Tässä täytyy minun nyt kuitenkin vielä palauttaa mieleeni ne
raskaat vuodet, joista tähän asti olen mieluummin vaiennut.
Tarkoitan naimisiin menoani ja kirjailijaurani ensi aikoja. Olen
kirjoituksessa: _Talvi 1867-68 eli Muistelmia nälkävuosilta_
kuvannut elämäämme Norrgälessä, jonne olin muuttanut v. 1841, ja
jossa elin aina vuoteen 1876. Kerron nyt hiukan lisää taloudellisista
huolistani. Karin-tädin eläke oli vain 114 mk 28 p vuodessa. Hän
oli kuitenkin vanha vallasnainen ja tottunut parempiin oloihin.
Ei ollut siis ihme, että minulle kävi vaikeaksi käsitöilläni
ansaita niin paljon, että olisin voinut tehdä jokapäiväisen elämän
hänelle niin siedettäväksi kuin hän vaati. Hän oli vanhempana
hyvin kiitollinen minulle. -- Olet uhrannut koko nuoruutesi minun
tähteni, oli hänen tapana sanoa ja syleillä minua. -- Me olemme niin
tottuneet toisiimme. Viihtyisä olikin kotimme Norrgälessä. Korkeat
koivut ja pihlaja loivat varjoa helteisinä päivinä. Lehtimajassa
vietimme lepohetkiämme. Vanha aitta on siellä vieläkin paikallansa,
mutta muuten on se ympäristö niin muuttunut ja huoneet ovat niin
ränsistyneet, etten vuosikausiin voinut siellä käydä.
Ponnistuksistani huolimatta jouduimme siis vähitellen velkoihin.
Mietin kovasti miten päästä paremmille ansioille. Minua ahdisti
siihen aikaan eräs toinenkin asia. Minulla oli, niinkuin muillakin,
nuoruudenrakkaus, mutta oli olemassa niin painavia ja mielestäni
voittamattomia esteitä, etten uskaltanut seurata sydämeni ääntä.
Tehdäkseni taisteluni helpommaksi muutin pois Ylikylästä Saarelan
torppaan, joka on Haminaholmaa eli Pohjansatamaa vastapäätä. Se oli
Ahlaisten puolella, mutta vain kapea joki erotti sen Merikarviasta.
Saarelan suurempi pirtti varustettiin kauppahuoneistoksi ja niin
ryhdyin sisareni Hildan kanssa harjoittamaan kauppaa. Pian sen
jälkeen joutui Hilda naimisiin erään luotsin kanssa. Minulla oli
sitäpaitsi apulaisena pieni kasvattityttö, jonka eräs merimies
oli vaimonsa kuoltua tuonut hoitooni. Pidin häntä 12-vuotiaaksi,
mutta sitten täytyi hänet viedä takaisin kotiinsa Kristiinaan.
Hilda-sisareni jälkeen tuli apulaisekseni Sandra-niminen sisar. Hän
sai olla luonani tuskin vuottakaan. Antti-veli, telegrafisti Turusta,
sairastui näet keuhkotautiin ja kutsui Sandran hoitajakseen.
Kauppa kävi jotensakin hyvin. Rakensin joen Merikarvian puoleiselle
rannalle Haapaniemen talon maalle omat huoneet ja pidin niissä
kauppaa aina v:een 1886. Sain pian kilpailijankin, sillä kauppias
Sandberg avasi siellä myös puodin. Liikkeeni kärsi kuitenkin isännän
puutetta. Jos lähetin vieraan ihmisen Poriin tavaroita ostamaan,
eivät ne tulleet sellaisia, kuin olisin tahtonut. Jos menin itse
kauppamatkoille, tehtiin poissaollessani kotona vahinkoa. Tämä seikka
sai minut ajattelemaan naimisiinmenoa. Huoneita rakentaessani olin
tutustunut puuseppä Gustaf Olof Rosliniin. Hän oli mielestäni älykäs
mies, niinkuin ruotsiksi sanotaan "tusenkonstnär" -- tuhattaituri
-- hyvä puuseppä ja salvumies, teki kelpo saappaita ja hyvää
sepäntyötä, sanalla sanoen, kelpasi vaikka mihin. Kuten jo mainitsin,
olin päättänyt tukahduttaa nuoruudenrakkauteni. Menemällä naimisiin
luulin siitäkin parhaiten pääseväni. Viattomain lasten päivänä
1880 meidät vihittiin avioliittoon. Mieheni ei kuitenkaan kyennyt
liikettä hoitamaan, vaikka hän kaikkea muuta osasi. Oli muutakin,
mikä teki yhteiselämämme onnettomaksi. Kestin sitä kuitenkin kuusi
vuotta. Sitten täytyi tehdä pesänselvitys ja minulle jäi velkoja
useita satoja, vaikka menetin kaikki Karin-tädin jälkeen perimäni
irtaimiston ja perhemuistot. Karin-täti vietti viimeisen elinvuotensa
Santalan torpassa Lammelassa Emma-sisareni luona, jossa hän sai
paremman hoidon kuin minun silloisessa kodissani. Hän kuoli v. 1884.
