Huomaan ehtineeni muistelmissani jo routavuosien aikoihin. Silloin
puolueolot jännittivät kovasti mieltäni. Olen aina rakastanut
isänmaatani yli kaiken, olen rukoillut sen tulevaisuuden puolesta
joka päivä ja pitänyt korkeimpana onnenani saada ottaa osaa
työhän, joka tarkoittaa Suomen kansan kohottamista todelliseksi
sivistyskansaksi. Toiselta puolen olen luonnostani aina halveksinut
pelkureita. Sentähden vieroitti ns. suomettarelainen politiikka
minut siitä jakamattomasta suomalaisesta kantajoukosta, jota olin
tottunut ihailemaan kansallisen sivistyselämän parhaana edustajana.
Mainittakoon tässä kuitenkin, että ystävällinen suhteeni naisasian
suomenmielisiin johtajiin _Aleksandra Gripenbergiin_ ja _Hilda
Käkikoskeen_ ei millään tavalla häiriintynyt, vaikka tunsinkin
siirtyneeni ns. nuorsuomalaisiin.
Mainitsin jo ylempänä, että intoni raamatun tutkimiseen alkoi
laimeta opettajani rovasti Nyholmin kuoltua. Keisari Nikolai II:n ja
hänen puolisonsa Aleksandran kruunausjuhlien aikana sain kuitenkin
niin voimakkaan muistutuksen tämän harrastukseni tärkeydestä,
etten enää sen jälkeen ole rohjennutkaan siitä hellittää. Koska
tapaus oli minulle ylen ratkaisevaa laatua, kerron sen tässä, niin
yksinkertaiselta kuin se ehkä sivullisista tuntuukin. Se tapahtui
kruunajaispäivän iltana toukokuun 26 päivänä 1896.
Juhlapäivää oli vietetty kautta maan. Merikarvian kirkossakin oli
jumalanpalvelus. Olin siinä mukana ja tunsin mielessäni syvää
liikutusta. Rukoilin hartaasti parempien aikojen koittoa isänmaalle.
Koko illan vietin hartaissa tutkiskeluissa rauhallisessa asunnossani.
Kello läheni jo 12:ta yöllä. Aloin riisuutua. Mutta silloin nousi
mieleeni ajatus, ettei niin tärkeänä hetkenä sopinut ilman muuta
mennä levolle. Laskeuduin polvilleni vuoteeni ääreen ja rukoilin
palavasti, että minulle annettaisiin tieto siitä, mitä alkava
historiallinen käänne toisi mukanaan.
Noustuani ylös sanoin itselleni: -- menen kysymään Herralta.
Raamattu oli pöydällä. Menin avaamaan sen. Se aukesi Danielin kirjan
toisen luvun kohdalta ja peukalon kohdalle sattui säkeistö:
-- Hän muuttaa ajat ja hetket; Hän syöksee kuninkaat valtaistuimilta
ja asettaa ne sinne jälleen. Hän antaa viisaille heidän viisautensa
ja ymmärtäväisille heidän ymmärryksensä.
Säpsähdin tätä sanaa. Sellaistako siis olisi odotettavissa! Suljin
raamatun. Minun täytyi kuin Gideonin pyytää uutta vastausta, muutin
kättäni alemmaksi ja aukaisin raamatun uudestaan. Se aukesi samasta
kohdasta, mutta 23. säkeistön kohdalta:
-- Minä kiitän ja ylistän Sinua isieni Jumala, että olet suonut
minulle viisautta ja väkevyyttä ja ilmoittanut meille sen, mitä
olemme sinulta anoneet, se on kuninkaan asian olet meille ilmoittanut.
Nyt en enää epäillyt Jumalan vastausta. Valvoin vuoteessa koko yön.
Mieleni oli rauhaton ja masennuksissa.
Kello 9 seuraavana aamuna menin pappilaan puhuakseni kirkkoherra
Hemanin kanssa. Hän ymmärsi heti, että minulla oli jotain sydämellä.
