Olen jo aikaisemmin maininnut, että vanha rouva Bergelin tutustutti
minut jo aivan pienenä tyttönä Kalevalan runoihin, jotka hän osasi
melkein kaikki ulkoa. Hänen muistissaan oli sitäpaitsi säilynyt monia
toisintoja suomalaisista kansanrunoelmista ja kansantarinoista.
Nämä kaikki olivat erittäin haluttua joutohetkien huvitusta ja
kiinnittivät harrastukseni pysyväisesti kansan runotuotteiden
tutkimiseen. Vaikkei minulla ollutkaan mitään kirjallisia apukeinoja
käytettävänäni, olen pitkin elämääni tehnyt havaintoja kansan
keskuudessa vielä tavattavista taioista, loitsuista ym. Sen verran
olen myöskin voinut seurata tieteellistä työtä tällä alalla,
että olen tutustunut väittelyyn, jota oppineiden kesken on käyty
sampomyllyn alkuperästä, olenpa siitä muodostanut oman itsenäisen
ajatuksenikin niiden tietojen perusteella, mitä olen itselleni
hankkinut. Koska tutkielmani _Sampo, onnenrasia, eli yleinen
myötäpäiväisyys_ yhä vielä on painamatta eikä ole varmaa, tuleeko sen
sisältö muulla tavoin tunnetuksi, kerron tässä sen tärkeimmät kohdat.
Olin kasvava tyttö, kun isävainajani Juho Ahlrot kerran kertoi
kummallisesta hirveän suuresta _vaskisesta vakasta_, jonka Kalevan
miehet ryöstivät pohjoisesta. Siinä oli kirjokansi ja sen laidassa
kolme myllyä, jauhomylly, suolamylly ja rahamylly. Kun minä kerran
vuosikymmeniä jälkeenpäin kysyin isältä taas tuota tarua _Sammosta_,
ei hän tietänyt siitä mitään. Mutta kun puhuin jauho-, suola- ja
rahamyllyistä, muisti hän sen heti ja sanoi:
-- _Vakka_ se oli! En minä mistään sammosta ole puhunut, _vakasta_
minä puhuin, kauhean suuresta vakasta. Sitten hän toisti kertomuksen
ja puhui sen _juuristakin_, jotka Lemminkäinen kynti niin suurella
härällä, että sen oli "syltä silmien väliä."
Rouva Bergelinin äiti oli myöskin selittänyt, että taikakalu, jota
nimitettiin noitarummuksi, oli oikeastaan _onnenrasia_ eli vakkanen.
Hän oli nuorena nähnytkin sellaisen eräällä vanhalla ukolla, joka
oli tuonut sen Lapista. Se oli noin kuusi korttelia pitkä puinen
vakka. Kansi oli koristettu noitamerkeillä. Mutta sampo oli ollut
vaskinen ja kovin suuri. Vieläkin eräs suusanallinen todistus: Olin
muutamana talvipäivänä nuoruuteni aikaan erään vanhan naisen, Maria
Paulakankaan eli Villon luona. Hän puhui minulle _onnen rasiasta_. --
Kysyin minkälainen se oli.
-- En minä tiedä, vastasi hän, -- en minä ole sitä nähnyt, mutta
äitivainajani puhui siitä. Eikä hänkään ollut sitä nähnyt. Mutta
sillä _tehtiin onnea:_ vaimo-onnea, elukanonnea ja kaikenmoista
onnea. Siltä kysyttiin ja se vastasi. En minä tiedä kuinka se
vastasi, mahtoiko äitikään tietää.
Kuten näette, oli kaikilla minun tietomiehilläni sammosta se käsitys,
että se oli vakka, rasia eli lipas, miksi kielimurre sitä sitten
nimittäneekin, ja että sillä _tehtiin onnea_. Tämä käsitys vakiintui
minussakin alustapitäen, eivätkä oppineiden monet vastakkaiset
todistelut ja arvelut ole sitä horjuttaneet.
Seuratessani ruotsinkielisistä sanomalehdistä kiistaa sampo-nimen
alkuperästä ihmettelin suuresti, etteivät oppineet kielimiehet ja
tutkijat huomanneet selitystä, joka oli luonnollisin ja läheisin:
että sampomylly oli jonkinlainen rasia eli lipas kuten minulle oli jo
lapsena selitetty. _Sampo_-kysymys askarteli aivoissani lakkaamatta,
olihan aihe niin mielenkiintoinen. Sattui sitten pieni tapaus, joka
antoi sille uutta virikettä.
