Hän oli sokea. Hän istui aina vuoteensa laidalla, huojutellen
itseään, päässä valkoinen, hienosta palttinasta tehty yömyssy,
jonka poimutettu ja soukalla pitsillä syrjätty reunus ympäröi kuin
pyhimyskehä hänen lempeitä kasvojaan. Hän veisasi melkein aina virsiä
ja luki rukouksia. Veisatessa istuin minä hänen vieressään ja sanoin
säkeistön alun sekä katsoin seuratessani sanoja, ettei hän sanonut
väärin. Sillävälin luin hänelle aina luvun raamatusta joka päivä. Hän
kutoi yhä sukkaa ja veisatessaan pisteli aina puikkoa sävelen mukaan,
avaten silmänsä auki ja hartaasti kääntäen ne ylöspäin kattoa kohti
puikkoa pistäessään ja sulkien ne taas silmua vetäessään. Kutimestaan
hän pudotti usein silmiä ja pyysi minun ottamaan ne puikkoon.
Palkaksi siitä, ja huviksi meille molemmille hän kertoili minulle
tapauksia vaiherikkaasta elämästään ja muistoja menneiltä ajoilta.
Hän oli sangen vanha, yhdeksännelläkymmenellä muutamia vuosia. Minä
olin lapsi, ensi kymmenelläni.
Tyttäret, -- heitä oli kaksi keski-ikäistä naista, Katri- ja
Lotta-täti, kävivät välistä töinensä vieraisilla. Silloin oli meillä
hupaisinta mummon kanssa, sillä kun näet tädit olivat poissa,
oli minulla aikaa, mutta kun he olivat kotona, täytyi minun olla
ahkerassa työssä. Minä viihdyin siis hyvin mummon kanssa, jota
rakastin lämpimästi. Hän olikin sangen rakastettava vanhus, hänen
kasvonsa olivat suloisen lempeät ja kuin sisäisen valon kirkastamat,
hänen hipiänsä oli niin valkoinen ja hieno, etten koskaan sittemmin
ole nähnyt sellaista vanhusta. Kun istuin hänen vieressään ja puhuin
hänen korvaansa, sillä hän oli kuurokin, en voinut olla silittämättä
noita lumivalkeita hiuksia, joissa ainoastaan otsalta kulki leveä
tummempi harmaa juova -- hiukset olivat otsalta ylöspäin työnnetyt ja
leveä musta nauha, joka kävi pään ympäri, piti niitä koossa -- noita
hienoja poskia, joiden ihon aika näytti ikäänkuin nuorentaneen, enkä
suutelematta tuota otsaa, jolle taivaallinen rauha oli sinettinsä
painanut. Kerran sanoinkin häntä silitellessäni: -- Voi mummo, kuinka
sinun poskesi ovat hienot ja valkoiset, sinä olet niin kaunis!
-- Niin, vastasi hän lempeästi hymyillen, -- niissä on paljon
nuorempi nahka kuin minä itse.
Sitten hän kertoi minulle miten hän suopaa keittäessään oli saanut
kiehuvan veden yllensä piian kääntäessä hahloa, jossa varipata
riippui ja josta tämä oli unohtanut naulan pois.
-- Tuohan oli niin kova aika, minä tuskin voin kertoa siitä, sanoi
hän. -- Sitten vedettiin minut ylös kiehuvasta vedestä, johon olin
kaatunut. Tytöt sanoivat, että minä nauroin kamalasti, kun he
riisuivat kengät ja sukat jalastani ja että veri juoksi suonista
säärissä ja jaloissa, jonka tähden ne ovatkin kuivuneet niin, etten
sen perästä ole sanottavasti vuodettani jättänyt. En paljoa muista
tuota surkeata ensi aikaa, se on minusta niinkuin hirveä uni...
Herra tekee hyvin siinä, että hän heikontaa muiston niin kauheista
kärsimisistä... Tuntoihin tultuani makasin monta viikkoa kuin
kidutuspenkillä... Sitten meni minulta näkökin --, huokaisi hän.
-- Kun olin tuolta vuoteelta noussut ja vähän toipunut jälleen,
yritin jotakin tehdä tyttöraukkoja auttaakseni. Minä löin hienoja
vaatteita, joita oli tuotu silitettäväksi, tärkkelykseen, kun
yhtäkkiä pimeni silmieni edessä... kuin pimein yö... Minä olin
sokea... Voi huokasi hän, -- tämä oli kovinta kaikesta. Minä huusin
surkeudessani ja vaikeroin niin, että tyttöraukat eivät enää
ymmärtäneet mitä tehdä, he olivat uupua murheesta. Voi, kuinka se oli
hirveätä... Minä tunsin itseni nyt vasta oikein Herran hylkäämäksi.
-- Niin kauan kuin tuolla kipuvuoteella viruin, vaikka tunsinkin
kauheita tuskia, oli kuitenkin, sitä myöten kuin rupesin käsittämään,
aina toivoa jäljellä, ensiksi toivo kuolemasta ja sitten, kun olin
paranemaan päin, tuli elämisen toivo. Mutta nyt ei ollut yhtään
toivon kipinääkään jäljellä... Mutta, Herra on kaikki hyväksi
kääntänyt, Hänelle olkoon kiitos!... Kuuloni on mennyt vähittäin,
nyt en kuule enää paljon mitään, sinun lapsen-äänesi yksin on niin
selvä, sen kuulen hyvin. Ja kun luet minulle harvaan, erotan joka
sanan, vaikka et aivan kovaa luekaan.
-- Joko nyt on montakin vuotta siitä kun tulit sokeaksi? minä kysyin.
-- Kaksikymmentäneljä.
-- Voi, niin pitkä aika pimeässä! Ja minä ummistin silmäni
koettaakseni, minkälaista olisi olla sokeana.
-- Etkö ole minuakaan koskaan nähnyt, minä sanoin.
-- En koskaan, lapsi, en milloinkaan, hän huokasi, -- mutta, --
lisäsi hän kauniisti hymyillen, -- minä saan sinut nähdä kerran!
-- Niin, taivaassa sinä saat minut nähdä.
Niin pakisimme kahden "vanha lapsi" ja "nuori lapsi", kuten hänen oli
tapana sanoa.
-- Minua on kutsuttu "ristinkantajaksi", sanoi hän, -- mutta Herralle
kiitos, hän panee ristin päälle, mutta hän antaa myös voimia sitä
kantamaan!
Kun hän kertoili minulle muistojaan, istuin aina hänen vieressään,
käsivarteni oli hänen kaulassaan, johon se helposti ulottui,
kun istuin niin etukumarassa, ja hän laski myös käsivartensa
minun vyötäisilleni, likistäen minua kylkeensä. Näin istuimme ja
häälyttelimme yhdessä monta iltaa ja puhelimme menneistä ajoista.
Esitys hänen kertoellessaan oli hyvin selvää ja vilkasta, se kuvasi
niin elävästi tapahtumat, juuri kuin olisi omin silmin niitä
katsellut, ja toisaalta minun lapsenmielikuvitukseni oli niin altis
ottamaan vastaan, että kohtaukset hänen kertomuksissaan painuivat
mieleeni, ikäänkuin olisin itse ollut saapuvilla tapahtumain aikana.
Nämä hänen kertoelmansa koetan nyt siis kirjoittaa niinkuin hän on ne
minulle kertonut ja niinkuin minä ne olen käsittänyt.
2.