1.
_Koti ja koulu. Ruovedeltä Merikarvialle_.
Kirkkoherra Gabriel Bergelin oli syntynyt vuonna 1749 Janakkalassa,
jossa hänen isänsä Gabr. Bergelin oli lukkarina.
Gabriel Bergelinin isästä ei ole muuta mainittavaa, kuin että hän
lapsuudessaan oli kuljeksinut mieron tiellä. Luultavaa on, että hän
isonvihan, tahi kenties isonkuoleman aikana 1710, jolloin Janakkala
tuli melkein autioksi, sangen pienenä jäi vanhemmistaan, joiden
kotia ei tiedetä. Vihdoin hän noin kymmenvuotiaana lienee joutunut
Janakkalan pappilaan. Täällä hän pääsi ensiksi paimeneksi, kunnes
pojan hyvä ääni ja kuuliaisuus miellytti kirkkoherraa niin, että tämä
otti hänet erityisesti huostaansa. Aikaa myöten hänestä sitten tuli
seurakunnan lukkari.
Kirkkoherra Bergelinin äiti taas oli Rantasalmen kappalaisen tytär
nimeltä Ingrid Orelius.
Tämän naisen synkkä lapsuus on kerrottu "Inkerissä". Hänen isänsä ja
veljensä joutuivat venäläisten vangiksi ja äiti sai surmansa juuri
Ingridin lähtiessä palvelustytön kanssa pakoon. Äidin kehotuksesta
Ingrid suuntasi matkansa Hämeenlinnaan ja sai kodin pormestari
Procopén perheessä, kunnes joutui avioliittoon. Hänen isänsä ja
veljensä kuolivat luultavasti vankeuteen, sillä heistä hän ei saanut
enää milloinkaan tietoa.
Lukkari Bergelin kuoli pojan ollessa kouluiässä, mutta äiti neljän
tyttärensä kanssa piti huolta siitä että poika, joka oli nuorin
lapsista, sai jatkaa lukujaan. Ylioppilastutkinnon suoritettuaan 1768
hän matkusti joulun edellä 1771 papiksi vihittäväksi Tukholmaan,
jossa piispa Kaarlo Fredrik Mennander silloin oli valtiopäivillä.
Bergelin oli ylen nuori papiksi, sillä siihen aikaan toimitettiin
papiksi vihkiminen vasta kun pyrkijä oli täyttänyt 24 vuotta,
eikä hän siis sinä vuonna vielä ollut aikonutkaan antaa vihkiä
itseään. Mutta professori Gadolin kehotti häntä ennen valtiopäiville
lähtöänsä tulemaan joulun edellä Tukholmaan ja sanoi: -- Pannaan
yksi vuosi ikää lisää. Tämänkaltainen iän lisäys oli siihen aikaan
hyvin tavallinen ja tapahtui ainoastaan muodon vuoksi. Bergelinin
syntymävuosi siis virallisesti oli 1748, niinkuin vanha hiippakunnan
matrikkeli osoittaa, mutta kuukausi ja päivä on jätetty pois,
ikäänkuin osoitteeksi että henkilön ikä muodon vuoksi on näin
ilmoitettu. Mutta kirkonkirjan mukaan hän oli syntynyt heinäkuun 19
päivänä 1749.
Matkatovereina Bergelinillä oli kaksi nuorukaista, jotka silloin
suorittivat ylioppilastutkintonsa. Nämä olivat Jaakko Tengström
(syntynyt 1755) Kokkolasta, pitäjänapulaisen maist. Juho Tengströmin
poika, ja Jaakko Fredrik Gadolin, Perniön kirkkoherran Anteri
Gadolinin poika, saman ikäinen nuorukainen.
Matkustus Itämeren ylitse joulun edellä, sen ajan kulkuneuvoilla,
ei ollut leikintekoa. Menomatka kuitenkin onnistui hyvin,
tutkinnot suoritettiin, ja hyvällä mielellä käännyttiin kotimaata
kohti kulkemaan. [Tämä vaiherikas paluumatka on kuvattu erikseen
kertomuksessa "Joulu autiolla karilla".]
Bergelin määrättiin heti vankilan saarnaajaksi Hämeenlinnaan.
Siellä hänellä oli verraton tilaisuus tutkia ihmisiä ja heidän
tekojensa vaikuttimia, ja hänestä tuli vihdoin suuri ihmistuntija.
Kolmen vuoden kuluttua (1774) määrättiin hänet pitäjänapulaiseksi
Ruovedelle, jossa virassa hän oli kaksikymmentäseitsemän vuotta eli
kunnes hän 1801 tuli kirkkoherraksi Merikarvialle.
Bergelinillä oli erikoinen taipumus lääkärin toimeen. Olikin
ollut aika, jona hän oli ollut kahden vaiheilla siitä, kummanko
viran, papin vai lääkärinkö, hän itselleen valitsisi, mutta nyt
hän sai havaita, että nämä toimet saattoivat hyvin yhdistääkin.
Tähän hänellä olikin hyvä tilaisuus Ruovedellä, josta on pitkä
matka kaupunkiin. Maalaiskansalla oli, etenkin siihen aikaan,
voittamaton vastenmielisyys lääkäreitä kohtaan, jota vastoin se
mielellään turvautui pappiinsa. Bergelin oli jossakin määrin
lueskellut lääketiedettä, mutta etenkin monipuolinen harjoitus
oli tehnyt hänestä taitavan tautien parantajan. Etenkin oli hän
paikkakunnallaan kuuluisa silmälääkärinä. Muita ulkonaisia vammoja
sekä myöskin sisätauteja hän paransi hyvällä menestyksellä, ja
talossaan Kärkelässä hän itse valvoi köyhien sairaiden hoitoa. Paras
todistus hänen taidostaan on se, että hänen lääkäritoimintansa muisto
vielä elää Ruovedellä. Tämän kirjoittaja, joka useita vuosia sitten
jonkin ajan oleskeli mainitussa pitäjässä, kyseli kerran eräältä
vanhanpuoleiselta eukolta [Eukko oli Pohjaslahden kylästä ja häntä
sanottiin Kauppisen Maijaksi.] joitakin tietoja Kärkelän talosta.
Eukko ei kuitenkaan ollut koskaan siellä käynyt eikä oikein tietänyt
missä se olikaan; mutta hänen tiedossaan oli kuitenkin se, mitä
eniten halusin kuulla: hän tiesi Bergelinistä. Minä annan siis hänen
itsensä puhua:
-- En minä sitä niin tielä, missä se siellä onkaan, kirkon toisella
puolella, mutta ei se kuulemma se vaseti kaukana ole, se Kärkelä.
Mutta kyllä minä siitä kuullu olen, se on iso talo ja hyvä, ja siinä
on asunut herrojakin, on pappikin siinä asunut. Kelpo talo se on,
Kärkelä, on.
-- Mikä sen papin nimi oli, joka siinä asui, ehkäpä ette tiedä sitä
sanoa? kysyin.
-- Tielän maakan, se oli Kärkeliini. Ja se olikin kelpo pappi se,
ja niin kovin hyvä tohtyöri. Se paransi kaikkia tauteja; ja aina
sielä sairaita oli, väliin useampiakin kerralla, ne hoinnettiinkin
ja vaalittiin siellä, kun ei tullut kotona niin vaalituksi, siellä
oli iso tupa oikeen sitä varten, aina. Eikä se ottanutkaan koskaan
palkkaa köyhiltä, mutta kyllä sillen rikkaat veivät lampaita ja
kokonaisia vasikoitakin, kyllä se saikin. Eikä semmoista pappia
Kruavelelle enää tulekkaan, minä sen tielän, eikä niitä olekaan,
kyllä minä liioin senkin uskon, vakuutti eukko päättävästi. Mutta se
meni pois, kovin kauaksi meni, oikeen merimaahan, kuulemma, en minä
tielä minkä se sinne meni.
Minä kerroin lyhyesti minne Bergelin oli muuttanut.
-- Vai niin, voi toki, vai sinne se meni. Kaipa se jo kuollut on
aikaa?
-- On, monta kymmentä vuotta sitten.
-- Sitä minäi, minä sen tiesin, onpa toki; kun ma olin pieni, ja se
oli jo silloin aikaa sitten lähtenyt. Mutta äitivainaani siitä puhui,
ja ne ku tiesivät, vanhat ihmiset.
Että Bergelin jo ennenkin tämän pitkän Ruovedellä olonsa aikana
oli hakenut isompaa paikkaa, sen voi ymmärtää. Hänelle tuli näet
vaikeaksi virantoimitus Ruovedellä, kun hän asui verrattain
etäällä kirkolta ja rovastina oli Lauri Forselius, joka, vaikka
sokea ja vanha, sentään vielä hoiti virkaa ja näin ollen elämänsä
viimeisinä vuosina melkein aina tarvitsi Bergelinin apua. Bergelin,
oli näet, kokenut pappi ja kauan oleskellut seurakunnassa, jota
vastoin rovastin apulaiset olivat nuoria ja kokemattomia. Ruoveden
pitäjänapulaisen tehtäviin kuului velvollisuus määräpäivinä pitää
jumalanpalvelus seurakunnan syrjäisissä seuduissa, joihin usein
hengenvaarassa, talvella heikolla jäällä ja syksyllä vihurin
puhaltaessa, oli kuljettava, puhumattakaan käynneistä sairasten
luona. Näistä syistä Bergelin v. 1798 oli hakenut Ätsärin
kappeliseurakuntaan, mutta silloinen konsistorion amanuenssi
(sittemmin rovasti Tammelassa) Niilo Mauno Tolpo, joka oli B:n ystävä
ja tunsi hänet, teki muutoksen asiassa. Kun Merikarviallakin, jonka
alueeseen Siikainen kuului, oli virka julistettu avoimeksi, asetti
hän Bergelinin tähän pitäjään vaaliin. Kirjeessä hän antoi sitten
asianomaiselle tiedon asian käänteestä. Siten joutui siis Bergelin
melkein vastoin tahtoaan Merikarvialle vaalia saarnaamaan, sillä
hän ei juuri toivonut pääsevänsä tuohon outoon seurakuntaan, jossa
lisäksi oli erään edellisen kirkkoherran poika hakijain joukossa. Ja
pahin kaikista, vaalimatka tuli tehtäväksi myöhään syksyllä, joka oli
ikävä aika ratsastus- ja venematkoille.
