Tässä kerrottava koskee ainoastaan hieman kirkkoherra Bergelin
elämään. Sen tapaukset alkavat noin vuodesta 1771. Kertoja, rouva
Bergelin, sanoi silloin olleensa noin yhdeksännellä vuodella. Hänen
vanhempansa asuivat Turussa Linnankadun varrella. Samalla kadulla,
vinoon yli kadun, asui myöskin eräs vallasperhe, ratsumestarinleski
outo kaupungissa. Sanottiin hänen tulleen miehensä kanssa Tukholmasta
-- ja eli nyt tämän kuoltua sangen vähissä varoissa. Heidän
sukunimensä oli Livón. Heillä ei tietääkseni ollut mitään sukulaisia
tässä maassa. Heidän avioliittonsa oli ollut onnellinen, sentähden
olikin murhe miehen kuoleman jälkeen saattamaisillaan vaimonkin
hautaan. Hän karttoi kaikkea seurustelua ja eleli yksinään lastensa
kanssa, mihin arvattavasti perheen taloudellinen tilakin pakotti,
ja kävi aina mustissa vaatteissa. Lapsia hänellä oli kolme, yksi
poika ja kaksi tytärtä. Saivatko he valtiolta mitään eläkettä, sitä
en tiedä. Saattoipa asia olla niinkin, että heillä oli eläke, mutta
valtio ei voinut sitä maksaa, sillä valtiovelka oli kahden sodan,
"Hattujen sodan" ja "Pommerin sodan", vuoksi melkoisesti lisääntynyt,
pankin varat menetetyt ja hirveä rahapula lamautti monta vuotta
valtakuntaa, joten se tuntui kaikissa kansankerroksissa.
Rouva ja nuorempi tytär elättivät itseään ompelutyöllä. Vanhempi
tytär, joka oli kotiopettajana samassa kaupungissa, myöskin "puhalsi
samaan hiileen", vanhaa lausetapaa käyttääksemme. Tämä tyttö ja veli
olivat vaaleita, kuten isäkin oli ollut, ja erinomaisen kauniita.
Äiti, keski-ikäinen ja tummahko nainen, oli niinikään tunnettu
harvinaisesta kauneudestaan. Nuorempi tytär oli sangen tumma ja
eniten äitinsä näköinen, mutta hän ei näyttänyt olevan mikään
kaunottaren alku. Vanhemman tyttären nimi on minulta unohtunut
enkä pojankaan nimeä varmaan muista, mutta ellen erehdy, on se
ollut Johannes, sillä muistelen häntä nimitetyn Janneksi. Tämä oli
kahdeksantoista vuoden ikäinen sangen siivo nuorukainen, mutta
äiti ei ollut voinut häntä koulussa pitää, vaan oli pannut hänet
peruukintekijän oppiin, jota ammattia silloin melkein taiteellisesti
harjoitettiin. Nuorempi tytär, kaksitoistavuotinen tyttö, oli
nimeltään Maria Elisabeth.
Tämä pieni perhe kokoontui joka sunnuntai- ja juhlapäivä äidin
pieneen, siistiin, vaikka köyhästi sisustettuun huoneeseen, jonka
vanha, matala, mutta aina valkea porras avautui porttikäytävään.
Niinikään kaikki joutohetket ja arki-illatkin, milloin vain
tilaisuutta siihen oli, äidin luona vietettiin. Ei poikakaan
milloinkaan laiminlyönyt tätä perheen yhdessäoloa äidin luona.
Erään rauhallisesti keskinäisessä rakkaudessa vietetyn päivän tahi
illan jälkeen herätti äidin seuraavana aamuna se hirveä sanoma,
että hänen poikansa oli samana aamuna vangittu murhasta. Ken voisi
kuvailla, mitä äiti tunsi tämän kovan sanoman kuullessaan? Hän juoksi
heti vankilan portille, hänen _täytyi_ saada nähdä poikansa! Mutta
rukoukset ja kyyneleet olivat voimattomia, rautaiset ovet pysyivät
suljettuina.
