului viereisestä huoneesta, joka oli
leivinhuoneena, keittiönä sekä työhuoneena samalla kertaa ja jota
nimitettiin pirtiksi.
Gabriel on saapunut saaliineen sinne.
Äiti menee katsomaan pojan saalista.
Sisään astui nyt ovesta verevä nuorukainen, jonka vaalea kiharatukka
oli perintö äidiltä, mutta harmaat silmät ja jäntevä vartalo isältä.
-- Istu tänne, Gabriel, sanoi isä, -- minulla on vähän sanomista
sinulle.
Gabriel istuutui rahille isänsä viereen.
Isä kertoi nyt lyhyesti tuosta kuulemastaan kahakasta ja sen
mahdollisista seurauksista.
Poika kuunteli tyynesti ja miettivänä, kunnes isä lopetti.
-- Minä seuraan sinua! sanoi hän sitten päättävästi.
-- Mutta ajattelehan, että sinä siten menetät paljon aikaa, ennenkuin
saat tutkinnon suorittaa ja saanetko sitä milloinkaan sitten enää?
-- Kävi miten hyvänsä, minä seuraan sinua.
-- Mieti kuitenkin, poikani, ennenkuin päätät, se on sangen vakava
askel elämässäsi.
-- Se ei kaipaa miettimistä. Olet itsekin ollut poika. Miten olisit
tehnyt minun asemassani, isä?
-- Sano totuus, lisäsi hän, kun huomasi isän epäröivän, -- minä
tahdon tietää sen nyt.
-- Minä olisin seurannut isääni, vastasi isä vakavasti.
-- Tiesin sen. Jos toisin olisit sanonutkin, en olisi sinua uskonut,
mutta minä tiesin myöskin sinun puhuvan aina totta. Ja minä, sinun
poikasi, teen nyt samoin kuin sinäkin olisit tehnyt.
Sanatonna sulki pastori pojan syliinsä.
-- Äitikin tahtoisi tulla mukaan, jos meno tulee, mutta...
-- Äitikin! huudahti innokkaasti Gabriel. -- Entä Ingrid? Se nyt on
mahdotonta.
-- Ingrid ei tiedä vielä.
-- Miten he siellä eläisivät? Kuolisivat viluun!
-- Niin, siinäpä se... Äiti on meille miehille tehnyt vahvat
sarkavaatteet ja lämpimät turkit, mutta hänellä itsellään ja
Ingridillä on ainoastaan ohuet viitat... Kappalaisen pienet
tulot eivät ole pitkälle riittäneet, kun on ollut suoritettavana
velkaa, jota papiksi lukiessa täytyi tehdä. Kun olisi tämän edeltä
ymmärtänyt... Mutta kaiketi sen piti niin käymän... Annoin menneenä
talvena kuten tiedät, pois kaikki vanhat päällysvaatteemme. Kun
olisi aikaa, niin kyllä kai joku neuvo äitiä ja Ingridiä varten
keksittäisiin, mutta tässä hädässä, jos se tulee... Ja minulla on
ennakkotunne siitä, että se tulee... Ihmiset tavaroineen kaikki
metsissä, tuskinpa muita koko kylässä kuin me, tämä viime viesti on
ne nyt kaikki pelottanut pakoon, ei niitä nyt ketään voisi tavata.
-- Ei isä, on tarpeetonta, että he tulevat mukaan. Tietysti me heitä
syvästi kaipaamme, samoin kuin hekin meitä. Mutta eihän Jumala meitä
sielläkään hylkää, ja minä voin tehdä työtä.
-- Siihen minäkin luotan, ettei Hän hylkää meitä siellä enempää kuin
heitä täällä, ja työtä voin itsekin tehdä. Kaipaus tietysti tulee
olemaan syvä molemmin puolin. Olen vakuuttunut siitä, että ero meistä
äitiin koskee moninkertaisesti raskaammin kuin Siperiaan vaeltaminen
meidän kanssamme, ja samoin lapsiraukkaakin.
-- Siitä olen minäkin varma.
-- Kuule Gabriel, on paras olla valmis vaaran tullessa. Ota sentähden
vaatteemme alas ullakolta jo tänä iltana, huomenna se voi olla
myöhäistä, kenties on niillä silloin jo uudet omistajat. Minä katson
todistuksiamme ynnä muuta mukaan tarvittavaa.
-- Kyllä sen teen, isä... sitten. Nyt menen ulos kävelemään vähän.
Hän nousi, otti lakkinsa ja lähti ulos.
2.
Pastori Orelius, joka oli kappalaisena Rantasalmella isonvihan
aikana, oli ylioppilasajallaan Viipurissa tutustunut haavalääkäri
Wolffin tyttäreen.
Susanna Wolf oli kaunis tyttö, jonka kihara tukka kultalaineina
aaltoili hänen kaulallaan ja hartioillaan. Ja vaikka hän kantoi
aikansa jäykkää pukua, ilmaisi se sen alta kuitenkin hänen
hoikan-sorean vartalonsa joustavuus ja liikkeiden pehmeys.
Säännölliset kasvot, joille nuoruus ja terveys loivat rusottavan
värin, täydensivät hänen miellyttävän olemuksensa sopusuhtaisuutta.
Hän oli Inkerissä syntynyt. Äitinsä, joka oli Inkerin suomalaisia,
oli hän jo varhain kadottanut. Isä, saksalainen, kuten nimikin
osoittaa, oli saanut yksin pitää huolta tytön kasvatuksesta. Isän
kuoltua oli Susanna sitten muuttanut Viipuriin erään tädin luo, joka
piti koulua siellä.
Orelius asui Viipurissa enonsa luona, kauppiasperheessä, ja
siellä hän usein tapasi Susannan, jonka tädin koulussa enon
tyttäret kävivät. Tytön miellyttävä ja vaatimaton käytös teki
syvän vaikutuksen nuoreen ylioppilaaseen, joka löysi tunteellensa
vastakaiun nuoren neidon sydämessä. Susanna oli silloin
kahdeksantoistavuotias.
Oreliuksen lähdettyä Viipurista ei Susanna ollut hänestä sittemmin
mitään kuullut, mutta hän säilytti muistissaan hänen avoimen
katseensa, ystävällisen äänensä ja suoran, vakavan käytöksensä, mikä
kaikki herätti luottamusta. Kun siis Orelius pari vuotta jälkeenpäin
tuli ja sai tavata Susannan tämän tädin luona, oli tytön ilo niin
vilpitön, samoin kuin Oreliuksenkin, että he jo sanoittakin tiesivät
olevansa toisilleen rakkaat. Ja avioliittonsa he solmivat samana
kesänä.
Nämä muistot liikkuivat nyt pastori Oreliuksen mielessä, hänen
istuessaan vähäisessä salissa katsellen avoimesta matalasta
akkunasta, miten ilta-aurinko kultasi lahden laineita. Kukkien tuoksu
tuntui niin ihmeen suloiselta, pikkulintujen viserrys puissa kuului
niin viehättävältä, rastas lauloi viime laulujaan, käki kukahteli
viime kertojaan ja yksinäinen ruisrääkkä äänteli vielä vainion
perällä.
Pastori huokasi. Suloinen luonto herätti hänessä kaikua, viritti
sielun sisimmät kielet soimaan syvän kaipauksen säveliä. Hän
ajatteli takana olevaa onnellista elämäänsä, kaikkea sitä hyvää
mitä hänellä oli ollut ja vieläkin oli, mutta joka niin pian kuin
salama uhkaavasta pilvestä iskisi alas hänen huoneeseensa, kuten
niin monen muunkin nykyaikana, jo huomenna voisi olla häneltä
iäksi kadonneena. Viime vuosien tapahtumat, joista huhut kulkivat
kulovalkeana seurakunnasta seurakuntaan, olivat omiaan järkyttämään
urhoollisintakin mieltä. Olihan nyt kulumassa tuo Suomen papeille
kärsimyksistä niin muistorikas vuosi 1714.
Täytyy näin ollen myöntää, että tarvittiin tavallista enemmän
lujamielisyyttä, jos mieli pysyä tällaisten huhujen ja tietojen
liikkuessa paikallaan. Eikä kumminkaan -- se on luettava Suomen
papiston ikuiseksi kunniaksi -- tämä _hänen_ tekonsa ollut mitään
harvinaista, vaan lukuisat muutkin papit seisoivat Oreliuksen tavoin
seurakuntansa pylväänä, ottaen vastaan vihollisen kovimmat iskut.
Sitä todistaa niiden pappien luku, jotka isonvihan aikana vietiin
Venäjälle vankeuteen, monet aina Siperiaan saakka, ja joista useat
kuolivat puutteeseen, rääkkäykseen ja kaikenlaiseen kärsimykseen.
Mutta aikomuksemme ei ole vanhoja arpia repiä verille, vaan
ainoastaan tositapauksia kertoellessa niiden valaisemiseksi ohimennen
mainita ajan oloista, voidaksemme luoda eheän kuvan myötätuntoisen
lukijan nähtäväksi.
* * * * *
Rouva pistäytyi sisään kelloa katsomaan.
-- Mitä sinä nyt puuhaat? Istu tänne luokseni, sanoi pastori.
-- Minä valmistan illallista, tiedäthän.
Rouvan silmät olivat turpeat ja itkeneen näköiset.
-- Älä nyt siitä välitä. En minä syö paljon mitään, voileipä ja kippo
maitoa, tyydymmehän me kaikin siihen.
-- Minä sanon vain Vapulle, ettei hänen tarvitse tulta sytyttää.
-- Missä lapsikin on? sanoi hän Ingridiä tarkoittaen.
-- Hän levittelee ullakolla kuivumaan kukkia ja ruohoja, joita
aamupäivällä kokoilimme.
-- Hm, jättäköön sen... huomiseksi.
Rouva meni.
Hetkistä myöhemmin kuului keveitä askelia. Sisään astui pirtin
puolelta puolikasvuinen hoikka tyttö, kaksitoistavuotias. Tytöllä oli
samanlainen sini- ja valkoraitainen pellavapalttinainen puku kuin
rouvallakin. Vaikka se oli vanha, se oli puhdas ja hyvin silitetty ja
uuteen poimutukseensa salasi puolilyhyt hame helmassa olevat parsimot.
Hän kantoi jotain esiliinan alla.
Pastorin kasvojen sävy ilmaisi lapsen lähestyessä syvää huolta,
vaikkakin suu hymyili.
-- Arvaapas mitä minulla on täällä kädessäni sinulle, isä?
-- Kukkiako? Tunnen tuoksua.
-- Ei, et arvannut.
-- Mansikoitako jo?
-- Niin juuri. Pian arvasit. Tuoksusta tunsit.
Hän vei isälleen pienen ropposen, joka oli täynnä kypsiä mansikoita.
-- Syö nyt, kulta, tyttösi poimimia marjoja. Hän katsoi hellästi
isäänsä silmiin.