Bergelinin vaiherikkaaseen elämään kuuluu sekin, että hän tuli
Merikarvialle kuninkaallisella valtakirjalla. Oli näet parhaillaan
toimitettavana isonjaon johdosta syntynyt selkkaus äänien suhteen
vanhain ja uusien manttaalien laskussa. Tästä lankesi enin syy
armovuoden saarnaajalle Heikki Backmanille. [Backman teki samoihin
aikoihin itsensä syypääksi juoppouteen ja pahennusta herättävään
elämään, vaikka ei seurakunta tahtonut häntä, väliaikaista
saarnaajaa, vastaan näistä rikoksista kannetta nostaa. Sama B.
menetti vihdoin virkansa Nybyssä ollessaan, eräässä aikoinaan hyvin
kuuluisassa lukukinkerijutussa, häntä kun syytettiin vähämielisen
Heikki Matinpoika Jutilan rääkkäämisestä.] Backman oli muuten
terävä-älyinen mies ja tunnettu eteväksi laskijaksi. Oliko äänien
laskija tässä tahallaan väärin laskenut vai oliko epähuomiossa
tullut virhe, jätämme sikseen. Saatuansa kirjeellisesti asiasta
tiedon Siikaisten kappalaiselta (sittemmin Ikaalisten kirkkoherrana
tunnetulta) Hällforsilta, lähetti Bergelin vastalauseensa
asianomaiseen paikkaan ja vetosi kuninkaaseen.
Maisteri Iisak Emanuel Eneberg oli näet jo saanut valtakirjan
konsistoriolta. Sama Eneberg oli jo toisen kerran vaalissa tähän
kotipitäjäänsä, mutta onni oli nytkin vastainen. Tietysti oli
Eneberg itse syytön erehdykseen, jos siinä joku olisi syyllinen
ollutkin. Mainittakoon tässä ohimennen, että huhu kertoi sen
kepposen tapahtuneen edellisen kirkkoherran lesken, eikä Enebergin,
eduksi. Se ainakin on varma, että toinen kirjanpitäjistä vaalissa
oli saman lesken vävy. Oli miten hyvänsä, mainitut papit saivat
nuhteita konsistoriolta. Asia, joka oli riidassa koko armovuosien
ajan (edellinen kirkkoh. Tuomas Kriander kuoli 1798), päättyi vasta
1801 kevättalvella. Tällä ajalla oli Ruoveden kirkkoherran virka
rovasti Forseliuksen kuoleman kautta 1799 tullut avoimeksi ja
seurakuntalaiset kehottivat Bergeliniä hakemaan omaan seurakuntaan,
mutta kun hakemukseen Merikarvialle ei ollut silloin vielä tullut
lopullista päätöstä, ei B:n sopinut sitä tehdä. Että merikarvialaiset
olivat tyytyväiset asian lopulliseen päätökseen, näkyy siitä, että
he menivät vielä talvikelillä kuudellatoista hevosella papin kuormia
tuomaan. Asia on siinä suhteessa huomattava, että tapaus silloin
oli seurakunnassa ensimmäinen ja ainoa laatuaan, kunnes vasta viime
aikoina tuo kaunis tapa on Merikarvialla tullut käytäntöön.
Keväällä 1801 muutti B. siis perheineen Merikarvialle. Omilla
hevosilla sekä Ruoveden ukkojen saattamina saapuivat matkustajamme
ratsain Siikaisiin, sieltä vierasvaraiset siikaislaiset saattelivat
heidät veneillä järviä myöten Merikarvialle Lankosken kylään,
jonka asukkaat taaskin veivät heidät tuota silloin vielä valtavan
luonnonihanaa jokea alas pappilaan. Silloin ei vielä ollut maanteitä,
muuta kuin valtamaantie, joka kulkee halki seurakunnan. Ainoastaan
polkua, joka luikerteli yli nevojen ja rotkojen, pääsi silloin
emäkirkolta kappeliin. Merikarvialla oli siihen aikaan, jo edellä
mainitun 19:nnen vuosisadan alulla painetun matrikkelin mukaan 1652
henkeä ja Siikaisissa 1178 eli yhteensä 2830. Taloja oli kaikkiaan
152, joista 85 kuului emäkirkolle. Ajan merkkeinä on mainittava,
että Merikarvialla silloin saarnattiin joka toinen sunnuntai
suomen- ja joka toinen ruotsinkielellä ja juhlapäivinä molemmilla
kielillä. Nykyään on määränä pitää seurakunnassa kuusi kertaa vuodessa
ruotsalainen jumalanpalvelus.
Samana kesänä kävi Ruovedeltä muutamia isäntiä Merikarvialla
uutta kirkkoherraa tervehtimässä. Tietysti oli tapaaminen sangen
ilahduttava ja vieraat olivat sydämellisesti tervetulleet. Eniten
liikutti kirkkoherran mieltä syy, jonka vuoksi he olivat tulleet.
Seurakunta oli yksimielisesti valtuuttanut heidät pyytämään, että
Bergelin vielä tulisi neljänneksi hakijaksi Ruovedelle. Erään
joukostaan olivat miehet aikoneet lähettää Merikarvialta viemään
B:n hakemusta meritse Turkuun. Mutta vaikka Bergeliniä liikuttikin
hänen entisten seurakuntalaistensa ystävällisyys, ei hän kuitenkaan
tahtonut suostua heidän ehdotukseensa. Hänestä ei ollut soveliasta,
että hän, vastikään saatuansa kuninkaan valtakirjan, osoittaisi
tyytymättömyyttä hakemalla pois seurakunnasta, jossa hän vielä
lisäksi perheineen hyvin viihtyi. Ja kenties tuosta asettumisestakin
neljänneksi hakijaksi olisi voinut toisten hakijain suhteen syntyä
joku rettelö, joka ei olisi päättynyt muuten kuin kuninkaan
välityksellä.
Edellisen kirkkoherran leskelle Rebekka Krianderille oli
Eneberg, siinä tapauksessa että hän saisi viran, luvannut maksaa
"leskentynnyreitä" kokonaista viisi tynnyriä rukiita, yhden ohria
ja lehmän ruuan, vaikka ainoastaan yksi tynnyri oli maksettavaksi
määrätty. Ja ettei siis köyhä leski olisi tullut kärsimään, maksoi
Bergelin tälle kuusi tynnyriä rukiita ja kaksi ohria, kahden lehmän
elatuksen, teurastusnaudan ym. sekä auttoi leskeä hänen poikiensa
koulutuksessa. Näitä oli kolme: Tuomas Timoteus, Johannes Gabriel
ja Taavetti. Kun nämä lähtivät kouluun heidät aina pappilasta
evästettiin, ja kun omille lapsille kudottiin kangasta, saivat
leskirouvankin pojat aina samasta vaatteensa.
2.
_Vuosi 1808. Rajevski_.
Kirjoitettiin vuosiluku 1808. Se piirrettiin miekan kärjellä kansan
muistiin sekä historian lehdille.
Koska arvelen, että lukija mielellään tahtoisi tutustua kertomuksemme
päähenkilön valtiollisiin mielipiteihin tuona kansan tärkeänä
vaiheaikana, kerron niistä sen minkä varmasti tiedän.
Kun Bergelin 1788 syyskesällä oli Turussa kirkkoherran tutkintoa
suorittamassa, olivat mielet kiihkeimmillään Anjalan liiton johdosta.
Hän kuuli sitä asiaa paljon pohdittavan sinne ja tänne. Mutta vaikka
hän ei pappina voinut tyytyä Kustaa kuninkaaseen, joka laittomasti
oli aloittanut sodan ja josta useita juttuja oli liikkeellä, oli hän
kuitenkin täydellisesti kuningasmielinen ja sanoi liiton jäseniä
maankavaltajiksi.
Vuonna 1808 maaliskuun lopulla tahi huhtikuun alussa, kun kenraali
Rajevski oli matkalla pohjoista kohti, pysähtyi hän Merikarvian
kirkonkylään joukkoineen. Kenraali itse ja korkeampi upseeristo
sijoittuvat pappilaan, jossa sen lisäksi sotaväkeä vilisi pihankin
täynnä, ja kuormasto sijaitsi pappilan alapuolella olevalla tiellä,
joen varrella ja joella. Edellä oli pitkin paaston aikaa kulkenut
maan puolustusväkeä, jota Klingspor komensi pakoon, nyt oli
valloittajien vuoro tullut. Turkuun oli jo venäläisten pääkomentaja
Buxhövden asettanut pääkortteerinsa, Uusikaupunki ja Rauma olivat
miehitetyt ja koko lounainen osa maastamme oli niinmuodoin nyt
valloitettu.
Kenraali oli vanhanpuoleinen mies, lempeäluonteinen ja ystävällinen.
Kirkkoherralta saapuneen päivälliskutsun hän otti mielihyvällä
vastaan kiittäen sekä omasta että paikalla olevien upseeriensa
puolesta. Päivällisen jälkeen käyskelivät herrat salissa ja puhelivat
maan yleisestä tilasta.
Kirkkoherra lausui peittelemättä huolensa isänmaan tulevaisuudesta.
Silloin kenraali, kävellen hänen rinnallaan, laski käsivartensa hänen
kainaloonsa vakuuttaen, että hänen levottomuutensa on liiallinen.
Keisari Aleksanteri, jonka kanssa kenraali itse oli keskustellut
Suomen kohtalosta, oli jalomielinen ja lempeä ruhtinas, joka tahtoi
kaikkien alamaistensa todellista onnea. -- Me emme tahdo tätä maata
hävittää, vaan onnelliseksi tehdä, siitä on meillä itsellämmekin
oleva hyötyä, sanoi hän. Ja kehottaen kirkkoherraa tyynesti
odottamaan asiain kypsymistä, lisäsi hän, keveästi lyöden häntä
kädellään olalle: -- Pastori voi olla tyyni.
Sen lisäksi hän oli jo aikaisemmin antanut senkin vakuutuksen, ettei
sotaväellä ollut lupaa ryöstää tahi muuten tehdä kansalle mitään
pahaa. Ja jos he tarvitsisivat jotakin, niin tulisi heidän ostaa
eikä maksutta ottaa. Mutta jos kuitenkin jotakin vallattomuutta
tapahtuisi, niin saataisiin asiasta tehdä kanne pääkenraalille
Turkuun, tahi jos kanne koski hänen omaa väkeään, hänelle itselleen.
Syyllinen saisi rangaistuksen, ja aineelliset vahingot korvattaisiin.
Sotaväkeä siis kyllä oli kielletty ryöstämästä, mutta kuitenkin
kansallispahe, joksi sitä silloin nimitettiin, voitti kiellon.
Niin juuri tältäkin päivältä oli muistissa, että sotamiehet
lähtiessään ryntäsivät keittiöön ja ryöstivät astiainpesijältä kaikki
hopealusikat, vaikka talon oma tytär seisoi vieressä, niinikään
kaikki kupariastiat seiniltä, sekä mitä muuta heille kelpaavaa
löytyi. Ryöstetyt tavarat kätkeytyivät sinellien sisään. Naiset kyllä
huusivat apua, mutta teko tapahtui niin äkkiä, että ryöstäjät olivat
kaikki tiessään, kun hämmästys vähän meni ohitse. Kenraali oli jo
hyvän matkan päässä upseereineen eikä siis voinut tietää ja ehkäistä
ilkityötä.
Keväällä kenraalimajuri Demidovin ollessa matkalla Vaasaan, kun iso
talven pesu oli tehty pappilassa, vietiin kaikki pesuvaatteetkin,
jotka olivat kuivumassa. Joku kenties kummeksuen hymyilee, että niin
vähäpätöistä, kuin pesuvaatteetkin, on mainittu. Mutta se tietää
aivan vähän vanhan ajan elämästä, joka sitä kummeksuu. Kun pellavat
kotona kasvatettiin, valmistettiin, itse kehrättiin, kudottiin ja
käsin ommeltiin, niin olipa ison vaatevaraston menettäminen samaa
kuin talon naisten monivuotisen ahkeran työn tulosten kadottaminen.