Samana aamuna, -- luulen sen tapahtuneen paaston aikana, -- oli nuori
Livón kello 4:n ajoissa mestarin portin edustalla puhdistanut katua.
Siitä olivat kaupungin järjestysmiehet hänet löytäneet seisomassa
verinen puutarhalapio (kihveli) kädessään. Hän oli kauhistuneena
tuijottanut kuolleeseen mieheen, joka kadulla makasi hänen edessään,
pääkallo halki lyötynä. Ruumis oli vielä lämmin. Ketään muuta
ihmistä ei näkynyt koko kadulla. Nuorukainen ei tehnyt vastarintaa
vangittaessa, hän oli kuin lamautunut.
Äiti, jonka rinta jo ennestään oli heikko, sairastui heti
keuhkotautiin ja virui tauti vuoteella tuon monia kuukausia kestävän
oikeudenkäynnin ajan. Pikku Maria oli kohta, kun äiti oli tullut
kotiin vankilan luota sairaana, juossut kiireesti naapuriin pyytämään
Levonin vaimoa, kertojan (rouva Bergelinin) äitiä tulemaan äitinsä
luokse. Tämä, joka oli hurskas ihminen, kävi sitten usein häntä
katsomassa ja lähetti vähän väliä pienen tyttärensä viemään jotakin
keittoa sairaalle, onnettomalle rouvaraukalle. Silloin oli pikku
tytöllä tilaisuus tutustua tämän perheen koko onnettomuuteen, kun
häntä usein pyydettiin jäämään sinne Marian kumppaniksi. Ja vihdoin
pidettiin ystävällistä lasta ikäänkuin perheeseen kuuluvana; hän oli
siellä jokapäiväinen ja kaivattu vieras.
Vanhempi sisar, joka heti veljen vangiksi jouduttua oli purkanut
kihlauksensa ja muuttanut äidin luo, sai asian käsittelyn
loppuaikoina jonkun kerran vartijan läsnäollessa käydä veljensä luona
vankilassa.
Oikeudenkäynti kesti, kuten jo on sanottua, monta kuukautta,
nuorukainen ei näet tunnustanut itseään syylliseksi ja tämä pitkitti
asiaa. Hän väitti, että kaksi miestä oli riidellyt keskenään, he
olivat tulleet pitkin katua, ja toinen heistä, hänen kohdalleen
tultuaan, oli siepannut lapion hänen kädestään, lyönyt sillä toisen
pään halki ja heittänyt lapion hänen käteensä ja samalla juossut
pakoon. Mutta hänen kalpeutensa, pelkonsa, nähtävä rauhattomuutensa
ja aluksi epävarmat vastauksensa viittasivat siihen, että hän itse
oli syyllinen, niinikään se, ettei hän voinut tehdä selkoa siitä,
miksi hän ei ollut huutanut apua, juossut pahantekijän perässä
tahi järjestysmiehiä etsimään jne. Tuomarien tuli sääli hänen
nuoruuttaan, koska hänellä oli hyvä maine, ja hänen mestarinsakin
todisti hänen aina olleen siivon ja kuuliaisen, mutta hänen tavaton
alakuloisuutensa, vaikka hänen avoin katseensa puhuikin hänen
puolestaan, vahvisti kuitenkin heidän mielipidettään, että hän oli
äkkipikaisuudessa tuon hurjan teon tehnyt. Jokainen, joka on lukenut
sen ajan pääkaupunkielämästä, tietää, että alituiset tappelut
ylioppilasten ja kisällien välillä olivat silloin tavallisia päivän
tapauksia, joihin oppipojatkin väliin jälkimmäisten puolella ottivat
osaa, eivätkä muutenkaan veriset kahakat siihen aikaan olleet
harvinaisia. Sentähden siis häneltä kysyttiinkin, eikö tuo tapettu
mies, joka kuten asian käsittelyn aikana tuli selville, oli ollut
paha tappelija, ja silloinkin pahoin päihtynyt, ollut karannut hänen
päällensä ja lyönyt häntä ensiksi; mutta hän kielsi jyrkästi kaikki
ja pysyi tiukasti siinä, että heitä oli ollut kaksi.
