1.
Tuuli on käynyt yhä kipakammaksi, virkkoi Erik Anders Jansson, saat
siirtää tuon suuren altaan, Jan Erik, paremmin perään ja ottaa
yhden "reivin" isosta purjeesta. Vene makasi liiaksi "paapuurin"
kuvulla ja ilma käy yhä myrskyisemmäksi, ei siihen kaakkotuuleen ole
luottamista; se lähettää välistä sellaisia vihureita, ettei tiedä
kun jo emäpuu on päälle kääntynyt. Ja väkevällä kädellään väänsi
hän peräsintä, siten vaatien jaalan nousemaan ylös vastatuuleen
kuohuville aalloille, jotka hyrskyen syöksyivät oikeata keulaa
vastaan. -- Kyllä maisteri, lisäsi hän kääntyen mainitun henkilön
puoleen, -- auttaa sinua solmimisessa.
Jan Erik rupesi heti, altaan siirrettyään, "reivaamaan" ja maisteri
auttoi häntä mikäli saattoi, kun oli kädet kontassa ja itse
tottumaton sitä tekemään.
Jaalan omistaja on noin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen, kookas,
jäntevä mies, jonka ahavoituneet punaisenruskeat kasvot todistavat,
että hän on suurimman osan ikäänsä elänyt meren selällä. Kuten jo
edellä on mainittu, on hänen nimensä Erik Anders Jansson. Hän on
kalastaja Haapasaaren puolesta, tuosta Ahvenanmaan ja Hankoniemen
keskivälillä sijaitsevasta saariryhmästä, ja palaa nyt Tukholmasta
voin, lohen ja siikojen myynnistä, joita tavaroita hän on ostanut,
lohet Turun torilla kokemäkeläisiltä ja voin maaseudulta; siiat ovat
omaa saalista.
Jan Erik Eriksson, jaalan omistajan poika, oli yhdeksäntoistavuotias
nuorukainen, mutta näytti pikemmin olevan kaksikymmentäkolme kuin
yhdeksäntoista, sillä hän oli pitempi isäänsä ja melkein yhtä jykevä
vartaloltaan. Hänenkin kasvonsa olivat ahavoituneet meri-ilmasta
ja saaneet tuon terveennäköisen punaisenruskehtavan värin, joka
isälläkin oli, vaikkakaan ei niin vahvaa. Hänellä oli vilkkaat
vaaleansiniset silmät ja vaalea kähärä tukka, samaten kuin hänen
isällänsäkin. Hän oli siis pulska nuorukainen.
Ruotsi heillä oli puhekielenä, kuten jo heidän ruotsalaisista
nimistänsäkin voi arvata.
Jaala kyntää Itämerta Ahvenanmaan kohdalla, joka pian kätkeytyy
Köökarin varjoon. Alus on vähäinen avoin jaala, ei paljoa isompi kuin
iso kalastajavene.
Matkustajina on siinä kolme nuorta herraa. Erääseen "maisteriin"
olemmekin jo pikimmältään tutustuneet; hän on vanhin heistä. Nuo
kaksi muuta ovat vielä aivan nuoria, vasta viisitoistavuotisia
nuorukaisia. He ovat äskenleivottuja ylioppilaita.
Tuo hienomman ja hennomman näköinen tuntuu terävä-älyiseltä
miehenalulta; hän on sangen hilpeäluontoinen ja ikäänkuin hänellä
olisi aina jokin hauska kepponen mielessään. Nyt ei hänellä näy
olevan siihen suurta halua, hän istuu, nojautuen jaalan päälaitaan,
etukannella olevalla tynnyrillä, katsellen, miten aallot vyöryen
ryntäävät jaalan keulaa vastaan. Välistä joku vihaisempi aalto
hypähtää niinkin korkealle, että ulottuu sylkäisemään, merimiesten
puhetapaa käyttääksemme, tahi heittämään huntunsa, kuten runoilijat
sanovat, laidan ylitse. Läikähdystä tosin nuorukainen väistää, mutta
räiskeiden sallii hän ripeänä sateena viskautua ylitsensä. Hän vain
vetää viittaansa tiiviimmin ympärilleen, sillä avoin jaala, räiskeitä
lukuunottamatta, ei anna paljoa suojaa tuulta vastaan. Tämän
nuorukaisen nimi on Jaakko Tengström, hän on Kokkolasta kotoisin,
pitäjänapulaisen maist. Juho Tengströmin poika.
Toinen nuorukainen oli Jaakko Fredrik Gadolin, kirkkoherran poika
Perniöstä, jonka pulska muoto todistaa hänen kouluaikana olleen
hyvän eväskontin ääressä. Hän loikoo vanhan purjeen päällä lähellä
Tengströmiä, hiljalleen laulellen erästä aivan uutta Bellmanin runoa.
Ja "maisteri"? Niin, hänet olemme jättäneet viimeiseksi, siitä
syystä tahdomme kohdistaa enemmän huomiota häneen. "Maisteri" on
nuori mies, joka on ylioppilaana ollut Tukholmassa papintutkintoa
suorittamassa ja palaa sieltä nyt pappina. Hänen nimensä on
Gabriel Bergelin, hän on hämäläinen, lukkarin poika Janakkalasta,
Hämeenlinnan läheltä, mutta ei hänen muotonsa osoita hämäläistä
sukuperää, sillä Gabrielilla on sangen säännölliset kasvonpiirteet.
Korkea, vähän taaksekalteva vapaa otsa, kulmakarvat vähän kaarevat,
tumman siniharmaat silmät, joilla on vapaa läpitunkeva katse,
säännöllinen nenä, pikemmin roomalainen kuin kreikkalainen, posket
ja leuka tasaisen täyteläiset, kasvojen muoto pitkähkö ja terveen
näköinen sekä vaalea kastanjanruskea kähärä tukka. Hän on runsaasti
kolmen kyynärän korkuinen, vartalo sorean ja voimakkaan näköinen. Hän
teki siis heti miellyttävän vaikutuksen katsojaan, joka hänet ensi
kerran näki. Nämä piirteet hänen muotokuvastaan olen saanut varmalta
henkilöltä. Tämän huomautuksen teen sentähden, että joku kenties
luulee minun mielikuvitusta käyttäneen.
Gabrielin isä, Gabriel Bergelin hänkin nimeltään, oli kuollut tämän
lapsuudessa, mutta äiti ja kolme Gabrielia vanhempaa siskoa, joista
kaksi oli naimisissa ja kolmas palveluksessa, kustansivat yhteisesti
Gabrielin opintoja.
Siihen aikaan piispa Karl Fredrik Mennander oli Tukholmassa
valtiopäiväin aikana, vaikka hän ei ollut valtiopäivämiehenä sillä
kertaa -- hän oli siellä kenties muuten, voidakseen lähempää paremmin
seurata asiain kulkua ja tietysti jotakin vaikuttaakin. [Piispa
Mennander oli sangen arvossapidetty mies ajallansa. V. 1775 hänet
valittiin Upsalan arkkipiispaksi -- Jaakko Haartman tuli hänen
sijaisekseen Turussa. V. 1784 hän sai "pohjantähden". Kuoli v. 1786.
