Siirrynpä sitten kertomaan uskonnollisesta kehityksestäni. Isältäni
olin varhain perinyt horjumattoman luottamuksen Jumalaan, sillä hän
ei koskaan epäillyt.
Olin 25-vuotias, kun Lammelassa (kylä Merikarvialla) ruvettiin
opettamaan ns. hedbergiläisyyttä. Olin siellä Juha Järvenpään
perintötorpassa ompelemassa. Kynttilänpäivänä piti Sonck-nimisen
evankeelisen papin saarnata Ahlaisten kirkossa vaalisaarnansa.
Minun teki kovasti mieli sinne, ja Järvenpää lupasikin ottaa minut
rekeensä. Mutta edellisenä lauantaina sain kutsun mennä morsianta
pukemaan Merikarvian Hongijärvelle, olihan yleinen kaase eli
morsiamenpukija paikkakunnallamme. Istuin iltahämärässä Järvenpään
tuvan penkillä miettien, miten pulma olisi ratkaistava. Hetken
kuluttua tuli Järvenpää kynttilä kädessä viereeni. -- Tilda, minä
luulen, että sinä _itket!_ sanoi hän. Ei, flikka, sinä _tulet
Ahlaisiin_ huomenaamuna. Kyllä Aaron (torpan poika) kyyditsee sinut
sitten maanantaina kotiin! Tämä Järvenpää oli erittäin hyväsydäminen
mies. Me menimme siis aamulla Ahlaisten kirkkoon. Päivän tekstinä
oli lause: "Nyt, sinä Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään."
Muistan saarnan sisällön vieläkin, vaikka siitä sunnuntaista on
kulunut jo yli puoli vuosisataa. -- Teille te _nurjamieliset_ sanoi
Sonck, -- jotka ette välitä mistään, en voi antaa muuta neuvoa kuin
lausua kehotuksen: -- Heräjä sinä, joka makaat, että Kristus sinua
valaisee. -- Teille, te siivot _kirkkokristityt_, jotka noudatatte
tarkasti ulkonaista nuhteettomuutta, muistutan, etteivät ulkonaiset
työt ole minkään arvoiset. Teille, _jotka teette työtä_ autuutenne
tähden ettekä ota vastaan Jumalan armoa, joka omistetaan uskolla.
Tässä katsoi pappi suoraan minuun. Minä itkin ja hymyilin yht'aikaa
ja nyökkäsin päätäni hänen joka sanalleen. Olin syvästi liikuttunut.
Se oli minun osani. Saarnan lopulla hän puhui vielä lammelaisille,
jotka olivat jo uskovaisia: -- Pidä mitä sinulla on, ettei kukaan ota
sinulta osaasi pois. -- Tämä sunnuntaisaarna ratkaisi minun suhteeni
Jumalaan.
Kun sitten olin Siikaisissa ompelemassa morsiuspukua Miina
Starckille, ajoi samainen pappi Sonck pihaan poiketakseen taloon.
Teki niin kovasti mieleni mennä häntä kiittämään sanoista, jotka
hän oli puhunut Ahlaisten kirkossa ja jotka olivat minulle niin
merkitsevät ja käänteentekevät, mutta en tohtinut astua enää hänen
eteensä. Näihin aikoihin valtasivat uskonnolliset kysymykset yhä
enemmän mieleni. Henrik Renqvist oli kirjoittanut kirjasen _Väärästä
uskosta_. Järvenpää käski minun lukea Renqvistin kirjasen. Teinkin
sen ja luulin olevani täydellisesti hänen kannallaan. Mutta Järvenpää
toi minulle myöskin Hedbergin vastauksen. Se oli asiallinen ja tyyni,
eikä hyökännyt vastustajan persoonan kimppuun, niinkuin Renqvistin
kirja. Silloin huomasin erotuksen oikean ja väärän välillä.
Aavistin silloin armon salaisuutta, mutta en osannut sitä vielä
ottaa vastaan. -- Itse sen nyt näet, ettei sitä voi uskoa silti,
vaikka sen ymmärtää, sanoi Järvenpää. Tämä oli tapahtunut ennen
Ahlaisissa käyntiämme. Se käsitys armosta ja uskosta, minkä sain
Sonckin saarnasta, on sitten pysynyt vakaumuksenani jo yli 50 vuotta,
vaikka olenkin syviä hengellisiä kysymyksiä senjälkeen pohtinut
monelta puolelta. Siihen aikaan käytiin paljon hartauskokouksissa ja
minä kävin niissä myöskin sillä kaipasin sellaista. Ja pidä niistä
vieläkin. Ei niissä mitään väärää ole.