Kun hän oli kuullut kertomukseni, sanoi hän: -- Minä kirjoitan
tämän muistiin. Se on todella ihmeellistä. Kyllä sillä on joku
tarkoitus. Hän otti vanhan kirkonkirjan ja merkitsi sen marginaaliin
eli reunatilaan tapauksen sanoen: -- On tapana kirjoittaa vanhoihin
kirkonkirjoihin sellaista, mikä tahdotaan säilyttää salaisessa,
varmassa tallessa.
Muutamia päiviä myöhemmin kertoivat sanomalehdet kruunajaispäivän
juhlallisuuksista vanhassa keisarikaupungissa. Tummana varjona
leijaili kaiken loiston ja komeuden yllä kuvaus joukkosurmasta
Hodinin kentällä.
Menin taas pappilaan. -- Olette jo lukenut lehdistä? sanoi
kirkkoherra minun astuessani sisään. Kun vastasin myöntävästi tähän,
lisäsi hän: -- Ja muistanut _Ludvig XVI:n ja Mari Antoinetten
kohtaloa_... Jumala varjelkoon hallitsijaa ja kansaa.
Vuosi 1898 oli jo melkein loppuun eletty. Silloiset valtiopäivät oli
lopetettu ja edustajat saivat lähteä kotiinsa joulujuhlaa viettämään.
Joulun aikana ja varsinkin tammikuulla (1899), alkoi maaseuduilla
ahkerasti kulkea karjalaisia laukkureita, joilla nyt oli vapaa oikeus
käydä kauppaa Suomessa. Niinikään tulvi tänne tattareita joukoittain.
Nämä kaupustelijat kertoivat kansalle Venäjän rahvaan onnellisesta
elämästä Venäjän lain turvissa. Ja monikin kuunteli huvikseen noita
juttuja. Kansamme valtiollinen näköpiiri oli silloin vielä ylen
rajoitettu.
Sitten yllätti meidät helmikuulla 1899 ns. _"Helmikuun manifesti"_.
Tämä kylmä suihku pani Suomen kansan hieromaan unet silmistään.
Valtiopäiviä oli nyt jatkettava ja maan isät matkustivat kylissä
ottaen selkoa kansan tarpeista ja toivomuksista, niitä valtiopäivillä
esittääkseen. Silloinhan oli vielä nelisäätyiset valtiopäivät.
Rovastimme täällä Merikarvialla, G. A. Heman vainaja, joka myöskin
silloin oli valtiopäivämiehenä, kuulutti kirkossa sunnuntaina ennen
Helsinkiin lähtöään, että jos joku vielä haluaisi esittää jonkun
pyynnön valtiopäiville, niin hän voisi tulla pappilaan klo 9 illalla,
kun rovasti oli palannut kyliin tekemältään kiertomatkalta. Hänen
piti näet varhain aamulla lähteä Helsinkiin.
* * * * *
Istuin yksin huoneessani. Ulkona oli niin tuima lumituisku, ettei
kukaan avannut oveani. Siihen olinkin tyytyväinen, sillä halusin
miettiä rauhassa. Luin sanomalehdestä uutisen joka jännitti mieltäni
ja teki minuun tuskallisen vaikutuksen. Se kertoi kenraalikuvernööri
Bobrikoffin sähköttäneen ulkomaille, että Suomen kansa oli
tyytyväisesti ja ilman mitään mielenilmaisuja ottanut vastaan tuon
_historiallisen manifestin_. Bobrikoff ei tuntenut sorrettavaansa,
ei edes pääkaupunkia, jossa kaduilla oli niin rauhallista, melkein
uhkaavan hiljaista, mutta jossa valvottiin joka kodissa maan huolia
pohtien. Ei tuntenut sortajamme suomalaisen hitaasti kuumenevaa
sisua. Ei aavistanut, miten löi levottoman rajusti ahdistetun
kansan sydän, miten se kokosi voimaansa ensin passiiviseen, sitten
aktiiviseenkin vastarintaan. Jokin salainen yhteisvaisto vaati
minuakin avutonta yksinäistä kansannaista, ryhtymään toimenpiteisiin
yleisen mielien painostuksen keventämiseksi ja ilmaisemiseksi. Mutta
miten? Mietin sitä koko pitkän iltakauden.