Hänen isänsä oli Ilmajoen kirkkoherra.] Aikana, jolloin ei ollut
sähkölennätinlaitosta ja muutkin sanomat kulkivat hitaasti hankalan
yhdysliikenteen tähden, täytyi kansan eteväin miesten itse mennä
pääkaupunkiin kansan oikeuksia ja tarpeita silmällä pitämään. Niinpä
oli jumaluusopin tohtori Gadolin [Gadolin oli Haartmanin jälkeen
Turussa piispana. Hän oli 7 eri kertaa valtiopäivämiehenä.] silloin
Tukholmassa, sillä hän oli pappissäädyn edusmies Turun läänistä sinä
vuonna, ja ehkäpä joku muukin yliopiston ja konsistorion opettajista
oli siellä. Näistä syistä täytyi Gabrielin, joka välttämättä tahtoi
jouluksi tulla papiksi vihityksi, mennä Tukholmaan. Sillä Gabriel
tiesi, että äiti, tuo jalo rakas äiti, jota hän niin syvästi rakasti
ja piti korkeassa arvossa, oli pienistä varoistaan kustantanut hänen
koulunkäyntinsä ja kasvattanut hänet mieheksi ja hän tahtoi jo itse
ansaita leipänsä, sillä hän oli jo kaksikymmentäkaksi vuotta vanha ja
piti siis vääryytenä ja häpeänä enää olla omaistensa rasituksena.
Meidän ei sovi myöskään otaksua että nuo toisetkaan nuoret herrat
kulkivat huvikseen tänä vuoden aikana. Kesällä, kun aurinko
säteillään kultaa meren aallot, jotka iloisina tanssivat veneen
keulan ympärillä niinkuin morsiuspiiat morsiamen ympärillä kruunua
päästä tanssittaessa, jolloin toiset pistävät päänsä lähelle kruunua
saadakseen toiset piloillaan väistyvät ja kumartavat päätään alas tai
sivullepäin vääntävät, eivät nuorukaiset paljon asiaa tarvitse: siinä
on asiaa kyllä, kun pääsee mukaan hupaiselle merimatkalle. Tämä pitää
erityisesti paikkansa sen ajan suhteen, jossa kertomuksemme liikkuu,
sillä nykyaikana, jolloin kulkuneuvot ovat niin mukavat, voisi tuskin
kulku tuollaisessa lastiveneessä nuorista herroista kesälläkään
tuntua huvilta. Meidän herroilla ylioppilaillamme varmaankin siis on
asiaa Tukholmaan.
Perniön kirkkoherra Anders Gadolin nimittäin oli lähettänyt ainoan
poikansa Jaakko Fredrikin tuomaan Tukholmaan voita, juustoja ja
lihaa, joista hän nyt joulun lähestyessä toivoi saavansa hyvän
hinnan. Eikä kunnon ukko siinä pettynytkään, sillä Jaakko Fredrik
oli tehnyt hyvät kaupat ja hänellä oli nyt muutama sata riksiä
taskussaan. Tietysti oli jaalan omistaja Erik Anders Jansson,
tottuneempana sellaisiin toimiin, kirkkoherran pyynnöstä ollut
melkein yksinomaisesti toimivana henkilönä noita kauppoja tehtäessä.
Jansson olikin aina ennen myynyt kirkkoherran voin, sillä hän oli
kirkkoherran tuttu, mutta nyt oli tavaroita ollut entistä enemmän,
eikä kirkkoherra siis uskonut niitä vieraalle henkilölle, joka
itsekin oli kauppamies. Mutta Janssonin maine rohkeana ja kuitenkin
varovana kelpo merimiehenä vaikutti, että kirkkoherra, niin myöhäinen
kuin vuodenaika olikin, luottamuksella uskoi hänen haltuunsa poikansa
ja tavaransa.
Jaakko Tengström oli vähävaraisesta kodista jossa oli neljä häntä
nuorempaa lasta, kaksi poikaa kouluiässä ja kaksi tyttöä. Hän otti
kiitollisena vastaan Perniön kirkkoherran kutsun seurata Jaakko
Fredrikiä Turusta ja viettää Perniön pappilassa joululuvan aika, kun
matka Kokkolaan asti olisi tullut hänelle ylen kalliiksi.
Kun siis siellä kysymys tuli voin lähetyksestä ei Jaakko Fredrikin
käynyt lähteminen matkalle kun hänen ystävänsäkin oli hänen kotonaan.
Mutta hän myöskin tiesi isänsä tahdon ja kysyi ystävältään eikö hän
haluaisi tulla mukaan. Hänen suureksi ilokseen oli tämä heti valmis
lupaamaan, sillä se oli hänen ensimmäinen Tukholman-matkansa samaten
kuin Jaakko Fredrikinkin, ja ylioppilas tietysti halusi pääkaupunkia
nähdä. Eikä kukaan ollut siitä iloisempi kuin Saara-rouva, Jaakko
Fredrikin äiti, sillä hän oli oikein huolehtinut, miten pitkältä
poikaraukan matka tuntuisikaan näin myöhäiseen vuodenaikaan, vaikka
ilmat olivatkin olleet kauniit ja tasaista syksyä kestänyt. Rouvasta
oli aivan luonnollinen asia, että tuo pitäjän-apulaisen Tengströmin
poika seuraisi Jaakko Fredrikiä matkalle. Hän oli siis evästänyt
sekä vaatteilla ja vällyillä varustanut nuorukaiset matkalle ja itse
saattanut heidät rantaan ainoan tyttärensä Saara Elisabetin kanssa.
Tuuli on vetäytynyt vähän itäisemmäksi ja yltynyt oikein myrskyksi.
Jaala, joka risteilee taistellen kovaa merta vastaan, on ehtinyt
Purmon sivuitse, joka samoin kuin pari pienempää etäämmäksi jäänyttä
saarta on hetken aikaa ollut sillä merenmurtajana. Mutta nyt käy
tuuli vapaasti koko rajuudellaan jaalan kimppuun, vierittäen meren
korkeat valkoisina vaahtoavat aallot sen ylitse. Kaikki purjeet ovat
pohjareivatut, mutta sittenkään ei jaala tahdo voida kestää tuulen
tuimuutta ja se on kuitenkin parhaita meriveneitä Turun saaristossa
ja sen perämies on aikansa kuulu.
Jaala on jo kotirantoja lähellä, missä on pahimmat käänteet tehtävä,
mutta perämies tuntee veden. Ei mitenkään tahdo vene kannattaa
niin paljoa kangasta yllään, eikä vähempi millään ehdolla kuljeta
eteenpäin; he ovat koettaneet, mutta vene pyrkii takaisinpäin. Mutta
ovatpa he jo hyvin lähellä kotoluotoa, ainoastaan muutama käänne
enää, kun ollaan kotorannassa.
Mutta yhä yltyy tuuli, yhä vinkuu vihuri. Onpa nyt kuin myrsky olisi
koonnut kaiken voimansa yhteen ainoaan valtavaan puuskaan, niin
kauhean raivoisa on se vihuri, joka nyt myrskyää. Masto rysähtää
kerran.
-- Valmis katkomaan, kuuluu Janssonin käskevä ääni, -- kaikki
varuillaan.