Mutta mitä siis äiti ja sisar ajattelivat asiasta? He uskoivat hänet
syyttömäksi, vaikka he eivät voineet tietää asianhaaroja, muuta kuin
sikäli kuin ne tulivat julki oikeudenkäynnin aikana. Mutta mitä
heidän uskomisensa auttoi? Äidit ja sisaret uskoivat tavallisesti
niin mielellään omiensa syyttömyyteen. Mutta otaksukaamme mekin,
että hän oli syytön. Miten voisimme selittää tuon hänen pelkonsa,
ihmeellisen alakuloisuutensa ja epävarmat vastauksensa? Hän pelkäsi
kidutusta, ja alakuloiseksi hänet teki äidin murhe ja sydämen kipu ja
koko perheen onnettomuus. Tähän vaikutti myös hänen nuoruutensa ja
kokemattomuutensa. Lakimiesten kietovat kysymykset hämmensivät häntä
ja hänen täytyi puolustautua aivan yksin, sillä siihen aikaan ei
syytetty saanut käyttää apulaista oikeudenkäynnissä. Näin ollen hän
tunsi olevansa aivan aseeton syytöstä vastaan, joka vuoren painoisena
vyöryi häntä kohden, uhaten musertaa hänet murskaksi.
Kustaa III:n hallituksen alkuvuosina tosin kidutus poistettiin
oikeudenkäynnistä. Mutta vaikkapa tämä Kustaa III:n ihmisystävällinen
asetus jo olisikin ollut voimassa silloin kun Livónia tutkittiin,
täytyy meidän muistaa, että vanhoja juurtuneita periaatteita ja
tapoja ei niinkään äkisti heitetä pois. Yleensä silloin vielä,
sanoo kertojani, pelättiin kidutusta, ja viesti kertoi vielä vuosia
jälkeenpäinkin, että oikeuden käsittelijäin oli vaikea mukautua
uuteen lempeämpään asiain järjestykseen. Jotkut heistä siis vielä
salaa seurasivat vanhaa lakia, jonka kenties luulivat tulevan
uudestaan voimaan. Tuo vanha hirviökummitus, kidutus, on tehokkaasti
vaikuttanut vangittuun nuorukaiseen. Samalla riudutti häntä toinenkin
tuska: hän suri äidin ja sisarten kohtaloa, joiden tuki hän mieheksi
tultuaan toivoi olevansa. Kova oli heidän elämänsä ennenkin ollut,
mutta mitä olivat kaikki entiset koettelemukset tämän kamalan
onnettomuuden rinnalla!
No niin, mitäpä tuosta! Syytön vai syyllinen, sen tiesi yksin Hän,
joka sydämet tutkii.
Äiti lähetti tyttärensä mukana pojalleen siunauksensa, vakuuttaen
samalla, että hän, äiti, uskoo poikansa syyttömäksi, mutta kehotti
häntä samalla, vaikka syytönnäkin, tunnustamaan itsensä syylliseksi
ja menemään kuolemaan, päästäkseen kidutuksesta. Toisessa elämässä
hän saisi pian tavata äidinkin.
Tässä emme nyt käy kuvailemaan taistelua, joka riehui kahleihin
kytketyn syyttömän nuorukaisen rinnassa hämärässä vankikopissa,
jossa hänen täytyi istua kuukausia tunnustusvankina. Sen on nähnyt
ainoastaan Jumala. En varmasti tiedä kidutettiinko häntä todellakin.
Huhuna kerrotaan, että hänen vankikopistansa oli kuultu hätähuutoja
ja että häntä oli ruumillisesti kidutettu. Useita kuukausia
kiellettyään hän vihdoin -- tunnusti olevansa syypää murhaan, ja
hänet tuomittiin kuolemaan.
Ajan henki vaati raakoja ja mieltä pöyristäviä ajanvietteitä, ja
mestaus oli eräs niitä. Mestaukset eivät olleet siihen aikaan
harvinaisia, ja niitä katsomaan kokoontuivat suuret kansanjoukot.