-- Kiitos, lapsi! sanoi tämä ottaessaan marjat vastaan.
Hän katsoi ylös taivasta kohden ja huokasi syvään pistäessään marjoja
suuhunsa.
Tyttären rinnastakin nousi tällöin kevyt huokaus kuin vastakaikuna
isän tunteille.
-- Oi kuinka taivas on korkea ja sininen! Kunpa olisi siellä ylhäällä
Jumalaa lähempänä, näkemässä hänen ihmeitään!
-- Niin, lapsi, ja saisi siellä yhtyä armaittensa kanssa Jumalan
istuimen edessä, vastasi isä syvästi liikutettuna, -- ja niinhän
saammekin kerran.
-- Kuinka korkea se Jumalan istuin on! Ajatus ei riitä... Ja
kuitenkin sielun siivet sinne kantavat.
Tytön silmät, jotka olivat taivasta kohti kääntyneet, olivat
väriltään ja katseen syvyydeltä aivankuin pienoiskuvat sen sinisestä
korkeudesta. Syvä tunne kuvastui hänen lapsekkaissa kasvoissaan,
jotka olivat kalpeat ja hienopiirteiset.
Nyt hän katsoi isänsä silmiin ja äkkäsi kyyneleen niissä.
-- Oi isä! huudahti hän ja heittäytyi isänsä kaulaan ja kyyneleet
valuivat hänen poskilleen.
-- Niin, Ingrid-lapseni, se käy yli ajatustemme. Mutta älä koskaan
unohda, että sinulla rukouksessa on vapaa pääsy Jumalan armoistuimen
eteen. Se on suuri aarre murheen aikana, paina se mieleesi, rakas
lapseni! Hän laski kätensä tytön päälaelle ja sanoi liikutettuna:
-- Herra siunatkoon sinua, rakas tyttäreni, taivaallinen isä
suojelkoon ja varjelkoon sinua.
Hän sulki lapsen syliinsä.
* * * * *
Rouva tuli nyt sisään. Hän oli ollut vintillä, sänkyvaatteita
huomisen varalle kokoamassa ja kantanut sinne kukkien lisäksi heiniä
pihalta.
Pastori katsoi häneen niin syvästi kuin hän olisi tuolla silmäyksellä
tahtonut ikuisesti painaa tuon rakkaan kuvan sydämensä sisimpään,
vielä syvempään talteen kuin mitä se jo ennestään oli.
Rouva oli nykyään kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja hänen
sorea, jotenkin täyteläinen vartalonsa ei estänyt liikkeiden entistä
keveyttä ja pehmeyttä. Nyt oli syvä murhe, jota hän turhaan koetti
salata, tai oikeastaan tuska ja sydämen ahdistus, sillä murhe oli
vasta pelkona eikä vielä varsinaisena vaikuttimena, painanut leimansa
hänen tunteikkaille kasvoilleen. Niiden tavattoman kalpeuden, jota ei
liikkuminenkaan ollut parantanut, tekivät auringon viime säteet vielä
huomattavammaksi.
Rouva istui miehensä viereen, nojaten päänsä hänen olkaansa ja
laskien käsivartensa hänen kaulalleen. Pastori kiersi toisen
käsivartensa hänen vyötäisilleen, toisella hän sulki tytärtään
sydämelleen.
Hetken he istuivat siten vaiti. Rouva itki hiljaa. Eikä käsittänyt
Ingridkään miksi hänenkin mielensä oli niin sumea.
Nyt tuli Gabriel kotiin kävelyltään.
Rouva viittasi poikaansa tulemaan lähemmäksi.
Gabriel otti jakkaran ja istuutui heidän eteensä, pää nojaten
äidin rintaan, toinen käsivarsi hänen kaulallaan, toinen sisaren
vyötäisillä. Sisaren käsivarren veti hän kaulalleen, äidin toinen
käsivarsi oli pojan ympärillä.
He puhuivat menneistä ajoista, puhuivat vanhemmistaan, jotka
lepäsivät maan povessa, ja lapsistaan, jotka myöskin siellä nukkuivat
heitä odottamassa. Ja sitten muistelivat he sitä miten he ensi
kerran olivat toisensa nähneet. Näissä muistoissa heidän ensi
tuttavuudestaan ja ensi onnestaan viipyi nyt tänä iltana heidän
mielensä. He kertoivat niitä lapsilleen ja elivät niin uudestaan
ensilemmen aikansa. Se aika oli ollut selkeä ja tyyni kuin kirkas
lähde, siihen he voivat antaa lapsensakin katsoa kuin puhtaaseen
lähteeseen. Kun yksinkertainen illallinen oli syöty, piti pastori
tavallisen iltarukouksen, jossa Vappukin aina oli läsnä. Nyt oli
rukous sangen harras ja tuskin jaksoivat he laulaa virttä lopuksi.
* * * * *
Aamulla jo auringon noustessa oli pappilan perhe kokoontuneena
saliin. Pastori luki aamurukouksen. Sen jälkeen he lauloivat Lutherin
juhlallisen virren: "Jumala ompi linnamme", saksan kielellä, hänen
omilla sanoillaan.
Pastori käyskeli hetken edestakaisin.
Pöydällä, jonka ääressä rouva istui, oli iso kirja, Lutherin
kirkkopostilla, saksankielinen. Rouva luki nyt siitä kappaleita
sieltä ja täältä, jotka soveltuivat heidän nykyiseen asemaansa ja
vahvistivat heitä vaaran lähetessä. Kirjan hän oli saanut isältään
lahjaksi ja se oli jo senkin vuoksi hänelle kallisarvoinen.
Hän oli taivaalliselta isältä anonut sielunvoimaa, mielentyyneyttä ja
sydämen uskallusta, miehelleen, lapsilleen ja itselleen, ja ilokseen
hän näki miehensä rauhalliset kasvot sisäisen valon kirkastamina,
kun hän nyt siinä seisoi akkunan luona ja katseli taivasta kohden
ikäänkuin tahtoen sanoa: -- Niin, Isä, se oli Sinun hyvä tahtosi.
Ja Gabriel, tuo sorea nuorukainen, hän oli ihan tyyni ja tyytyväisen
näköinen, vaikka sangen vakava. Hän oli tyytyväinen saadessaan
uhrata osan nuoruudestaan isänsä hyväksi. Hänen kasvoissaan ilmeni
päättäväisyys ja mielenlujuus. Hän oli äkkiä miehistynyt, varttunut
jäntevämmäksi, aivan kuin hän olisi ollut entistään pitempi ja
ryhdikkäämpi, täysi mies jo.
Äiti katseli häntä hyvillään.
Ingridkin, jolle vanhemmat nyt aamulla olivat ilmoittaneet pelkonsa,
jottei lapsiraukka, jos heidän pahat enteensä toteutuisivat, silloin
pahoin pelästyisi, oli levollinen samoinkuin vanhemmat ja velikin.
Hänenkin katseensa tunkeutui tuonne pilvien yläpuolelle, sielun
siivet kohosivat sinne, minne hän illalla sanoikin niiden lennon
kantavan... Ainoastaan kalpeus kaikkien kasvoilla ilmaisi mielen
jännitystä.
* * * * *
Aika kului vitkaan, kello on seitsemän. Nyt kattaa Vappu suuruspöydän
ja hänen tätä tehdessään tahdomme esittää hänetkin. Hän on
valkotukkainen, punaposkinen, lyhyt ja jykevä tyllerö. Hän on
Hämeestä kotoisin, noin kaksikymmenvuotias herttainen tyttö.
Perhe kävi pöytään.
Ingrid luki tavanmukaisen rukouksen. Mutta ei kellekään heistä
tahtonut ruoka oikein maistua, vaikka he toistensa vuoksi melkein
pakottautuivat edes vähän syömään. Pian lopetettiinkin ateria ja
Ingrid luki taaskin kiitoksen.
Vappu korjasi Ingridin kanssa pöydän.
Päivä alkoi olla jo puolessa. Rouva istui ja luki itsekseen. Pastori
seisoi tielle päin antavan ikkunan luona.
-- Susanna, sanoi hän hämmentyneellä äänellä, -- tulehan tänne! Tämä
vavahti vähän, nousi nopeasti ja meni akkunan luo.
-- Näetkös?
Rouva näki... Ja sanaakaan lausumatta hän tarttui lujasti miehensä
käteen.
Kaukana tiellä näkyi tummanvihertävä ryhmä tomupilven verhoamana
nopeasti lähenevän ja kasvavan, ja ryhmän yläreunasta kilkahteli ja
välkähteli kuin loistavia säteitä olisi käynyt siitä ylös.
-- Ne tulevat! sanoi rouva hiljaa.
-- Niin, ne tulevat... Tiettyhän se, kirkonkylään... Mene nyt heti ja
vie tytöt ullakolle ja kätke heidät Jumalan nimessä niin kuin olemme
sopineet. Herra heitä varjelkoon!
Hän puristi lujasti vaimonsa kättä. Tämä ei saanut vastatuksi.
Gabriel juoksi äkkiä Ingridin luo, joka tuli sisään pirtistä, sulki
hänet syliinsä ja suuteli häntä ja Ingrid kiersi käsivartensa
veljensä kaulaan.
-- Ingrid, lapseni.
Ja pastorikin astui kiireesti tyttärensä luo.
Ingrid, joka nyt hetkessä käsitti aseman, heittäytyi isänsä syliin.
Isä suuteli häntä, hymyili lempeästi ja irroitti hänen kätensä
kaulaltaan.
-- Mene nyt kiireesti ullakolle äidin kanssa, äiti kätkee sinut ja
Vapun sinne.
-- Voi isä, salli minun olla luonasi, minä tahdon kuolla yhdessä
sinun, äidin ja veljen kanssa, nyyhkytti tyttö.
-- Ei lapsi! Nyt ei ole aikaa hukata. Ole tyyni, ei meitä nyt ketään
tapeta... Älä itke, Jumalan tähden, olethan sinä rohkea tyttö
niinkuin äitikin on ollut. Mene joutuin nyt, että äiti ehtii takaisin.
-- Ingrid, Ingrid! huusi äiti ullakonastimilta. Isä työnsi tyttärensä
ulos ovesta ja sulki sen. Nyt juoksi Ingrid kiireesti ylös. Kun hän
kerran oli päässyt erilleen isästään, ei hänellä enää ollut mitään
omaa tahtoa eikä muuta ajatusta kuin päästä kätkeytymään.
Ullakon päässä oli huone, jossa säilytettiin vaatteita.
Sänkyvaatteita, jotka olivat riippuneet nyt kesällä orsilla, oli
rouva illalla koonnut läjään peränurkkaan, pitovaatteita riippui
oven puolessa seinillä ja pesuvaatteita oli pärevasuissa sivuilla.