-- Valmis katkomaan, kuuluu merimiehen tapaan Jan Erikin
yksitoikkoinen vastaus.
Hän seisoo hajasäärin maston juurella, jottei tasapaino häiriytyisi,
kirves nostettuna iskuun.
Herrat istuvat laukut kainalossaan tukien itseään päällisiäkään,
muuta eivät he myrskyssä taida tehdä, tottumattomat kun ovat
merenkulkuun.
Toinen rysähdys... ja kolmas heti perässä, masto kaatuu kovalla
rätinällä ja kallistaa jaalan "paapuurin" kyljelle.
Jan Erik hakkaa mastoa irti, katkoo köydet ja pintat, mutta ennenkuin
hän ehtii saada ne oikein erilleen ja vierittää mereen, tulee vihuri
uudestaan täydellä voimallaan ja äkillisellä tempauksella painaa
peräsintä tottelemattoman jaalan alilaidan veden alle... Se on
kumossa... ja sen miehistö meressä.
2.
-- Greeta-Stiina, Jumalan tähden, kiiruhda, juokse, sinä olet
nopeampi kuin minä... joudu auttamaan isoisää, jotta hän saa veneen
ulos, minä tulen jäljessä kuin salama, huusi Anna-Greeta tytölle,
joka huivi kädessä, liehuvin hiuksin, juoksi rantaa kohden.
-- Pysy kotona, Anders-Petteri, sinä olet vain tiellä, hän sanoi
kymmenvuotiselle nuoremmalleen, joka aikoi tulla mukaan. -- Kanna
puita nurkkaan, jotta saadaan pian tuli pesään, kun tullaan, ja
vaatteet kuivatuksi, niin olet kiltti. Isä tuo taaskin paljon hyvää
tullessaan. Älä iske tulta, lapsi, muista se.
Ja hän juoksi rantaa kohden.
Vene on vesillä. Naiset istuvat ja soutavat, äiti etuairoilla, tytär
keski-airoilla, ja ukko istuu perässä veneen kulkua ohjaten. Tuuli
ja aallot ovat heille myötäiset, mutta voivatko he välttää raivoavia
aaltoja, jotka vasemmalta vesisuorina heidän jälkeensä vyöryvät?
Eikö meri hyökkää veneeseen? Eivätkö aallot upota sitä. Ei, vene ei
uppoa, se on niin köykäinen. Toinen suuri aalto toisen jälkeen vyöryy
venettä kohden. Aina nousee veneen perä korkealle ja se luiskahtaa
aallon pohjaan, mutta keula nousee samassa edellä viertävän
vesivuoren kylkeä ylös sen harjulle, siitä taaskin laskeutuakseen
alas, yhä samaa huimaavaa vauhtia.
Katsokaamme nyt, miten jaalan on laita. Jaala makaa suullansa. Sen
pohjalla istuu viisi miestä. He ovat siis kaikki pelastuneet. Jaalan
masto ja purjeet ja talaat ovat estäneet sitä äkkiä kaatumasta,
he ovat siis voineet olla vanullansa, sekä toisilleen apuna sen
noustessa päälle. Se kulkee sivuttain, mutta hitaasti, sen alla oleva
tavara tekee sen kulun hitaaksi, se ajaa Köökarin rannoille päin.
Nyt on vene jo lähellä. Se tekee jaalan kokan puolelta pitkän
kaarroksen sen alapuolelle, jossa se kääntyy; sen tehdessä sitä saa
jaala nyt olla sille merenmurtajana.
Äiti pitää venettä airoilla paikallaan, veneen perä on päin jaalan
laitaa ja sen peräpuolessa ukko sekä Greeta-Stiina torjuvat jaalan
laidan alla keikkuvaa mastoa sekä purjeita joutumasta veneen alle ja
sitä kaatamasta.
-- Herrat ensiksi veneeseen, komentaa ukko. -- Pidä vaaria
Greeta-Stiina, ettei maston pää töytäise venettä ja torju purjeita
myöskin, silläaikaa kun autan heitä.
-- Pidä vene vakavasti, Anna-Greeta.
-- Älkää hätäilkö, varovasti vaan, niin kaikki käy hyvin. Viime sanat
olivat haaksirikkoisille aiotut.
Hän kurottaa kättään ja auttaa heitä jokaista veneeseen. Omat miehet
kömpivät jäljessä. He ovat kaikki vilusta kankeina.
Erik-Anders, joka tuli viimeisenä, on vauhdikkaalla potkullaan
jaalan kylkeen irroittanut veneen jaalasta. Nyt istuvat isä ja
poika etuairoilla, pappi ja Tengström peräairoilla, Gadolin ja
Greeta-Stiina keski-airoilla, jotta matkustajamme saavat itsensä
vähän liikkeeseen ja enintä vilua poistetuksi. Emäntä rikkoo
poikkinaisella airolla sisääntunkevia aaltoja ja vanhus tietysti
istuu perässä. Hän on tottunut, vaikka onkin vanha.
Hitaammin käy matka takaisin, vaikka onkin paljon enemmän kulkuvoimaa
kuin tullessa. Onpa kuin onkin hiki selässä joka miehen ennenkuin
rannassa ollaan. Jopa vedetään vene maalle.
-- Menkää, sanoo vanha Jan Petteri Andersson, -- nyt vaan sisään
kaikki, miehet muuttamaan kuivia vaatteita yllenne ja naisväki niitä
hankkimaan, minä korjaan veneen kalut. Kaikki kiiruhtivat sisään.
Tuli loimottaa pesässä. Greeta-Stiina, joka on sen sytyttänyt,
puuhailee takan luona, saadakseen lämmitystä vilustuneille. Hän
kuumentaa kaljaa, sillä joulukalja on jo tehtynä isän tuloksi ja
kalja on hyvää lämmittämään, sanoo äiti.
Äiti kantaa kuivia vaatteita kastuneille, puhtaita karheita
paitoja ja sukkia kaikille. Miehelleen ja pojalleen hän tuo
heidän arkipukunsa, mutta vieraille pyhäpäiväiset. Gabriel, pisin
kaikista, saa Jan-Erikin uudet siniset sarkavaatteet, polvihousut
ja lyhytläntäisen körttitakin. -- Ah, huudahti Greeta-Stiina, joka
juuri tulee sisään tuoppi kädessään, tuodakseen muka lisää kaljaa,
-- kuinka maisteri nyt on kaunis! Gabriel vetää suutaan hymyyn ja
Greeta-Stiina kiirehtii vähän häpeissään huudahduksestaan kaatamaan
kaljansa pataan.
Talonpojan puvussa tuleekin Gabrielin sorea vartalo paremmin näkyviin
kuin verhottuna papilliseen pitkään ja löyhään kauhtanaan.
Janssonin kirkkovaatteet, samoin kuin pojankin uudet harmaat
sarkavaatteet, on Gadolin heti anastanut ja esiintyy hän nyt
Tengströmin suureksi huviksi isoissa polvihousuissa ja pitkässä
körttitakissa, ison ankan näköisenä.
Mutta emäntä ilmoittaa nyt vähän hämillään, ettei hän tiedä mitä
antaisi sille yhdelle nuorelle herralle puvuksi, kun ei ole useampia
pukuja enää, koska molempain miesten vaatteetkin ovat märkinä.