Vanhemmat toivat lapsiaankin mukanaan, jotta nämät teloituksen
pelosta ja kauhusta muka kavahtaisivat rikosten tekoa. Silloin,
kuin Livónin kuolemantuomio toimeenpantiin, oli katu täynnä
katsojia, ja niiden joukossa seisoi lähin naapuri, Levonin vaimokin,
porttinsa edessä pienen tyttärensä kanssa. Tämän portin ohitse tuli
kuolemanvangin käydä teloituspaikalle.
Jo läheni tuo kamala seurue kuolinkellojen soidessa. Lunta
sinkoili, ilma oli kolkko ja synkkä kuin kuoleman esikartanoissa.
Kuolemaantuomittu puettuna valkeisiin liinavaatteisiin ja
kuolonkalpeus kasvoillaan, hoiperteli enemmän kuolleen kuin
elävän näköisenä eteenpäin pyövelin tukemana. Pää riippui melkein
hervotonna. Lapsen mielestä, joka seisoi katsojain joukossa, oli
hän kuin kuolon enkeli, kasvot marmorinvalkeat, niin lempeät,
niin kuolon tyynet. Pappi kävi hänen oikealla puolellaan, puhuen
lohdutuksen sanoja. Jumala yksin tietää kuunteliko hän niitä vai
kiinnittikö äidin muisto kokonaan hänen mielensä. Jo siirtyi seurue
lähelle tuota matalaa huonetta, jossa äiti asuu. Nyt astuu sen
ovesta ulos portaalle tyttö valkeissa vaatteissa. Tämäkin on kalpea
kuin kuoleva. Nyt nostaa kuoloon menevä päätänsä, veljen ja sisaren
katseet kohtaavat toisensa viimeisen kerran kuin hyvää yötä sanoen.
Nuorukainen osoittaa kädellä äidin ikkunaa, sitten ylös taivasta
kohti, hänen huulensa liikkuvat värähdellen, mutta sanat eivät tule
kuuluviin; sisar vastaa samoin käden liikkeellä, hänkin nostaa
kättään taivasta kohti. Jo on kuolemaan tuomittu astunut ohitse, pää
taaskin vaipunut alas. Heikko, tukahutettu tuskan huudahdus kuuluu
neidon huulilta, voimat pettävät, hän vaipuu tainnuksissa maahan,
tiedottomana koko maailman onnettomuudesta. Levonin vaimo, joka
seisoo vieressä, auttaa tyttärineen hänet sisään.
Huokauksia, nyyhkytystä ja pakinaa, johon yhtyy kuolinkellojen kumea
soitto, kuuluu väkijoukosta, joka uteliaana seuraa määränpäähän ja
tunkeutuu lähelle nähdäkseen miten pyöveli lopullisesti esittää
osansa tässä kamalassa murhenäytelmässä.
* * * * *
Äiti ei elänyt monta tuntia poikansa jälkeen. Hänen viimeinen
toivomuksensa tässä maailmassa, joka oli ryöstänyt kaiken hänen
elämänsä onnen, oli se, että hänen poikansa syyttömyys joskus tulisi
ilmi.
Neiti Livón peri äitinsä taudin ja kuoli muutamia kuukausia sen
jälkeen... Ja pikku Maria oli yksin maailmassa.
* * * * *
Nämä ovat tämän onnettoman perheen historian pääpiirteet. Olen tässä
ainoastaan esittänyt tositapaukset sellaisina kuin olen kuullut ne
kerrottavan, enkä olen rohjennut tottumattomalla kädelläni niihin
enempää koskettaa. Kuitenkin on vielä eräs tärkeä kohta asian
täydentämiseksi tähän liitettävä.
Oli kesä 1805. Kirkkoherra Bergelin Merikarvialta oli ollut
vaimoineen Tampereella sisartaan tervehtimässä, ja oli nyt matkalla
Ruovedelle vanhoja tuttuja katsomaan. Oltiin jo Ruoveden seurakunnan
alueella. Järvet, purot, metsät, kunnaat, kalliot ja kivetkin olivat
täällä vanhoja tuttuja, joita silmä hyväillen tervehti.