Lattialle oli puhtaille raadeille levitetty kukkia ja ruohoja sekä
kuminoita, joita he olivat edellisenä päivänä koonneet ja oven
luona oli pärekopassa heiniä, jotka kaikki ovestatulijaa vastaan
leyhäyttivät kesäistä tuoksua. Vähäinen akkuna perällä antoi niukasti
valoa, joten huone näytti puolihämärältä ulkoa auringonvalosta
tultaessa.
-- Vedä ylös patjoja seinältä, sanoi rouva Vapulle.
Vappu tarttui kiinni lujilla kourillaan ja pian oli siellä suuri
aukko, päin lattiaa.
-- Menkää nyt joutuin tuonne suullenne makaamaan, käski rouva.
Ingrid, joka seisoi valmiina odottamassa, syöksähti edellä ja joutui
keskikohdalla patjojen alle, rouvan kallistaessa vaatteet heidän
ylleen. Ingridin päälle tuli siten enemmän painoa, kun Vappu oli
pujahtanut syrjän alle, seinän puolelle. Rouva huomasi tämän nyt
vasta, mutta asiaa ei käynyt enää muuttaminen, sillä kavioiden töminä
kuului jo läheltä, kun vihollinen hyvää ravia ajaen läheni pappilaa.
Kuului myöskin muutama laukaus, ilmoittaen joidenkin heistä käyvän
sotaa kotimäelle piilopaikoistaan palanneita lampaita vastaan.
-- Varokaa, lapsiraukat, ettette tukehdu, varoitti rouva, -- minä
tulen pian takaisin teitä auttamaan. Ja olkaa Jumalan tähden hiljaa.
Hän asetti nopeasti ja taitavasti vaatteet heidän päälleen, peitti
tarkasti heinillä ja kokosi kiireesti kaikki ruohot, kukat ja kuminat
ja levitti ne viimeksi läjän päälle. Se oli nyt ison tuoksuvan
heinäkasan näköinen. Raidit hän sieppasi käsivarrelleen, pudisti
puhtaiksi ullakon sivulla ja heitti orrelle, jottei jäisi merkkiä
mistään. Oven huoneeseen hän jätti puoliavoimeksi.
Nyt hän huokasi syvään ja painoi kättään sydämelleen. Alhaalta kuului
jyskyviä askelia ja aseiden helinää. Rouva kiiruhti tikkaita alas.
3.
Kappalaistalon asuinrivissä ei ollut muita huoneita kuin sali,
pastorinkamari ja pirtti, jolla oli päädyssä eri sisäänkäytävä. Tästä
eteisestä kävivät astuimet ullakkoon ja tämän tien sulki lasku-ovi.
Vähäinen maitohuone oli eteisen toisessa sivussa. Pirtistä oli,
kuten sanottu, ovi saliin ja tätä vastapäätä oli toinen ovi, joka
johti toiseen eteiseen, mistä päästiin pastorin huoneena olevaan
porstuakamariin.
Rouva ennätti juuri juosta ovesta sisään kun joukko vieraita
sotamiehiä ryntäsi hänen jälkeensä pirttiin. Etummainen heistä
kouraisi lujasti häntä käsivarteen, kun hän aikoi salin ovesta astua
sisään sekä mongersi hänelle jotakin, mistä rouva ymmärsi ainoastaan
sanan "kapitan". Hän asettui oven eteen seisomaan, toisten sisälle
tulleiden raa'asti nauraessa.
He kävivät heti oikein kilvalla talon kupariastioita ja muita
kuljetettavaksi soveltuvia esineitä anastamaan sekä ruokavaroja
korjaamaan. He kantoivat kaikki varat maitohuoneesta ulos ja mitä
eivät jaksaneet syödä, sen he viskoivat ympäri. Mutta näistä asioista
ei rouva nyt vähääkään välittänyt, vaikka hän kyllä muulloin oli
tarkka ja järjestystä rakastava emäntä huoneessaan. Hänellä oli nyt
vakavampaa ajateltavaa.
-- Herra kapteeni! huusi hän saksankielellä, jota hän otaksui
venäläisen upseerin osaavan puhua, -- sallikaa minun päästä sisään.
Nyt kuului puhetta salista. Hän kuuli oudon, käskevän äänen jotain
puhuvan, kuuli sitten miehensäkin tyynen ja vakavan äänen, vaikka
rähinä hänen ympärillään esti sanoja selvästi erottamasta. Samassa
läheni joku kiirein askelin ja aukaisi oven.
Ovessa seisoi nuorenläntä upseeri, uteliaasti silmäillen häntä
kiireestä kantapäähän, jonka jälkeen tämä ärjäisi jotakin
sotamiehelle, joka heti siirtyi sivulle.
Rouva teki syvän mutta arvokkaan kumarruksen, uudistaen pyyntönsä
upseerille, joka jotenkin kohteliaasti vastaten antoi tietä hänelle,
sulkien sitten oven.
Upseeri, jäykännäköinen mies, käski rouvan nopeasti varustaa
pastorille ja pojalleen, joka pyysi saada isäänsä seurata, mitä
he välttämättä mukaansa tarvitsisivat, sen verran vain, että he
saattaisivat sen kuljettaa saman hevosen selässä, jolla heidän tuli
ratsastaa, sekä yhtä hyvin voisivat kantaa, kun kävellä oli pakko.
-- Muuta en tarvitse, sanoi pastori, -- kuin raamattuni. Se on pientä
kokoa, ja nyt se on hyvä, vaikka siitä ennen olen monesti ollut
pahoillani.
-- Mutta vaatteita...? kysyi rouva.
-- Onhan heillä vaatteet yllään, vastasi upseeri, -- kesällä ei
tarvitse paljoa, joku paita matkan varaksi, siinä on kyllä. Kun
sataa, saa miehenne vanhan päällysviitan minulta, niin hän näyttää
sotilaalta, lopetti hän lyhyesti naurahtaen.
Rouvan ottaessa esiin kaapista mainituita tavaroita juoksivat
kyynelhelmet pitkin hänen kalpeita poskiaan. Hän kääntyi upseerin
puoleen, joka käyskeli lattialla ja sanoi hänelle, värähdys äänessään:
-- Herra upseeri, teillä on kenties äiti, tai on hän jo muuttanut
autuaisten kotiin, on ehkä armas, joka tulee vaimoksenne, jos eihän
jo sitä olekin, heidän nimessään pyydän, hän astui puhuessaan
askeleen eteenpäin ja lankesi polvilleen, -- armahtakaa miestäni ja
sallikaa hänen jäädä kotiin, sillä Herra taivaassa tietää kuinka
syytön hän on kaikkeen kiihotukseen. Päinvastoin hän oli lakkaamatta
varoittanut ja neuvonut talonpoikia...
Hänen äänensä oli tukehtumaisillaan liikutuksesta.
-- Lopettakaa rouva, sanoi upseeri vakavasti, -- ja nouskaa ylös,
se on turhaa, sillä minä tottelen käskyä. Minulla on everstiltäni
selvä käsky vangita pappi täällä. Jos miehenne on syytön, sen parempi
hänelle.
Syvästi huoaten nousi rouva ylös.
Värisevin käsin hän sitoi pyyheliinaan käärön kummallekin matkaan
lähtevistä. Kaapissa ei ollut paljoakaan matkaanottamista, sillä
vaatteet oli silittämättä vintillä. Sitten hän istuutui.
Pastori pyysi nyt vuorostaan, että he saisivat ottaa turkkinsa
mukaan, jonka upseeri myönsikin. Hän lupasi toimittaa ne kuormastoon.
Siihen aikaan oli yleisenä luulona, että kaikki sotavangit viedään
Siperiaan, vaikka useat saivatkin jäädä jo Inkeriin. Senpä vuoksi
luonnollisesti jokainen vankeuteen menevä kammoksui Siperian talvea.
Tällä ei tietysti ole aikomus sanoa, että päällysvaatteet Inkerissä
olisivat tarpeettomia, vaan ainoastaan että juuri Siperia synnytti
pelkoa, ja jos ei olisi oletettu sitä matkan pääksi, niin luultavasti
nyt kesällä ei tässä hädässä olisi turkkeja muistettukaan.
* * * * *
Ullakolta kuului nyt jyskyviä askeleita.
Rouva säikähti ja hänen sydämensä alkoi kovemmin pamppailla. Hän oli
vähällä huudahtaa ja hypähtää ylös.
-- Niin, sanoi upseeri, joka huomasi hänen hämmästyksensä,
sotamieheni vain katsovat mitä talossa on, ei se muuta mitään ole.
Pastori ja rouva eivät puhuneet mitään, vaan heidän sielunsa puhuivat
Jumalalle.
Vähän ajan kuluttua kuului iloista hälinää. Nyt tulivat sotamiehet
saaliineen meluten alas ullakolta.
Rouva katsahti taivasta kohti. Tulivatko ne nyt kaikki? kysyi hänen
sydämensä tuskainen ajatus. Sama kysymys kuvastui pastorinkin häneen
kääntyneissä kasvoissa. Heidän silmänsä yhtyivät. Yhä vaikeammaksi
kävi vaimon ahdistus, hän näki miehensä kalpeat kasvot, luki niiden
sävystä hänen sydämensä pohjalle salatun tuskan. Yhä synkemmäksi käy
miehen katse... Hän pyyhkii tuskanhikeä otsaltaan. Voi, pitäisikö
hänen, tuo epätieto sydämellään, jättää tämä kallis kotinsa?
Ja Gabriel, tuo vielä äsken niin reipas nuorukainen, hänenkin
otsallaan on synkät rypyt. Hän istuu pää kumarassa, kasvot
jäykistyneinä mielen jännityksestä.
Rouva ei voi sitä kestää, hän nousee ylös. Samalla hän muistaa
jotain. Hän käy päättävän näköiseksi ja lähenee upseeria, joka
piipustaan savuja vedellen silmillään seuraa savurenkaiden kulkua
ulos avoimesta akkunasta, jonka ääressä hän istuu.
-- Miehelläni olisi pari villapaitaa, sanoi rouva nöyrästi, --
saisinko panna ne hänelle mukaan.
-- No, pankaahan nyt nekin, vastasi upseeri huolettomasti.
-- Mutta ne ovat tuolla vintillä, rohkenenko väkenne vuoksi siellä
käydä?
-- Kyllä rohkenette. Äskeinen käskyni vaikuttaa vieläkin. Mutta
ovatko ne enää tallella, on toinen asia.
-- Kiitän nöyrimmästi!
Pastori sanoi myöskin haluavansa käydä työhuoneessaan jättämässä
sille hyvästit ja noutamassa raamattunsa.
Upseeri suostui siihenkin ja sanoi Gabrielin voivan seurata, jos hän
haluaa.
He menivät siis yhdessä.