-- Eikö teillä ole hameita, äiti kulta? kysyi Tengström.
-- On kyllä niitä, vastaa emäntä naurahtaen -- mutta mitenkä te
hametta taidatte käyttää?
-- Voi, sanoo Tengström, tekeytyen vakavaksi, -- se käy varsin hyvin,
tuokaa minulle vain hameenne, takkinne ja lakkinnekin lisäksi. Ei
hädällä lakia ole, näettehän, että minun on vilu.
-- Kyllä minä tuon, sanoi Greeta-Stiina, -- antakaa te Silläaikaa
herroille juomista.
Ja hän toi kiireesti omat vaatteensa, punaraitaisen hameen ja mustan
verkatakin. Hän pelkäsi kai, että nuorukainen tekisi pilaa hänen
äitinsä vaatteista, omistaan hän ei välittänyt.
-- Mutta se nuori herra olisikin soma tyttö, miten hyvin ne vaatteet
sopivat! sanoi emäntä, kun Tengström tuli esiin kuivumaan ripustetun
purjeen varjosta, joka oli matkustajillamme vaatetushuoneensa.
Nyt juotiin lämmintä kaljaa oikein miehissä. Sitten komensi
isäntä painiskelemaan, ja hetken ponnisteltiin kelpo lailla.
Herrat voimistelivat, lauloivat latinalaisia karminaalilauluja ja
tanssivat koulutanssia liinasien avulla, mihin Greeta-Stiina ja
Anders-Petterikin ottivat osaa. Ja kaikkien oli hiki tukassa, kun
lakattiin.
Isoisä, Jan Petteri Andersson, istui rahilla puhallellen sauhuja
piippunysästään ja kehottaen nuoria yhä kiivaampiin ponnistuksiin,
jotta veri liikkeelle lähtisi. Mutta erittäin hupaisilta ja
oppineilta kuuluivat hänen korviinsa nuo latinalaiset laulut ja
virret, joita nuorukaiset lauloivat, ja kun he vielä keskenään, uskon
suureksi kummastukseksi rupesivat latinaa haastamaan, huudahti hän:
-- Se on oppia, se!
Ukko ei sentähden sitä ihmetellyt, ettei hän tuota ennen olisi
kuullut, nimittäin sinä aikana, jolloin papit usein keskenään
puhekielenä latinaa käyttivät, vaan sentähden, että se hänestä aina
oli suurimman opin tunnusmerkkinä.
Sillävälin puuhasivat naiset illallista: rieskaleipää, tuoreita
kaloja ja puuroa.
Kun illallinen oli syöty, aloitti vanha Jan Petteri tuon kauniin,
vanhan virren: -- Jesus ystävän on paras, johon Gabriel kauniilla,
täyteläisellä barytoni-äänellään heti yhtyi ja pian koko seurue
liikutettuna lauloi.
Matkustajamme ripustivat nyt vaatteensa oven puoleen kuivumaan. Siinä
oli emäntäkin toimessa, auttamassa ja neuvomassa, ettei vaatteita
saanut vääntää, muuten ne kuivuisivat kurttuisiksi.
Isoa vahinkoa ei matkustajillemme sentään tullut tuossa
haaksirikossa, koska he kaikki pelastivat nahkalaukkunsa, ne kun
hihnasta riippuivat heidän kaulassaan. Gadolin tietysti suurimman
vahingon kärsi, menettäessään sänkyvaatteensa. Eväänsäkin he kaikki
hukkasivat. Nyt oltiin väsyksissä päivän vaivoista ja mentiin
levolle. Puhtaat raidit oli levitetty vuoteille ylisiin sänkyihin.
Toisessa makasi pappi, toisessa ylioppilaat. Ja pian oli uni sulkenut
kaikkien silmät.
3.
-- Mistä tuulee? kysyi Gabriel aamulla isännältä, joka hänen
herätessään tuli ulkoa, -- luuletteko, Jansson, että pääsemme
mantereelle tänään?
-- Tuuli on kääntynyt itäkoilliseksi, ihan vastaiseksi teille, sitä
paitsi puhaltaa nyt niin vahvasti, ettei ole ajattelemistakaan
vesille näin aukeasta paikasta tähän vuodenaikaan, eikä minulla nyt
ole edes isoa venettäkään, kun jaala makaa tuolla ulkona.
-- Mahtaako se tulla aivan hylyksi?
-- Hylky se varmaankin on, sanoi Jansson tyynesti.
-- Teille tuli iso vahinko.
-- Tuli, mutta meri on antelias toisella erää. Täytyyhän sitä välistä
hallakin vastaan ottaa, jatkoi Jansson ja katseli ulos ikkunasta isoa
peltoaan. -- Olen kerran ennenkin ollut haaksirikossa, ja silloin
sain ainoastaan oman ruuma-kohmoni korjatuksi, päällystys meni kaikki
kaloille painolastiksi.
-- Saattepa, lisäsi hän, -- nyt viihtyä täällä siksi kun tuuli
lauhtuu... tahi meri jäätyy, sanoi hän itsekseen.
He saivat tyytyä siihen, että olivat päässeet hyvien ihmisten luo, ja
viettää siis aikansa miten parhaiten taisivat.
Illalla satoi kelpo lailla, se tyynnytti meren. Sitten tuuli kääntyi
pohjoiseen ja hiljentyi yöllä. Ilma oli aamupuoleen selvinnyt ja
käynyt sangen kylmäksi, ja aamulla, kun saarelaiset heräsivät, peitti
hieno jääkuori ohuen lasin tavoin veden pinnan. Nämä uutiset toi
Jan-Erik ystäväimme herätessä.
-- Ah, huudahti Jaakko Tengström iloisesti, kurkistellen uutimien
välistä. -- Me saamme hyvän luistinkelin pian. Olipa hyvä ajatus,
Bergelin, että käskitte meidän ottaa maalta lähtiessä luistimet
laukkuumme.
-- Niin, sanoi Gabriel, joka jo oli pukeutunut, -- aina tulee olla
kaikkeen valmistunut, ei sitä tiedä kotoa lähtiessä, mitä matkalla
tarvitaan. Mutta ei sitä luistinkeliäkään vielä kiittää taida. Jos
ei se tulekaan niin varmaksi, että päähän asti kestää, voi se olla
meille vain haitaksi.
-- Toivokaamme, toivossa on hyvä elää!
Vasta neljäntenä päivänä, joulukuun 21:nä (tämä tapahtui vuonna 1771)
oli jää niin lujaa, että Erik Anders Jansson rohkeni vakuuttaa sen
pitävän ja sanoi hän myöskin, ettei nyt tänään ainakaan rupeaisi
tuulemaankaan niin että jään rikkoisi.
-- Ei siitä nyt tuulta tule, sanoi vanha Jan Petteri, -- mutta pahoin
aavistan, että siitä tulee sumua ja sumussa on vaikea risteillä.
Katselinpa eilen illalla auringon laskiessa taivasta. Älkää lähtekö,
matka on pitkä, neljän penikulman vaiheille.
-- Kyllä minäkin sen näin eilen illalla, sanoi Erik Anders, -- mutta
tuskinpa sumu nousee tänä päivänä, eikä sitä ainakaan paksulti tule,
koska toisiltanakin satoi niin vahvasti. Taivas on ihan selvä, näette.