Eräs renttumainen mies asteli edellä. Mies oli kookas ja
lujaraajainen ja näytti olevan jo yli keski-iän; iso karsittu sauva
oli hänellä kädessä ja reppu selässä.
Kun matkustajamme olivat ehtineet miehen kohdalle, tarkasti tämä
heitä vähän, tervehti ja kysyi:
-- Oletteko pastori Bergelin?
-- Olkaa hyvä, -- jatkoi hän, saatuaan myöntävän vastauksen, -- ja
antakaa rouvan ajaa yksin edellä ja astukaa itse alas kävelemään,
minä tahtoisin puhua kanssanne. Olen juuri matkalla Ruoveden kirkolle
teitä tavatakseni, ja arvasin teidät nähdessäni, että olitte se sama.
-- Olen jo neljä vuotta ollut täältä poissa, vastasi Bergelin.
-- No, olipa tämä siis sattuma!
-- Ei, ystäväni, se oli Jumalan johdatus.
-- Niin, ehkä.
Rouva kielsi kuiskaten miestään menemästä, kun tämä pysäytti
hevostaan alas astuakseen.
-- Ole tyyni, ei hänellä ole pahaa mielessä.
Pitkä oli heidän keskustelunsa, ja syvästi sortuneelta näytti mies,
joka käveli papin rinnalla; ja syvästi näytti puheen aihe pappiinkin
koskeneen. Sydämellisesti kiittäen lausui mies jäähyväiset erottaessa.
Taaskin istui kirkkoherra kieseissään. Luontainen iloisuus oli nyt
tykkänään poistunut, hän istui vakavana ja syvissä mietteissä.
Vihdoin katkaisi rouva äänettömyyden.
-- Luulenpa että tuon miehen tapaaminen on tehnyt sinut alakuloiseksi.
-- Jumalan johdatus on sangen ihmeellinen, sanoi kirkkoherra omaa
ajatustaan seuraten, -- näyttääpä väliin siltä kuin ei hän itse
ollenkaan pitäisi kiinni ohjaksista. -- Tuota miestä on vuosikymmeniä
jo painanut kaksinkertainen murha.
-- Kuka hän sitten on, hän näyttikin niin synkältä?
-- Hän on entinen ylioppilas. Hänen nimensä menee minun kanssani
salaisuutena hautaan, mutta hänen tekonsa... hän on velvoittanut
minut saattamaan sen julkisuuteen, mutta vasta kuolemani jälkeen,
sitten kun hänenkin väsyneet luunsa varmasti jo lepäävät rauhassa.
-- Et siis vielä minullekaan voi ilmoittaa sitä?
-- Voin. Ja tunnenkin sen melkein velvollisuudekseni, sillä asia
koskee vähän, tosin ainoastaan vähän sinuakin.
-- Minuako? huudahti rouva.
-- Niin. Eikä hän sinun suhteesi muuta ehtoa tehnytkään, kuin sen,
etten hänen nimeään mainitsisi. Sinä muistat nuoren Livónin Turusta,
nuorukaisen, joka sinun lapsuudessasi mestattiin; sinä olet aina
uskonut hänet syyttömäksi.
-- Niin, niin!
-- Tuo mies oli se joka sen murhateon oli tehnyt, hän kertoi minulle
juuri koko asian.