Millä kielellä Bergelin puhutteli venäläistä kenraalia? Hän puhui
sujuvasti saksaa, jota venäläiset upseeritkin yleisesti puhuivat. Hän
oli vielä lisäksi hieman leikillinen ja luonteeltaan hienotunteinen,
jotka ominaisuudet tekivät puheen miellyttäväksi ja sattuvaksi.
Tähän tuli lisäksi vielä hyvä ihmistuntemus, jonka avulla hän
saattoi ikäänkuin katsoa toisen sydämeen. Bergelinin koko käytös
oli sitä laatua, että hän herätti luottamusta ja helposti voitti
ihmisten sydämet, sillä hänen ystävällinen ja vakaa katseensa
sekä koko olemuksensa ilmaisi kristillisen hengen elähdyttämää
mieltä. Saksankieli oli hänellä jo lapsuudestaan äidinperintöä ja
kieliopillisesti tutkimalla oli hän siihen vielä täydellisemmin
perehtynyt. Hänellä oli tapana tutkia kaikki saarnansakin
saksankielisen Lutherin postillan mukaan, jota ei silloin vielä ollut
suomen tahi ruotsinkaan kielelle käännetty.
Muun sotaväen käytös ei tavallisesti antanut aihetta suuriin
valituksiin, lukuunottamatta tuota heidän anastushaluaan, mutta
kasakoista oli valitus yleinen. Niinpä keväällä muuan Kulnevin
etujoukko, jossa kaivattiin erästä kasakkaa, raahasi hevostensa
välissä kolmea talonisäntää, jotka sattuivat kasakoiden tielle.
Isännä olivat Juho Tuorila, Erkki Stubila ja Juho Lankoski. Tuorilan
veivät kasakat Venäjälle (vai lieneekö kuollut tielle?), Stubila,
joka oli vanhempi mies, tästä juoksemisesta, joka kesti Lankoskelta
Poriin saakka, noin viisikymmentä kilometriä, tuli elinajakseen
vialliseksi; Lankoski, nuori voimakas mies, kesti rääkkäyksen.
3.
_Suomen kansan käännekohdassa. Uskollisuusvalan ottaminen. Von
Vegesack_.
Viaporin antautumisen jälkeen huhtikuun 6 päivänä 1808 venäläiset
pitivät Suomea jo valloitettuna maana. Pietarissa toimitettiin
jo toukok. 9 päivänä juhlallinen kiitosjumalanpalvelus Suomen
valloittamisen johdosta.
Maaliskuun lopulla oli Venäjän sotaväen ylipäällikkö kreivi
Buxhövden jo lakkauttanut kaikki niin sanotut maatullit sekä
Ruotsin aikuiset suostuntaverot. Samaan aikaan oli Venäjän hallitus
antanut Euroopan hoveille tiedoksi, että valloitettu ruotsalainen
Suomenmaa oli pidettävä Venäjän valtakuntaan ikuiseksi ajaksi
yhdistettynä maakuntana. Toukokuun lopulla annettiin käsky että
kaikkia maan virkakuntia oli nimitettävä "keisarillisiksi" ja että
asukasten tuli välikäräjissä vannoa uskollisuudenvala keisarille.
Vala sitten otettiin osittain välikäräjissä, osittain kirkossa
kovien rangaistusten uhalla. Vihdoin kesäk. 5/17 päivänä ilmestyi
keisarillinen julistuskirja, jolla muka tämä maakunta yhdistettiin
Venäjän valtakuntaan.
Venäjän hallitsija piti siis suomalaisia laillisina alamaisinaan,
ennenkuin rauha oli tehty ja Ruotsin hallitsija vapauttanut
suomalaiset uskollisuudenvalasta. Tämä outo menettely saattoi
suomalaiset vaikeaan velvollisuuksien ristiriitaan. Sotilaitten oli
verrattain helppo tietää, mitä kunnia ja velvollisuus _heiltä_ vaati,
ja he järkähtämättöminä kaatuivatkin lippujensa alle, silloinkin,
kun voiton toivo ei enää mieliä virkistänyt. Siikajoen, Revonlahden,
Lapuan, Alavuden, Oravaisten, Koljonvirran taistelut ovat loistavina
todistuksina suomalaisten isänmaanrakkaudesta ja uskollisuudesta
Ruotsin hallitusta kohtaan.
Virkamiesten, pappien, rauhallisen maalaisväestön ja muiden, joiden
varsinaisena tehtävänä ei ollut taistelu vihollista vastaan, oli
vaikeampi tietää mikä oli _heidän_ velvollisuutensa, silloin kun
vieras valta mahtikäskyllään vaati uskollisuuden valaa kansalta.
Talonpoikainen rahvas, joka ei tuntenut valtain välisiä suhteita,
kuunteli yleensä sydämen kieltä, ja sydän käski pysymään uskollisena
kuninkaalle ja torjumaan maasta viholliset. Niinpä kansa muutamissa
paikoissa maatamme tarttuikin aseihin. Mutta virkamiesten ja yleensä
niiden, jotka tunsivat sen ajan mullistuksia, täytyi kestää vaikea
sisäinen taistelu, ennenkuin he selvään tiesivät mitä isänmaa heiltä
vaati tänä vaikeana aikana, sillä sydämen kieli ja velvollisuuden
ääni joutuivat ristiriitaan. He tiesivät, että maailman mahtavin
hallitsija Napoleon Bonaparte oli Tilsitin rauhassa "lahjoittanut"
meidän syrjäisen isänmaamme Venäjän itsevaltiaalle. Ranskan liitossa
Venäjän kanssa Ruotsia vastaan! Venäjän valtaistuimella oli
vapaamielinen ja ihmisrakas Aleksanteri I, Ruotsin hallitus taas
oli vähämielisen ja itsepäisen Kustaa IV Adolfin heikoissa käsissä.
Ruotsi oli niin syvälle alentunut, että se oli jo aiottu jakaa
Tanskan ja Venäjän välillä. Tanska oli maaliskuussa julistanut sodan.
Ranskalainen apujoukko oli lähestynyt Ruotsin rannikoita. Pietarissa
suunniteltiin 10 000 miehen suuruisen sotajoukon lähettämistä
Ahvenanmeren yli Ruotsiin, Kuurinmaalta lähetetty venäläinen
retkikunta valloitti Gottlannin. Tällaisissa oloissa ei voitu luottaa
Ruotsin tulevaisuuteen, vielä vähemmin Suomen tulevaisuuteen Ruotsin
suojeluksen alla. Aseettoman väestön vastarinta olisi ollut ikäänkuin
jättiläisiä vastaan taistelemista, nuijasodan kauhujen uudistamista.
"Vanha maailmanjärjestys" näytti siis kokonaan mullistuneen ja aivan
epätietoista oli, mitä Suomen kansakunta saattoi tästä hävityksen
kauhistuksesta itselleen pelastaa.
Tällaisten olojen vallitessa tuli Merikarvian kirkkoherran
virastollekin käsky, että kansalta oli otettava uskollisuuden
vala. Toukokuun viimeisenä sunnuntaina ilmoitettiin kirkossa, että
vannomisen tuli tapahtua kesäk. 5 päivänä, helluntaina, jolloin
toivottiin olevan paljon väkeä kirkossa.
Siihen aikaan oleskeli paikkakunnalla sotamies Juho Snäckström, joka
oli kuulunut Viaporin varusväkeen ja oli yksityistä tietä tuonut
surusanoman "Svean linnan" häpeällisestä antaumuksesta. Hän puhui
katkerasti linnan luovuttamisesta ja tämä kauhea uutinen katkeroitti
kaikkien mielet. Mutta samalla saapui Suomen sotajoukon olopaikoilta
viesti, että talonpojat olivat tarttuneet aseihin, ottaneet
vihollisen muonavarastoja ja että koko väestö Pohjois-Suomessa oli
aikeissa nousta vihollista vastustamaan.
-- Jos pohjalaiset tarttuvat aseihin, niin meistä he saavat apua!
tuumailivat Merikarvian miehet.
Talonpojat, jotka Viaporin häpeällisen antautumisen tähden olivat
äkeissään, eivätkä muutenkaan paljon herroihin luottaneet, epäilivät
nyt pappinsakin kirkkoherra Bergelinin uskollisuutta, vaikka he
aina ennen olivat täydellisesti luottaneet häneen. He tulivat
siis miehissä lauantai-iltana talokas Erkki Anttilan ja sotamies
Snäckströmin johtamina, kaikkiaan kahdeksan miestä, Anttila
varustettuna köysillä ja "Snäkki" (Snäckström) pyssyllä, ja astuivat
sisään kirkkoherran virkahuoneeseen.
Pahaa aavistaen tulijain tuimista katseista kysyi kirkkoherra ukoilta
heidän asiaansa. [Keskustelussa käytettiin ruotsinkieltä, jota
silloin kirkon lähikylissä melkein yksinomaan puhuttiin. Talokas
näistä kylistä olisi katsonut loukkaukseksi, jos pappi häntä olisi
suomeksi puhutellut. Niin halveksittu oli suomenkieli.]
-- Me olemme tulleet vangitsemaan teidät valtakunnan kavalluksesta
ja viemme teidät Turkuun, vastasi Anttila töykeästi, osoittaen
köysikimppua kädessään. -- Sillä emme salli teidän mennä kirkkoon
huomenna houkuttelemaan kansaa vannomaan Venäjälle, niinkuin
itse olette tehnyt. [Papit olivat näet jo edeltäkäsin vannotetut
koko Turun läänissä. Ulvilan rovastikunnan papit olivat kaikki
kutsutut Poriin, jossa heidät välikäräjissä vannotettiin. Tämä oli
tapahtunut luultavasti viikkoa ennen kuin äsken mainittu kuulutus oli
Merikarvian kirkossa luettu.]
-- Minä olen tehnyt velvollisuuteni ja teen sen edelleen, ja siitä
vastaan ainoastaan Jumalalle ja lailliselle esivallalle, vastasi
kirkkoherra. Tyynesti ja vakavilla sanoilla koetti hän nyt heille
selittää maamme tilaa.
-- Me tiedämme, jatkoi Anttila, -- että herrat ovat myyneet maan,
mutta me talonpojat olemme uskolliset kuninkaalle ja panemme kaikki
kavaltajat kiinni ja viemme Ruotsiin. -- "Kreivi" on juuri saapunut
kotiin ja tuonut tuoreita uutisia sieltä; tulemme nyt hänen luotaan.
Hän on itseään kuningasta puhutellut; ja meillä on siis varma tieto
siitä, että Turun avuksi tulee näinä päivinä kenraali Vegesackin
johdolla melkoinen määrä sotaväkeä. Ja hänelle viemme teidät vankina,
hän vie teidät kuninkaan eteen.
