Eräs muisto pilkistää esiin tältä ajalta. Kesällä 1855 eli Turkin
sodan aikana matkustin pitäjämme Alikylän vanhalla Varis-nimisellä
kaljaasilla Naantaliin rovasti Heikelin perheeseen auttaakseni
naisväkeä ompelutöissä, joissa olin taitava. Perhe oli läheistä
sukua Bergelinin perheelle, sillä rouva Heikel oli Anna Kristiina
Achanderin tytär. Menomatkalla näin Ahvenanmaalla ja Turun
saaristossa sotavarustuksia, mutta mitään suurempaa seikkailua ei
meille sattunut, ankaraa myrskyä lukuunottamatta. Kaljaasi meni
Turkuun. Sieltä minun oli jatkettava matkaani veneellä määränpäähän.
Turussa kävin rehtori Oskar Ingeliuksen luona viemässä hänelle
terveisiä hänen Merikarvialla olevilta sukulaisiltaan.
Kesä Naantalin pappilassa ei ollut erikoisen hauska. Olin ensi kertaa
maailmalla. Kaipasin sentähden katkerasti omaisiani eikä isäntäväkeni
osannut aavistaa, että minun vaiteliaan ulkokuoreni alla sykki niin
herkkä ja arka sydän. He eivät tulleet aina punninneeksi sanojansa,
vaan haavoittivat usein tietämättään mieltäni.
Rovastin kanssa tulin hyvin toimeen. Sallipa hän minun siistiä
kirjoituspöytänsäkin, mikä työ oli siihen asti uskottu vain
ruustinnalle itselleen. Perheessä oli kaksi tytärtä, Hilda ja Etta,
molemmat nuoria ja seuraarakastavia. Mutta minä istuin useimmiten
ompelutyöni ääressä silloinkin, kun talossa oli vieraita. Toisinaan
kutsuttiin kuitenkin minutkin sisään. Mieltäni masensi se, että
ruustinna joskus viittasi alhaiseen syntyperääni. Se oli minulle
kipeä kohta.
Muistan erään kirpeän keskustelun meidän tyttöjen kesken. Pappilassa
oli näet paitsi omia tyttäriä Hilda-neidin seurana eräs Inga
Vallenius niminen nuori neiti, jonka sulhanen oli jostain syystä
hirttäytynyt. Morsian ei voinut tämän jälkeen yhtään olla yksin,
sillä hän näki aina vainajan haamun edessänsä. Hän oli sentähden
tullut pappilaan rauhoittumaan. Me tytöt keskustelimme kaikesta maan
ja taivaan välillä. Kerran oli pohdinnan kohteena kysymys: -- Hvad
det vill säga att vara bildad. -- Miten ilmenee sivistys? Etta,
nuorin meistä väitti topakasti, ettei voi olla oikein sivistynyt,
ellei osaa vieraita kieliä. Sisarukset näet osasivat itse niitä, minä
en. Inga Vallenius huomasi asian kärjen. Hän katsoi merkitsevästi
minuun sanoen: -- Sepä ei pidä paikkaansa. Kyllä voi olla täysin
sivistynyt ihminen, vaikkei osaakaan vieraita kieliä, jos osaa vain
muuta hyödyllistä. Muistan vieläkin, kuinka kiitollinen olin hänelle
näistä sanoista.
Toinen pieni tapaus tältä kesältä. Poimin kerran Hildan kanssa
mansikoita puutarhasta, sillä odotettiin vieraita. Salista rupesi
vähän ajan kuluttua kuulumaan soittoa. -- Hvem ä' de' som spelar?
(Kuka siellä soittaa?) kysyin. -- D' ä väl Etta. -- Nej, inte kan
de vara Etta, nog känner jag Ettas spel. (Se on Etta. -- Ei se voi
olla Etta. Kyllä Ettan soiton tunnen.) -- D' ä löjtnant Schauman,
som spelar, (Luutnantti Schauman siellä soittaa), selitti Hilda
vihdoin. Soitto meni niin sydämeeni, että rupesin itkemään. -- Mitä
sinä itket? uteli Hilda. -- Muistin vaan niin kotoani ja kaikkia
omaisiani siellä, vastasin hänelle. Saliin tultuaan oli Hilda
kertonut tapauksen luutnantti Schaumanille. Tämä oli siihen lausunut:
-- Hon tycks ha sinne för musik. (Hän näyttää tajuavan musiikkia).