Maaliskuulla v. 1886 muutin takaisin Ylikylään. Olen siitä asti
asunut erossa miehestäni, virallista eroa ei meillä ole.
Asuin kevään 1886 ompelija Anna-Kaisan tuvassa. Kesällä tuli
kauppias Gustafsson, jolla oli saha ja puoti Ruoveden Vehkakoskessa,
Merikarvialle omaisiaan tervehtimään. Hän tarvitsi kauppa-apulaista
myymäläänsä ja vei sen tähden minut mukanaan Vehkakoskelle. [Siellä
olostani olen julkaissut muistelman: _Kamala hetki_.] Sain palkkaa
150 mk vuodessa sekä täysihoidon. Maksoin kohta 100 mk, velkaani.
Mutta velkojani olivat niin hätäisiä, että hakivat maaherran kautta
saataviaan.
Apu tuli kuitenkin. V. 1887 pyysi kauppias Antti Ahlström minut
Leinebergiin. Saisin palkkaa 600 mk vuodessa. Tarjous oli mielestäni
erinomainen, mutta minua arvelutti paikan muutos niin pian.
Kauppias Gustafsson ymmärsi onneksi ilman selityksiä, että minun
velkaisena ihmisenä täytyi ottaa edullisempi paikka, kun sitä
minulle tarjottiin. Niinpä matkustin sydäntalvella 1888 Parkanon
kautta Leinebergiin. Parkanon aukeilla palelluin niin, että sain
vian korviini; lämpömittari osoitti -36 astetta. Sinä talvena
oli pakkasta niin kauan aikaa yli 30 astetta, että kun oli vähän
lämpöisempää, tuntui vallan mukavalta.
Leinebergin kauppa ei kannattanutkaan. Tulin sieltä siis pois 1889.
Sain kuitenkin sillä ajalla velkani maksetuksi.
Merikarvialle palattuani rupesin harjoittamaan kirjailijan tointa ja
sen varassa olen sitten elänyt.
Kysyttäneen, kuinka tulin ajatelleeksi kirjailijantointa, kun
olin jo niin iäkäs. Olinhan jo yli viidenkymmenen. Tunsin siihen
sisäistä pakkoa ja velvoitusta. Minulla oli muistissani paljon
asioita, todellisia tapahtumia, jotka mielestäni ansaitsivat tulla
jälkimaailman tietoon. Sitäpaitsi liikkui mielessäni omia runollisia
aiheita, joille halusin antaa muodon. Suurinta hankaluutta tuotti
aluksi se, etten täysin hallinnut suomen kirjakieltä. Ruotsinkieli
oli paremmin vallassani. Kirjoitin ensin paksun pinkan konsepteja.
Käytin väliin valkoista käärepaperia konseptipaperina, koska se oli
halvempaa, vaikka samalla hankalampaa. Vallan nuorena olin kerran
kirjoittanut "Veitikka"-nimiseen pilalehteen puolustuksen naisille,
kun heitä oli ylettömästi morkattu. Muistan käyttäneeni nimimerkkiä
"Rikka", sillä pidin itseäni perin vähäpätöisenä. Naimisissa
ollessani kirjoittelin joskus "Amerikan suomalaiseen lehteen". Sitä
toimitti silloin Aleksander Leinonen. Se oli ensimmäinen suomalainen
siirtolaislehti. Kirjoitin sinne siksi, ettei kukaan olisi saanut
siitä vihiä. Käytin edelleen nimimerkkiä "Rikka". [Myöhemmin käytin
nim. Tyyne Alho, alhaisuuteni osoitteeksi. Kun sekin tuli tunnetuksi,
muutuin Tapani Tarkaksi. Vihdoin rohkenin käyttää omaa nimeäni.]
Palattuani 1889 takaisin Merikarvialle, asuin aluksi "Sepän mäellä",
pienessä porstuakamarissa, joka vuoti niin, etten tahtonut saada
yöllä nukutuksi kuivana siinä. Olin siihen muuten tyytyväinen. Se oli
eristetty ja rauhallinen. En tahtonut asua kenenkään peräkamarissa,
jonne piti mennä toisen huoneen kautta ja olla aina muiden ihmisten
parissa. Rakastin vapautta ennen kaikkea. Kirjoittelin ahkerasti ja
toivorikkaana -- Inkeri oli silloin työn alla -- vaikka sade-ilmalla
paperit kastuivat pöydälläni, jos ne siihen unohdin. Muistan selvästi
erään yön viimeisenä siinä viettämänäni syksynä. Satoi niin, että
minun täytyi maatessani pitää vesivatia vuoteessani, jotta tippuva
vesi ei olisi kastellut vaatteitani. Puhuin, niinkuin tapanani on
ollut, hätäni Jumalalle. Silloin huomasin, etten kuitenkaan ollut
kaikkein onnettomin hänen lapsistaan. Kovempaa kuin tämä, ajattelin,
on kerjäläisen vaellus pitkin teitä. Tyydyin näin osaani. Oli vaikea
odottaa talvea tällaisessa huoneessa, mutta kun torpan emäntä ei
ollut sanonut minua irti, pidin Jumalan sallimana, että jäisin siihen
edelleen. -- Egyptin vaimoille palkitsit heidän hyvyytensä, Herra,
ja rakensit heille huoneet. Kyllä Sinä voit vielä minullekin antaa
huoneen, ajattelin itsekseni. Seuraavana aamuna menin puhuttelemaan
sepän veljenvaimoa, joka asui lähellä. Hän näytti alakuloiselta minun
astuessani sisään. -- Mitä te murehditte? kysyin osaaottavasti. Hän
oli hetken vaiti. -- Teidän osaanne minä tässä murehdin, sanoi hän
vihdoin. -- Voi kuitenkin, minne te nyt joudutte, kun fasteri käski
minun sanoa teidät ylös tuosta kamarista. Ei hän kehdannut sitä itse
tehdä, vaan läksi kylään.