-- Niin, ja me olemme nyt jo niin monta päivää olleet täällä teidän
vaivoinanne, sanoi Gabriel, -- että, miten nyt suoriumme...?
-- Älkää turhia... ei sanaakaan enempää, vastasi Erik-Anders, meren
selällä ovat kaikki veljeksiä. Niin se ainakin minusta tuntuu.
Olemmehan yhdessä olleet hädässä...
Samassa tuli emäntä ja otti myös osaa puheeseen.
-- Vai pitää teidän nyt lähteä, sanoi hän, -- minä oikein kiivaasti
sanoisin vastaan, mutta kun me asumme näin etäällä ulkona eikä tiedä
minkälainen talvikaan tulee, päästäänkö moneen viikkoon, kenties
kuukauteen mantereelle, eikä meillä ole ruokavaroja hankittuna kuin
töin tuskin omalle perheelle, niin... eivät ne itsellekään riitä
koko talveksi suinkaan... ja välistä on niinkin käynyt, ettei koko
talvena ole mantereelle päästy...
-- Niin, sanoi Gabriel, -- kyllä me nyt lähdemme, ties miten huomenna
pääsisimme, ja tietysti mekin haluamme kotiin jouluksi.
Tengström ja Gadolin, jotka olivat käyneet jäätä koettelemassa,
astuivat nyt sisään. He sanoivat luistinkelin mainioksi.
Emäntä laittoi vielä suuruksen vieraille, jotka söivät hyvillä
mielin, kun pääsivät lähtemään.
Syötyään he kiittivät ja sanoivat hyvästit ystävälliselle perheelle.
Emäntä vaati heitä vielä ottamaan ison kappaleen pehmeää leipää ja
lihaviipaleen kunkin taskuunsa.
Kun pikku Anders-Petteri tuli kättä lyömään jäähyväisiksi, sai
hän herroilta kultakin kiiltävän riksin joululahjaksi, josta hän
tuli niin iloiseksi, ettei muistanut kiittää ennenkuin äiti, häntä
niskasta painaen, tiuskaisi:
-- Etkös kiitäkään, möhlö?
-- Sillä, sanoi emäntä kumarrellen ja kiitellen, -- ostetaan hänelle
herrojen muistoksi virsikirja, sitten kun hän pääsee ensi kerran
Herran ehtoolliselle.
-- Tuo oli nyt varsin tarpeetonta herrojen puolelta, sanoi Jansson,
mutta olkoon nyt siis kaikkien mieliksi, ja minä tuon Tukholmasta
virsikirjan Anders-Petterille, niinkuin äiti sanoo, jos hän lukee
kiltisti. Jos ei, niin annan herroille rahan takaisin, muista se.
Loppulause oli tietysti Anders-Petterille. Saarelaiset saattoivat nyt
ystävämme rantaan.
-- Älkää kuluttako aikaa, niinkuin nuorten tapa on, turhalla
kisailemisella ja urheilemisella, joka vain on turhaa ajan hukkaa,
sanoi vanha Jan-Petteri -- vaan kulkekaa ripeästi eteenpäin ja
hetken luisteltuanne pankaa kaikki purjeet päälle. Ja Herra olkoon
kanssanne! Se on paras painolasti se, kun Herra on laivassa.
He kiittivät vanhusta neuvoista, puristivat vielä kaikkien kättä ja
lähtivät matkalle.
Hiki otsassa luistelevat, liitelevät ystävämme mannerta kohti.
-- On jo 21. päivä tänään, alkoi Gabriel. -- Oli aikomukseni tänään
olla Turussa, ainakin siellä on nimipäiväänsä viettämässä joku Hämeen
Tommi, joka olisi kyydinnyt minut reessä kotipuoleen. Nyt ei ole enää
sitä ajatteleminen, sentähden otankin vastaan äitisi kutsun, Gadolin,
koska hän meidän lähtiessämme vakuutti, että minä palatessani olen
tervetullut Perniöön.
-- Tietysti, sanoi Gadolin, -- yhdessä kuljetaan päähän asti.
-- Sinä tarkoitat Perniöön asti, sanoi Tengström -- sillä
Bergelinillä on Janakkalassa matkan pää.
Gadolin ei vastannut mitään tuohon kaskuun, luisteli vain tyynesti
eteenpäin kumppaniensa sivulla.
Eteenpäin käy matka. Pienenä pilkkuna siintää saari, jonka he ovat
jättäneet ja selvemmin tulee näkyviin Suomen ranta. Yhä mennään
eteenpäin.
-- Hämärtääkö? huudahtaa Gadolin. -- Emme ehdi illaksi maihin.
-- Tuskinpa on puolipäiväkään, sanoi Tengström, -- kellon luulisin
olevan vasta 11. Taitaa olla jotakin pahempaa.
-- Niin pelkään minäkin, sanoi Gabriel, -- äsken näkyi pieni pilvi
taivaan rannalla, se on noussut sieltä ja on kätkemäisillään meidät
vaalean harmahtavaan harsoonsa. Se tulee hitaasti mutta varmasti ja
me saamme kiittää Jumalaa, jos saavumme tuolle karille, joka hämärtää
edessämme, ennenkuin se katoaa näkyvistämme. Etemmäksi ei ole
ajattelemistakaan, ennenkuin sumu on hajonnut. Ja nyt lisää vauhtia,
veikot.
Ja hän potkaisi eteenpäin kuin tuulispää.
Sumu laskeutui yhä alemmaksi, yhä taajeni se verho, jonka se venytti
maiden ja saarien ylitse. Valkeita siirtoja kuin kuolinliinojen
repaleita liiteli ilmassa, hajoten, leviten ympäri. Sumu oli niin
sakea, että tuskin paria syltä eteensä voi erottaa.
-- Missä asti Bergelin mahtanee ollakaan? sanoi Gadolin, -- eihän hän
meitä jättäne?
-- Ole huoleti, kyllä hän itsensä ilmoittaa, kun vain itse ennättäisi
luotoon, jottei ulos mereen joutuisi.
-- Jospa huutaisimme, jottemme joutuisi aivan etäälle toisistamme.
-- Kyllä hän meidät kuulee, kun meitä on kaksi ja yhä puhumme. Mutta
sopiihan sitä huutaakin. -- Hoi! huusi hän raikkaasti.
-- Hoi! kuului jokseenkin läheltä oikealta.
-- Tulemmeko sinnepäin? huusi Tengström taaskin, -- jottemme eksy
toisistamme?
-- Ei väliä ole, kuului vastaus, -- kyllä minä pidän yhteyttä,
puhukaa vain kovaa keskenänne. Ehkäpä löydätte maata sieltäpäin.
Taaskin he luistelivat hetken.
-- Huhui! huusi Tengström taaskin.
Nyt kuului vastaus ihan vasemmalta. Nuorukaiset kääntyivät sinnepäin.
-- Oletteko kääntyneet ympäri? kysyi Gadolin.
-- En tieteni, vastasi Gabriel, -- olen mielestäni kulkenut suoraan.
-- Niin mekin olemme tehneet, sanoi Gadolin.