Minun tullessani puutarhasta sisään soitti luutnantti Schauman
hienoa aariaa. Hilda kysyi, mitä pidin siitä. -- Kyllä tämäkin
on kaunis, mutta se ensimmäinen kappale miellytti minua enemmän,
vastasin. Silloin sanoi luutnantti Schauman innostuneesti: Hon _har_
sinne för musik. (Hänellä _on_ soitannollista tajua). Kun ruustinna
itsepintaisesti epäili minun lahjojani, selitti puolustajani, että
ensimmäinen kappale oli nimeltä "Hemweh" -- koti-ikävä -- ja sen
olin tunteellani syvästi ymmärtänyt. Aaria sensijaan oli minulle
maalaislapselle luonnollisesti outo ja vähemmän mielenkiintoinen.
Luutnantti Schauman piti taipumustani niin erikoisena, että lupasi
huolehtia vastaisesta soitannollisesta opetuksestani.
Tulin vielä toisellakin tavalla esiintyneeksi edukseni luutnantti
Schaumanin silmissä. Pappilassa vieraili näet samaan aikaan
eräs toinenkin herrasmies. Hän oli tuonut mukanaan konstikkaan
sydämenmuotoisen hopealukon, jota kilvan koetettiin aukaista,
kenenkään vielä onnistumatta. Olin katsellut syrjästä leikkiä ja kun
lukko vihdoin tuli minun käsiini, koetin näppäillä sitä vähän eri
tavalla kuin toiset. Puristin sitä voimakkaasti käsieni välissä ja se
ponnahti äkkiä auki. Kaikki olivat iloisesti hämmästyneitä, itse en
suinkaan vähiten. Ikäänkuin mielenjännityksen peitteeksi huudahdin
pitäessäni sydänlukkoa avoinna kädessäni: -- De va då tomt hjärta.
(Sepäs oli tyhjä sydän). Herrat rupesivat silloin kiusoittelemaan
minua puhuen rakkaudesta, mutta minä selitin heille, etten
sellaisesta ymmärtänyt mitään. -- Katsopas minua silmiin, niin minä
opetan, sanoi yllämainitsemani vieras herrasmies. Käänsin silmäni
häneen, mutta hänen katseensa oli niin inhoittava, että heti jätin
salin ihmetellen, että ruustinna suvaitsi sellaista seurakumppania.
Nämä pikkukohtaukset olisivat varmaan minulta unohtuneet, ellen
ihmeekseni olisi saanut lukea kuvauksia niistä seuraavan vuoden
Åbo Underrättelser-lehdessä. Otaksun luutnantti Schaumannin ne
kirjoittaneen, sillä siinä puhuttiin erinomaisen lämpimästi
soitannollisesta köyhästä tytöstä, jolla olisi varmaan tulevaisuus
edessään, jos hän saisi kehittää taipumuksiaan, ja pahoiteltiin
sitä surullista tosiasiaa, että meillä niin usein rikkaat ja
lupaavat lahjat jäävät varojen tai hoivan puutteessa surkastumaan.
Ulkomuodostani hän sanoi näin: tyttönen on kalpea väriltään, tukka
harmahtava, luultavasti siitä syystä, ettei sitä oltu öljytty,
vartalo hintelä ja puku yksinkertainen. -- Muuten hän oli varsin
sievä, kuten sopii odottaa 18-vuotiaasta -- kuului loppuarvostelu
persoonastani. Hän oli vakuuttunut ettei ulkonainen olentoni olisi
tehnyt minulle soitto-urallani mitään haittaa. Kaikki, puutteellisuus
olisi hänen käsityksensä mukaan voitu huolellisella hoidolla ja
pukeutumistaidolla parantaa. Mainitsipa hän jotain näppäristä
sormistanikin ja hopealukon aukaisemisesta.
Musiikkiopinnoistani ei tullut kuitenkaan mitään, sillä muutin pian
takaisin Merikarvialle. Kirjoitin omaisilleni koti-ikävästäni.