Annamme miehen itsensä puhua. Näin hän oli kertonut kirkkoherra
Bergelinille:
-- Minä olin aikeissa jättää Turun kaupungin ja join lähtömaljoja
muutamien hauskojen ylioppilastovereiden kanssa. Olimme koko yön
juoneet eräässä ravintolassa. Vihdoin erottiin ja lähdettiin pois,
minä, laskun suorittaja, viimeisenä. Kadulla tapasin erään entisen
riitatoverini, joka tuli ulos eräästä kapakasta. Minä olin aina paha
tulistumaan ja samoin hänkin, vainaja. Kiroten ja rähisten solvasimme
toisiamme käydessämme, hän nyhjäsi minua kylkeen, vai löikö, siitä en
tiedä varmaan. Onnettomuudeksi sattui eräs nuorukainen tiellemme, hän
puhdisti katua. Minä sieppasin kihvelin hänen kädestään ja löin sillä
riitakumppaniani päähän. Hän kaatui, luullakseni kuolleena, maahan,
sillä hän ei liikahtanutkaan. Käsitin samassa silmänräpäyksessä
tekoni, heitin lapion pojalle ja lähdin juoksemaan pakoon. Ensi
poikkikatu loi minulle tilaisuuden päästä huomiota herättämättä
etäämmäksi. Pakenin kaupungista, sillä luulin minua ajettavan
takaa, koska oli ollut tekoni näkijä ja kuulin mielestäni huutoa ja
juoksua takanani. Sinne, erääseen huonomaineiseen paikkaan kaupungin
läheisyyteen sitten piilouduin, muka velkamiehiä piilossa.
Velkaa minulla tietysti vähän olikin. Sinne sain kuulla jo ensi
päivänä, että kaupungissa oli tehty murha ja että murhaajakin oli
jo vangittu. Silloin rohkenin palkata miehen kaupunkiin asunnostani
noutamaan matkakapineitani, jottei matkustukseni näyttäisi paolta;
miehen mukana lähetin pienen kirjelipun, jossa sanoin hyvien
tuttavieni luona olevani vieraisilla. Kaikki onnistui hyvin. Minä
olin kuitenkin varma siitä, että epäilys vihdoinkin johtuisi minuun
ja että nuorukainen kyllä voisi todistaa, ettei vangittu mies
ollut murhaaja, sillä minä luulin jonkin ohikulkevan vangituksi.
En voinut käsittää, ettei poika juossut perässäni, huutanut
kaupunginpalvelijoita tahi muuten minuun johtanut oikeuden huomiota,
taikka ettei kukaan yövartijakaan olisi nähnyt minun juoksevan,
koska minäkin kuulin hälinää. Sentähden matkustin etäämmälle ja elin
toisella nimellä. Kotiin kirjoitin meneväni merelle. He tietysti nyt
jo aikoja sitten ovat luulleet minut hukkuneeksi.
Vasta paljon jälkeenpäin sain sattumalta kuulla, että eräs
nuorukainen, peruukintekijäoppilas Livón oli mestattu Turussa. Minä
en näet ollut milloinkaan rohjennut tehdä mitään kysymyksiä tuosta
asiasta, vaikka se alati painoi mieltäni. Vähän älppien kysyin nyt
siis, mistä rikoksesta tuo nuorukainen oli mestattu; mutta minä en
tosiaankaan ollut ajatellut, että syytön, tahi itse todistaja, voisi
siitä tulla kärsimään, kun asia oli niinkin selvä. Pöllö poika, kun
ei juossut, ei huutanut! Olin luullut asian jäävän sikseen, kun ei
tekijää löydettäisi. Silloin kerrottiin kauhukseni, että kysymyksessä
oleva nuorukainen oli tavattu verinen lapio kädessään, jolla hän
oli halkaissut pään mieheltä, joka makasi kuolleena hänen edessään.
Kysyin siis milloin murha oli tehty. Sekin tiedettiin tarkoin sanoa.
Ja nyt tiesin minäkin, ettei minun enää tarvitsisi pelätä maallista
oikeutta, sen oli jo toinen verellänsä sovittanut. Raivo, joskin
hillitty, oli melkein tukehduttava.
Minua ei ollut kukaan epäillytkään, kun kaupungista katoamisenikaan
ei herättänyt mitään epäluuloa. Olisin siis taaskin kyllä voinut
tulla Turkuun; mutta tämä olikin minusta kaikista mahdottominta, en
voinut enää Turkua nähdäkään, sillä minä olin aikonut papiksi...