Illalla yhdeksättä käydessä lähdin pappilaan. Siellä seisoi hevonen
portilla, tukko heiniä edessä. Reen vieressä puuhaili mies,
pudistellen lumisia rekivaatteita. Se oli rovastin kyyditsijä. Hetki
sitten oli tämä saapunut kotiin. Kiiruhdin sisään.
Tervehdykseeni vastatessaan sanoi rovasti:
-- Teillä on varmaan jokin asia valtiopäiville esitettävänä, tuskinpa
muuten näin myöhään ja tämmöisellä ilmalla olisitte tullutkaan.
-- On minulla asia, sen sain tänään lehdestä...
Puhuimme sitten siitä vähän.
-- Eikö siellä syyskaudella neuvotellessa ollut mitään puhetta
_suuresta adressista?_ kiiruhdin kysymään.
-- Oli kyllä, mutta on mahdoton saada sitä toimeen, sitä ei voida
saada alkuunkaan. Anomuksen täytyy lähteä kansasta. Mutta Suomen
kansa on vielä niin kehittymätöntä, ettei se ymmärrä asiaa. Ja
jos joku ymmärtääkin, niin ei rohkene esiintyä. Tuskinpa löytyy
rahvaanmiestä, joka panisi asian alkuun.
-- Pitääkö sen ehdottomasti olla mies, eikö nainen sitä saa pyytää?
(Naisilla ei silloin vielä ollut äänioikeutta.)
-- Saa kyllä nainenkin. Miksei.
Nousin ylös, tartuin hänen käteensä ja sanoin:
-- Minä olen sillä mielellä lähtenyt kotoani kahlaamaan, että
pyydän teitä, herra rovasti, esittämään valtiopäivillä anomuksen
kansalaisadressin kirjoittamisesta Hänen Majesteetilleen, jotta
hallitsija saa tiedon kansan mielipiteistä.
-- Kiitän teitä! sanoi rovasti ystävällisesti kättäni puristaen. --
Kyllä vien teidän anomuksenne varmasti perille, mutta luuletteko
sen voivan menestyä? Kun kenraalikuvernööri Bobrikoff saa siitä
tiedon, niin hän estää sen heti. Sitä ei rohkene silloin kukaan
allekirjoittaa.
-- Mutta jos se tehdään hänen tietämättään?
-- Miten se olisi mahdollista? Jokainen sanomalehti kiiruhtaa heti
julkaisemaan uutisen.
-- Tietystikin. Olen tätä asiaa miettinyt pitkin päivää. On kai
siellä joka lehdellä kirjeenvaihtajansa, otaksun?
-- On kyllä. Mitä sitten?
-- Kutsukaa ne kaikki koolle ja kehottakaa heitä heti lähettämään
tieto lehdelleen siitä, että suuri adressi aiotaan saada aikaan, ja
samalla varoittamaan lehtiään, jotteivät ilmaise asiaa, ennenkuin
adressi on allekirjoitettu koko maassa.
-- Ja luuletteko, että useat sadat sanomalehtimiehet vaikenevat ja
asia siten pysyy salassa?
-- Eikö valtiopäivämiehilläkin joskus ole yhteisiä salaisuuksia?
-- On tietysti, mutta ne ovat valtiopäivämiehiä ne, valantehneitä
miehiä, joita elähdyttää isänmaanrakkaus.
-- Minä uskon kuitenkin, että sanomalehtimiehetkin rakastavat
isänmaataan ja että he siis voivat vaieta muutaman päivän, vaikka
eivät olekaan valantehneitä. Voitaisiin koettaa ja jättää asian
onnistuminen Jumalan haltuun.
-- Niin, voidaanhan koettaa, mutta en minä siitä paljoa toivo.
Tuskinpa manifestia otetaan takaisin, kun se kerran on julkaistu. Ja
otettaneenko adressi vastaankaan...