Rouva oli heti luvan saatuaan kiiruhtanut ullakolle. Siellä hän
katseli ensiksi tarkasti ympärilleen, mutta missään ei näkynyt
ketään. Nyt hän meni vaatehuoneeseen ja kiiruhti heinäläjän luo. Se
oli ihan semmoisena kuin hän sen oli asettanutkin.
-- Jumalalle kiitos! huokasi hän. Vaatteet seiniltä olivat kaikki
poissa.
-- Mitä he minun ja Ingridin puvuillakin tekevät? ajatteli hän
hymyillen.
-- Tytöt, sanoi hän hiljaa, kumartuen alas, -- älkää pelätkö, minä se
olen.
-- Joko ne menivät? kysyi kuiskien Vappu.
-- Ei vielä.
-- Äiti...
-- Vaiti, lapsi kulta... minun täytyy mennä. Voitko maata siellä
vielä?
-- Voin... vähän aikaa... mutta...
-- Ss! Ja hän meni kiireesti ulos.
Alhaalta eteisestä kuului samassa askelten töminää, joka pelotti
hänet pois.
Paidat olivat todellakin tallella. Ne olivat savutorven varjossa
ja niitä suojeli vielä sitäpaitsi edessä oleva vartaallinen
kylpyvihtoja. Sieltä hän löysi kaksi paria harmaita sukkiakin
kummallekin matkaan lähtevälle.
Hän kiiruhti nyt alas ja samalla palasivat pastori ja Gabrielkin
saliin.
Rouvan tyyni katse sanoi pastorille heti, että tytöt olivat säilyneet
piilossaan. Hänenkin mielensä rauhoittui ja tyynesti, melkein
iloisesti haasteli hän vaimonsa kanssa.
-- Ei tämän nykyisen ajan vaivat ole sen kunnian vertaiset, joka
meille ilmoitetaan, sanoi hän.
Upseeri katsoi nyt kelloaan.
-- Kymmenen minuutin kuluttua olkaa valmiit.
Hän meni ulos käskyjä antamaan.
Oli siis tullut eron hetki. Aviopuolisot syleilivät kiihkeästi
toisiaan.
-- Oi miksi, miksi en saa sinua seurata?
-- Olet äiti, kuiskasi mies. -- Siunaukseni, terveiseni lapselle.
Rouva värisi ja oli kalpea kuin palttina, nyyhkytti vähän, mutta ei
kyyneltynyt.
-- Ethän tainnu, rakkainpani? Rohkaise mielesi, muista tyttöraukkoja.
-- Niin, niin, en minä tainnu... en...
Ja niin hänen huulensa värisivät, polvensa notkuivat, mutta vaikka
hänen joka jäsenensä vapisi, jännitti hän kaiken aikaa voimansa ja
kesti onnellisesti.
-- Hyvästi armaani! sanoi hän, eikä hän itkenytkään, vaan hymyili.
Hymyili värähtävin huulin ja katsoi noihin uskollisiin silmiin
viimeisen kerran, katsoi pienen iankaikkisuuden. Hän tahtoi puhua
vielä, mutta kurkkua kouristi niin kummasti.
Pastori ei saanut enää sanaakaan sanotuksi. Äänetönnä hän hyvästeli,
riistäytyi sitten irti ja syöksyi horjuvin askelin ulos. Maailma
musteni rouvan silmissä ja häntä melkein pyörrytti.
-- Siunaa minua, äiti! pyysi poika hänen vieressään.
-- Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua, sanoi äiti
voimakkaasti syleillen poikaansa. -- Herra kuule minua, anna äidin
siunauksen seurata tätä poikaa, jonka hän nyt antaa haltuusi, että
hän kaikkien puutteiden ja kärsimysten kestäessä aina saisi tuntea
sitä rauhaa ja onnea, minkä hyvä omatunto tuottaa!
-- Amen! sanoi Gabriel syvästi liikutettuna, riistäytyi äidin
syleilystä ja juoksi ulos.
-- Sano Ingridille hyvästini, huusi hän mennessään, -- ja terv...
Äiti hoiperteli akkunan luo lavitsalle.
Upseeri astui nyt kiirein askelin sisään, otti piippunsa salin
toiselta akkunalta, astui sitten rouvan luo, otti häntä kädestä,
puristi sitä ja sanoi:
-- Hyvästi! Rouva vastasi ja vieras mennä tömisti ulos niin että
kannukset helisivät.
Kohta sen jälkeen kuului ulkoa kavioiden töminää.
Rouva juoksi akkunaan ja ehti vaihtaa viimeisen silmäyksen miehensä
ja poikansa kanssa.
Pastori viittasi kädellään taivasta kohti ja nosti hattuaan. Rouva
nyökäytti päätään merkiksi, että oli käsittänyt.
Gabriel painoi kätensä sydämelleen ja heilautti lakkiaan.
Ja nyt se oli ohitse.
Rouva tunsi että tämä oli katkerin hetki hänen elämässään. Hän oli
saanut rakastetun isänsä hautaan, oli jäänyt turvattomaksi maailmaan,
mutta mitä se oli tähän verrattuna. Jos hän olisi seisonut miehensä
ja poikansa avoimen haudan partaalla, olisi se ollut onni tämän
rinnalla.
Mutta he menevät, etääntyvät eikä hän enää erota heitä, he
sekaantuvat sotamiesryhmään, joka taas kietoutuu tomupilveen. Jo
hajottaa tuuli tomunkin, ei näe silmä, ei kuule korva enää mitään...
Kädet kiinteästi ristittyinä ja pää niihin nojaten istuu hän ja
itkee, itkee niin että koko ruumis värisee.
Silloin hän muistaa äkkiä Ingridin. Hän säpsähtää, ponnahtaa ylös
kuin jousi ja tarttuu molemmin käsin ohimoihinsa.
-- Herra Jumala! Lapsiraukkahan menehtyy sinne!
Ja notkuvin polvin hän kiiruhtaa ylös ja vetää pois heiniä ja
vaatteita.
Tytöt ovat puolipyörryksissä, pelosta, kuumuudesta ja vaatteiden
painosta. Varsinkin Ingrid on melkein tainnuksissa. Äidin täytyy
häntä ensiksi auttaa jaloilleen, sillä hänen jäsenensä ovat vallan
puutuneet ja hervottomat. Hänen koko ruumiinsa värisee, hän on
hikinen ja kuitenkin kalpea. Vapun laita ei ole paljon paremmin.
Lähes kolme tuntia ovat he saaneet maata siinä liikkumatta.
-- Joko ne menivät? kysyy Vappu.
-- Missä isä on? lisää Ingrid.
-- Jo ne menivät, ja isältä terveiset, sekä samoin Gabrielilta.
-- Käydään nyt heti alas, lisäsi hän sitten. -- Sinun täytyy, Vappu,
viivyttelemättä juosta tuomaan ruuna.
-- Minne sitten nyt, rouvakulta?
-- Hämeenlinnaan.
-- Hämeenlinn...!
-- Niin, mutta älä nyt paljoa kysele, sillä meillä on kiire,
ymmärräthän, jotta pääsemme lähtemään ennenkuin viholliset taaskin
tulevat.
-- Tulevatko ne takaisin!
-- Luultavasti. Jospa eivät samat tulekaan, kun tietävät jo tyyten
ryöstäneensä, niin voi heitä kuitenkin tulla joku toinen joukko.
-- Niin. Valjastanko ruunan metsässä, jossa kärryt ovat piilossa?
-- Tietysti, lapsikulta. Ja juokse nyt, jos voit.
Vappu lähti harppailemaan metsää kohti.
-- Käymme nyt alas, lapseni, minä tuen sinua.
Hän talutti tyttöä, joka hoiperteli hänen sivullaan.
Hänellä itsellään tuskin oli voimaa kävellä. Ero oli niin lamauttanut
hänet.
Kun he tulivat alas, hämmästyi lapsi sitä tyhjyyttä, epäjärjestystä
ja likaa, joka valitsi tässä äsken niin siistissä ja hymyilevässä
kodissa.
Rouva etsi kipposen ja juoksi kaivolle, josta hän toi raikasta vettä
ja tarjosi Ingridille. Ingrid joi vähän ja heittäytyi lavitsalle.
Äiti istui hetken pöydän ääressä, päätään käteen nojaten.
Sitten hän nousi, meni lapsensa luo, istui hänen viereensä ja vaieten
sulki hänet syliinsä.
-- Mennään nyt katsomaan, ovatko viholliset jättäneet mitään, jota
voisimme ottaa mukaan, sanoi hän sitten. -- Täällä ei ole mitään,
vaatteet kaikki olivat vintillä. Mutta en minä niitä sure. Isän
kamarissa en ole vielä käynyt, mutta menkäämme sinnekin katsomaan.
Tule, meidän täytyy nyt toimia, puheli hän Ingridiä viihdytellen.
Kirjat ja paperit oli viskelty pitkin lattiaa ja osaksi revitty ja
tahrattu arvottomina.
-- Olkoot kirjat siinä, kukapa niitä nyt tarvitsisi. Mennään pois!
Mutta kyyneleet tulivat taas väkisinkin silmiin, kun hän lattialta
liasta löysi papinkaulukset, jotka hän äsken oli miehellensä
silittänyt.
-- Ne ovat toki liian hyvä lattialla ryvettymään, vaikkei niitä ikinä
enää tarvittaisikaan.
Hän noukki puhellessaan kaikki tarkasti lattialta ja istui väsyneenä
tuolille.
-- Menemme saliin, Ingrid, täällä on niin hirveän ikävää, sanoi hän.
Sali on sentään vielä entisellään, siellä ei näy juuri mitään merkkiä
hävityksestä. Mitään mukaan otettavaa siellä ei kuitenkaan ole, sillä
eihän huonekaluja voi pakomatkalle ottaa.
-- Minä katson, sanoi rouva, -- ovatko lusikat säilyneet.
Hän avasi kaapin oven, jossa avain vielä oli suulla sen jälkeen
kun hän itse oli sieltä paitoja ottanut. Hän veti laatikon ulos ja
katsahti sisään.
-- Poissa, sanoi hän huoahtaen, -- ne olivat isän perintöä. Ja hänen
nuuskarasiansakin, jonka hän aikoinaan oli saanut lahjaksi, on
myöskin poissa ja siitä onkin mieleni pahempi. No, tietysti, sillä
olihan se hopeaa.
Mutta nyt hän huomasi rakkaan postillansa pöydällä ja meni nopeasti
ottamaan sen.
-- Jumalan kiitos! huudahti hän. -- Jättivät kumminkin kirjani.
Ingrid, ota nyt heti tämä kirja huostaasi. Sinä tiedät kuinka
kallisarvoinen se on minulle, kun olen sen isältäni saanut, ja
varsinkin nyt, kun se on ainoa, mitä minulla on häneltä, mutta tänään
annan sen nyt sinulle.
-- Mutta äiti, miksi et pidä sitä itse elämäsi loppuun asti, kun se
on isäsi antama lahja, vieläpä ainoa muisto hänen jälkeensä!