-- Mutta jos kirkkoherra lupaa olla menemättä kirkkoon, sanoi
välttävästi kirkonisäntä, -- niin emme vangitse teitä. Ja kun
kuningas lähettää apua...
-- Se olisi kuninkaan pitänyt tehdä jo ennen.
-- Te menette siis kirkkoon? sanoi joku joukosta.
-- Menen, Jumalan avulla.
-- Mutta minä ammun teidät, sanoi "Snäkki".
-- Ammu, vastasi kirkkoherra, ja paljastaen rintansa astui hän
lähemmäksi, -- ammu, mutta sinä et osaa.
-- Minä osaan aina pilkkuun.
-- Siitä en välitä, minä menen kuitenkin.
-- Mutta me panemme teidät kiinni, heti, tänä iltana, sanoi Anttila.
-- Minä olen valmis teitä seuraamaan, vastasi kirkkoherra tyynesti,
keskeyttäen heidän puheensa, ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. --
Minä kirjoitan vaan muistiin teidän nimenne ensiksi.
-- Naapurini Erkki Anttila, kirkonisäntä... Westergård, talonisäntä
Antti Norrgårs, talonisäntä... Rikalainen jne., luki hän
kirjoittaessaan.
Mutta miehet, kun kuulivat nimensä kirjoitettavan, hämmästyivät
ja lähtivät äkisti pois, Anttila ensimmäisenä. "Snäkki" yksin jäi
seisomaan paikalleen.
-- Kirkkoherra, sanoi hän vakavasti, -- minä ammun joka kavaltajan.
-- Tee se.
-- Jos menette huomenna kirkkoon, niin minä ammun teidät.
-- En minä ole kavaltaja ja menen siis. Minä seuraan ainoastaan
omaatuntoani enkä livistele tai epäröi valani suhteen. Minun _täytyy_.
-- Niin, teidän täytyy, ja minun täytyy myöskin.
Tässä lienee paikallaan vähäinen selitys edelliseen. Niin kutsuttu
"kreivi" oli Alakylästä Bäckin talon isäntä. Hän oli upporikas,
seurakunnan rikkain mies aikanaan, ja ylpeä myöskin. Niinpä on
kerrottu, että hän väliin "tolvalla" (1/2 riksin setelillä) oli
piippuaan sytyttänyt. Erään ruotsalaisen Bonde- (talonpoika)
nimisen kreivillisen suvun mukaan kutsui itseänsä "kreivi
Bondeksi". "Kreivin" suuri rikkaus oli karttunut siten, että hän
aina ensimmäisenä keväällä oli vesillä, jo jäiden joukossa vieden
Tukholmaan elukoita, voita ja puutavaraa kaupaksi, joita tavaroita
hän täällä osti rahan tarpeessa olevilta polkuhinnasta. Sieltä toi
hän taas suolaa, jota hän täällä myi korkeaan hintaan. Suola oli
siihen aikaan tavallisesti keväisin kaikilta lopussa, jopa itse Porin
kaupungissakin. Nyt sodan aikana toi hän sitä salaa Ruotsista ja
otti täällä riksin kapasta. Niinikään hän antoi velaksikin suurta
korkoa vastaan. Muutakin tavaraa, joskin vähemmässä määrässä, hän
toi kaupaksi. Mutta ahneudestaan huolimatta hän oli aina avulias
asioissa, joissa hänen ei tarvinnut varoa että oma etu olisi tullut
kärsimään. Niinpä häntä käytettiin Tukholmanmatkoilla välittäjänä
lakiasioissa, joita kuninkaan luona valvottiin. Hän kuljetti
asiakirjoja ja hoiti huolellisesti ja asiallisesti suullisesti
toimitettavat asiat. Sen tähden voi hän kerskatakin siitä, että hän
"Tukholmassa oli kuin kotona", ja että hän siellä oli "herrojen
joukossa". "Kreivi" oli itse herramainen käytöksessään, puhui selvää
ruotsia ja kävi herramaisessa puvussa. Hän oli neuvokas ja uskalias
mies kaikessa. Hänen sanotaan olleen vähäläntäinen ja laihankoleva
sekä sangen terävä; kertomuksemme aikana hän oli keski-iässä.
Nyt hän oli siis taaskin nopeakulkuisella laivallaan jo tehnyt
Tukholman-matkan, vaikka meri olikin tänä vuonna kauan jään peitossa.
Tarvinnee tuskin lisätä, että hän oli hyvä merimies ja itse ohjasi
laivaansa. Tukholmassa hän oli saanut, kuten hän itse vakuutti,
kuningasta itseään puhutella maamme tilasta, ja kuningas oli sanonut
lähettävänsä sotaväkeä Suomeen sekä luottanut siihen että kansa itse
nousee maataan puolustamaan. Mutta "kreivi" oli myöskin varovainen
mies. Sentähden hän ei tullut itse pappilaan, "sillä eihän seurauksia
koskaan varmaan edellä tiedä" vaan yllytti toiset omalla uhallaan
kirkkoherraa vangitsemaan ja viemään hänen alukseensa; sitten olisi
hän muka kuljetuksesta huolen pitänyt. Tässä hankkeessa sai hän
hyvää apua "Snäkistä", joka ollen itsekin innokas luonteeltaan,
yhä kiihotti talonpoikia. Mutta juuri se, ettei "kreivi" tullut
mukaan, pelotti toiset ulos, kun kirkkoherra rupesi heidän nimiään
kirjoittamaan. "Kreivi" oli näet heidän esitykseensä saada hänet
johtajaksi väittänyt olevansa matkasta väsynyt ja sanonut Anttilaa
sopivammaksikin, koska Anttila oli rehevä ja tanakka mies; mutta
toiset tunsivat hänet liian hyvin uskoakseen semmoista tekosyytä.
Rouva, joka edellä kerrotun tapahtuessa oli ollut läsnä, esitteli
illalla miehelleen, että joku asetettaisiin "Snäkkiä" salaa
vartioimaan, mutta sen kielsi kirkkoherra päättävästi ja piti
parhaana jättää itsensä Jumalan haltuun ja olla nostamatta suurta
melua asiasta, mielten muutenkin kuohuessa. Jos "Snäkki" oli saanut
päähänsä, että hän ampuisi papin, niin olisi yhdessä murhassa
kylliksi, sillä hän varmaankin raivaisi tien itselleen.
Mutta rouva ei ollut yhtä levollinen. Sentähden hän aamulla,
silläaikaa kun kirkkoherralla oli paljon kirkollisia toimituksia,
lähetti lukkarinapulaisen Holmin kirkon luo katsomaan oliko "Snäkki"
siellä aseilla varustettuna. Holmin kerrottua että "Snäkki"
pyssyineen oli paikalla, kasvoi hänen levottomuutensa. Hän rukoili
Jumalaa lähettämään jonkun miehen, johon voisi luottaa, mutta
hänen hämmästyksekseen ei siitä sivu enää kulkenut muita kuin
joku vanha ukko ja naisia; miehet olivat aikaisemmin kiihkeästi
tänään kiirehtineet kirkon luo, jossa he keskustelivat ja tekivät
päätöksensä olla vannomatta. Siitä syystä oli asia rouvalta jäänytkin
näin viime hetkeen, kun miehet jo olivat ehtineet mennä.
Jo alkoi papinkello soida. Rouva riensi miehensä luo. Vielä kerran,
viime hetkellä, hän koetti kyynelin taivuttaa miestään, joka jo oli
lähdössä, tänään olemaan kotona kirkosta.
-- Etkös rohkene uskoa minua Jumalan haltuun? sanoi silloin
kirkkoherra. -- Minun täytyy tehdä velvollisuuteni, muista, että
olen vannonut. Vaikka minut siitä tapettaisiinkin tahi väkivallalla
vietäisiin Ruotsiin asiasta vastaamaan, joka kyllä voi tapahtua,
niin en kuitenkaan nyt saa toisin tehdä. Ajattele, mikä tuho
seurakunnalle tulisi, jos minä nyt tekisin valituksen siitä, että
minua vainotaan, kun minun pitää ottaa vala. Tahi jos syytä siihen
ilmoittamatta olisin poissa nyt, kun päivä on määrätty, olisi virkani
menettäminen varmaankin vähin rangaistukseni. Me teemme siis taiten
siinä, että kätkemme tämänkaltaiset asiat. Jokaisen täytyy antaa
itsensä alttiiksi isänmaan edestä. Nyt täytyy paljon antaa anteeksi
-- ja papin ennen kaikkia. Rukoile sinä vain Herraa minun puolestani,
ja taivu hänen tahtonsa alle... Sen sanottuaan kirkkoherra jätti
hyvästit ja lähti.
Rouva seisoi toivottomana portilla ja katseli miestään, joka
joutuisasti astui alas jokea kaartavaa tietä eteenpäin. Hän luuli
varmasti nyt sanoneensa viime jäähyväiset puolisolleen. Silloin kuuli
rouva rivakkaa astuntaa ja katsoi taaksensa. Tulija oli talokas
Erkki Vanhatalo Lauttajärven kylästä. Rouva uskoi hänet Jumalan
lähettämäksi ja pyysi häntä "Snäkkiä" vartioimaan. Tämä olikin nuori,
reipas mies ja käsitti heti asian tärkeyden, sillä hän oli itsekin jo
kuullut huhua siitä kylässä. Hän lähti siis juoksemaan, kunnes pääsi
kirkkoherran edelle, joka jo oli ehtinyt niin sanotulle savisillalle,
runsaan kolmanneksen matkasta.
Rouva rukka oli kuitenkin sangen tuskallisessa jännityksessä, sillä
olihan jotenkin epävarmaa, ehtisikö Vanhatalo kirkkoherran edelle ja
pääsisikö hän tungoksessa "Snäkin" läheisyyteen. Ehtona yrityksen
onnistumiseen oli se, ettei "Snäkki" saisi vihiä siitä, että häntä
pidettiin silmällä, sillä tunnettu asia oli, ettei "Snäkin" luoti
koskaan pettänyt. Sananparreksi oli tullut: -- Snäkki on mies sanansa
pitämään, maksoi mitä maksoi. Hänellä oli suuri kunniantunto ja luja
mieli, ja hän rakasti palavasti isänmaataan, joka tunne hänessä
sulautui yhteen uskollisuuden kanssa kuninkaalle, mutta samalla hän
oli kovin hurjapäinen. Hänestä liikkui vielä kansan kesken monta
tarua. Kun rouva siis kuuli laukauksen, oli hän vähällä taintua.
Mutta seuratkaamme kirkkoherraa ja kuvitelkaamme mitä hän tunsi, kun
hän hyvästijätettyään vaimonsa ja lapsensa nyt kenties viime kerran,
mieltänsä vahvistaen rukouksella ja toivolla Jumalan apuun, pontevin
askelin velvollisuutensa tunnossa astui kirkkoa kohti, peräytymättä,
vaikka näki "Snäkin" seisovan aseineen tien vieressä.