-- Mutta, sanoi Tengström, -- jos koettaisi tehdä mutkia, ehkäpä
sitten kulkisi suoraan.
-- Kyllä se on yhdentekevää, sanoi Gabriel. On ihan onnen kauppaa
löydämmekö nyt maan. Mutta nyt olemme kääntynee takaisin, minä olen
varma siitä, että olemme niin tehneet.
-- Mistä sen tiedätte?
-- Ehkäpä luulottelette?
-- Ei, nyt käännytään suoraan ympäri.
Ja Gabriel kääntyi taaksepäin menemään.
-- Mutta, sanoi Gadolin, -- emmekö nyt joudu ulapalle?
-- Enpä uskoisi. Mikäpä tuon nyt varmaan tietää? sanoi Gabriel.
Mutta äsken, kun sumu alkoi laskeutua, tein sen havainnon, että enin
meren kohina joka muistuttaa kaukaista tuulen huminaa, kuului tuolta
etäältä, oikealta päin, tietysti sentähden, että tuuli on ollut niin
kauan siellä kulmalla...
-- Ja on jäätynyt kiinni sinne, sanoi Tengström hymyillen.
-- Ja pakottanut aallot laulamaan serenaadeja Hankoniemelle.
-- Kuulen minäkin jotakin huminaa etäältä, sanoi Gadolin, -- mutta se
kuuluu mielestäni joka suunnalta.
Nyt pysähdyttiin seisomaan.
-- Kuuletteko mitään, veikot? kysyi Bergelin.
-- Kuuluu varmaan, ja selvemmin se kuuluu, niinkuin Bergelin
sanookin, oikealta, sanoi Tengström.
-- Kyllä se nyt minustankin kuuluu oikealta.
-- Eteenpäin siis, sanoi Bergelin. Ja eteenpäin kiitivät he yhä.
-- Mutta, sanoi Gabriel hetken kuluttua, -- eiköhän tuolla jotakin
siinnä edessämme?
-- Oikein, sanoi Tengström, -- siellä on iso saari ja saaressa talo.
-- Onpa se korkea kuin kirkko, tuo talo, sanoi Gadolin.
-- Sumussa se vain näyttää noin suurelta, sanoi Gabriel hymyillen,
-- luultavasti se on vain kalastajan pirtti, mutta onnelliset olemme
sentään, kun pääsemme ihmisten luo.
Ja iloisesti he kiitivät saarta kohden, joka jo oli ihan lähellä.
Kun he ehtivät luodolle, huomasivat he, että se olikin vain pieni
ulkokari, jossa ei ollut kuin muutama katajapensas ja vähäinen
kalastaja sauna.
-- Asumaton!
-- Ihan autio! huudahtivat nuorukaiset.
-- Ei tämä juuri hupaisalta tunnu, sanoi Gabriel, -- kun emme
ihmisten luo päässeetkään. Mutta koetetaan saada tuo sauna asuttavaan
kuntoon.
Karin rannoilta he löysivät meren ajamia kuivia puita ja saunan
nurkkaan oli kalastajilta jäänyt muutama halko ja vähän sytykkeitä.
Gabriel ryhtyi heti tulen toimeen ja pian leimusi lämmittävä liekki
pesässä.
Kun he olivat saaneet saunan lämmitetyksi, oli jo iltaakin hetkinen
kulunut, sillä he olivat harhailleet kauan ennenkuin löysivät saaren.
He söivät illallisensa, ainoastaan neljänneksen leivänkappaleesta
ja lihaviipaleesta, jotka kullakin oli taskussa. Tämä säästäväisyys
oli Gabrielin mielestä tarpeellinen, sillä luultavasti he eivät
saisi ruokaa ennenkuin iltapuolella huomenna ja sekin vain parhaassa
tapauksessa.
-- Mitä ajattelee Bergelin? kysyi Tengström.
-- Minä en tiedä mitään ajatella. Paras on, että jätämme kaikki
turhat otaksumiset sikseen ja heitämme Jumalan haltuun surun
huomisesta päivästä.
-- Silloin saatamme kyllä syödä eväämme kaikki tänä iltana.
-- Eikä tuossa liiaksi olisikaan syödä, huomautti Gadolin. -- Vatsani
tuntuu niin tyhjältä ja vonkuu pahoin.
-- Ei veikko, vastasi Gabriel hymyillen Tengströmin sanoille, toimia
meidän pitää huomisen hyväksi ja ahkerasti pitääkin, mutta surun
saamme heittää Herran haltuun. Ja nyt kuuluu varojen säästäminen
asiaan, mutta liika vaarojen otaksuminen siinä, missä niitä ei vielä
ole, on surua.
-- Niin, ja on sillä vielä toinenkin nimi.
-- Mikä?
-- Pelko.
-- Luullakseni ei meistä kukaan ansaitse tuota moitetta.
-- Varmaankaan ei, mutta minä tarkoitan että varovaisuus ja pelko
useinkin näyttävät olevan sukua.
-- Samoin kuin urheus ja rohkeuskin.
-- Niin -- mutta eikö koko tämä meidän retkemme ole paljasta
uhkarohkeutta?
-- Ei, vastasi Gabriel vakavasti. -- Herra tietää itse kuinka
välttämätön tämä minun matkani on ollut; minä en ole tehnyt sitä
uhkarohkeudesta, en edes urheilunhalustakaan... Tahdoin vain antaa
äidilleni joululahjaksi pojan valmiina pappina.
Tengström ojensi Gabrielille kätensä, jonka tämä sulki kiinteästi
omaan käteensä.
-- Minullakin, kuuliaisena poikana, sanoi Gadolin, -- on ollut tärkeä
syy matkaan, mutta sinä, veikko, yksin olet lähtenyt uhkarohkeasta
urheiluhalusta. Nyt, lisäsi hän, -- olet sinä lyöty omilla aseillasi.
-- Minäkö lyöty? Oletko unohtanut Oresteen ja Pyladeen? Minähän
jalona ritarina ja aseveikkona seuraan sinua matkallasi.
-- Anteeksi veikko!
-- Käsitäthän leikin.
-- Vergilius, sanoi Gabriel, -- sanoo jossakin...
-- Ah, katkaisi Tengström, -- säästäkää Bergelin, Vergilius Perniön
sedälle, minä, Jaakko Fredrikin menttorina, elän nyt Homeroksessa.
-- Niin, sanoi Gadolin, -- silloin kun minä olen Telemakhosi, viisas
Minerva.
-- Täytyyhän sinun olla, sillä onhan tämä Kalypson saari, jossa me
olemme salattuna koko maailmalta. Joka oli todistettava.
-- Mutta nyt on paras, veikot, sanoi Gabriel, -- että käymme levolle.
-- Niin minäkin arvelen, lisäsi Gadolin parvelle kiivetessään,
huomen-illalla Perniössä on meillä kyllä aikaa väitellä.
-- Amen, sanoi Tengström.
4.
-- Suuri Jumala! huudahti Gabriel herätessään, miten nyt on laita?
Ja hän juoksi ulos, mutta kivettyneenä kuin kuvapatsas seisoi hän
siinä. Ja se näky, joka hänellä oli edessään, oli kyllä omiaan
herättämään hämmästystä.
