Minun palattuani Merikarvialle alkoi taas raskas arkielämä.
Karin-täti oli selvänä ollessaan kovissa tunnontuskissa juomahimonsa
tähden. Hän veisasi alinomaan milloin ruotsiksi, milloin suomeksi
virttä: -- Ah oleng' mä ainoa outo maan päällä, (vanha virsikirja
n:o 266.) -- Är jag allen en främling här på jorden. -- Sellainen
ilmapiiri oli liian tukahduttava minun nuorelle mielelleni. Vaivuin
epätoivoiseen mietiskelyyn. Elämä ja tulevaisuus väikkyi toisaalta
mielikuvituksessani ihanana ja rusohohteisena. Varhainen askartelu
kirjain ääressä oli ruokkinut mielikuvitustani, joka heräävän
nuoruuden vaiheessa on muutenkin lennokas. Minäkin tahdoin tulla
joksikin maailmassa ja tehdä suur tekoja elämässä. Varmasti. Mikä
sen estäisi? Olihan moni niistä sankareista, joista olin lukenut,
syntynyt köyhissä ja ahtaissa oloissa ja viettänyt lapsuutensa
syrjäisellä seudulla. Mutta onnetar oli sitten tarttunut heidän elon
purtensa peräsimeen ja vienyt heidät kauas vaaroihin, taisteluun
ja kunniaan. Toiset olivat itse yliluonnollisilla ponnistuksilla
murtaneet kaikki vastukset. Niin tekisin itsekin.
Pihallamme kasvoi suuri pihlaja. Makasin usein tuntikausia ruohikossa
sen alla ja sommittelin suunnitelmiani: -- Oppia täytyi minun
saada ennen kaikkea. Pois siis kotiseudulta, se oli menestyksen
ensimmäinen ehto. Mutta minne? Oi, sitä ei kannattanut surra.
Kohtalo sen määräisi. Tahtoni ja innostukseni kiidättäisi minua
vaikka valtamerien yli, jos olisi tarvis. -- Tilda-a, Tilda-a!
Missä sinä olet? Karin-tädin ääni palauttaa minut todellisuuteen.
Karin-täti. -- Kuin musta muuri kohoaa lupaus, jonka annoin vanhalle
rouva Bergelinille, esteeksi kaikille suunnitelmilleni. Karin-täti!
Siinä on ankkuri, joka kahlehtii minun purteni ikuisesti tähän
kotirantaan. Ehdottomasti. En vastaa tädin huutoihin. Makaan suullani
maassa tuskasta melkein tukahtuen. En tahdo enää nousta, en tahdo
elää, koska en kuitenkaan saa levittää siipiäni vapaaseen lentoon.
En, en! Vihdoin lähestyy Karin-täti kuin vaiston ohjaamana suurta
pihlajaa. Hän huomaa minut maassa ja näkee kaikesta peittelemisestäni
huolimatta mielenliikutukseni. Hän tiedustelee pelästyneenä sen
syytä. Minun on vaikea vastata. Kierrän, kaarran kysymystä.
Soperran jotain yksinäisyydestäni ja tartun viimein kuin hukkuva
tunnustukseen: -- mieleni on siitä paha, että täti aina veisaa
tuota ikävää muukalaisuusvirttään, joka melkein syyttää Jumalaa
maailman kurjuudesta. -- Lapsi kulta, jos olisin arvannut, että se
masentaa mieltäsi, en olisi sitä niin usein veisannut, selittää
täti sydämellisesti. Ja hän lakkasi siitä päivästä lähtien sitä
veisaamasta.
Ymmärsin vähitellen, että minun täytyi tyytyä kohtalooni. Kouluun
pääseminen oli mahdotonta. Mutta sitä suuremmalla innolla luin
kirjoja, joita onnistuin saamaan käsiini. Opiskelin ranskaakin
erään "Grammaire de francaisen" avulla. Ja sen verran siitä ainakin
tarttui muistiini, että olen myöhemmin osannut lukea ranskankielisiä
nimiä ja ymmärtänyt yksityisiä sanoja. Saksaa lueskelin myös
vähäsen. Mutta vaikka se tuntui helpolta, ei se silti miellyttänyt
minua siinä määrin kuin ranskankieli. Englanninkieltä sensijaan
harrastin enemmän. Kerronpa nyt miten tulin alkaneeksi sitä tutkia.
Ruustinna Korsman asui miehensä kuoltua Merikarvialla ja minä
kävin perheessä usein sekä töissä että vieraisilla. Minun oli lupa
lainata perheen kirjastosta, mitä halusin. Käytin tätä tilaisuutta
tietysti ahkerasti hyväkseni. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä menin
tapani mukaan Korsmanille. Herrasväki tuli pihalla vastaan menossa
jonnekin kyläilemään. Minua kehotettiin silti menemään sisään,
koska olin niin tuttu perheessä ja viihdyin hyvin kirjojen parissa.
Noudatin kehotusta ja selailin salissa kirjapöydällä olevia teoksia.
Ne olivat kaikki ennestään tuttuja, eivätkä minua erikoisesti
huvittaneet. Huomasin samalla, että joku kirja oli pudonnut pöydän
ja seinän väliin. Otin sen ylös. Se oli englanninkielen oppikirja.
Miten se oli sinne eksynyt? Ruustinna Korsmanin tytär Ingeborg oli
naimisissa merikapteeni Blomin kanssa Uudestakaupungista. Kirja
oli merikapteenin. Rupesin heti sitä lukemaan. Vein sen kotiinkin
ja istuin monet sunnuntait sen ääressä minnekään liikkumatta. Isäni
ihmetteli usein, mikä kirja saattoi niin kauan kiinnittää huomiotani.
Kun selitin opiskelevani englannin kieltä, nauroi hän hieman ja
vakuutti minun yrittelevän liikoja. Mutta eräänä sunnuntaina
hämmästytin häntä kelpolailla lukemalla hänelle suomeksi erästä
oppikirjaan otettua kertomusta. Nyt sain kiitosta ponnistuksistani.
Myöhemmin harrastaessani raamatuntutkimusta hämmästytin samalla
rovasti Heman-vainajaa. Oli kysymyksessä raamatunlause: Minä olen
A ja O, alku ja loppu. Olin merkinnyt käsiteltyyn tekstiin alfa
ja omega. -- Mistä Te nämä kirjaimet tunnette? kysyi rovasti. --
No tottahan minä edes kreikankielen _aakkoset_ osaan, selitin
tyytyväisenä teeskennellen itsetietoisuutta. Olin näet jonkun
apulaispapin kirjoista jäljentänyt itselleni nämä aakkoset. Paperi on
vieläkin hallussani. Hyvän muistini tähden olisi minun ollut varsin
helppo oppia kieliä, ellei jokapäiväinen toimeentulon huoli olisi
minua pakottanut aina vain ompelemaan tai tekemään muita käsitöitä.
4.