-- En minäkään manifestin peruuttamiseen usko, mutta jos saamme
suuren adressin aikaan, niin on siitä sittenkin hyötyä, otettaneen
tuo vastaan tai ei.
-- En tiedä mitä hyötyä siitä juuri olisi.
-- Ulkomaat eivät tiedä meistä nyt vielä juuri mitään. Ja kun
Bobrikoff on sähköttänyt, että me tyytyväisesti alistumme, uskovat
ne tietysti sen, mutta jos me saamme suuren adressin toimeen, niin
nähdään ulkomailla, että B:n sähkösanoma sisälsi suuren valtiollisen
valheen! Onhan tämä jo jotain ja siinä on alku enempään.
-- Niin tosin, alku enempään siinä on, mutta Jumala yksin tietää
mihin. Enkä minäkään näe muuta neuvoa nyt kuin että kansa itse puhuu,
mutta Suomen seurakunnat ovat monetkin niin etäällä ja harvaan
asuttuja, että niihin on vaikea aikanaan saada tietoa asiasta.
-- Kuitenkin, koska joka seurakunnalla on pappissäädyssä edustajansa,
voivat nämät heti, kun asia on päätetty panna toimeen, lähettää
niille seurakunnille, joiden edustajia he ovat, tiedon siitä. Sitten
yhtenä ja samana sunnuntaina kuuluttaa pappi joka Suomen kirkossa
kansalaiskokouksen koolle. Kokouksessa luetaan postissa Helsingistä
saapunut valtiopäivillä laadittu Suomen kansan adressi Hallitsijalle.
Samalla seuraavat tarvittavat paperit allekirjoitettaviksi
tahi kaavakkeet niihin. Näin esittelin innoissani asiaani ja
hyvästellessäni rovastia toivotimme Jumalan siunausta yhteiselle
yrityksellemme.
* * * * *
Adressi oli allekirjoitettu. Siitä ei tullutkaan suuri, vaan Suomen
silloisiin oloihin nähden oikein suuren suuri.
Salaa liikkuivat venäläiset provokaattorit puuhasivat vasta-adressin
toimessa. Tämän puuhan johtaja oli täällä eräs kauppias, karjalainen
ja Venäjän alamainen, tunnettu _Ville_ nimellä. Koko vasta-adressin
homma kuoli kuitenkin sauhuun, sitä ei saatu oikein alullekaan.
Suuren adressin allekirjoittamisen aikana koetti Ville puodissaan
pelotella ostajia: -- Menkää nyt, sanoi hän, -- ja piirtäkää nimenne
sen adressin alle, niin pääsette Siperiaan.
Ihmiset nauroivat hänen puheitaan, mutta toiset taaskin olivat
epäilevällä kannalla ja pitivät varmempana olla kirjoittamatta.
Tämmöistä kuului vähän joka puolelta maata. Mutta vapauden virtaus
oli siksi voimakas, ettei se ollut ehkäistävissä. Adressi saatiin
pian allekirjoitetuksi ja lähetettiin Helsinkiin. Ja samalla
kuin postitse tuli tieto, että adressi oli onnellisesti saapunut
Helsinkiin, seurasi myöskin kenraalikuvernöörin tiedustelu
sanomalehtien ja viranomaisten kautta siitä, miten suuri adressi oli
pantu alulle, sillä hän ei voinut uskoa sitä kansasta lähteneeksi.
Hän vaati sentähden selitystä. Tämä hänen ankara tiedustelunsa
pakotti minun taaskin ponnistautumaan uuteen yritykseen. Oliko
adressin pyytäjiä montakin? Sitä en voinut tietää, tiesin ainoastaan,
että ainakin minä olin sitä pyytänyt. Tätä tekoani en suinkaan
katunut, olisin ollut valmis uudestaan sen tekemään, jos se olisi
vielä tekemättä. Nyt oli vain tarpeen antaa B:lle täysin ymmärrettävä
vastaus hänen kysymykseensä. Eniten kaikesta pelotti minua se, että
hän tuolla tekosyyllään, ettei muka adressi ollut kansasta lähtenyt,
ehkä voisi estää sen perille viemisen. Sen lopullinen kohtalo ei
minua paljoa huolestuttanut. Asia oli selvänä edessäni: nyt pitää
ehdottomasti kansan antaa vastaus. Ja kun minulla itselläni oli osa
tässä kysymyksessä, niin ymmärsin, että juuri minun velvollisuuteni
olisi sanoa jotain nyt, mutta mitä? ja miten?