Kun hän ehti "Snäkin" kohdalle, nosti tämä pyssynsä ja tähtäsi. Mutta
samassa, kun hän laukasi, löi Erkki Vanhatalo pyssyn ylös, niin että
luoti lensi ilmaan. Kirkkoherra otti hatun päästään ja kävi niin
avopäin kirkon luo. Läpi miesjoukon, takaapäin tunkien, oli Vanhatalo
ehtinyt paikalle.
-- Minun täytyy tunnustaa, sanoi kirkkoherra jälkeenpäin, -- että
silmäni pimenivät, kun näin "Snäkin" nostavan pyssynsä, mutta annoin
sieluni Herran haltuun -- ja astuin eteenpäin. Kuulin laukauksen,
vavahdin vähän, paljastin pääni ja kiitin taivaallista isää
varjeluksesta.
"Snäkin" kutsutti kirkkoherra jumalanpalveluksen jälkeen pappilaan
ja hän saapuikin estelemättä heti. Hän oli aikonut puhutella häntä
kahdenkesken, mutta rouva, joka vielä oli peloissaan, vaati oikeutta
olla läsnä, johon mies myöntyi, vaikka hän samalla vakuutti paremmin
tuntevansa "Snäkin". Huomattava kuitenkin on, että hän vasta "Snäkin"
Viaporista tultua oli tullut hänet tuntemaan.
"Snäkki" tunnusti, että hän perheensä puolesta, jolla hänen
poissaolonsa aikana oli ollut ikäänkuin koti pappilassa, oli suuressa
kiitollisuuden velassa kirkkoherralle. [Snäckström itse oli Porin
kaupungista kotoisin, vaimo oli Kankaanpäästä, jossa seurakunnassa
he olivat asuneetkin, kunnes vaimo sodan ajan alussa kulki lastensa
kanssa, joita oli kolme, Merikarvialle, sai työtä pappilassa ja
elatusta lapsilleen, sillä Snäckströmillä ei ollut torppaa.]
Muuten ei "Snäkki" paljoa puhunut koko asiasta. Että "Snäkin"
teko oli tapahtunut velvollisuuden tunnosta ja uskollisuudesta
kuningasta kohtaan eikä suinkaan mistään yksityisestä vihasta, siitä
oli kirkkoherra varmasti vakuutettu, ja osasi siis sitä oikein
arvostellakin. "Snäkki" käsitti kuitenkin itsekin erheensä, joka
saattoi hänet rikoksen tekoon, ja anoi kirkkoherralta anteeksi. Ei
tarvinne mainita että se suotiin. Ja kyynelsilmin, kättä puristaen
erottiin.
Sillä kertaa ei seurakunta kuitenkaan vannonut uskollisuutta, vaan
tuli kruununvouti heti sen jälkeen ottamaan valan. Mutta ainoastaan
vähemmistö, ne jotka seisoivat etummaisina, silloinkin sormensa
nostivat, ja vähän oli miehiä kirkossakin, vaikka nytkin oli edeltä
kuulutettu. Asian annettiin kuitenkin käydä täydestä.
Tästä nyt kerrotusta näkyy selvästi, miten vastenmielistä vannominen
Venäjän hallitsijalle silloin oli.
Mutta uljaalla uskollisuudella sotapuoluelaiset, vaikka uskollisuuden
vala toiselle hallitsijalle jo oli otettu, kuitenkin pitivät
kuninkaan asiaa omanansa. He muka eivät milloinkaan olleet vannoneet
uskollisuutta keisarille; ja se olikin totta, sillä he eivät silloin
menneet kirkkoonkaan, kun vala otettiin. Heillä oli sentähden
vakoojansa, eräs kalastajavenhe ulkona Turun saaristossa. Kun
sieltä saapui tieto kenraalimajuri von Vegesackin tulosta kesäk. 19
päivänä, purjehtivat sinne heti "kreivi" itse, Rikalainen samasta
kylästä ja Norrgård Yliskylästä, jotka "kreivin" laivalla ulkona
vartoivat airuen tuloa. Aikomus oli nimittäin nostaa kansa aseihin,
jos sotaonni olisi ruotsalaiselle komentajalle suopea, ja ryhtyä
hänen johdollaan taisteluun. Rahvaan alijohtajina olisivat siinä
tapauksessa olleet "kreivi" ja "Snäkki". He puhuttelivat siis
Vegesackia hänen laivassaan Turun saaristossa. Tämä tapahtui jo
aamulla heti sen illan jälkeen, jolloin v. Vegesack oli yrittänyt
hyökätä Turkuun, mutta voitettu Kupittaalla ja karkoitettu
takaisin. Vegesack kiitti talonpoikia heidän uskollisuudestaan
Ruotsia kohtaan, mutta sanoi samalla, että rahvaan nosto ainoastaan
saattaisi maan perikatoon, nyt, kun Ruotsin päävoima suurilukuisen
vihollisen edellä jo oli peräytynyt pohjoiseen ja paras osa maata
oli venäläisten vallassa sekä vieraalle valalle vannotettukin. Hän
ei sitäpaitsi muutenkaan sanonut paljoa luottavansa muuhun kuin
säännölliseen sotaväkeen ja nuhteli "kreiviä", jonka olisi paremmin
pitänyt käsittää yleinen asema. Niinikään, kun he tekivät kanteen
kirkkoherraansa vastaan, sanoi hän, että he olivat "erehtyneet", ja
käski heidän "mennä rauhassa kotiin ja sopia pappinsa kanssa, joka ei
olut muulla tavalla voinut tehdä kuin oli tehnyt".
Tämän vähän närkkään vastaanoton kenties saa lukea sen
apeamielisyyden syyksi, jonka tuo onnistumaton yritys Turkua vastaan
tietysti oli saanut aikaan.
Nolostuneina ja miettivinä palasivat ukot siis kotiin. Mutta jos
heidän hankkeensa olisi onnistunut, olisivat kenties asiat saaneet
toisen muodon kuin ne saivat -- paremman vaiko pahemman, on vaikea
päättää.
Anttila ei mennyt mukaan tuolle lähetysretkelle. Hän oli ruvennut
katumaan käytöstänsä kirkkoherraa kohtaan ja tuli siis jo toisena
helluntaipäivänä anomaan häneltä anteeksi, mikä hänelle sydämestä
suotiinkin. Hän sanoi silloin olleensa liiaksi "kreivin tuliaisissa",
kun tämä oli niin auliisti tarjonnut. Ja kaiketi niin olikin, sillä
tiesihän koko seurakunta, että Anttila oli usein humalassa. Ja onpa
hänestä monta hupaista juttuakin, niinpä esim. kerrotaan, että
hän siinä tilassa ollessaan komensi väkensä tanssimaan. Rukit ja
hahtuvakopat siivosi ukko äkisti nurkkaan, emännän täytyi pukeutua
"myssyyn ja tykkiin" [Kuului naisten juhlahääpukuun muinoin.] ja
tanssia ukkonsa kanssa "minuveetaa", ja samoin täytyi tehdä kaiken
muun koto- sekä kylänväenkin, joka sattui saapuvilla olemaan. Sävelen
lauloi ukko itse.
Matkalta kotiin ehdittyään tuli Norrgård heti iso kalakontti selässä
pappilaan. Kalakontti oli aina ikäänkuin välttämätön osa ukon asussa,
kun hän kertoi kirkkoherralle koko lähetysmatkan vaiheet sekä miten
heidän asiansa oli mennyt myttyyn. Myöhemmin tulivat toisetkin
matkatoverit pappilaan, ja yksimielisesti siis päätettiin pitää koko
hanke salassa. Tähän loppuivat merikarvialaisten sotaisat hankkeet.
Syynä siihen että "kreivi" aina onnistui tuossa salakulussaan
ja salakuljetuksessaan, koskaan sattumatta satimeen, oli se,
että hän käytti vuoroin Ruotsin, vuoroin Venäjän lippua, aina
sen mukaan miten asiat vaativat. Olen häntä tahallani edelleen
nimittänyt "kreiviksi", syystä ettei häntä eläissään, sitten kun
hän oli ottanut tuon nimityksen, sanottu muuksi, eikä hän juuri
suvainnutkaan muuta nimitystä; ja "kreivin" nimellä häntä vieläkin
muistetaan seurakunnassa. Hänen talonsakin säilyttää vielä kylän
kesken "Buandi"-nimen ja se on Bondesta muodostunut. Niille jotka
haluavat kuulla kreivin vaiheiden lopun, mainittakoon, että hän
rupesi juomaan ja elämään hurjasti ja tuli vanhana köyhäksi. Silloin
hän nimitti itsensä "grå Bondeksi" (harmaa talonpoika) ikään kuin
vastakohdaksi "grefve Bonde'lle" joksi hän äveriäisyytensä aikana
sanoi itseänsä.
4.
_Kildejev. Halvaus_.
Heinäkuun keskipaikkeilla oli kasakkamajuri Kildejev tuonut leirinsä
niin sanotulle Holmalle, joka oli Yli- eli Kirkonkylään kuuluva
jokiluoto. Nämä punaisen univormunsa vuoksi "punaisiksi" kutsutut
kasakat olivat puolivillin ja raa'an käytöksensä tähden pelättyjä ja
vihattuja.
Kirkkolaiset olivat lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna tuoneet
surkeita uutisia Lapväärtistä, jonne osasto kasakoita oli edennyt.
Kerrottiin, miten siellä oli kolme vuorokautta ollut riihi ihmisiä
täyteen ahdettuna, kappalainen Roos oli ollut joukossa, ja miten
viimemainittu mielenhäiriössä, nälän ja tungoksen vaikutuksesta,
heti ulos päästyään oli lopettanut elämänsä hirttäytymällä. Tungos
riihessä oli ollut niin suuri, että kiukaan päällystäkin oli
täynnä, ja ihmiset ihan seisoivat, olihan siinä siis hirvittävä
ilman puutekin kuumana kesäaikana; olipa vielä uhattu pistää riihi
tuleen. Muitakin sotahuhuja oli siihen aikaan liikkeellä. Niinpä
kerrottiin juhannuksen aikaan tapahtuneesta Vaasan ryöstöstä ja
Kauhajoen hävityksestä heinäkuussa, sekä Keuruun kirkkoherran
Rosenbachin rääkkäyksestä, [Olisiko tämäkin jo silloin tapahtunut,
en varmaan tiedä, mutta kuitenkin väitti neiti Karin Bergelin
siitäkin saaneen jo tähän aikaan tiedon.] joista hirmuteoista viestit
kulkivat kulovalkean tavoin matkustajien mukana. Syytä siis kyllä
oli hämmästykseen, ja pahaa varottiin sentähden Merikarviallakin
kasakoista, vaikka eivät he tietysti olleetkaan syynä kaikkiin
tuhotöihin, sillä luultavasti muukin vihollissotaväki teki pahoja.