-- Että minä annan sen sinulle, tapahtuukin juuri lahjan arvon
takia, sillä sinä olet vielä kalliimpi! Ota sentähden nyt rakkauteni
osoitteeksi omaksesi tämä kirja.
-- Kiitos, rakas äiti!
Tyttö otti saksalaisen Lutherin postillan syliinsä ja käänteli
sen lehtiä hajamielisenä. He istuivat taaskin pöydän ääressä.
Riippakoivujen oksat kirjailivat nytkin auringonvaloista lattiaa,
mutta he eivät sitä huomanneet, eikä lintujen laulukaan heitä nyt
viehättänyt.
Äiti kertoi hänelle nyt tarkasti kaikki tapahtumat siltä ajalta,
jonka tytöt olivat olleet ullakolla.
Oli ikäänkuin olisi hän itsekin tuntenut vähän viihdytystä puhuessaan
ja siten juuri kuin eläessään uudestaan kaikki.
Ingrid, joka istui äidin vieressä ja nojasi päätään hänen olkaansa,
otti äidin lopetettua hänen kätensä ja hyväili sitä.
-- Käymme nyt aittaan, sanoi viimein äiti, -- ehkäpä Vappukin jo
pian tulee. Ota kirja mukaasi. Täällä ei ole mitään muuta ottamista.
Ei pyyheliinaa koko talossa, ei nenäliinaa muualla kuin taskussa.
Sänkyvaatteetkin he kantoivat kaikki kuormavankkureilleen. Ullakolla
niitä tosin vähän olisi, mutta niitä ei voi kuljettaa, niistä olisi
pakomatkalla ainoastaan haittaa. Olkoot siellä heinien alla, ehkäpä
säilyvät, jos koskaan tätä kotoa enää näemme. Kyläläisiltämme ne
kyllä saavat rauhan. Ruokaa ainoastaan otamme mukaan, jos vielä
jotain löydämme.
-- Mutta mihinkä lehmät joutuvat?
-- Lapsikulta, vihollinen ne pian korjaa. Aitan ovi oli auki; he
menivät sisään. Rouva katseli ympärilleen hinkaloihin ja huokasi
syvään.
-- Ei kunnollista leivänpalaa talossa! sanoi hän melkein itku
kurkussa. -- Poissa palvatut lihatkin orrelta, niin tarkoin, ettei
vahingossakaan ole mitään jäänyt.
Samassa hän huomasi ison ruukun nurkassa. Siinä oli ruisjauhoja,
jotka hän säkkejä pestäessä oli siihen tyhjentänyt. Siinä kaikki mitä
oli jätetty. Se oli kai huomaamatta jäänyt oven taakse.
-- Ingrid, sanoi äiti, -- minä olen tuon ruukun tuonut Inkeristä.
Se on ainoa perintöni äitini jälkeen. Hän oli ollut aivan köyhä
maalaistyttö. Eikä ole niinkään ihme, että he juuri sen jättivät.
Minä näen siinä ikäänkuin merkin Herralta, että sen pitää säilymän.
Hän polvistui ruukun viereen ja laski kätensä sen päälle ristiin
sekä rukoili, että Herra antaisi siunauksensa seurata tätä astiaa,
joka sisältöineen oli ainoa maallinen tavara, joka hänellä oli
tyttärelleen antaa.
Vahvistuneena nousi rouva sitten ylös.
Rouva ei tämän syvän murheen hetkenä muistanut ruunaa ja kärryjä,
jotka hänelle kuitenkin vielä oli jäänyt. Olikohan se enne?
4.
Nyt kuului kärryjen kolinaa. Vappu siellä ajoi jo aika vauhtia pihaan.
-- Rouva hoi! huusi hän kalpeana, -- viholliset tulevat, ne ovat jo
aivan lähellä, ne melkein juoksevat.
-- Uusi joukko venäläisiä näkyi lähenevän kiireesti tiellä.
-- Ingrid lapseni juokse, kärryille, sanoi hätäisesti rouva, syleili
kiireesti tytärtään ja työnsi hänet ulos ovesta.
-- Joutuin, joutuin! huusi hän.
Itse hän nosti raskaan ruukun kärryjen takapuolelle. Ingrid istui
Vapun rinnalla etupuolella.
-- Onko sinulla kirja, Ingrid?
-- On, äiti!
-- Onko ruoska, Vappu?
-- On, on!
-- Herran haltuun siis! Lyö hevosta, Vappu, ja anna mennä niin paljon
kuin pääsee!
-- Äiti, äiti, tule sinäkin... älä jää... Ingrid ojensi käsiään ja
alkoi itkeä.
-- Älä minusta... minä painan paljon, ruuna ei jaksa kolmea
kuljettaa... ei minun hätää...! Lyö, lyö! huusi hän Vapulle -- älä
pidätä, jos mitä hyvänsä näet tapahtuvan! Katso Ingridiä että hän
pysyy rattailla. Jumalan haltuun!
Hän nyökkäsi päätään ja hymyili itkunsekaista hymyä.
Vappu löi hevostaan minkä jaksoi, ja ruuna, joka jo astuskeli
eteenpäin, oli heti täydessä laukassa.
Mutta sotilaat olivat myöskin samalla aitan edessä. Rouva hypähti
heti aitan portaille ja sieppasi avaimen lukosta käteensä.
Ingrid istuu kuin kivettynyt taakseen kääntyneenä ja katsoo
kauhistuen miten äidin kävisi. Vähäisen toivon kipinän viritti hänen
sydämeensä äidin varma sana: -- ei minun hätää. Mutta kauan ei hänen
tarvinnut olla epätietoinen.
Sotamiehiä oli noin kymmenkunta. Muuan heistä, joka näkyi olevan
joukon johtaja, huusi ja viittoi poistuville tytöille, tömisteli
jalkojaan ja pudisti tikariaan. Kuusi tai seitsemän miestä lähti heti
juoksemaan pakenijain perään.
Mutta Ingrid ei huomaa heitä, hän katsoo vain äitiä. Hän näkee kuinka
johtaja lähestyy äitiä pudistaa tikaria hänen edessään, osoittaen
pakolaisia kohti. Mutta äiti seisoo tyynenä. Mitä, rohkeneeko hän
laskea käsivartensa äidin vyötäisille? Ei, äiti nostaa äkkiä ylös
kätensä, jossa hänellä on tuo iso avain. Mies tekee peräytyvän
liikkeen, mutta iskee samassa tikarinsa äidin rintaan ja vetää sen
verisenä ulos.
Äiti kaatuu portaalle. Ingrid näkee hänen kullanruskeat kiharansa
maassa...
-- Oi Jeesus auta!... Vappu... pidätä... äiti kuolee... änkytti
kalmankalpeana Ingrid, hypähtäen ja tarttuen kiinni ohjaksiin, sekä
valmistautuen hyppäämään alas rattailta.
-- Jumalan tähden, Ingrid, heitä irti ohjista! Ja istu rauhassa.
Vappu tarttui lujasti Ingridin käsivarteen ja painoi hänet istumaan.
Hän katsoi taakseen ja näki rouvan makaavan siellä verissään ja
liikkumattomana, mutta hän näki myöskin parin venäläisen olevan
saavuttamaisillaan heidät. Hän koetti sentähden ajaa minkä saattoi,
niinkuin rouva oli käskenytkin, vaikka mitä hyvänsä tapahtuisi. --
Kai hän sen arvasi edeltä... rouvakulta, ajattelee Vappu.
Mutta ruunan kulku ei sen paremmin edisty, vaikka Vappu huutaa,
nykii ja lyö. Se juoksee vain tasaista kulkuaan eteenpäin, torjuen
hännällään lyöntejä. Laukasta se on jo kyliänsä saanut.
-- Venäläiset perässä huutavat ja nauravat. Vihdoin eräs etäämpänä
olevista pysähtyi, tähtäsi ja laukaisi, mutta luoti vingahti ylitse.
Toinen seurasi esimerkkiä, mutta ampui vuorostaan sivuitse.
Vappu laskeutui nyt kärryjen pohjalle pitkäkseen ja veti Ingridin
kanssaan.
Kolmas luoti kävi kärryjen takalautaan. Sille se ei tehnyt mitään
vahinkoa, ruukku vain täräyksestä vähän vioittui kuten jälkeenpäin
huomattiin. Nyt ei ruunakaan enää tarvinnut lyömistä, se laukkasi
lentämällä eteenpäin, saatuaan vihdoinkin päähänsä, että tässä oli
todella kiire tarpeen. Kolme, neljä laukausta ampuivat takaa-ajajat
vielä heidän ylitseen ja sivuitseen, mutta jäivät kiukkkuisesti
ärjyen jälkeen.
Vaikka Ingridin mieli oli niin surun ja kauhun vallassa, hän huomasi,
miten läheltä jokainen luoti kulki.
Nyt, kun ei enää kuulunut laukauksia, kohotti hän päätään. Venäläiset
ovat jo jääneet kauaksi ja palaavat takaisin. Mutta äitiään ei Ingrid
enää näe, tie on tehnyt käänteen ja varjostaa häneltä verissään
makaavan äidin. Kodin katto vain näkyy enää, sekin jo peittyy metsän
suojaan.
-- Vappu, sanoo hän vähän ajan päästä, -- Vappu, mikä tuo sakea savu
on, se rupesi nyt juuri näkymään?
-- No vai, ne ovat pistäneet tuleen kotisi, se on varma. Kiitä nyt
Jumalaa, että olet päässyt pois sieltä.
-- Katso, liekki, huudahti Ingrid. Vappu kääntyi taaskin katsomaan.
Korkealle nousee lieska, se loistaa ja hehkuu syösten ilmaan
tuhansittain kipinöitä. Nyt nousee toisestakin paikasta tulikokko
harjalle, lietsoo siivillään ja ojentautuu edellistä kohden, molemmat
lähenevät toisiaan kuin taisteluun ryntäisivät ja yhdistyvät yhdeksi
suureksi tulipatsaaksi. Kuiva honkainen huone antaa hyvää ravintoa
nälkäisille liekeille. Kohina, ryske ja rätinä kuuluu sieltä ja sakea
savu nousee pilviä kohden. Ja Ingrid katselee hyytynein kasvoin
kuinka hänen lapsuudenkotinsa palaa.
Mutta ruuna kiidättää heitä yhä kauemmas kamalalta näkymöltä.
Tuli sammuu viimein itsestään, syötyään kaiken sille kelpaavan.
Tytöt eivät näe enää savuakaan, he ovat jo siksi kaukana. Ilta on
lauhkea ja tyyni, aivankuin ilmattaret hiljaa tuudittaisivat luontoa
nukkumaan. Muuan yksinäinen yölintu vain visertää.
* * * * *
Nähtyään, ettei siellä enää ollut mitään ottamista, venäläiset
sytyttivät kappalaistalon palamaan ja lähtivät pois.