Olin kovin levoton koko aamupuolen päivää. Ihmisiä kävi luonani
ja he tekivät kysymyksiä lehtien suhteen. Eräs eukko pyysi minun
kirjoittamaan ruotsalaisen kirjeen hänen puolestaan. Sanoin etten
ehtisi nyt. -- Eipä teillä näy olevan mitään tekemistä, tokaisi
eukko, -- istuitte jo siinä, kun minä tulin, ettekä mitään tehnyt,
kuinka teillä nyt niin kiire on? Ja minä voin odottaakin, minulla on
kudin. Hän otti kutimen esiin. Näin, että hän oli varustautunut minun
estelemisiäni vastaan. Kirjoitin siis hänen kirjeensä, jotta pääsisin
hänestä.
Ajattelin eukon lähdettyä kirjoittaa jotain "Satakuntaan", jota
lehteä silloin tilasin. Mutta siitä ei tullut silloin mitään.
Käsitin, että se olisi kuin laumasta erilleen joutuneen lampaan
määkiminen, joka ei muun lauman kulkua muuta.
Tiesin, että minä kansannaisena -- joka käsittää isänmaansa
valtiollisen aseman, sen oikeudet ja velvollisuudet ja niitä muistaen
rohkenee niihin koskettaa, -- myöskin olin täysin oikeutettu sen
tekemään. Mutta mikä oli valittava lähtökohdaksi?
-- On parasta, ajattelin, -- että luen jonkun psalmin; se viihdyttää
mieltäni, nyt en voi mitään ajatella.
Panin kynän pois, otin pyhän kirjan esiin ja rupesin lukemaan.
Se rauhoitti mieltäni ja lukiessani sain uuden aatteen. Minun ei
tarvinnut enää kysyä, mitä teen. Minulle selvisi, että kirjoitan
Turun ja Porin läänin maaherralle kirjeen.
Tavallisia alku- ja loppusanelmia lukuunottamatta koski sen sisällys
tietystikin suurta adressia. Lausuin julki tyytyväisyyteni siitä,
että kenraalikuvernööri oli itse tahtonut ottaa selkoa, onko
adressin takana todellakin _kansan ääni?_ Kerroin lyhyesti, että
Ville-kauppias oli koettanut estää adressin allekirjoittamista,
jopa Siperialla ihmisiä pelotellen. Hänen vasta-adressipuuhastaan
en maininnut mitään. Käsitin, ettei tämä sittenkään menisi
seurauksitta. En olisi halunnut tuosta hänen Siperia-jutustaankaan
puhua, mutta sehän paljasti ainakin vähän sitä hämärässä kiertävää
agiteerausliikettä, joka ei ruplia surkeillut.
Lopuksi pyysin, että maaherra huolehtisi siitä, että
kenraalikuvernööri saisi tiedon tästä ja varsinkin siitä, että hyvin
monet olivat pahoillaan, etteivät tietäneet allekirjoituksesta,
ennenkuin se jo oli suoritettu ja adressi lähetetty. Sentähden, jos
olisi mahdollista, pitäisi adressin allekirjoitusta vielä jatkaa; se
olisi todistuksena Suomen kansan uskollisuudesta ja luottamuksesta
hallitsijaansa kohtaan.
Konseptin kirjoitettuani kiiruhdin lähellä olevaan postitoimistoon.
Oli jo myöhäinen ilta. Sain siellä tiedon että posti pidetään auki
kello kahteentoista. Neljännestä vailla 12 lähdin kirjeineni sinne
ja ystävällinen neiti sanoi hymyillen: -- Kirjeenne lähtee nyt heti
matkaan.