Minäkö, murhaaja, rauhan evankeliumin saarnaajaksi? Mahdotonta on
minun kertoa niitä sieluntuskia, joita silloin kärsin. On vain
ihmeellistä, etten kadottanut järkeäni, tahi etten surmannut
itseäni. Mutta minä en rohjennut sitäkään tehdä, sillä minä uskoin
iankaikkisen tuomarin olemassaoloon; nyt, nyt minä uskoin. Minä
olin hyljännyt Jumalan ja hän oli myöskin hyljännyt minut, heittäen
tämän kauhean taakan niskoilleni. Tuota tekemääni murhaa tuskin olin
rikoksena pitänytkään, ainoastaan itsevarjeluksena -- noh, tietysti
sekin papinurani katkaisi, mutta onhan niitä virkoja muitakin,
enkä minä siinä suhteessa ollut kovin arka, mutta tuon nuorukaisen
syyttömänä kärsiminen ja teloitus, se se piirsi Kainin merkin
otsalleni ja poltti omassatunnossani.
Tämä hirveä salaisuuteni, yhdessä luonteeni heikkouden kanssa,
teki minut kaikkeen säännölliseen ajattelemiseen ja kunnolliseen
toimintaan kykenemättömäksi, sillä en minä ollut kuitenkaan mikään
kunniaton heittiö tahi konna, vaan ainoastaan kurja, onneton raukka.
Niin, sitten olen juonut hurjasti unohtaakseni, tehnyt työtä taaskin
päiväläisenä kuin orja, voidakseni hankkia varoja juodakseni. Vähän
yhtä ja toista olen kokenut, mutta mikään ei ole minulle onnistunut,
minulla ei ole ollut taipumusta mihinkään ammattiinkaan. Nyt olen
viime vuosina ollut salpietarinvalajana, olen kuljeskellut missä
milloinkin ja semmoiset ovat minulla todistuksenikin.
Kauan jo olen halunnut saada puhua jollekin kristillismieliselle
papille tilastani, ja olen siinä tehnyt yrityksiäkin, mutta pahin
asia on aina jäänyt sanomatta, en ole koskaan voinut puhua mieltäni
puhtaaksi. Mutta nyt tuli tunnontuska niin polttavaksi, että minun
täytyi saada ripissä tunnustaa syntini, ja minun oli pakko lähteä
teitä etsimään. En voinut saada lepoa, ennenkuin olen tunnustanut
rikokseni ja jälkimaailmalle, joskin liian myöhään, puhdistanut
syyttömän muiston.
Olisin silloin ensi vuosina julkisesti tunnustanutkin tekoni ja
kärsinyt ansaitun rangaistukseni, se olisi ollut minulle helpompikin
kantaa kuin nämä monikymmenvuotiset tunnonvaivat kurjan elämäni
aikana, mutta sitä en hennonnut tehdä omaisteni tähden. Heillä on
kyllin jo ennestäänkin ollut murhetta minun tähteni. Vieläkö nyt
sekin lisäksi --? En voinut häväistä isäni kunniallista nimeä --
olisiko hänen pitänyt löytää kadotettu poikansa -- murhaajana?
Ja eipä se olisi sittenkään herättänyt kuollutta haudastaan. Tosin
se olisi puhdistanut hänen nimensä, mutta voi minä olen kadehtinut
häntä, joka viatonna lepää haudassaan! Kaiketi vanhempani jo aikaa
sitten ovat kuolleet, mutta en sittenkään voi, en voi, minä olen
pelkuriraukkakin. Minä olen ollut onnettomin ihminen maan päällä...
* * * * *
Tämä oli miehen tunnustuksen sisällys.