-- Älkää sitä surko, sanoin hänelle. -- Kyllä tämä asia hyväksi
kääntyy. Jumala on minua ennenkin auttanut! Istuimme äänettöminä,
ajatuksiin vaipuneina kumpikin. Noin neljännestunnin kuluttua sanoi
vaimo, että joku vieras herra näkyy menevän minun majalleni. En
liikahtanut paikaltani, sillä otaksuin vieraan menevän isäntäväkeni
puolelle. Hetkisen kuluttua tuli tyttönen sanomaan, että vieras haki
minua. Vieras oli herra Hakasalo, Ahlströmin koulun uusi opettaja.
Kauppaneuvos oli lähettänyt kysymään, haluaisinko ruveta käsityön
opettajaksi yllämainittuun kouluun. Lupasin keskustella asiasta
ensin Aini Norrgårdin, Impivaaran rouvan, kanssa. Hän kehotti minua
ottamaan toimen vastaan. Hoidinkin sitä sitten kaksi vuotta, sillä
minun sopi tämän virkani ohella jatkaa kirjoittamistani. Mutta vaimo,
joka oli nähnyt pulani sitä ennen sekä saamani pikaisen avun, ei
koskaan unohtanut tapausta.
Käsityönopettajana ollessani asuin Häggrotin torpassa, jonka väki
oli laestadiolaisia. He olivat hyviä ihmisiä. Kirjoitin tähän aikaan
muistelmani nälkävuosilta. Samoin kirjoitin novellin "Kamala hetki."
Molemmat julkaistiin Porissa ilmestyvässä Satakunta-lehdessä,
jota toimittivat kirkkoherra Grönvall ja tri Tammelin (Tammio).
Asuin yhden talven 1890-luvun alussa pappilan pirttirakennuksessa
"kotimiehenä", kun rovasti Heman oli valtiopäivillä. Hän maksoi
puolestani Häggrotille vuokran siltä ajalta. Rovasti Heman antoi
minulle myöskin luvan rakentaa tämän Kalliolani tähän pappilan
pellon reunaan. Kun kysyin vuokrasummaa, sanoi hän siinä olevan
kyllin vuokraa, jos laitan paikan kauniiksi. Tämä paikka oli
ruma kiviröykkiö silloin, vastapäätä oli riihi ja Lauttijärven
kirkonmiesten löyhkäävät tallit. Muita asuntoja ei silloin vielä
ollut tässä, vaikka niitä nyt on jo hyvin paljon. Kirkkoherran oli
ikävä katsella tätä kaikkea kulkiessaan ohi kirkolle. Tästä pihasta
on viety kiviä pois 18 kuormaa; 9 kuormaa mukulakiviä kirkon alle
ja 9 kuormaa suurempia kiviä Ahlströmin koulun lisärakennukseen.
Rakennuksen kivijalkaan tarvittiin tietysti myös kiviä.
Rakennusaineiden hankinta oli minulle varattomalle naiselle hankalaa.
Mutta siitäkin pulasta selviydyin. Sain ostaa vanhan aittarakennuksen
Sälttööltä Näsin takaa. Kauppaneuvos Ahlström oli sen huutanut 60
mk:lla veljensä huutokaupasta. Sain sen Haminaholman tilanhoitajan
Elgin välityksellä kauppaneuvoksettarelta samalla hinnalla 60 mk:lla.
Siitä tuli paljon rakennusainetta, sillä siinä oli pariaitat alla ja
pariluhdit päällä. Ostosummaa en tietysti voinut heti suorittaa. Kun
sitten myöhemmin koottiin tietoja Antti Ahlströmin suvusta ja minäkin
olin avustamassa, palkittiin minut runsaasti. Kuitattiin se 60 mk ja
sain vielä paljon enemmänkin.
Muutin tähän nykyiseen asuntooni marraskuun 28 päivänä 1897.
Seuraavana vuonna istutin puut ja pensaat, jotka kasvavat majani
ympärillä. Monet niistä täytyi istuttaa useampaan kertaan, kun ne
eivät ottaneet juurtuakseen kovaan kivikkomäkeen.
6.