Tulipalo houkutteli vihdoin ihmisiä metsästä kylään katsomaan. Tuli
oli jo perinjuurin tuhonnut asuinhuonerivin heidän tullessaan, mutta
navetan puoli vielä paloi. Aittarivi, johon kuului kaksi aittaa,
toinen jyviä ja toinen kaloja, lihoja ym. varten, seisoi etäämpänä
toisella puolen tietä ja tuulen yläpuolella se oli jäänyt syttymättä.
Näytti siltä, että ainoastaan asuinhuoneet oli sytytetty, koska ne
olivat ensin ehtineet palaa loppuun.
Lähelle tultuaan näkivät he rouvan makaavan hengetönnä ja verissään
portaalla, joka yhdisti aitat. Tyyni rauha kuvastui hänen kuolemaan
jäykistyneillä kasvoillaan, valjenneet huulet olivat puoliavoinna
kuin hyvästiä sanoen. Kaikesta päättäen oli kuolema hänet äkisti
kohdannut, sillä tikarin isku oli käynyt sydämeen ja ruumis oli jo
illan viileydestä jäähtynyt.
Miehet nostivat ruumiin aittaan ja yksimielisesti päätettiin
toimittaa ruumis kunnialla hautaan. Sunnuntaina sitten, kun oli saatu
tieto, että venäläiset olivat jo muualle siirtyneet, seurasi kellojen
soidessa suuri surusaattoa yksinkertaista ruumiskirstua, joka kätki
rouva Oreliuksen maahan kuuluvan osan Rantasalmen kalmistoon.
5.
Isä, isä, herää nyt toki. Herrajesta, ketä nyt tulee? Ne ajoivat
pihaan niin kovaa vauhtia että minä ihan pelästyin. Ne ovat
varmaankin ryssiä.
-- Hä, ryssiäkö? Missä? kysyi isäntä, joka juuri heräsi.
-- Pihassa kai, kun juuri tulivat ajaen.
-- Onko niitä montakin hevosta?
-- En minä tiedä, montako niitä on, en minä rohkene mennä akkunaan,
nouse itse katsomaan.
Isäntä kömpi kiireesti ylös ja läheni varovasti akkunapieltä ja
tähysti siitä ulos. Tallin edessä hän näki hevosen rattaineen. Kaksi
tyttöä asteli sieltä poikki pihan tupaa kohden.
-- Eipä nuo juuri ryssiltä näytä. Eiköhän tuo ole Rantasalmen
pastorin ruuna, jonka se osti Seppäläiseltä tässä takavuosina?
Kelpo hevonen, puhelee isäntä. -- Mitä letukoita ne ovat, jotka
sillä ajavat, kun niin märäksi on elukka ajettu? Tarvitsisivat
tuollaiset... Täytyy mennä hevosparkaa korjaamaan. Mitähän se
pastorikin ajattelee, kun tuommoisille hevosensa antaa?
Isäntä vetää puhuessaan hätäpikaa hurstikaatiot jalkaansa. Samalla
koputetaan ovelle. Hän aukaisee oven ja tytöt astuvat sisään. Heidän
arkaan tervehdykseensä vastaa hän ärähtävällä äänellä ja kysyy:
-- Mistä kaukaa te olette ja mihinkä matkustatte?
-- Rantasalmelta, vastaa Vappu, ja lisää vähän viivähtäen, -- ja
menemme Hämeenlinnaan.
-- No ketä sieltä? Ja kenenkä hyvän ihmisen on tuo hevonen?
-- Olemme Vähästä-pappilasta, vastaa Vappu alakuloisesti. -- Tämä
toverini on papin tytär. Ja olen minäkin sieltä, piika.
-- Mutta mikähän "ryssänkyyti" teillä on, kun noin rahkaan olette
ruunan ajaneet? Eihän Hämeenlinna mikään jänis ole.
-- "Ryssänkyyti" meillä kylläkin on, kun henkemme edestä olemme
paenneet, vastaa Vappu rohkeammin.
Ja hän kertoo nyt juurta jaksain kaikki tapahtumat ja kuinka rouva
käski ajaa.
Isäntä, keski-ikäinen mies, istuu matalalla jakkaralla, kyynärpäät
polviin tuettuina, kädet leuan alla, ja kuuntelee suurin silmin Vapun
kertomusta. Sitten hän huoaten nousee, ottaa lakkinsa vartaan päästä
ja sanaakaan sanomatta menee ulos hevosta hoitamaan.
Emäntä nousi Vapun kertoessa istumaan ja heitti hänen lopetettuaan
nopeasti hameen ylleen, yhä voivotellen kuulemiaan.
-- Voi lapsiraukka, puheli hän Ingridille, -- voi toki, kun olet noin
alaikäisenä kadottanut vanhempasi... joutunut mieron tielle, raukka...
voi nyt...
Ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Ingrid istui ja itki hiljaa.
Emäntä ei tiennyt mitä tarjoaisi pakolaisille. Viimein hän teki
pehmeästä rieskasta ja nuoresta voista kelpo voileivän kummallekin.
Ingrid otti voileivän ja kiitti, mutta tuskinpa maistoikaan, vaan
laski sen viereensä rahille. Mutta Vappu söi mieluisasti, sillä
melkein koko päivän oli hän saanut olla syömättä, ja kukko lauloi jo
ensimmäisiä virsiään.
Sitten lämmitti emäntä maitoa ja tarjosi sitä puhtaassa puukipossa.
-- Etpä suinkaan, lapsiraukka, saakaan leipää alas, mutta juo maitoa,
Jumalan lahjaa, juo lämmintä maitoa edes, juo nyt toki mun mielikseni.
Ingrid maistoi vähän emännän mieliksi.
-- Juo lisää, kun jaksat, laske kippo viereesi... Minä käyn tekemässä
vuoteen teille, kyllä maar olette väsyneet...
Hän meni vierastupaan vuodetta valmistamaan ja väsyneinä laskeutuivat
tytöt vuoteelle.
* * * * *
Aamu oli jo ehtinyt pitkälle, kun Ingrid heräsi. Uni oli
valloittanut hänen ärtyneet hermonsa ja valtoihinsa saatuaan
pitänyt häntä perusteellisesti vankinaan. Hän heräsikin senvuoksi
ainakin ruumiillisesti virkeämpänä, vaikkakin mieli vaipui syvään
toivottomuuteen heti kun eiliset tapaukset muistuivat.
Vappu ja emäntä olivat vuorotellen käyneet häntä katsomassa ja Vappu
olisi jo herättänytkin hänet, mutta emäntä ei sallinut, vaan sanoi:
-- Anna tyttöraukan nukkua, kyllä hän ehtii suruun itsekin herätä, ja
saapihan ruunakin levätä ja syödä.
Ingridin itkiessä vuoteellaan pisti emäntä taas päänsä ovesta sisään
ja sanoi:
-- Herrajesta, lapsikulta, kun makaat täällä yksin ja itket. Heitä
nyt yllesi vaatteet ja käy tuonne pirttiin, missä on muitakin. Eihän
se itkusta parane, vaikkei tuota itkuakaan ihmettele.
-- Kiitos, kyllä minä tulen, vastasi Ingrid hiljaa.
Nyt muisti Ingrid, kuinka isä oli sanonut tuona viime iltana, josta
oli vasta kaksi yötä ja yksi päivä kulunut: -- Niin Ingrid-lapseni,
älä koskaan unohda, että sinulla rukouksessa on vapaa pääsy Jumalan
armoistuimen eteen. Se on suuri aarre murheen aikana. Ja nyt oli
murhe näin pian tullut ja näin raskas... Oi, kunpa hän nyt osaisi
rukoilla. Hän tahtoisi nyt niin mielellään rukoilla, vaikkapa vain
ollakseen kuuliainen isän neuvolle. Mutta hänellä on nyt tuskin
mitään käsitystä Jumalan laupeudesta, sillä hän näkee vain hänen
vihansa. Hän koettaa kuitenkin rukoilla ja rukoillessa tyyntyy
vähitellen hänen mielensä ja hän tuntee voivansa tyytyä siihen mitä
taivaallinen isä tekee. Olihan isäkin tyytynyt siihen ja samoin
äiti...
Hän nousee, pukee ylleen ja menee ulos. Kesäinen aamupäivä on
säteilevän ihana. Sadekuuro on virkistänyt maan, kedot ja puut ovat
entistä vihannammat. Tuhatääninen lintujen kuoro nousee pilviä
kohti, jotka hienoina ja utuisina kuin hengetärten helmat liitelevät
taivaalla. Ja aurinko, päivän kultainen kuningas, katselee hymyilevän
leppeänä pieniä äskensyntyneitä lempilapsiaan, kukkia, jotka häntä
tuoksullaan tervehtien vienossa tuulessa keinuvat, värikkäitten
perhosten kisatovereina heitä ihaillessa.
Ingrid seisoo pihalla ja hengittää syvään raikasta ilmaa. Hän on
tyynen näköinen, vaikka kohtalon kolhut ovatkin painaneet leimansa
hänen lapsekkaisiin kasvoihinsa.
-- Käy nyt sisään, lapsi, huutelee emäntä tuvan ovelta. -- Väki
on kaikki niityllä, täällä olemme vain minä ja Vappu, lisäsi hän,
luullen ettei Ingrid tahtoisi tulla outojen ihmisten joukkoon. Emäntä
tarjosi aamiaista ja Ingrid söi vähän.
-- Lapsiraukka, sanoi emäntä, -- ethän tuolla syömisellä jaksa
rattailla istua. Panenpa tuosta vähän lihaa ja leipää mukaasi.
-- Ota vain, eihän sitä tiedä mitä matkassa tarvitaan sanoi hän, kun
Ingrid kieltäytyi ottamasta, vakuuttaen, ettei hän saa tänään mitään
syödyksi. -- Koska Jumala on seutumme vielä vihollisilta varjellut,
niin mielellämmehän me autamme hätään joutuneita.
Vappu, joka Ingridin syödessä oli valjastamassa ruunaa, tuli nyt
sisään. Sydämellisesti kiitellen jättivät tytöt hyväntahtoisen
emännän ja matkasivat edelleen.
Toisen yön he viettivät köyhässä mökissä. Kuusi lasta oli mökin paras
tavara. Oli heillä sentään lehmäkin. Vappu keitti ruukussa olevista
jauhoista puuroa koko väelle. Mökin emäntä lypsi lehmästä ja siitä
saatiin kastiketta. Mies oli heti vienyt hevosen pieneen aitaukseen.
Kun illallinen oli syöty, vei emäntä tytöt pieneen latoon, missä
oli vähän heiniä, jotka tarjosivat raikastuoksuisen ja pöyheän
vuoteen. Sitä ennen he kuitenkin korjasivat vioittuneen ruukun.