Kirjoittiko kirkkoherra Bergelin hänen tunnustuksensa muistiin heti
kotiin saavuttuaan, sitä en tiedä, sillä rouva ei siitä mitään
virkkanut. Voipa siis niinkin olla, että se aluksi jäi toistaiseksi,
ja kolme vuotta myöhemmin sai Bergelin halvauksen, joten se häneltä
tietysti jäi sikseen. Mutta jos otaksumme, että hän sen tekikin,
mikä kuitenkin on luultavinta, niin on se kumminkin varmaan
hukkunut muiden tärkeitten paperien ja asiakirjojen kanssa, jotka
eräs murtovaras heti kirkkoherran kuoltua vei hänen ison kaappinsa
salalaatikosta. [Tämä tunnoton murtovarkaus tapahtui kirkkoherran
hautauspäivänä. Sen toimeenpanija, eräs läheinen henkilö, tahtoi
saada haltuunsa erään kuitin, joka osoitti kirkkoherran jo aikoja
sitten suorittaneen erään 800 riksin suuruisen lainan, jonka maksu
sitten leskeltä uudestaan kiskottiin korkoineen. Oliko varkaan
käsiin joutuneessa laatikossa myöskin kirjallinen todistus Livónin
syyttömyydestä, sitä ei kukaan varmaan tiedä, mutta otaksutaan niin
olleen. Tämän varkausjutun olenkin maininnut ikäänkuin puolustukseksi
Bergelinin perheelle, jota ehkä muuten moitittanee siitä, ettei se
ole saattanut julkisuuteen todistusta Livónin syyttömyydestä.]
Maria Elisabet Livónin nimen yhdenlaisuus rouva Bergelinin nimen
(M. E. Levon) kanssa, oli vähällä saattaa tälle viimemainitulle
käräjänkäynnin. Ensinmainittu, joka oli ollut avioliitossa jonkun
maanviljelijän kanssa -- nimeä en muista -- oli nyt leskenä. Leski
oli erään tekemänsä velkakirjan alle kirjoittaessaan käyttänyt isänsä
sukunimeä. Tämä ei ollutkaan vanhaan aikaan mitään harvinaista.
Mutta kun velkakirja oli perintönä joutunut uudelle omistajalle,
ei tämä saanut selkoa siitä, kuka sen antaja oli ollut ja rouva
Bergelin sai siis haasteen siitä velasta. Tämän rettelön aikana
tuli sentähden M. E. Livón itse Merikarvialle selvittämään asiaa
ja viipyi seurakunnassa jonkun ajan. Hän oli jo silloin noin
viidenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Harmaat hiukset ja musta puku
lisäsivät hänen muotonsa synkkyyttä. Kyläläiset sanoivat häntä
"pitkäksi rouvaksi".
Syvästi liikutettuina tapasivat nyt toisensa nuo lapsuuden tuttavat,
jotka niin surullisissa oloissa olivat tutustuneet toisiinsa. "Pitkä
rouva" oli sen jälkeen pappilassa aina tervetullut vieras. Ja nyt oli
rouva Bergelinillä tilaisuus kertoa sisarelle tuon miehen tunnustus,
joka ilmaisi hänen veljensä syyttömyyden. Hän oli syvästi liikutettu
sen kuullessaan, mutta samalla sanoi aina uskoneensa veljensä
viattomaksi. Tämä oli kuitenkin hänelle suureksi iloksi, vaikka se
uudestaan haavoittikin sydäntä.
Rouva Bergelin, joka ei vuosikymmeniin ollut kuullut tästä Livónin
perheen viimeisestä jäsenestä, oli tuntenutkin syvää halua tavata
häntä. Sen tähden hän aina pitikin tätä sattumaa Jumalan johdatuksena.
Tähän loppuivat tiedot Livónin perheestä.
Selvää on, että ne, jotka tuomitsivat nuoren Livónin kuolemaan,
ovat tietämättään tehneet lainmurhan. Nyt tahtoisin kysyä eikö
nykyinen Suomi katso siveelliseksi velvollisuudekseen saattaa tätä
oikeuden erehdystä päivänvaloon? Eikö kansamme oikeudentunne vaatisi,
että joku lainoppinut, jolla siihen on tilaisuus, etsisi oikeuden
pöytäkirjat arkistojen tomusta, uudestaan tarkastaisi ne ja saattaisi
yleisön tietoon tutkimuksensa tulokset? Kappale toista vuosisataa on
tosin kulunut jo siitä, kun syyttömän nuorukaisen veri vuosi, eikä
kukaan omainen enää tulisi näkemään hänen syyttömyytensä todistusta,
mutta kansamme oikeudentuntoa se tyydyttäisi, se osoittaisi
nouseville sukupolville että:
"Ei niin supi salattua,
Ettei tuota ilmi tuone
Jumalamme julkisesti".
4.