Muutamia päiviä tämän jälkeen tuli se yllätys, että kirjeeni oli
"Nya Pressenissä" painettuna. Tämä oli enemmän kuin olin rohjennut
toivoakaan, sillä ymmärsin, että se herättäisi vastakaikua koko
maassa. Toisena päivänä toi posti "Suomettaren", jossa oli käännös
siitä, ja sitten niin ruotsinkieliset kuin suomenkielisetkin lehdet
ottivat sen palstoilleen tai kertoivat siitä. Kaikki tapahtui samalla
viikolla. Mutta sitten seurasi heti toinen kohtaus tässä näytöksessä.
Kun Ville-kauppias oli "Satakunnasta" lukenut kirjeeni, äkämystyi hän
siitä ja kirjoitti pitkän "Vastine"-nimisen puolustuskirjeen lehteen.
"Suomettareen" hän lähetti vielä pitemmän vastineen.
Jos sivuutamme hänen mielenpurkauksensa, sisälsi se minua vastaan
kohdistetun syytöksen siitä, että, kuten hän väitti, olin loukannut
hänen kunniaansa valheellisesti kertomalla kuvernöörille ja
sanomalehdissä, että hän oli uhannut ihmisiä Siperialla ja että olin
muka tehnyt sen nimettömästi. Näistä uhkasi hän nyt minua käräjillä,
sakolla, edesvastuulla ym., niinikään hän vaati, että julkaisen
nimeni sanomalehdessä vaikka hän sen muka muutenkin tietää. Ja miksi
ei olisi tietänytkin.
Mutta ymmärtäähän jokainen järkevä ihminen, etten minä ollut
voinut kirjoittaa kuvernöörille (kenraali Vilhem von Kraemerille)
nimetöntä kirjettä. Siinä oli ollut täydellinen allekirjoitus, vaikka
herra kenraali hienosti sivistyneenä miehenä poisti siitä nimen
jättäen ainoastaan "arvonimen" _En folkets kvinna (kansannainen)_,
joksi allekirjoituksessa olin itseni ilmoittanut. Ja enhän tätä
kirjoitustani ollut salassa pidettäväksi aikonutkaan, koska
kuvernöörin välityksellä pyysin sen saattamista kenraalikuvernöörin
tietoon.
Tämä julkinen syytös vaati minun puoleltani vastausta. Sitä en
kuitenkaan kohta ensi päivinä voinut antaa. Kirkonkylässä, jossa
kaikki oli tapahtunut, oltiin nyt vallan tietämättömiä asiasta.
Sentähden täytyi hankkia tietoja sivukylistä. Näin kului aikaa viikon
päivät.
Ehkäpä tämä vastauksen viivästyminen vaikutti erääseen seikkailuun,
johon nähtävästi kauppiaan syytöskirje oli antanut aiheen. Tämä
ennätti tapahtua ennenkuin lehteen painettu vastaus tuohon hänen
kirjeeseensä ehti saapua Porista. Kerron senkin.
* * * * *
Oli kylmä maaliskuun aamu, kello oli 8. Joku tuli hätäisesti eteiseen
ja naputti ovelle.
Avasin nopeasti oven. Sisään astui rouva Aini Norrgård. Hän oli
juossut ja sai tuskin puhutuksi. Näin että hän oli hämmästyksissään.
-- Älkää pelästykö, sanoi hän, -- minulle puhui juuri ruununvouti
Porista. Hän kysyi: -- tunnetteko sitä henkilöä joka on kirjoittanut
kenraali Kraemerille Nya Pressenissä olleen kirjeen? -- Tunnen
kyllä, vastasin. -- Olkaa hyvä ja antakaa hänelle tieto, että kaksi
santarmia on lähetetty Turusta hänen luokseen. Ne ovat jo lähteneet
Porista, mutta poikkeavat nimismiehen luokse. Kuvernööri lähetti
sähkösanoman ruununvoudille ja käski antaa minulle tiedon, koska hän
arvasi minun tuntevan henkilön. Mutta mitä nyt teette? kysyi hän. --
Olen itsekin niin hämmästynyt, etten osaa mitään neuvoa antaa.