Vapun ottaessa siitä keittojauhoja huomasi Ingrid vian. Rikkoutunut
kylki käännettiin pois takalaudasta ja jauhoista tehtiin vahva
taikinakäärö, joka venytettiin rikkoutuman päälle ja lujasti siihen
painettiin, jottei ruukku hajoaisi.
Yön levollisesti nukuttuansa kiiruhtivat he taas matkaan.
* * * * *
Kolmannen päivän illalla oli Päijänteen vesistö heidän vastassaan.
Maata myöten Lahden kautta olisi tullut kovin suuri mutka ja
sitäpaitsi tiedettiin sielläpäin nykyään liikkuvan vihollisia. Näin
ollen ei matkustajillamme ollut muuta neuvoa kuin sanoa hyvästit
ruunalle ja turvautua veneeseen.
Sen talon isäntä, missä he olivat yötä, lupasi pitää ruunan siksi kun
sitä joskus tullaan etsimään. -- Eikä se ole monivuotinen enää, hän
sanoi, -- se on jo parhaat päivänsä nähnyt, vaikka se onkin lihava,
kun on hyvässä hoidossa ollut.
Isäntä ei tahtonut mielellään antaa venettä, -- sillä jos viholliset
tulevat, eikä niiden sanota enää kaukana olevankaan, on vene paras
hevonen ja Päijänne turvallisin maantie meillä, sanoi hän. Mutta
pakolaisten suuren pulan vuoksi antoi hän kuitenkin heille vanhan
veneen.
-- Mitäpä sillä väliä vaikka se huonompikin on, kun se vain tämän
kerran kestää, ettehän sitä enää toiste tarvitse. Toisella veneellä
poika lähti myllyyn tästä. Se kun olisi kotona, niin saisi tulla
soutamaan teidät ylitse. Eikä ole hyvä teidän odotellakaan siksi kun
se ehtii takaisin sieltä, paras on kun menette päästessänne, nyt on
järvikin tyyni. Kolmaskin vene meillä kyllä on, mutta sitä en anna
kellekään, en papillekaan. Se on tuolla pensaikossa piilossa omaksi
varaksi, jos milloin niitä kutsumattomia vieraita tulee, yöllä tai
päivällä.
Emäntä tarjoutui vaihtamaan tyttöjen ison ruukun pussiin.
-- Sehän on kovin raskas, sanoi hän, -- kun venekin on huono. Ja
onhan siinä vikakin, mutta minä annan siitä sentään uuden pussin.
Mutta Ingrid sanoi heti jyrkästi, ettei hän ikänä siitä luovu. Ja
niin täytyi ruukun seurata mukana.
* * * * *
Vappu istuu ja soutaa hiessäpäin ja Ingrid ajaa venheestä vettä
vanhalla pytyllä. Mutta siitä huolimatta näyttää se yhä lisääntyvän.
Molemmat ponnistavat voimiaan minkä jaksavat.
He ovat nyt Päijänteen selällä, mutta heillä ei ole aikaa ihailla,
kuinka pilvet ikäänkuin uiskentelevat peilityynessä järvessä, joka
toisen taivaankannen muotoisena hyllyy heidän allaan. Vene on
kuitenkin perin hidaskulkuinen vesilastissaan. Vappu tekee kaiken
voitavansa, airot eivät kestä kovempaa ponnistusta ja vene painaa
kuin olisi kivillä täytetty. Ingridin voimat rupeavat uupumaan, sillä
satoja pytyllisiä on hän jo ajanut veneestä järveen, mutta järvi on
antanut ne korkoineen takaisin. Mutta vihdoin loppuu matka, vielä
muuan ponteva tempaus airoilla, vielä muuan pytyntäys ulos, niin ovat
he rannalla ja astuvat kiireesti maalle.
-- Noh, Jumalan kiitos, että kumminkin vielä pääsimme maalle, sanoo
Vappu, pyyhkien hikeä kasvoiltaan ja kaulaltaan, -- melkein minä
luulin viimeisen päiväni tulleeksi.
Hän puhalteli käsiinsä, joissa suuret rakot kellottivat.
-- Ruukku... änkytti Ingrid, tarttuen veneeseen. Nopeasti nosti
Vappu ruukun maalle, ennenkuin vene upposi. Ingrid vapisi ja
hoiperteli väsymyksestä.
Noin kahdeksan peninkulmaa oli heillä vielä kuljettavana
Hämeenlinnaan. Kun oli kiire työnaika, ei sattunut ketään
kaupungissakaan kulkemaan ja kun matka oli pitkä sekä tiet silloin
vielä huonot, niin ei sitä pienten asian tähden lähdetty ajamaan.
Heidän oli siis turvauduttava jalkoihinsa, mutta siinäkin teki aluksi
ruukku tenän.
-- Lapsikulta, koetti sen vuoksi Vappu houkutella, vaihda nyt toki
pussiin tuo ruukku, kun se on niin iso ja raskas. Kyllähän minä
ymmärrän, että sinä tahtoisit sen pitää, kun se on ainoa muisto
kotoasi, mutta se on niin hankala kuljettaa ja vaikeuttaa meidän
kulkuamme.
-- Ei Vappu, vastasi Ingrid hiljaa, mutta päättävästi, -- en ikänä
sitä kenellekään anna, se seuraa minua niin kauan kuin elän, minä
siirtelen sitä eteenpäin vaikka askel askeleelta, jos en muuten saa
sitä kulkemaan.
-- Mutta annoithan sinä ruunankin vaihtaa, etkä mitään puhunut.
Tottahan ruuna oli suurempiarvoinen kuin viallinen ruukku, sillä kun
oli kärrytkin perässä. Ja onhan sulia kirjakin vielä muistoksi.
-- Se oli ruuna se, mitä minä ruunasta ja kärryistä! Mutta ruukku,
jossa on äitini viimeiset jauhot ja jonka ääressä hän on viimeisen
kerran lapsensa puolesta polvistunut! Senkö minä nyt jättäisin! Ei
Vappu!
Ja Ingrid purskahti itkuun.
-- No herrajestas, enhän minä sitä väkisin vaadi. Älä itke,
Inkeri-kulta, viedään ruukku muassamme, kun se sinulle kerta on niin
rakas. Herkeä nyt itkemästä, ehkä me sen saamme kulkemaan. Minä vain
vihollisten pelosta epäilin...
Nyt ei ruukun vaihtamisesta enää puhuttu, vaan tuumittiin miten se
parhaiten saataisiin mukana kulkemaan. Vappu väänsi ruukun ympärille,
vähän pohjasta ylöspäin, lujan vitsan ja kiinnitti siihen vitsoista
korvat. Sitten kantoivat he sitä korennolla. Aina väliin lepäsivät ja
taas kulkivat eteenpäin.
Iltapäivällä he tulivat muutaman mökin luo ja näkivät lasten tuvan
edessä työntelevän käsikärryjä.
-- Katsohan, Vappu, kärryt! huudahti Ingrid.
-- Niin, jos he antavat niitä.
He menivät niitä lähempää katsomaan.
-- Kyllä ne ovat jotenkin huonot, arveli Vappu.
-- Siksipä minä toivon ne saavanikin. Käydään sisään kuulemaan. Ja he
saivat vaihdetuksi kärryt keittovakalliseen jauhoja. Nyt irroitettiin
vitsat ruukusta ja se laskettiin kärryille kumolleen, siinä kun oli
enää vain vähän jauhoja. Ja siitä lähtien kävi matka nopeammin.
Noin puolitaipaleessa Hämeenlinnaan poikkesivat he illan tullen
erääseen tien varressa olevaan taloon, missä hiljattain oli ollut
tyttären häät. Iloinen ja puhelias emäntä oli yksinään tuvassa
illallisen toimessa. Pihan ulkopuolella kydöksen ääressä lypsi piika
lehmiä, jotka märehtien nauttivat savusta.
-- Miehet vielä korjaavat heiniä latoon, sanoi emäntä, -- mutta
kaiketi ne tulevat siksi kun puurokin kypsyy.
Emäntä rupesi sitten pyytelemään Vappua palvelukseen. Mutta Vappu
esteli.
-- Miksi et rupea? Tottahan palvelukseen vastakin menet?
-- Kaiketi minä menen, mikäpäs siinä muu neuvoksi! Mutta kukaties
Hämeenlinnassakin saan paikan. Enkä tahtoisi tuota Inkeri-rukkaa
heittää yksinään menemään.
-- Missä sinä kaupungissa näin keskellä vuotta kunnollisen paikan
saat? Kai niitä jokunen on piikansa poiskin ajanut, mutta luuletkos
sellaisia emäntiä niin hyviksi? Etkä kehtaa vielä syksyllä niin
lyhyeltä palvelusajalta muuttaa, ja saat silloin palvella pahaa
emäntää kokonaisen vuoden lisäksi.
-- Tottahan se on mitä sanotte. Mutta ehkäpä siellä saan muuten työtä
ja otan pestin syksyksi.
-- Työnhakijoita on paljon nykyaikana, niitä kun kokoontuu
pakolaisiakin sinne, ja antajia on vähän. Tuhmasti teet, jollet jää.
Meidän ei ole tarvinnut kahta piikaa pitää, kun Saara Liisa on ollut
kotona, mutta nyt täytyy ottaa toinen, kun se naitiin tästä. Isä
olikin nyrpeä, kun juuri työn ajaksi lähti, mutta vävymies tarvitsi
hänkin emännän taloon ja minä sanoin: anna mennä miehelle niin kauan
kuin kelpaa, harvoin semmoinen kauppa toiste onkaan tarjolla, kaipa
me saamme piian jostakin. Ja nyt tulit sinä juuri kuin kutsuttuna.
Jää vain, et kadu suinkaan, meillä ovat aina piiat pysyneet siksi kun
ovat naimisiin päässeet. Maija-Kaisakin tuolla on jo neljättä vuotta,
ja silläkin on jo sulhanen. Ja ehkäpä sinäkin täällä miehen saisit.
-- Onhan se niinkin, myönteli Vappu hymyillen, -- mutta, lisäsi hän
vakavammin, -- ei minun auta jääminen. Jos ei tuota tyttöä olisi...
mutta... Kyllä me vain menemme.
-- Ei, Vappu, sanoi Ingrid, joka vaiti istuen oli kuunnellut tätä
keskustelua, -- ei sinun minun vuokseni tarvitse Hämeenlinnaan tulla,
jos et sinä sinne halua. Minä kyllä löydän kaupungin yksinkin.
-- Haluako? Eipä ei, mutta...
-- Se on oikein, sanoi emäntä Ingridille, -- miksei nyt noin iso
tyttö kaupunkia itse löytäisi?
-- Ei, ei, huudahti Vappu, -- en minä Inkeriä yksin laske.
-- Olisitkos muuten mielelläsi täällä? kysyi Ingrid.
-- Olisinpa kyllä, mutta... mutta, en jätä sinua. Ei puhuta siitä
nyt enää.