Naapurimme Rosnell korjasi muutamana keväänä aitaa lähellä
asuntoamme. Hän teki sen siten, että katkaisi vanhan aidan suoraan
poikki, löi parin seipäitä aidanpään kylkeen ja aloitti siitä uuden
siten, että aita tuli siltä kohdalta kaksinkertaiseksi. Tuollainen
jatkos pinta-aidassa on verrattain harvinainen. Minä kummeksuin sitä,
se rumensi mielestäni aitaa, joka muuten olisi tyydyttänyt silmääni.
Kun isäni kesällä tuli pihanurmea niittämään, menin hänen luokseen ja
sanoin:
-- Isä, minkä vuoksi tuossa aidassa tuommoinen jatkos on?
-- Siinä on sammas. Isä tikkusi viikatettaan.
-- Mikä sammas? Luulin maassa olevan maanmittarin sampaan ja
ajattelin, mitäpä se aitaan vaikuttaisi.
-- Semmoinen jatkos sanotaan sampaaksi.
-- Mutta minkä vuoksi siinä sammas on?
-- Senvuoksi kun _vakassakin_ on sammas.
-- Vakassa? Missä siinä sammas on?
-- Etkö sinä vielä tiedä, miten vakka on tehty? isä hymyili. Vakka on
sampaaseen tehty.
-- En minä vieläkään käsitä.
Isä oli huvittunut. Hän pisti viikatteen kärjen kainaloonsa, pani
"tikun" taskuunsa ja laski sitten vasemman kätensä oikean käden
ulkopuolelle siten että toisen käden sormet sattuivat toisen käden
sormen juurille. -- Katsos nyt, tämä on sammas, näin on vakka tehty.
-- Näin? Minä asetin oikean käteni vasemman taakse.
-- Ei se nyt ole oikein, sanoi isä.
-- Miksi ei?
Laske vasen käsi takapuolelle, niinkuin minunkin on. -- Minä nauroin.
Onko silläkin eroa?
-- On kai, että jatkos tulee _myötäpäiväinen_. Ei vakkaa ole ikinä
tehty vastapäivään.
-- Mistä sen voitte tietää? sanoin epäillen. -- Ehkäpä joku on
tehnyt. Mahdoton sitä on tietää.
-- Tiedän minä sen, sanoi isä päättävästi, -- sen olen aina kuullut,
ettei se taida _vakkaa tehdä_, joka sen vastapäivää tekee, ei se ole
sitten enää _vakka_, vaan joku muu kampssu eli kalu. _Vakka_ on aina
tehty _myötäpäivään_ ja tehdään niin vastakin.
Isä rupesi niittämään. Minä kiitin häntä selityksestä ja juoksin
sisään.
_Sammas, sampo_, vaikka _sampaaseen_ tehty -- valtasivat ajatukseni
ommellessani. _Liite, liitos, salvos, salvoksesta, sammas,
sampaaseen, sampo_. Miksei Sampoakin sanottaisi sammoksi sentähden,
että se on sampaaseen tehty? Se on siis lipas eli vakka, kuten vanha
täti oli kertonut.
Sampo-aate jäi minussa uinumaan pitkiksi ajoiksi, vanhat tarut
unohtuivat elämän taistelussa yhä enemmän ja enemmän, vaikka väliin
ajatukseni kaipauksella palasi takaisin aikaan, jolloin olin uskonut
sammon todella olleen olemassa -- niinkuin rakastettu kertojanikin
oli uskonut.
Jouduin sitten Ruovedelle. Siellä metsäseudun yksinäisyydessä luin
kaikkea mikä sattui käsiini. Suomen Kuvalehdessä 1874 n:ssa 262
oli kirjoitus lappalaisten noitarummusta. Se palautti mieleeni
entiset sampomietteeni. Sitäpaitsi kertoi eräs ruoveteläinen vaimo,
Riikka Tarkka, noidasta, joka oli kulkenut paikkakunnalta toiselle
_tehden onnea_. Se tapahtui näin: Seula pantiin syrjälleen ja siihen
alilaidalle virsikirja. Seulan laitaan ripustettiin kultasormus,
jolla joku pariskunta oli vihitty, hopearaha ym. _pyöreitä_ esineitä
(kuvasivat luultavasti myllyjä.) Seulan ylälaitaan pistettiin
keritsimet kärjistään kiinni siten, että kun keritsimien mutkasta
nostettiin, niin seula jäi riippumaan. Sitten otti se, jolle onnea
tehtiin, keritsimien mutkan peukalon ja etusormen väliin niinkuin
rautapuntaria pidetään ja niin huokeasti, että keritsimet pääsivät
liikkumaan. Sitten teki noita kaikenlaisia ristikysymyksiä seulalle,
muistuttaen alinomaan: sano totuus. Seula vastasi myötäpäivään tai
vastapäivään. Seula oli _sampaaseen_ tehty. _Kirja_ oli olevinaan
_kirjokansi_. Kansa ei tällä seuduin tuntenut kirjo-sanaa, vaan luuli
sen olevan kirjan, -- pyhän virsikirjan. Perusaate: kehä -- sammas,
myötäpäiväisyys esiintyy tässä selvästi.