Eräänä päivänä olivat kasakat ottaneet pappilan koko karjan,
kaksikymmentäviisi lehmää, paitsi joutokarjaa, joita karjakko ja
renki paimensivat, sekä sitoneet piian, kädet selän takana, puuhun
kiinni. Rengin, joka oli Hämeestä kotoisin, he olivat riisuneet
alastomaksi ja ajaneet pakoon; tämä oli piileskellyt metsässä, kunnes
yön tultua rohkeni kylään. Mies, jonka nimi oli Taavetti, sai tästä
nimen, "paljas Taavetti". Mutta tyttö, joka oli reipas ja älykäs
ihminen, oli viholliset nähdessään ehtinyt kätkeä puukon poveensa.
Kauan turhaan ponnisteltuaan onnistui hänen vihdoin hampaittensa
avulla saada se sieltä. Sitten oli hän puukkoa hampaissaan pitäen
hangannut siteet poikki. Tämä tosin maksoi hänelle muutamia pieniä
haavojakin, mutta tyttö pääsi kuin pääsikin irti puusta, vaikka oli
lujasti nahkahihnoilla sidottu. Sitten hän juoksi pappilaan. Jo joku
päivä ennen olivat kasakat vieneet pappilasta kolme lehmää, joita
käytettiin niityssä (Qvastängissä) syystä että niitä täytyi kolmesti
päivässä lypsää. Mutta silloin ei kirkkoherra vielä tehnyt valitusta
asiasta, vaikka majuri joka päivä kävi pappilassa, vaan katsoi sen
pieneksi asiaksi sodan aikana. Sen tähden oli nyt karjakko ja renki
pantu paimeneksi, että nämä kuljettaisivat karjaa etäämmällä, tahi
ainakin jos vaara sattuisi tulemaan, toimittaisivat tiedon kotiin.
Piialta siis asiasta tiedon saatuaan oli kirkkoherra heti kiiruhtanut
majurin luo leiriin. Kahdeksan lehmää oli jo ehditty teurastaa, mutta
muu karja pääsi ehein nahoin menemään kotiin. Majuri maksoi muutaman
ruplan noista kahdeksasta lehmästä ja oli pahoillaan siitä, että ne
olivat olleet papin.
Kun palkkaedut siihen aikaan olivat peräti pienet, oli pappilan
suurimpana omaisuutena karja, jota kasvatettiin, koska silloin vielä
oli kylliksi hyvää laidunta ja niittyjä, ja lähetettiin kesäisin
Tukholmaan. Yhdentoista lehmän menettäminen oli siis kylläkin tuntuva
vahinko, sillä majurin antama korvaus oli niin vähäpätöinen, ettei
sitä juuri sovi korvaukseksi sanoa. Kirkkoherra ei olisi siitäkään
välittänyt, mutta katsoi kuitenkin sopivammaksi ottaa vastaan, ettei
majuri ehkä olisi pitänyt kieltoa loukkaavana, kun kerran suoritus
oli kysymykseen tullut.
Aikaisemmin olemme jo maininneet, että Venäjän hallitus oli kieltänyt
sotaväkeä ryöstämästä. Mutta tässä kerrottu kasakkain menettely
osoittaa, ettei tätä kieltoa tarkoin noudatettu. Varsinkin kasakat
olivat tunnetut karjan ryöstäjinä. Siitä syystä ihmiset pakenivat
karjoineen kauas metsiin ja luotoihin, sillä useita lehmiä oli
metsissä teurastettu ja hevosia otettu kuormastohevosiksi sekä pari
kolme miestäkin pakotettu ajureina seuraamaan myötä, jolle tielle
he jäivätkin. Talonpojat siis luultavasti kostivat missä vain sopi.
Niinpä kerrotaan kaksi kasakkaa murhatun. Murhan syyksi mainitsee
taru sen, että Rikalaisen tallista, joka vanha talli minun tätä
kirjoittaessani vielä on paikallaan, vietiin kaksi kasakkain hevosta.
Kasakat, jotka heti kaipasivat hevosiaan, juoksivat perään, mutta
katosivat teille tietämättömille ja luullaan heidät upotetuiksi
erääseen lampeen, joka siitä on saanut nimen "Kasakkalammi".
Varmaa tietoa ei tästäkään asiasta milloinkaan ole tullut, vaikka
kruununmiehetkin perästäpäin koettivat asiaa urkkia. Mutta hevosia
tahi kasakkain asua ei missään ole näkynyt, eikä luultavasti niitä
silloin vielä tiedetty lammesta etsiäkään, jos ne siellä olivatkin.
Ja ehkäpä ei niitä rosvoamisen tai oman voiton vuoksi tapettukaan,
vaan se oli ainoastaan kostoa tahi "sotaa" asianomaisten käsityksen
mukaan. Luultavasti olivat hevosetkin lammen pohjassa, koska jäljet
sinnepäin olivat vieneet. Itsellismiehiä Rikbergiä ja Gyllin Jaakkoa
laahasivat kasakat noiden toveriensa katoamisen tähden hevostensa
välissä. Miehet olivat varmasti syyttömiä eivätkä olleet kotoisin
samasta kylästäkään, jossa asia oli tapahtunut, mutta kasakat
kostivat tietysti sille, jonka ensiksi saivat käsiinsä. Tästä
kaikesta oli jo aamulla tieto ehtinyt pappilaan; levottomasti siellä
siis varrottiin tapausten kulkua.
Samana päivänä, Margaretan päivän (heinäk. 20) eli maanantaina [Rouva
B. sanoi sen maanantaiksi neiti K. B. Margaretan päiväksi.] sen
jälkeen kun rippinuoriso oli kasteenliittonsa uudistanut, lähetti
majuri Kildejev kirkkoherralle käskyn heti tulla hänen luokseen
leiriin. Käskyn tarkoituksen tajusi tämä kyllä. Sinne meni hän siis
neljän kasakan vartioimana.
Näistä murhista vaati nyt Kildejev Bergeliniä tilinteolle, kaikista
kolmesta, keväällisestäkin, sillä hän väitti kirkkoherran niistä
kyllä tietävän. Majuri oli uljas nuori mies, vaikka vähäläntäinen,
ja hilpeä, mutta hyvin pikainen luonteeltaan. Kiukkuisesti pudisteli
hän siis kirkkoherraa kauhtanan rintapielestä, toisella kädellä
pitäen pistoolia hänen rintansa edessä, sillä Bergelin, kuten tosi
olikin, ei sanonut vähääkään tietävänsä murhaajista. Majuri vapisi
kiukusta, silmät kipinöivinä polki hän jalkaansa, hänen äänensä
värisi eikä tahtonut selvitä sanoiksi, pistooli hänen kädessään
täristeli päin kirkkoherran rintaa. Aikaa ei ollut arvelemisiin.
Hänen soperruksestaan käsitti tämä, että hän uhkasi ampua hänet
paikalla, ellei hän saisi tietää syyllisiä ja saisi heitä käsiinsä
hirttääksensä. Ja lisäksi hän uhkasi polttaa koko kylän, jonka kaiken
hän vannoi täyttävänsä.
Ettei tätä suinkaan silloin voinut pitää tyhjänä uhkauksena, vaikka
se nyt lähemmäksi yhdeksänkymmentä vuotta jälkeenpäin kenties jonkun
mielestä siltä näyttää, sen todistaa Kauhajoelta samaan aikaan tullut
tuore viesti.
Kirkkoherran varma katse vaikutti kuitenkin hillitsevästi majuriin,
niin että hän vähän häätyen hellitti takista, mutta yhä vieläkin hän
piti pistoolia samassa asennossa ja silmät säkenöivät.
Tyynesti pyysi nyt kirkkoherra vähän kuitenkin puheenvuoroa, sitten
saisi majuri tehdä miten hän oikeaksi ja hyväksi näkisi, _hän_
tyytyisi Jumalan tahtoon.
Majuri malttoi vähän mieltään ja siirtyi pari askelta taemmaksi
aseineen.
Vakavasti ja tyynesti asetti nyt kirkkoherra hänen eteensä ne
vakuutukset, jotka Rajevski jo talvella keisarin nimessä oli antanut
hengen, tavaran ja rauhallisuuden puolesta; niinikään keisarillisen
manifestin (kesäk. 17 päivänä samana vuonna), jossa "maan vanhat
lait luvattiin pyhästi voimassa pitää". Hän huomautti miten väärä
olisi senkaltainen teko kuin kylän polttaminen ja papin murha, joiden
kautta syyttömät joutuisivat kärsimään, ja syylliset, jotka tietysti
olivat kätkeytyneet jäisivät rankaisematta. Kun tällaista väkivaltaa
tehtäisiin jo valloitetulle ja keisarille vannotetulle sekä hänen
korkean suojeluksena alle kuuluvalle alueelle, voisi se tuottaa
tekijälleen paljon enemmän haittaa kuin hyötyä ja hyvää mainetta.
Samalla hän nöyrästi tunnusti tehtyjen murhien laittomuuden, sanoi
että ne koskisivat kipeästi häntä itseäänkin sekä varmaan samoin
loukkasivat kaikki oikein ajattelevia, mutta, surullista kyllä,
tällaiset tapahtumat olivat sodan tavallisia seurauksia. Hän pyysi
kuitenkin, että majuri osoittaisi malttia eikä hyviä kansalaisia
kurjien lainrikkojien tähden rankaisisi, vaan kristittynä antaisi
anteeksi, ja jos mahdollista olisi, koettaisi laillista tietä saada
syylliset ilmi ja rangaistuiksi.
-- Tämän kerran siis, teidän tähtenne, vakuutti majuri, -- annan
anteeksi. Hän ojensi kirkkoherralle kätensä ja salli hänen rauhassa
lähteä kotiin.
Jo seuraavana päivänä jätti hän seudun kasakkoineen ja matkusti
pohjoista kohti.
Mutta mielenliikutus vaikutti kuitenkin häiritsevästi kirkkoherran
iäkkääseen, vaikka lujaan hermostoon, -- hän oli silloin
viidenkymmenenyhdeksän vuoden iässä. Jo kotimatkalla kasakkain
leiristä hänen oikea jalkansa oli vähän hervoton, ja illalla sai hän
siihen kovan suonenvedon.
Seuraavana sunnuntaina oli Bergelin Siikaisissa laskemassa
rippinuorisoa Herran ehtoolliselle. Saman päivän iltana hän sai kovan
halvauksen. Tunnotonna toi hänet kotiin perhe, joka oli mukana.