Ingrid ei puhunutkaan enää mitään, hän ainoastaan laski käsivartensa
Vapun vyötäisille, jonka vieressä hän rahilla istui, ja nojasi hiljaa
häneen.
6.
Päivän koittaessa heräsi Ingrid. Hän nousi, puki ylleen, hiipi ulos
ja meni asuintupaan.
Emäntä heräsi heti oven narahduksesta.
-- Kuinka sinä näin varhain olet noussut? kysyi hän hiljaa.
-- Aion lähteä matkaan, kuiskasi Ingrid, -- ennenkuin Vappu herää,
koska hän kerta mielellään jää teille.
-- No voi, älä nyt kumminkaan näin varhain...
-- Ei, nyt minä lähden, muuten hän tulee kanssani eikä kenties saa
paikkaa siellä.
-- No, Jumala kanssasi, lapsi! Mutta odota vähän.
-- Hän nousi nopeasti, etsi ruokakaapista näkkileivän ja hyvän
kappaleen juustoa, jotka toi Ingridille.
-- Söit niin vähän illallakin, sanoi hän.
Ingrid kiitti ja kääri ne esiliinaansa, jossa kirjakin oli. Sitten
heitti hän hyvästit emännälle ja pyysi sanomaan Vapulle terveisensä
ja ettei häntä tarvitse surra, kyllä hän perille pääsee.
* * * * *
Askel askeleelta, hitaasti, mutta varmasti kuluu matka.
Linnut heräävät vähitellen, metsä kaikuu tuhansista helkkyvistä
sävelistä ja viileä aamutuuli käy yli seudun. Siellä ja täällä
rapsahtelee metsässä, metsänväen herätessä lyhyestä unestaan.
Aamurusko purppuroi itäisen taivaan, kesäisen yön kevyet varjot
haihtuvat värähdellen ja aurinko on purppurapeittojen alta nostanut
päänsä ja kiipeää jo korkealle puitten latvoihin. Uusi päivä on
alkanut.
Ingrid käy eteenpäin, kärryjä edellään työntäen. Väliin hän taas
laskee kätensä ristiin ruukun laidalle ja nojaa päänsä siihen,
niinkuin äitikin eronhetkenä oli tehnyt. Hän itkee vähän, mutta hänen
surunsa on tyyntä ja hiljaista. Täällä suloisessa vapaassa luonnossa
ei tunnu yksinäisyys niin painostavalta kuin outojen ihmisten
joukossa.
Väliin hän aukaisee kirjankin. Se avautuu niistä kohdin, joita äiti
mieluimmin ja sentähden useimmin luki. Hän tuntee paikan, muistaa
sanat. Muistaa miten äiti ne luki. Äidin sointuvan äänen paino tuntuu
vielä verhoutuvan sanojen sisällykseen.
Mutta levähdettyään lähtee hän taaskin kärryjään työntämään. Pistää
siinä tien varressa siellä ja täällä mansikkakin silmään ja niitä
noukkiessaan muistaa hän, kuinka hän poimi viime mansikat isälleen,
ja kuinka isä niitä syödessään huokasi. Mutta ei jouda kauan
aikailla, eihän tiedä, koska vihollisjoukko tästäkin ohitse kulkee.
Jos hän tahtoo, vanhempainsa tahtoa noudattaen, päästä Hämeenlinnaan.
Toista peninkulmaa on jo kuljettuna viimeisestä yöpaikasta. Hän
tuntee väsymystä, sillä aurinko paistaa kuumasti, tie on huonoa,
toinen pyöristä remppaa ja ruukku on raskas. Hän pyyhkii hikeä
otsaltaan ja työntää.
Siinä tulee tienhaara eteen. Toiselta tieltä kuuluu kärryjen kolinaa.
Ingrid kuuntelee. -- Kätkeydynkö? ajattelee hän. -- Eihän vihollisia
liene?
Hän kuuntelee jännittyneenä. Se ajaa hiljaa ja on yksinäinen hevonen.
Mutta vihollisethan ajavat joukoissa ja kulkevat kovaa. Ja tässä
olisi vaikea saada kärryt ruukkuineen metsään, eikä hän jätä niitä,
vaan kulkee pysähtymättä eteenpäin.
Vanha mies sieltä ajaa kolistelee ja näkee puolikasvuisen
tuntemattoman tytön työntävän isoa saviastiaa huonoilla kärryillä.
Ukon uteliaisuus herää, hän napsauttaa hevostaan pienellä vitsalla
ja saavuttaa pian Ingridin. Hän pidättää hevostaan. Ingrid kääntää
häneen kalpeat kasvonsa ja tervehtii. Hän onkin jo väistynyt syrjään,
antaakseen ajajalle tietä.
-- Mistä, kaukaako olet? kysyy ukko, vastattuaan tervehdykseen.
-- Rantasalmelta.
-- Rantasalmelta! Kenenkä, tuota, minkälaisen lapsia sieltä? utelee
ukko.
-- Papin.
-- Vai papin... Ovatkohan haltijasi kuolleet? Nyt kertoi Ingrid
lyhyesti surullisen tarinansa.
-- Vai niin, vai niin, vai ovat sielläkin niin mellastaneet. Mikähän
loppu lienee? Mahtavatko tännekin tulla?... Taloni on tässä vähän
matkaa vain... Kuule, minäkin matkustan kaupunkiin, nouse nyt tänne
kärryilleni, niin pääset hevosella lopun matkaa, ethän sinä paljon
paina ja kyllä tuo ruukkukin...
Ingrid kiitti ja yritti nostaa ruukkua rattailla.
-- Odotas lapsi, ethän sinä sitä jaksa, minä tulen alas nostamaan.
-- Miten olet jaksanutkin, hyvä lapsi, työntää tuota raskasta astiaa.
-- Olen levännyt aina väliin.
-- Mutta minkävuoksi otitkaan sen vaivoiksesi pakomatkalle? Olisihan
pussi ollut kevyempi. Vai eikö ollut?
Ingrid kertoi nyt ruukun historian ja minkä vuoksi hän ei sitä jätä.
Matka sujui nyt rattoisasti, hevosen juostessa ja heidän
haastellessaan. Kun hevonen pysähtyy juodakseen tien vierellä
virtaavasta purosta, hyppää Ingrid alas ja pesee kasvonsa purossa ja
pyyhkii nenäliinaan, joka hänellä on taskussa. Hän oikoo kurttuista
hamettaan, joka kastui Päijänteen ylitse kuljettaessa ja sai ruskeita
raitoja helmaansa.
Juotuaan juoksee hevonen virkusti ja pian alkaa kaupunki näkyä.
-- Minnekä sinä siellä menet sitten?
-- En tiedä... Ehkäpä pääsen lapsenpiiaksi, kelle hyvänsä.
-- Mutta kuulepas, sanoo ukko vähän mietittyään, -- minulla kun on
pormestarin luona käymistä, niin tule sinäkin kanssani sinne, se on
hyvä herra puhutella, kukaties sillä on joku neuvo sinullekin.
-- Kiitos! Kyllä minä tulen, jos olette niin hyvä, että otatte minut
kanssanne.
-- Otan, tottahan nyt... lapsiraukka.
Perille päästyä ajettiin pormestarin pihaan. Ukon mennessä
pormestarin puheille jäi Ingrid rattaille istumaan ja katseli
huvikseen pääskysiä, joiden pesiä asuinrivin räystäänalus oli täynnä.
Vähän ajan kuluttua astui keski-ikäinen pyylevä herra portaalle,
viittasi kädellään Ingridille ja sanoi jotain. Ingrid arvasi, että
se on itse pormestari ja että se käskee häntä luokseen. Hän hyppäsi
alas ja meni pihan yli nopein askelin. Lähemmäksi tultuaan niiasi hän
syvään ja tervehti saksaksi. Pormestari kuunteli vähän kummastellen,
vastasi ruotsiksi ja otti häntä kädestä sekä sanoi:
-- Astu sisään, lapsi!
Ingrid seurasi häntä sisään.
-- Mistä olet? kysyi pormestari, kun oli sisälle päästy. Mutta Ingrid
ei osannut ruotsia, hän puhui ainoastaan saksaa ja suomea, jotka
kielet hänellä olivat perintönä vanhemmiltaan.
-- En osaa ruotsia, sanoi hän sen vuoksi suomeksi ja vähän hämillään.
Pormestari uudisti kysymyksensä suomeksi.
-- Rantasalmelta, vastasi Ingrid.
-- Mikä nimesi on?
-- Ingrid Orelius.
-- Mikä isäsi on?
-- Kappalainen.
-- Onko hän vankina? Missä?
-- On vankina, en tiedä missä.
-- Ja äitisi...?
-- Murhattu.
-- Ja kotisi poltettuko, kertoi isäntä?
-- Niin.
-- Lapsiraukka, sinä olet niin kalpea, tule tänne sisään kanssani
pormestarinnan luo. En nyt juuri ehdi enempää kanssasi haastella.
Hän vei Ingridin kädestä pitäen toiseen huoneeseen. Siellä istui
hyvin puettu, lihavanläntä nainen, joka silmäsi terävästi tyttöä ja
tämän kurttuista hametta.
Ingrid niiasi taaskin syvään ja rouva nyökäytti vastaukseksi päätään.
Ingridistä tuntui kuin olisi hän seisonut kuningattaren edessä, niin
arvokkaalta näytti hänestä pormestarinna.
Pormestari selvitti vaimolleen muutamin sanoin Ingridin kohtalon
lapsen oman kertomuksen mukaisesti. Rouvassa heräsi lämmin myötätunto
tuota turvatonta tyttöä kohtaan, mutta hänen silmänsä pysähtyivät
tuon tuostakin kuin tahtomattaan tytön kurttuiseen hameeseen.
Ingrid huomasi sen, ja hänen tuli vaikea olla. Mielellään olisi hän
selittänyt asian, mutta hän ei rohjennut puhua mitään.
Pormestarin mentyä sanoi rouva Ingridille:
-- Istu.
Ingrid istui lähellä olevalle jakkaralle.
Sitten ompeli rouva niin vinhasti kuin olisi raiti, jonka keskisaumaa
hän vasta neuloi kiinni, pitänyt vielä samana päivänä levittää
vuoteelle. Hän ei nostanut hyvään aikaan katsettaan ylös, istui
vain työnsä ääressä vakavana ja miettivän näköisenä. Ingrid istui
kuin neuloilla. Eikö pormestarinna puhu mitään, tahi edes nosta
katsettaan? Ja joko ukko, joka hänet toi, pian lähtee? Ja minne kirja
ja ruukku joutuvat?
Hän nousi hiljaa ja astui ovea kohti, jonka kautta hänet oli tuotu
sisälle, aikoen mennä katsomaan tavaroitaan.
-- Minne lähdet, lapsi? kysyi pormestarinna, kuin peläten hänen
joutuvan hukkaan.