Ollessani Kullaalla Leinebergin tehtaan kaupanhoitajana v. 1888
sain kuulla siellä eräältä suutarilta, että hänen isänsä, torppari
Hällfors (kotoisin Huittisista) oli jutellut, että Huittisissa oli
ollut tapana pääsiäisyöksi panna iso rasiankansi suulleen pöydälle ja
asettaa sen päälle laitojen viereen pieniin kasoihin neljä jyvälajia:
ruista, ohraa, vehnää ja kauraa, muka niille kasvua tuottamaan.
Eikö siis itsestään synny ajatus että rasian muoto, kehä sampaineen,
ei ole ainoastaan ollut _onnea tuottava_, vaan että se kansan
käsityksen mukaan on ollut _välttämätön_ ehto onnen saavuttamiseksi
eli sen välilliseksi johtamiseksi määrättyyn suuntaan? Näin minä
asian käsitän.
_Noitarumpu_ oli vain pilkkanimi _onnenrasialle_ -- sammon
jälkikuvalle. Kerronpa vielä esimerkkejä _myötäpäiväisyydestäkin_.
Kun hiuspyörylässä hiukset kasvavat myötäpäivään, tietää se onnea.
Jos jollakin on tällainen pyörylä otsalla, päälaella ja niskassa,
niin hän on oikea onnen helmalapsi.
Merikarvialaiset kertovat, että Kaasmannin Vappu, joka oli Hämeestä
kotoisin, veti aina kylään tai metsälle lähtiessän päällimmäisen
hameensa helman _vasemman_ olkansa yli. Hame muodosti kehän ja
vasemmalle eli myötäpäivän puolelle vedettynä se _otti onnea_ ja
suojeli samalla omistajansa kaikelta vastaan tulevalta pahalta.
Vanha Saara Villo selitti että miesten vaatteetkin samasta syystä
napitetaan vasemmalta oikealle: -- Mutta ei ryssät näy ymmärtävän
asiaa, koska panevat vaatteensa kiinni oikealta.
-- Oikea ulosantaa, vasen vastaan ottaa. Kun tuuli kääntyy
myötäpäivään, sanovat kalastajat, tulee pysyvä ilma, kun se
vastapäivään kääntyy, niin se heittää pian takaisin ja sitten tulee
myrsky ja sade.
Muutamia vuosia sitten -- muistaakseni 1895 -- juttelin
edellämainitun Saara Villon tyttären, Maija Villon kanssa _onnen
tekemisestä_. Saara Villo oli sangen omituinen, salaperäinen ja
taika-uskoinen ja pelkäsi aina noitumista. Hänessä oli piintynyt usko
haltioihin ja sen semmoisiin, hänestä oli kaikki _tenhollista_. --
Kyllä maar _onnea_ onkin _tehty_, olen minä siitä kuullut. Mutta en
tiedä miten se tapahtui. Otin puheeksi haltiat. Sanoin väitettävän,
että huoneellekin tulee haltia silloin kun hirsikerta lasketaan. --
Niin sanotaan, vastasi hän, -- ja kyllä maar sen ymmärtääkin, että se
silloin jo tulee, kun _kehä tulee eheäksi_. Joka kehällä on haltia.
Onkos tuolla ratillakin haltia? sanoi talon emäntä osoittaen seinällä
riippuvaa rattia. -- On kyllä silläkin, vastasi Saara, -- mutta se on
vaan sitten semmoinen, kuin se on, ei suinkaan se suuri ole.
-- Ei suinkaan _sormuksen_ haltia sitten taida olla iso? sanoi emäntä
kierittäin sormusta sormessaan, kyllä kai se on hyvin mitätön. -- Ei
se iso ole, mutta ei senvuoksi mitätön ole, ei niin pidä sanomankaan.
En minä muun vihkisormuksen haltiaa tiedä, jos se niin mikään on,
mutta _vihkisormuksen_, kyllä, kyllä se kumminkin joku _on_, koska se
_voi_. -- Mitä se voi? kysyi emäntä. -- Voi se varjella vaimon, joka
makaa lapsivuoteessa, ettei siihen pysty mitkään noitumiset taikka
pahain ihmisten lähetykset. Sitä se voi, kun se on vihkimisellä
pyhitetty. -- Eikä niin hullua olekaan, joka tietää vähänkin enemmän
kuin leipänsä palan, että lainasormuksella vihille menee, niinkuin
kuuluu joku köyhä tekevän, mutta kyllä sen katua saa. Sormus käy
ympäri koko ihmisen. -- Koko ihmisen? -- Niin, siitä kohdasta, missä
se on, nim. sormesta. Sentähden se voi varjella koko ihmisen.