Sairasta täytyi kuljettaa järviä ja jokia alas sekä kantamalla,
koska ei kuten aikaisemmin jo mainittiin -- seurakuntain välillä
ollut maantietä. Tajuihinsa tultuaan oli hän kadottanut näön,
kuulon ja puhelahjan. Kahden viikon kuluttua oli ensimmäinen tiedon
merkki se, että hän lauantai-iltana iltakellojen soidessa heitti
vasemmalla kädellään nenäliinan silmilleen ja itki. (Halvaus oli
oikealla puolella). Siitä elpyivät sielunvoimat sekä aistimet
vähitellen, mutta ruumis ei enää elpynyt. Kahdeksan vuotta Bergelin
lepäsi tautivuoteella. Kuitenkin voimistui hän vielä niin paljon,
että hän apulaisen kanssa voi tehdä kirkollisia toimituksia,
vihkiä pariskuntia, kastaa lapsia, vaikka se tietysti tapahtui
hänen sängyssä maatessaan. Pariskunta tahi kummit lapsen kanssa
asettuivat sängyn viereen ja hän luki heille sieltä sanat, jotka
hän osasi ulkoa. Sairaitakin, jotka olivat siinä tilassa, että
heitä voitiin kuljettaa, tuotiin hänen luokseen, kun he halusivat
häneltä saada neuvoa ja lohdutusta sielullensa. Silloin nostettiin
kevyt sänky, jossa sairas lepäsi, hänen sänkynsä viereen, niin
että hoitaja, joka oli tarvittaessa apuna, juuri mahtui välistä
kulkemaan. Siinä puhutteli toinen sairas toista. Ja kun hän jakoi
Herran ehtoollista, siirrettiin sänky aivan viereen, ja kun toimitus
oli tehty siirrettiin taaskin etäämmäksi. Tässä olivat hänen
vaimonsa ja tyttärensä aina hänellä apuna. Muutenkin kävivät ihmiset
ahkerasti hänen luonaan puhumassa hengellisistä asioista, joten hän
sairautensakin ajalla edelleen teki sielunpaimenen virkaa, ja hänellä
oli nyt enemmän aikaa puhua heidän kanssaan, kun apulainen piti
huolta virasta, mutta pääjohto oli hänellä itsellään kuitenkin vielä
siinäkin.
Kun hän pari kolme vuotta sairastumisensa jälkeen kuuli henkilöiltä,
jotka kävivät häneltä opetusta etsimässä, kuinka syvästi
seurakuntalaiset kaipasivat rakasta opettajaansa kirkossa, syttyi
hänessä itsessäänkin voittamaton halu vieläkin saada puhua heille
elämän sanaa saarnatuolista. Hän antoi siis tuolilla kantaa itsensä
kirkkoon ja sai sydämen iloksensa nähdä, että sanankuulijain
rakkaus häneen oli todellinen ja vilpitön, sillä jo paljas hänen
näkemisensäkin siellä toi syvän liikutuksen koko seurakuntaan.
Tuolilla istuen, kahden miehen tukemana, jotka istuivat alempana
hänen takanaan, puhui hän sanankuulijoilleen. Vielä oli jäljellä
hengen voima, vielä lahjakas esityskyky ja vielä hyvä äänikin, jolla
hän tapansa mukaan itse aloitti seurakunnan kanssa veisasi värssyn
saarnatuolista, mutta ainoastaan lyhyt oli saarna, sillä hän tiesi
itse, etteivät voimat pitkälle riittäisi. Sitten kannettiin hänet
vielä useita kertoja sekä saarnaamaan että muutenkin kirkkoon. Mutta
aina kun kuultiin, että kirkkoherra aikoi saarnata, oli kirkko
ahdinkoon asti täynnä, vaikka saarnat eivät olleetkaan pitkät. Rahvas
näet ennen vanhaan yleensä piti pitkistä saarnoista.
5.
_Neiti Bergenkrantz. Wie. Björnram. Kirkkoherran kuolema._
Kirkkoherra Bergelinin elämästä kerrottaessa on paikallaan piirtää
eräistä hänen talossaan eläneistä henkilöistäkin muutama rivi.
Hän antoi pappilassa vapaan asunnon ja sijan pöydässänsä kolmelle
vallassäätyyn kuuluvalle henkilölle.
Ensimmäinen heistä oli eräs neiti nimeltä Bergenkrantz, joka oli
Tukholmasta tullut Porin kaupunkiin, jossa hänellä oli ollut
vanhempi sisar naimisissa. Sieltä hän oli tämän kuoltua muuttanut
Merikarvialle. Hän oli sangen köyhä ja vanha, joten hän ei enää
ajatellutkaan muuttaa takaisin kotimaahansa. Tälle Bergelin
rakennutti erityisen vähäisen huoneen pihan sivuun kellarin päälle,
syystä että pappilassa silloin oli aivan vähän huoneita. Asuinrivissä
oli näet ainoastaan neljä huonetta. Yhtä niistäkin täytyi käyttää
keittiönä; muuta olivat: sali, kirkkoherran kamari ja vieraskamari.
Keittiössä eli asuintuvassa naiset ja lapset asuivat ja sitä
käytettiin ruokasalinakin arkioloissa. Väen huoneet, pirtti ja
leipomahuone olivat vastapäätä asuinriviä. Äsken mainitussa pienessä
huoneessa sai neiti Bergenkrantz-vanhus siis elää vapaudessaan, häntä
palveltiin ja vaalittiin kuin omaista toistakymmentä vuotta, kun hän
kirkkoherran aikana korkeassa iässä laski päänsä lepoon.
Toinen oli eräs vanha merikapteeni nimeltä Wie. Tämä oli elinikänsä
mitellyt meriä, tunsi tarkalleen satamat kenties joka puolella
maanpalloa. Hän oli purjehtiessaan jo ennen jonkun kerran
ollut tervetullut vieras Bergelinin luona ja kerran satamassa
talvehtiessaankin majaillut pappilassa. Useissa haaksirikoissakin hän
oli ollut eläessään. Nyt oli hän erään haaksirikon jälkeen, jossa oli
menettänyt kaiken omaisuutensa, vihdoin löytänyt lujan ankkuripohjan
tässä Merikarvian pappilassa. Hän asui pirtin ja leivintuvan välissä
olevassa porstuakamarissa. Sieltä hänetkin hautaansa saatettiin.
Mutta vaikka onkin vähän takaperoista ensiksi saattaa henkilöt
hautaan ja sitten vielä antaa heidän elää ja toimia maailmassa, niin
sanon kuin sanonkin heistä vielä muutaman sanan.
Nämä kaksi, vaikka olivat saman maan synnyttämiä, riitelivät
kuitenkin miltei alituisesti keskenään. Neiti katsoi heti alussa vähän
karsain silmin kapteenia. Hän ei voinut suvaita tämän merimiehen
kertomuksia, jotka hän kaikki ihan suoraan väitti valheiksi ja lausui
niistä vähän väliä pistopuheita kertojalle. Tämä taaskin puolestaan
johtui pienimmästikin seikasta muistojensa valtaan ja oli heti
valmis kertomaan. Silloin oli kahakkakin kohta valmis, ja molemmat
tulistuivat, niin että rouvan, kun kirkkoherra oli sairastunut, oli
vaikea pitää heidän keskensä sovintoa, olletikin kun hän itse aina
askaroi miehensä huoneessa. Mutta pelkkä hänen esiintymisensäkin
riitti rauhoittamaan, jos ei apulaisen ja hänen vaimonsa läsnäolo
olisi ollut aina kylliksi riittävä estämään näitä erilaisia aineita
tuleen syttymästä. Mutta heidän kinaansa oli vielä syynä sekin,
että neiti ei voinut käsittää minkä tähden pappilassa suvaittiin
kapteenia, joka oli taloon tullut vuosia myöhemmin kuin hän; Wie
puolestaan ei voinut olla ivaamatta neidin turhamielisyyttä, ja
kumpainenkin väitti toisestaan, että tämä muka on muuttunut lapseksi
vanhuuttaan. Tässä on kuitenkin tarpeen huomautus, että Wie, jolla
oli jotenkin hieno käytös, ei koskaan unohtanut naisten läsnäoloa
eikä siis sentähden neidiltä nuhdetta ansainnut. Hän eli kolme, neljä
vuotta pappilassa, talvisin huvikseen väliin hakkaillen halkoja
tarhalla ja kesäisin onkien kalarikkaasta joesta kaikenlaisia
kaloja, joiden joukossa isot lohet ja siiat haukien haitaksi silloin
jokapäiväistä kotokomentoa pitivät eivätkä ainoastaan harvoin
vieraisilla käyneet, niinkuin nykyään.
Kolmas näistä Bergelinin kodissa eläneistä henkilöistä oli eräs
entinen sotakapteeni Björnram. [Kysymyksessä oleva henkilö oli Per
Björnram nimeltään ja kuoli 1805 Merikarvialla. Tekijän muist.]
Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden ikäisenä juuri sotavuosien
alussa saapunut Tukholmasta hänkin. Hänen kertoi neiti Bergelin
aina tuntikaudet seisoneen ulkona, kun oli tähdessä, ja katsoneen
taivasta kohti. Kaiketi oli kapteenimme tähtien tarkastamisessa
jotain erikoista, sillä palkolliset ja kyläläiset sanoivat, että
hän "luki tähdistä". Neiti B. kertoi; -- hänellä oli aina huoneensa
pöydällä -- hän asui vieraskamarissa -- joku paperilehtinen, johon
hän oli piirustellut lyijykynällä kummallisia viivoja, kulmioita,
monisoppisia ja -onkaloisia, sikin sokin, kuten näytti, niinikään
oli hänellä monennäköisiä pieniä koneita, joiden tarkoitus tietysti
oli meille lapsille tuntematon. Menin siskoni kanssa pari kertaa
salaa niitä katsomaan, kun hän oli ulkona, sillä ei meillä ollut
lupaa sinne mennä, ettemme olisi panneet mitään epäjärjestykseen
siellä. Muuten hän sai elää vapaudessa kenenkään häiritsemättä. Jos
kuitenkin joku matkustavainen sattui tulemaan, siivosi hän äkisti
nuo kapineensa pois ja meni pihan poikki Wien kamariin, kunnes
vieras oli matkustanut. Näin voitiin vierashuonetta sentään käyttää
alkuperäiseen tarkoitukseensa.
Jos hänelle tähtitaivas ihmeineen oli tuttu, niin kuului hän
valtiollistenkin tähtiryhmien tuntemisessa olleen varma: hän tiesi
ennakolta sodan tulon, Ruotsissa tapahtuneen vallankumouksen ym.
ja hänen murheensa Suomen tulevaisuudesta oli syvä ja todellinen.
Mutta näihin ei tarvinnutkaan tähtiä tarkastella, sen näki kyllä
lähempääkin jo silloin, jos vain oli senkaltaisille asioille avoin
silmä ja tarpeeksi näköpiiriä katsojalla. Kuitenkin karttoi hän
puhetta näistä jo mainituista asioista ja oli muutenkin synkkä ja
umpimielinen luonteeltaan. Kirkkoherran suuri ihmistuntemus ja
kristillinen rakkaus voitti kuitenkin pian tämän katkeroituneen
mielen ja sai häneltä lujan ystävyyden vastalahjaksi. Tämä oli
Björnramille itselleen kuin kirkkaan tähden säteileminen hänen
elämänsä hämäränä iltana. Bergelin piti häntäkin haaksirikkoon
joutuneena henkilönä, sentähden hän olikin tarjonnut hänelle kodin
luonansa, kun hän puolittain pakolaisena tuli Tukholmasta, mutta
hän sanoi hänellä olevan suuren määrän tieteellistä sivistystä.