Muistan vieläkin, kuinka raskas oli mieleni, kun pappilan takana
pohjoiseen antavalla kalliolla kirjoitin kirjettä äidilleni ja pyysin
häntä tulemaan noutamaan minut pois. Kun olin palannut sisään, kysyi
ruustinna, missä olin ollut. Kerroin olleeni kalliolla kirjettä
kirjoittamassa. Silloin hän tulistui ja sanoi: -- De' ska' bli slut
me' de' skrifvande'. Vastasin hänelle, että se olikin viimeinen
kerta, sillä tiesin omaisteni toimivan hyväkseni.
Kului viikko viikon perästä. Istuin eräänä iltapäivänä vähän ennen
Mikkeliä aitan portaalla käärimässä omenia talven varalle. Joku ajoi
hevosella pihaan. En kääntänyt päätäni, sillä työni oli kiireellistä
ja olin tottunut siihen, että pihaan tuli vieraitakin. -- Tilda, etkö
lainkaan katso tänne? kuulin äitini huudahtavan hänen astuessaan alas
rattailta. Juoksin äitini kaulaan ja olin tyrskähtää itkuun. Mutta
äiti kielsi näyttämästä nyt mitään mielenliikutusta ja minä nielin
urhoollisesti kyyneleeni.
Äidillä oli vuokrahevonen. Meidän oli sentähden lähdettävä heti
seuraavana aamuna. Ruustinna käski minun sanoa hyvästit herrasväelle
jo illalla, jotten aamulla häiritsisi ketään. Hilda pyysi kuitenkin
hartaasti, että herättäisin hänet ennen lähtöni. En olisi sitäkään
tohtinut tehdä, mutta Hilda kuuli omaan huoneeseensa, kun rovasti
aamulla puheli minulle ystävällisiä jäähyväissanoja. Hän juoksi
sisään, lankesi kaulaani ja huudahti: -- Olisitko sinä Tilda todella
voinut lähteä täältä minulle hyvästiä sanomatta! Me rakastimme
toisiamme sydämellisesti. Niin itkimmekin haikeasti erotessamme.
Mutta ne olivatkin ainoat kyyneleet, jotka vuodatin sieltä
lähtiessäni.
Matkasimme Turun kautta. Kun taas poikkesimme setä Ingeliuksen
luokse, sanoi hän minut nähdessään. -- Nog syns det på flickan, att
hon tillbragt sin sommar på Nådendals prästgård. (Kyllä tytöstä
näkyy, että hän on viettänyt kesänsä Naantalin pappilassa). Olin näet
laihtunut ja kalpea.
Kävin äitini kanssa myöskin Turun Tuomiokirkossa. Ekman oli juuri
saanut valmiiksi kuorimaalauksensa. Ne olivat ihmeen kauniit.
Varsinkin oli se, joka esittää Vapahtajaa Getsemanessa, kovin
vaikuttava. Äitini "itki niin" sitä katsellessaan. Erityisesti
muistan myöskin maalauksen, joka esittää suomalaisten kastamista.
Siinä olevalla nuorehkolla naisella oli erinomaisen harras ja syvä
tunne kasvoillaan. Kun näin samat maalaukset parikymmentä vuotta
myöhemmin, olivat nämä samat kasvot pahasti muuttuneet. Oli kuin
olisi kuva elävän ihmisen tavoin vanhentunut. Muutenkin näkyi nyt
selvästi, että ne olivat kaikki vain kuvia. Silloin ne näyttivät niin
ihmeellisen eläviltä ja puhuvilta.
Kirkossa oli samalla herranehtoollinen. Näin erään nuoren neidin
menevän ehtoollispöytään. Olin kuullut hänestä niin paljon, että heti
tunsin hänet neiti Rehbinderiksi. Etta Heikel oli kertonut hänellä
olevan merkilliset kullanväriset hiukset ja ihanan siniset silmät.
Kun hän palasi alttarilta kuvastui hänen jalonmuotoisilla kasvoillaan
niin kirkastunut ilme, että minä jäin ihmetyksestä katsomaan suoraan
häntä. Hän suuntasi hetkeksi lumoavat silmänsä minuun ikäänkuin
ottaen osaa liikutukseeni. Tunsin sillä hetkellä sanomatonta onnea.
3.