-- Mutta eikös siinä pitäisi olla sammas myös?
-- Kyllä maar siinä sammas onkin, vastasi Saara, -- koska se on
juoteltu päät yhteen. Ei sormusta valeta, kultasormusta. Taotaan se.
Ja kuka sen tietää, kuinka ne takoo päät toisiinsa kiinni, kun se
juotetaan. Kyllä se sampaan tekee sekin.
-- Olen kuullut, sanoin asian jatkoksi, että kolmikulmaisella
lautakorkallakin on haltia.
-- On kyllä ja hyvä haltia onkin, ei se huono olekaan, sanoi Saara
vakuuttavalla äänellä.
-- Ei suinkaan se sentään niin hyvä ole, kuin huoneella on?
-- On se parempikin -- kun se vaan on oikein tehty.
-- Minkä vuoksi se parempi olisi?
-- Kun se on _kolmikulmainen_, niin kyllä se on parempi. Kehä ja
kolmikulmio myötäpäivään rakennettuina tekevät onnea.
-- Ei koskaan pidä lähteä kotoa vastapäivään varoitti vanha Tuhtin
Kaisa, joka kävi tätieni luona aputöissä. -- Katsos vanhoja peltoja,
niin näet, kuinka niissäkin on koetettu viedä peltoa kiven ympäri
päivän puolta, jos vaan on sopinut. Ei juuri paljon ole viety
peltoa etelän puolella sarassa niin, että kivi olisi tehnyt loven
saran reunaan, vaan peltoa on viety kiven ympäri, että se on jäänyt
kokonaan kehän sisälle. Ei kukaan ole tahtonut jättää kiveä saran
syrjään, että pelto _jäisi auki_ siitä ja tekisi kierron kiven ympäri
yön puolelta, sillä se veisi kasvuvoiman ulos pellosta.
-- Muista vielä: jos joku tulee tiellä kohdallesi, niin älä laske
häntä ohitsesi vasemmalta eli myötäpäivän puolelta, sillä hän vie
silloin onnesi. Vastaantulijalta voi ottaa myötäpäivän, vaikka hän
sen puolelta meneekin, kun kääntää samassa vasemmalle ympäri ja
sanoo: -- Ojelu oma myötäpäivään, vainolaisen vastapäivään.
-- Ja jos sinun sopii, kun menet asialle kylään, niin tule toista
tietä kotiin myötäpäivään. Se tekee onnea, kun kulkee kehälle. Mitä
suurempi kehä, sen parempi onni.
* * * * *
Riittäkööt nämä vanhat muistot kuvamaan kansan taikauskoisia
käsityksiä, jotka viittaavat tähtitaivaan alkuperäisiin
liikuntoihin ja siten kuvastavat luonnonkannalla elävän ihmisen
runollista mielikuvitusta ja uskoa salaperäisiin kohtalonvoimiin.
Sampotutkimukseni yhteydessä tulin kuulleeksi yhtä ja toista muutakin
taikuutta. Usein oli tietojen saanti hyvin vaikeata, sillä tietäjä
pelkää "sanojen" menettävän tehonsa, jos ne ilmaisee arvottomalle.
Vain antautumalla _uskovaksi_ kuulijaksi onnistui minunkin pelastaa
taikatieto ikuisesta unholasta. Niitä kerätessäni on minulla ollut
hyvä tilaisuus nähdä syvemmälle kansan sielun hämäriin kätköihin
kuin tavallisessa seurustelussa on mahdollista, sillä sulkeehan
luonnonlapsi vaistomaisesti pyhimpänsä vieraan silmältä. Kun olen
tutustunut alhaisempiin taikauskoisiin käsitystapoihin, on toisaalta
ilmoitetun uskonnon ylevyys sitä kirkkaammin loistanut vastaani
pyhästä kirjasta.
* * * * *
_Jumala_ ja _isänmaa_, siinä ne kaksi soihtua, jotka ovat valaisseet
pitkää ja usein vaivalloista elämänpolkuani. Onhan se itse ulottunut
melkein vuosisadan päästä päähän -- ihmeellisimmän vuosisadan
isänmaani historiassa -- ja sukumuistot samoinkuin tuulevaisuusnäyt
ovat sille varanneet tilaa kauas aikojen taakse, joten voinen
kiitollisena tunnustaa eläneeni rakassisältöisen elämän. Päättäköön
nämä muistelmani runo, joka ilmaisee sydämeni harrasta, eliniän
kestävää rakkautta maatani ja kansaani kohtaan.