-- En minä tee mitään, vastasin. -- Suljen oveni ja lähden etäämmäksi
kylään, en usko, että ne sentään lukkoja rikkovat. En heitä tässä
rupea vartomaan, kai ne veisivät ja sekoittaisivat kumminkin kaiken,
missä mustaa on valkoisella. En jää odottamaan.
Kiitin tätä rakasta ystävääni ja hän lähti luotani hyväksyen
minun mielipiteeni. Lähdin kävelemään pohjoisrannalle päin,
menin Kuuselaan. Kun siellä kerroin matkani tarkoituksen tutulle
talonväelle, kehotti minua niin isäntä kuin emäntäkin viipymään
heillä, siksi kunnes saadaan kuulla kylästä santarmien matkasta.
Mutta minä en siihen oikein tyytynyt. Kun isäntä huomasi, että
tietämättömyys painoi mieltäni, sanoi hän: -- Kyllä minä menen tästä
vähän asialle puotiin, siellä kyllä jotakin kuulen. Alkoi olla
iltapuoli, kun hän lähti kävelemään.
Parin, kolmen tunnin kuluttua isäntä saapui takaisin. Hän kertoi,
että Uudellakoululla oli ollut tuli irti, kun hän saapui sen
kohdalle, mutta se oli saatu sammumaan. Kansaa oli palopaikalla
paljon koolla ja oli ollut puhetta santarmeistakin. Hänen kyselyynsä,
mitä varten ne kulkivat, ei kukaan tietänyt vastata muuta kuin että
ne olivat jo lähteneet. Niin lähdin minäkin kohti kotiani tuota
virstan matkaa kävelemään.
* * * * *
Ensi päivinä tämän jälkeen oli paljon puhetta santarmeista, joiden
matkan tarkoituksesta ei kellään ollut tietoa. Kestikievari W.
Näsiltä he olivat tiedustelleet kylän venäläissyntyistä kauppiasta ja
lähteneet sitten puotia kohti.
Santarmien kysyessä kauppiasta antoi rouva heille tiedon, että
kauppias oli eilen illalla lähtenyt veljensä kanssa Tampereelle. Ja
santarmit lähtivät sen tiedon saatuaan matkoihinsa. Rouva, joka ei
edeltä tietänyt tuommoisia vieraita tulevan, oli niin hämillään,
ettei huomannut kysyä santarmien matkan syytä. Ja asia jäi sentähden
pimeyteen. Tuskinpa santarmitkaan puodista lähtiessään tiesivät,
etteivät olleet käyneetkään määräpaikalla.
Oliko tämä nyt sattuma, että kauppias juuri siksi päiväksi, jona
santarmit saapuivat oli tullut matkustaneeksi pois? Ei. Olen aina
uskonut, että Jumalan henki oli johtanut asian niin, sillä minun
sieluni huusi hartaasti apua, ja Jumala kuuli rukoukseni.
Maamme kohtalo minua huolestutti.
Kiiruhdin nyt kirjoittamaan vastausta kauppiaan "Vastineeseen". Olin
jo saanut todistajista tiedon ja puhutellut nimismiestäkin.
Vastustajani pitkä henkilökohtainen arvostelu minusta ei
mielestäni ansainnut mitään vastausta ja siirryin siis heti
käräjäkäyntiuhkaukseen ja ilmoitin, että olin siltä varalta antanut
pitäjämme nimismiehelle neljän todistajan nimet. Nimeni lupasin
julkaista vasta kun suuri yleisö sitä vaatii; toistaiseksi piirrän
edelleen _"Kansannainen"_.
Santarmien käytyä Merikarvialla saapui sinne myös muuan toinen
lähetti, nimittäin turkulainen salapoliisi. Hän oli kestikievarille
kertonut saapuneensa maaherran lähettämänä tiedustelemaan santarmien
matkasta tänne. Mutta kun hän sai kuulla, että heidän matkansa oli
ollut tulokseton, matkusti hänkin takaisin Turkuun.