Toiset olivat myös heränneet hänen huudahduksestaan ja tulivat nyt
ulos yhtä hämmästyneinä kuin hänkin.
Näky, joka heidät sai näin ymmälleen, oli aaltojen murtuminen rantoja
vastaan.
Yöllä oli ruvennut vinhasti tuulemaan. Tuuli oli rikkonut heikon
jään ja vienyt kauas pois, joten siitä päivän koitossa ei enää ollut
rahtuakaan jäljellä. Vellamon neidot pesivät taaskin ahkerasti
rantakiviä.
Siinä olivat he nyt, pienellä, autiolla luodolla meren selällä, veden
ympäröiminä, veneettöminä ja ruuattomina, eikä heitä kukaan tietänyt
sieltä etsiä.
-- Näyttää siltä, alkoi Tengström, -- kuin saisimme olla täällä,
kunnes kalastajat löytävät meidät luurankoina rannalta.
-- Siltä näyttää, sanoi Gadolin, -- tämä ei ole hupainen näky. Mikä
nyt neuvoksi?
-- Turvataan Jumalaan! vastasi Gabriel sangen vakavana.
-- Niin, sanoi Tengström, -- rukoile Jumalaa ja kuole!
-- Mutta, sanoi Gabriel, -- Hän voi meidät hengissäkin täältä
pelastaa.
-- Tietysti, jos Hän tahtoo. Mutta tuuli on idässä, ja pian sataa;
tätä säätä voi kestää viikon päivät. Noh, täytyyhän kerran kumminkin
kuolla... Siispä veikot, katsokaamme kuoloa silmiin kuin miehet.
Gabriel hymyili nuorukaisen uljaalle päätökselle. Kokoiltuaan puita
tarpeeksi he menivät sisään ja tekivät tulen pesään.
-- Veikot, sanoi Gabriel, joka istui kiskomassa päreitä, minä
esittelen, että ruokavaran mitä meillä on, pitää riittää kaksi
päivää... Käyköön sitten miten Jumala tahtoo.
Tähän ehdotukseen suostuivat toisetkin heti ja nyt siis syötiin
aamiainen: suupala leipää ja hitunen lihaa...
Päivällä Gabriel rupesi tarkastamaan saunaa, eikö missään nurkassa
olisi ruokavaroja kätkettynä. Parven alla peränurkassa, kiukaan
varjossa, oli läjä vanhoja verkkoja; niitä hän rupesi nyt sieltä
vetämään ulos. Heti tulivat Gadolin ja Tengströmkin hänelle avuksi,
ja tarkasti tutkittiin koko kasa, pohjaan saakka, mutta ei mitään
löytynyt. Nurkka oli ihan tyhjä.
Syvä huokaus purkausi Gabrielin rinnasta. Pettymyksen tunne täytti
toisetkin.
-- Voi, äitini, äitini! sanoi Gabriel ja heittäytyi istumaan saunan
rahille.
-- Niin, sanoi Tengström, -- meilläkin on äiti.
-- Mutta, väitti Gabriel, -- minun äitini on sangen köyhä ja minä
olen hänen ainoa rikkautensa.
-- Minäkin, sanoi Gadolin, -- olen äitini ainoa poika.
-- Ja minä, sanoi Tengström, -- olen rakkaan äitini esikoinen ja
hänkin on vähävarainen.
-- Anteeksi, veikot, sanoi Gabriel, -- kaikilla meillä on äiti, ja
jokaisen äidille on poika kallis. Heidän surunsa ja kaipauksensa
tulee olemaan syvä. Teillä kuitenkin on isä, mutta minun äitini on
leski...
5.
On joulukuun 24. päivä. Tuuli, joka edellisinä päivinä on ollut idän
puolella, on kääntynyt pohjoiskulmalle. Valtava on meri myrskyssä ja
nyt on myrskyjen aika. Milloin tulevat tyynet ilmat?
Tänään ei ole enää matkustajillamme suupalaakaan ravintoa...
On iltapuoli.
Tuli palaa pesässä, liekit hyppivät iloisesti niinkuin pienet
poikaset.
-- Onhan tuo tuli ihmeellinen Jumalan lahja, sanoo Gabriel,
todellinen kuva Jumalan rakkaudesta, lämpö ja valo.
-- Unohdatteko, kysyi Tengström, -- tulen hävitysvoiman?
-- En, enkä Herrankaan vanhurskautta, mutta minä tahdon ajatella
Hänen rakkauttaan ja muistella kaikkea sitä hyvää, mitä Hän minun
sielulleni on tehnyt.
Toiset eivät siihen vastanneet mitään ja puhe taukosi. Äänettöminä he
kaikki istuivat ja katselivat tuleen, ikäänkuin odottaisivat sieltä
joitakin tietoja saavansa.
-- Veikot, aloitti taas Gabriel hetken kuluttua katkenneen puheen, --
muistatteko mikä ilta tänään on?
-- Minä, sanoi Gadolin, -- en enää muista ajan kulkuakaan.
-- On jouluaattoilta, luulen, sanoi Tengström, -- surkea joululahja
edessämme -- nälkäkuolema...
Nyt rupesi Gabriel puhumaan. Hän oli pappi, ja hän oli sydämen ääntä
seuraten valinnut virkansa. Edellisinä päivinä oli hänenkin sielunsa
ollut kuin sumun verhoamana, hänkin oli taistellut toivottomuuden
ja epäilyksen kanssa, mutta nyt, kun hän muisteli päivän kalleutta
ja myös sitä kallista virkaa, johon hänet vastikään oli vihitty,
samoinkuin sitä vastuunalaisuutta, jonka Herra varmaankin oli hänelle
pannut toverienkin suhteen, elpyi hänessä taaskin usko ja toivo
Jumalan apuun. Hän puhui palavin sanoin joulun merkityksestä, Jumalan
kaikkivaltiaasta voimasta sekä tahdosta rakkaudessaan syntisiä
vastaanottaa ja pelastaa hädästä.
-- Ei, hän sanoi, -- Herra ei lähetä meille "nälkäkuolemaa
joululahjaksi", sillä meillekin on lapsi syntynyt ja poika on
meille annettu, jonka hartioilla herruus on. Astukaamme siis edes
uskalluksella ja yhdistykäämme tänä kalliina iltana Herralta apua
anomaan.
Sitten hän aloitti jouluvirren "Tule toivottu turva tänn'", mutta ei
ehtinyt edemmäksi, sillä liikutus tuli ylen valtavaksi. Hän heittäysi
verkkoläjälle nurkkaan ja puhui siinä hätänsä Herralle.
Kaikki he olivat syvästi liikutetut. Kaikki he anoivat Häneltä apua,
joka yksin voi auttaa hädästä.
Sitten he menivät taaskin levolle.
Nälkä raivosi jo kovin heidän sisällään ja teki unen levottomaksi,
mutta heikontumisen aiheuttama väsymys ja nuoruus kuitenkin nukutti.
Puoliyön aikana heräsi Gabriel siihen, että joku nyhjäisi häntä
kylkeen ja mainitsi häntä nimeltä kahdesti: Gabriel, Gabriel!
-- Mitä? huudahti hän kavahtaen ylös, sillä hän luuli toverien häntä
kutsuneen.