Seurustelussaan oli Björnram sangen hieno ja kohtelias, mutta hän
karttoi yleensä seuraa, ja näytti siltä kuin hän olisi halunnut
olla talon seurapiirille tuntematon. Kirkkoherraa hän auttoi vähän
kirjoitustöissä, kirjanpidossa jne. [Nämä tiedot Björnramista olen
saanut enimmäksi osaksi neiti Karin Bergeliniltä, sillä vanha rouva,
joka minulle muut muistelmat kertoi, ei hänestä paljon puhunut. Yhden
ainoan kerran muistan rouvan hänestä maininneen. Hän puhui nimittäin,
nuoruutensa muistoja kertoessaan, eräästä rouvasta, joka oli jäänyt
leskeksi pienten lasten kanssa köyhyyteen. Tämä oli ollut silloin
sisarensa luona ja illalla myöhään kun hän astui toiseen huoneeseen,
tuli häntä vastaan ovessa kalpea mustapukuinen, surullisen näköinen
nainen, ja kun hän katsoi tarkemmin kuka näin myöhään oli taloon
tullut, näki hän oman itsensä. Hän kaatui maahan, tuli kipeäksi
ja kuoli. Tämän kerrottuaan johtui rouva varsin välittömästi
puhumaan Björnramista, jonka hän muisti olleen merisotaväessä. Mitä
hän hänestä kertoi, en varmaan enää muista. Muistan vain rouvan
sanoneen, että hän oli "mystillinen". Mutta henkien manaamisesta
en muista hänen puhuneen, luultavasti sentähden, että olin lapsi.
Björnramista mainitessaan tuli hän maininneeksi mamseli Arvidssonin,
josta hän hymyillen kertoi jo yleisesti tunnetulta asioita ja
vielä Svedenborgistakin puhui hän samalla kerralla, kutsuen heitä
haaveilijoiksi ja verraten heitä Sauliin ja Endorin vaimoon. Muuten
sanoi hän samaten kuin hänen tyttärensäkin Björnramista, että hänen
huomasi tottuneen elämään hienommassa seurapiirissä.] Bergelin, joka
piti paljon valistuneesta seurasta, pani suurta arvoa Björnramiin,
sillä hän oli oppinut ja tietorikas mies.
Kerrotaan myös Björnramin ahkerasti kirkkoherran kanssa lukeneen
raamattua ja muita hengellisiä kirjoja. Ettei siis Björnram
milloinkaan tehnyt henkien manaamiskokeita pappilassa, siitä
olen varma. Ainakaan ei hän sitä tehnyt kenenkään tieten, sillä
kirkkoherra, samoin kuin koko hänen perheensäkin, oli vapaa kaikesta
taikauskosta eikä suinkaan olisi semmoisia vehkeitä sietänyt. Mutta
kaiken sen ohessa, mitä kuulin Björnramista ynnä muista jäi minun
lapsenkuvitteluuni kuitenkin muuta selvemmin rouva, joka näki
itsensä ja jonka rouva Bergelin, kun sitä sitten vielä kysyin, sanoi
varmaan olleen kipeän ja silloin jo kenties olleen jonkunlaisessa
valheaistimustilassa. Björnram kuoli lyhyen taudin sairastettuaan,
ja hänen tomunsa on kätkettynä Merikarvian kirkkomaahan. Lähes
kaksi vuotta hän oli elänyt tämän perheen keskuudessa. Kaikki hänen
paperinsa ja koneensakin hävitti kirkkoherra hänen kuoltuaan, hänen
oman määräyksensä mukaan.
Kirkkoherra rakasti lapsia. Kun hän makasi tautivuoteellaan, kävivät
pienet pojat veisaamassa virsiä hänelle, ja silloin hän itse
johti säveltä. Latinalaisiakin laulunpätkiä hän opetti huvikseen,
selitellen sanat suomeksi. Pojille annettiin aina joku lantti
palkaksi ja he saivat sitä paitsi usein luvan mennä keittiöön saamaan
jotakin syötävää suuhunsa. Vielä myöhempinä aikoina on elänyt jokunen
vanha ukko, joka on ollut kirkkoherralle laulamassa ja siitä palkkaa
saamassa. Samaten naapurin lapset, pienet tytöt ja pojat, kävivät
usein häntä katsomassa, tietysti myöskin makeisia saamassa. Rouva
piti huolen siitä että hänellä oli itselläänkin pienellä pöydällä
sängyn yläpään vieressä sitä varten aina varalla jotakin. Naapurissa,
Elgillä, oli siihen aikaan kaksi nainutta poikaa ja molemmilla
pienet lapset. Ja kun äidin silmä vältti, juoksivat viimemainitut
ensimmäiseksi kirkkoherran kamariin. Kun lapsia ei kuulunut, mentiin
katsomaan, olivatko karkulaiset siellä, ja sieltä ne tavallisesti
löytyivätkin. Hän oli aikanaan mies miesten keralla ja lapsi lasten
keralla.
Viimeisenä vuotena tällä pitkän sairauden ajalla siirtyi halvaus
vasemmalle puolelle. Silloin voi hän taaskin liikuttaa oikeaa
kättään; mutta nyt oli jo kuolemakin lähellä ja teki toivotun lopun
hänen kärsimyksistään. Hän nukkui uskossa Vapahtajaansa syksyllä
1816, lähes kuudenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Mutta hänen
muistonsa elää seurakunnassa.
Avioliitossa oli kirkkoherra Bergelin kaksi kertaa. Hänen
ensimmäinen vaimonsa oli rovastintytär Uudeltamaalta, Sofia Orell.
Tästä avioliitosta olivat tyttäret Hedvig Kristina, avioliitossa
vänrikki Brandtin kanssa, ja Anna Kristina, kappalaisen Achanderin
vaimo Siikaisissa, sekä Sofia Albertina. Toisessa avioliitossaan
oli hän "munsterskriivarin" tyttären Margareta Elisabet Levónin
kanssa, Messukylästä. Tästä avioliitosta oli syntynyt seitsemän
lasta: kaksi tytärtä ja viisi poikaa. Näistä elivät jälkeen isänsä
Katarina Margareta ja Anna Charlotta, jotka olivat vanhimmat tämän
äidin lapsista, ja Gabr. Kustaa Wilhelm, joka kuoli ylioppilaana,
sekä Gabr. Jak. Anders, nimismiehenä ensiksi Kemissä ja sitten
Rovaniemellä. (Tämän lapset ovat vuosikymmeniä sitten muuttaneet
Amerikkaan).
Kirkkoherran kuoltua jäi leski lastensa kanssa köyhyyteen, sillä
sota-ajan rasitus ja perheenisän sairaus, jonka vuoksi talossa
täytyi aina käyttää taitavimpia lääkäreitä, väliin vähän edempääkin,
vaikutti ylen tuntuvasti perheen varoihin. Ja kun Bergelinin eläessä
ei vielä ollut mitään pappien leski- ja orpokassaa olemassa, vaan
ainoastaan tuo yksi tynnyri, joka oli viran seuraajan maksettavaksi
määrätty leskelle, niin oli tällä viimemainitulla siis kyllin
elatuksen murhetta lastensa ja itsensä tähden. Kiitollisessa
muistossa säilytettynä mainittakoon siis, että Bergelinin viran
seuraaja, rovasti Joh. Gust. Ingelius, lisäsi tämän "leskentynnyrin"
neljäksi, jonka hän maksoi (paitsi moniaita muita antimia)
joka syksy niin kauan kuin hän eli. Hän oli muutenkin kuin isä
turvattomaksi jääneelle perheelle. Tämä vapaaehtoinen maksu oli sitä
jalomielisemmin annettu, kun jo hänen virkaan astuessaan leski- ja
orpokassa oli saatu aikaan, eikä hänen siis tarvinnut odottaa, että
hänen jälkeläisensä maksaisivat mitään liikemaksuja hänen kuoltuaan,
koska perhe voisi muutenkin tulla hyvin toimeen eläkkeellään.
Rouva Bergelin, joka oli toimekas ihminen, oli armovuosien ajalla
saanut itselleen rakennetuksi pienet huoneet pappilan maalle,
"Norrgälen" nimellä. Tässä omassa pienessä kodissa vanhojen
riippakoivujen siimeksessä pienen puutarhan ja perunamaaliuskojen
ympäröimänä, hän eli rauhallista ahkeraa elämää tyttärineen. Nämä
tekivät käsityötä seurakunnalle. Sofia teki kaunista sidelmätyötä
(knytning), Kaarina kutoi kauniita kuvallisia kankaita --
silkkijuovaisiakin -- ja Lotta ompeli koruompeluita ja vaatteita sekä
silitti, ja äiti auttoi aina sitä, jolle apu eniten oli tarpeen,
niinikään hän toimi taloudessa piikatytön kanssa. Tämä perhe olisi
siis tullut jo hyvinkin toimeen, mutta yhdeksän vuotta jälkeen
miehensä kuoleman joutui rouva Bergelin kovan kohtalon alaiseksi.
Hän poltti itsensä suovan keitossa ja tuli sokeaksi kuten näiden
perhemuistojen alussa on jo mainittu. Vaikka siis ruumis riutui,
olivat sielunvoimat hänellä kuitenkin sangen eloisat. Joku vuosi
jälkeen tämän tapauksen hän sai nauttia ns. keisarillista armolahjaa
100 ruplaa B:o ass. (114 mk 28 p) vuosittain. Äidin kova kohtalo
vaikutti kuitenkin aivan masentavasti koko perheen aineelliseen ja
henkiseen vointiin. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta eli rouva Bergelin
sokeana, kuurona ja vuoteen omana. Avutta hän ei voinut vuodettaan
jättää. Tytärten rakkaus ja hellä hoito sekä naapurien ystävyys
teki hänet kuitenkin onnelliseksi, vaikka Herran käsi raskaasti
häntä kurittikin. Tähän tietysti varmaan eniten vaikutti hänen
tosikristillinen mielensä. Hän tyytyi Jumalan sallimukseen.
Rouva Bergelin oli syntynyt 1763 lokakuun 26. päivänä, ja nukkui
Herrassa heinäkuun 27. päivänä 1853, siis lähes yhdeksänkymmenen
vuoden vanhana. Rauha vanhan ristinkantajan tomulle!
Hänen tyttärensä Kaarina eli lähes kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden
vanhaksi. Hänen elämänsä lanka katkesi kesällä 1884.
Bergelin lepää Merikarvian kirkkomaassa. Vuonna 1892, siis
seitsemänkymmentäkuusi vuotta jälkeen hänen kuolemansa, hankkivat
muutamat perheen ystävät hänen haudalleen yksinkertaisen ristin.
Tässä tilaisuudessa puhui haudalla mm. eräs vanhanpuoleinen mies
Lauttajärven kylästä (Erkki Vanhatalon pojanpoika). Tämä sanoi:
-- Kyllä minun isoisäni usein siitä puhui, että hän oli lyönyt
"Snäkin" pyssyn ylös, mutta emme me uskoneet sitä todeksi, vaan
ajattelimme, että kyllä vaari on jo niin vanhuudenhöperö, että kehuu
ja luulee semmoisia tehneensä.
Nämä sanat ovat merkitsevät, niissä kuvastavat nykyajan ajatukset
entisyydestä: kuinka pian kaikki on -- tarua vain.
3.