Paitsi Hedbergiltä olen saanut pysyviä vaikutteita myöskin siltä
uskonnolliselta suunnalta, jota edusti lehtori Lönnbeckin Tukholmassa
toimittama hengellinen lehti "_Facklan_". [Tässä lehdessä julkaistun
v. 1911 kirjailijan ennustus tsaarivallan häviöstä maailmansodan
aikana.] Se ilmestyi v:een 1914 asti, jolloin lehtori Lönnbeck
kuoli. Jos joillakin on halua tutustua lähemmin niihin ajatuksiin,
jotka minulla on ollut kristinuskosta, niin voi sen tehdä mainitun
lehden avulla. Johdannossa kirjaani "_Mietteitä Gogin sodasta_"
olen maininnut saaneeni opastusta raamatuntutkimuksilleni rovasti
G. Nyholmilta. Häneltä sain tosiaan monta kultaista neuvoa. Häneltä
opin senkin, että ihmisen on aina turvautuminen raamatun sanaan,
eikä omiin tunnelmiin ja mietteisiin, sillä ne vaihtelevat alati.
Ennustusten tulkitsemisen suhteen hän oli verbaali-inspiration
kannalla varoittaen käsittämästä mitään sellaista esikuvallisesti,
mikä voitiin käsittää luonnollisesti ja sananmukaisesti.
On ihmetelty, että osaan niin paljon ulkoa raamattuani. Minulla on
hyvä muisti. Sitäpaitsi on sen sisältö jo varhain painunut mieleeni.
Vanhalle rouva Bergelinille, joka viime vuosinaan oli niin kuuro,
että hänelle täytyi kaikki huutaa korvaan, luin raamatun kolmeen
kertaan alusta loppuun, ensin suomeksi, sitten ruotsiksi ja sitten
taas suomeksi.
Tuolla vanhalla nahkakantisella ruotsinkielisellä raamatullanikin,
joka on painettu jo v. 1806, on oma historiansa. Kerron senkin,
sillä se oli tärkeä tapaus minulle itselleni. Keväällä 1868
huhtikuun viimeisenä päivänä kuoli kirkkoherra Korsman. Kävin ennen
huutokauppaa, joka pidettiin hänen jälkeensä, katsomassa myytäviä
kirjoja, sillä minun teki mieleni saada oma raamattu. Siellä oli
niitä pari suomalaistakin, mutta ne oli ennalta määrätty toisille
henkilöille. Sitäpaitsi ne olivat niin kalliit, ettei minun ollut
ajattelemistakaan ostaa niitä. Rukoilin vain Jumalalta, että saisin
edes ruotsinkielisen, jolla ei tietääkseni ollut monta ostajaa. Rahaa
minulla oli vain 2 mk 50 p mennessäni huutokauppaan, mutta toivoin
saavani suorittaa loput myöhemmin saatuani lisää ompeluksilla.
Olinhan tuttu perheessä. Kun saavuin pappilaan, siirryttiin juuri
sisähuoneisiin pihamaalta, jossa oli myyty kaikenlaista irtainta.
Kirjat olivat salin pöydillä. Ruvettiin niitä kauppaamaan. Vanha
ruotsinkielinen raamattu. Mitä tarjotaan? -- Kaksi markkaa, kuului
väkijoukosta. -- Kaksimarkkaa. Kaksi markkaa -- yksi, kaksi markkaa-a
-- kaksi, sanoi vasaramies. -- Viisikymmentä penniä, lisäsin
jännittyneenä. -- Kaksi markkaa viisikymmentä penniä. Yksi. Kaksi.
Eikö kukaan lisää? -- Kolme. Vasara paukahti. Minä harasin rahat
taskustani pöydälle ja raamattu annettiin minulle. Riensin nopeasti
ulos. Päästyäni ihmisjoukosta maantielle yksinäni, ratkesin itkemään
ilosta. Tuntui kuin olisin saanut raamattuni Jumalan omasta kädestä.