Mitään selitystä santarmien matkan tarkoituksesta ei saatu. Oltiin
varsin hiljaa siitä, ketä se koski. Taisipa useakin kohdistaa sen
itseensä.
* * * * *
Oli jo pääsiäinen. Valtiopäivämiehet olivat matkustaneet koteihinsa
pääsiäislomalle.
Rovasti pistäytyi minua tervehtimään.
Kun oli joitakin uutisia molemmin puolin kerrottu, sanoi hän: --
Teillä on täällä Merikarvialla ollut santarmejakin, olen kuullut.
Mitä ne täällä tekivät?
-- Ei mitään.
-- Minä tunnen jo koko asian. Ettekö pelännyt kovin kun saitte tiedon
siitä? Rouva Norrgård kertoi eilen minulle käyneensä täällä.
-- En pahoin pelännyt, jätin kaikki Jumalan haltuun. Sitten kerroin
hänelle tarkasti koko seikkailun.
-- Mutta se eniten kiinostaa minua, mistä Turun maaherra tiesi
antaa minulle tiedon santarmien tulosta. Myönnän, että se on oikein
jännittänyt minua. En usko kenraali Kraemerin olevan santarmieverstin
kanssa missään tekemisissä.
-- Eipä suinkaan. Mutta suomalaisilla on myöskin salapoliisinsa, eikä
ainoastaan venäläisillä.
-- Tietysti, mutta eihän turkulainen salapoliisi voi käydä
santarmieverstin luona tietoja keräämässä.
-- Ei se ole Turussa tapahtunutkaan, vaan Helsingissä, sanoi hän
hymyillen.
-- Helsingissäkö? Silloin sen on täytynyt tapahtua
kenraalikuvernöörin luona.
-- Siellä se onkin tapahtunut.
-- Kansliassa?
-- On paras, että puhun teille koko asian, sanoi rovasti -- tiedän,
että voitte tarvittaessa vaieta. Ja onhan se oma asiannekin. Se on
painuva kiinteästi mieleenne.
Kiitin häntä ja hän kertoi miten santarmien matka oli
tullut muutamien tuttujen valtiopäivämiesten tietoon erään
kenraalikuvernöörin kielenkääntäjän välityksellä ja mihin
varokeinoihin oli sen johdosta ryhdytty. -- Pidimme, sanoi rovasti
Heman, -- pienen neuvottelun. Meillä oli kiire, istunnon piti pian
alkaa. Päätettiin lähettää sähkösanoma maaherralle Turkuun, että hän
tietäisi ryhtyä tarpeellisiin toimiin. Panimme kukin 5 mk kasaan
ja sähkötimme. Sitten alkoi heti istunto. Useita kertoja me siitä
vielä keskustelimme. Otaksuimme, että santarmit lähetetään uudestaan
Merikarvialle. Se herätti meissä yleistä levottomuutta, että
"kansannaisen" vastaus kauppiaan uhkaavaan kirjeeseen viipyi. Mutta
kun se sitten saapui evästettynä tiedolla neljästä todistajasta, niin
käsitti meistä jokainen, että _se_ kysymys oli ratkaistu. Tätä tietoa
odottaessamme olimme päättäneet heti lähettää teidät Tukholmaan,
muka silmien parannukselle. Siellä olisimme kyllä pitäneet teistä
huolen. Mutta parempi on, ettei teidän tarvitse isänmaata jättää. Kun
elätte hiljaisuudessa, kansannaisena, ei teitä ylempänä huomatakaan.
Ja voitte siten vielä edelleen jatkaa työtänne, lopetti rovasti.
Minulle on tämä pieni kohtaus elämässäni ollut suuriarvoinen muisto,
sillä sain siinä tilaisuuden ilmaista näkyvällä tavalla isänmaallista
tunnettani ja mielialaani ja olla siten kortena keossa.
7.