-- Emme ole mitään puhuneet, vakuuttivat nämä heräten hänen
kysyessään.
He nukkuivat taas heti kaikin.
-- Gabriel, nouse ylös! kuuli Gabriel uudestaan uniinsa. Hän kavahti
taaskin istumaan.
-- Ettekö nytkään puhuneet? kysyi hän, pudistaen Gadolinia hereille.
-- Emme.
-- Bergelin on sairas ja hourii, sanoi Tengström.
Hän uskoi niin itsekin. Mutta tuskin hän oli taaskin joutunut tuohon
horrostilaan, joka ei ole unta eikä valveilla-oloa ja jossa sielu
kuitenkin vaeltaa, vaikka ruumis lepää, kun sama ääni taaskin sanoi:
-- Gabriel, nouse ylös ja katso parven alle nurkkaan kiukaan varjoon,
siellä on leipää ja juurikkaita.
Nyt ei Gabriel enää kysellyt vaan hypähti ylös.
-- Mitä Bergelin nyt aikoo? kysyi Tengström, kun huomasi, että tämä
vapisevin käsin koperoi tuluksia ja alkoi iskeä tulta.
-- Minä rupean etsimään, hän vastasi.
-- Mitä?
-- Leipää ja juurikkaita.
-- Leipää ja juurikkaita! huudahti Tengström. -- Se on houretta ja
turhaa on tuo etsiminen, onhan se nurkka jo kahdesti perinpohjin
etsitty.
Mutta Gabriel ei kuunnellut. Hänellä paloi jo tuli päreessä, jonka
hän pisti kiukaan kulmaan. Sitten hän rupesi taaskin repimään
verkkoja nurkasta ulos.
Toverit nauroivat "Bergelinin tutkimusretkelle". Tengström oli
herättänyt Gadolinin ja vaikka nälkä kiusasi heitä ankarasti, oli tuo
kuitenkin heistä niin hupaista, etteivät he voineet pidättää nauruaan.
Gabriel on ajanut verkot keskelle lattiaa. Nurkka on tyhjä. Hän
pudistelee nyt verkot yksitellen, jotta niistä neulanenkin varisisi.
Ei mitään.
Hän istahtaa rahille uupuneena. Siinä istuu hän nyt ja miettii:
pitihän tuo nyt muutenkin tietää mahdottomaksi. Mutta hän muisteli
vielä noita äsken kuultuja sanoja. Tuo ääni oli ollut niin selvä,
vakaa ja laupias, hän oli sen niin selvästi kuullutkin viime
kerralla. Ei, se ei voinut pettää. Hän ei voi uskoa nyt omia
aistimiaan, ei ymmärrystäänkään, vika täytyy nyt olla hänessä
itsessään, ettei hän löydä, sillä leipää ja juurikkaita täytyy olla
siellä nurkassa.
Hän nousee istualtaan, ottaa päreen käteensä oikein läheltä
katsoakseen, vaikka hän kyllä etempääkin näkee ja on käsin
koettanutkin, että nurkka on tyhjä; mutta hän ei tahdo pettyä
toivossaan. Ei mitään.
Mutta tuo leveä lattianparsi tuolla seinämällä, nurkassa
kiukaan varjossa, se ei käy päähän asti se on jatkettu lyhyellä
laudankappaleella. Hän kiskoo sen siitä ylös. Ja mitä näkee hän
siellä? Vähäisen kuopan, jossa on vanha, pienoinen konttirääsy ja
siinä -- kaksi leipää ja kolme isoa juurikasta!
-- Kaikkivaltias Jumala! huudahtaa hän heittäytyen polvilleen ja
itkien kuin lapsi.
-- Veljet! Nouskaa ylös kiittämään taivaallista Isäämme ja -- syömään!
Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.
Toverit eivät tarvitse kahta kutsua.
Ja leipä murretaan kiitoksella!
Tuli tehtiin uudestaan pesään; siinä paistoi Gabriel juurikkaat.
Sitten syötiin illallinen.
Syötyä rupesi Gabriel heti veisaamaan jouluvirsiä ja Tengström ja
Gadolin yhtyivät hänen lauluunsa. He veisasivat koko yön ja kiittivät
Herraa hänen avustaan. Se oli harvinaisimpia juhlahetkiä, mitä voi
olla ihmiselämässä... Vasta aamupuhteella he lepäsivät vähän aikaan.
Kun tuli päivä, näkivät he että meri oli taaskin alkanut jäätyä.
Tuuli oli tyyntynyt, ilma selkeä; nyt oli pakkanen ja sitä kesti
luultavasti joulupäivät.
He viettivät jouluaan oikein juhlallisesti. Gabriel saarnasi ja
messusi, hän piti juhlallisen jumalanpalveluksen, niinkuin kirkossa.
Sanat tulivat sydämestä ja menivät sydämiin. Sitten he veisasivat
jouluvirsiä ja iloitsivat sydämen pohjasta, Tengström ja Gadolin
seuraten Gabrielia, joka osasi ulkoa virret, joita äiti kotona
lastensa kanssa oli joka joulu veisannut.
Tapaninpäivänä saatiin jo jäätä koetella luistimilla. Kuitenkaan he
eivät vielä uskaltaneet lähteä matkaan, vaan odottivat kolmanteen
joulupäivään.
Tapaninpäivä vietettiin samaten kuin joulupäiväkin. Kaikki ylistivät
he Jumalaa kaikesta sydämen halusta, joten se joulu, jonka he tuolla
autiolla karilla viettivät kiitosvirsien ja saarnojen kaikuessa,
ei suinkaan ollut mikään ikävä joulu, vaikkakin se niin surullisen
synkästi alkoi ja näytti niin hirveän lopun saavan. Se oli sangen
iloinen ja riemullinen joulu. He tiesivät, että Herra oli läsnä.
Kolmantena joulupäivänä he söivät aamiaisensa päivän koittaessa,
veisasivat virren ja jättivät hyvästi kalastajasaunalle, jossa Herra
oli niin ihmeellisen avun heille antanut. Vielä ulkoa palasi Gabriel
takaisin. Hän tahtoi yksinään sanoa jäähyväiset tuolle huoneelle,
jossa hän oli saanut "maistaa kuinka Herra on suloinen."
6.
Pian olivat matkustajamme matkansa perillä.
Jostakin lukijastani saattaa olla hupaista tietää miten he tulivat
Perniöön ym. Jätän sen nyt kuitenkin lukijan oman mielikuvituksen
tehtäväksi, sillä minä en tiedä siitä mitään kertoa, sitä kun ei ole
minullekaan kerrottu.
Nyt lopuksi sanon lyhyesti mitä matkustajistamme sittemmin tuli.
Oppinut ja ansiokas Jaakko Tengström, maamme historiassa tärkeä
henkilö, tuli piispaksi Turkuun 1805 ja arkkipiispaksi 1817.
Jaakko Fredrik Gadolin oli kirkkoherra Mynämäellä sekä vt.
lääninrovasti.
Kolmas sankareistamme, Gabriel Bergelin oli kirkkoherrana
Merikarvialla. Hänen elämänsä on edellä, näiden perhemuistojen
alussa, laajahkosti esitetty.
5.