Puhuakseni raamatuntutkimuksistani täytyy minun myöntää, että koko
työ on monesti näyttänyt minusta itsestäni ja kaikista muistakin
perin toivottomalta. Rovasti Nyholmin eläessä olin vireämpi,
varsinkin senjälkeen kun hän oli kertonut minulle ajatuksiaan
Gogin sodasta, josta olen julkaissut kirjan v. 1911. Mutta hänen
kuoltuaan lamaantui intoni vähitellen tarpeellisen kannatuksenkin
puutteessa. Rovasti Heman-vainaja pahoitteli suorastaan sitä, että
uhrasin voimiani ja aikaani ennustuksien tutkimiseen, joista eivät
etevimmät jumaluusoppineetkaan ole saaneet selvää. -- Olisitte
mieluummin syventynyt filosofiaan, sanoi hän erään kerran. -- No mitä
teosta te esim. tahtoisitte suositella? -- Vaikka Rousseaun Emileä,
vastasi hän. -- Olen sen nuorena lukenutkin, mutta en pitänyt sitä
minään, vastasin hänelle. Erään toisen kerran oli hänellä pieni
kirjanen muassaan. Se käsitteli kaukovaikutusta eli telepatiaa.
Siinä seliteltiin kaikki rukouksen kuuleminen telepatian avulla.
Jumalaa ei siihen muka tarvita. Luettuani sen kysyi hän, mitä siitä
pidin. Minä kysyin vuorostani, mitä hän itse ajatteli asiasta, vaikka
tiesinkin, ettei hän koskaan sanonut mielipidettään eikä sallinut
sitä kysyttävän, vaan kyseli aina itse toisilta. Sanokaa te vain itse
ensin, lausui hän nytkin. -- Kyllä minä pidän tämän sielutieteellisen
perustelun oikeana, vastasin, -- ja uskon, että on kaukovaikutusta
olemassa ihmisten välillä. Mutta kyllä siinä tarvitaan keskusasema,
sentraali, myöskin. Ja se on Jumala.
Kun pitelen käsissäni paksua käsikirjoituspakkaa, joka sisältää
tutkimukseni Ilmestyskirjan mainitsemasta "tuhannen vuoden"
ajasta, nousevat mieleeni monet tukalat hetket sen syntyvuosilta.
Kun eräänä tammikuun aamuna tämän vuosisadan alussa ajattelin
kirkkoherra Hemanin sanoja, että minun oli turha tutkia profetioja,
koska niistä ei ole kukaan saanut selvää, niin huomasin itsekin
työni toivottomaksi. Eihän minulla ollut mitään apukeinoja. Ei
ollut historiallisia teoksia eikä muita lähdekirjoja. Strandbergin
Herdeminne on tuossa pöydällä. Paitsi sitä oli minulla Y. K.
Yrjö-Koskisen kertomuksia ihmiskunnan historiasta I osa Vanha aika.
Kaipasin kovasti Weberin maailman historiaa, mutta varattomuuteni
tähden en voinut sitä saada. Sinä aamuna oli minulle lopultakin
selvinnyt, etten voinut enää jatkaa työtäni. Käärin sentähden
paperini kokoon pannakseni ne pois ainaiseksi. Raskaita huokauksia
nousi rinnastani, sillä tämä työ oli ollut minulle kuitenkin kaikkein
rakkainta. Olin peräti masentunut. Klo 10 aikaan aamupäivällä
tuli ylioppilas J. Sysimetsä luokseni. Tervehdittyään hän kertoi
seuraavana päivänä matkustavansa Helsinkiin. Illalla kantaessaan
kirjojaan talteen vinnille oli hän tullut ajatelleeksi, että minä
ehkä haluaisin lukea joitakin historiallisia teoksia, koska harrastin
niitä asioita. Nyt hän oli tullut sitä itse kysymään minulta.
Ettekö te tarvitsisi esim. Weberin historiaa? sanoi hän. Hätkähdin,
sillä olinhan juuri sitä kaivannut. Estelin hiukan, sehän on niin
laajakin. -- En tarvitse Weberiä, ennenkuin syksyllä, ilmoitti hän
ystävällisesti. Klo 2. aikaan päivällä toi Sysimetsän palvelija
minulle Weberin kaikki osat. Sitten en enää uskaltanut ajatellakaan,
ettei Jumala tätä työtä minulta vaatisi. Ihmeellisiä vastauksia olen
saanut Jumalalta pitkin elämääni. Kaikki on täyttynyt niinkuin olen
pyytänyt. Raamatun tutkiminen onkin minulla ollut tukena ja turvana,
milloin kohtalon iskut ovat tahtoneet voimani kokonaan lamauttaa.
Kerran kysyi eräs hyvä ystäväni miksi minä niin vastahakoisesti puhun
menneistä vuosistani. -- En elä niistä muistoista, vastasin. -- Minä
elän eteenpäin. -- Mutta kuinka voit olla ajattelematta asioita,
jotka ovat sinua itseäsi niin läheltä koskeneet? ihmetteli hän. Ellen
muuten voi ajatuksiani hillitä, otan raamatun ja syvennyn siihen. Se
on aina auttanut.
5.