Soittokallion kyljessä Merikarvian Ylikylässä oli mäkitupalaisen
Juha Ahlrotin ja hänen vaimonsa Karoliinan asunto. Mies oli
kalastaja, mutta teki myöskin suutarin työtä ja oli sitäpaitsi ahkera
maanviljelijä. Nämä henkilöt olivat minun rakkaat vanhempani. Mutta
enpä olisi historiallisen perimätiedon palvoja, ellen mainitsisi
muutamaa sanaa myöskin tuosta kalliosta, jonka ääressä kehtoani on
tuuditettu. Kallion korkeammassa päässä, joka viettää tuvan taakse
länttä kohti, on isonlainen kuoppa eli "kallionkrooppi". Tässä
sanotaan vanhaan aikaan kesäisin pidetyn _kylärukouksia_. Tapa
oli saanut alkunsa sodan ahdistaessa, ehkä jo ison vihan aikoina.
Väkeä kutsuttiin koolle soittamalla suurta sarvea. Siitä sai kallio
Soittokallion nimen.
Isäni, jonka sukunimi alkuaan oli Ahlström, oli syntynyt joulukuun
12. päivänä 1812. Hänen setänsä Juha Ahlström piti nykyistä
Impivaaran taloa. Pitäjämme kirkkoherra oli isälleni kerran
huomauttanut 12-luvun kolmenkertaisesta toistumisesta hänen
syntymäpäivänään ja arvellut sen ennustavan hänelle hyvää. -- En
tiedä mitä lie ennustanut, sanoi isä myöhemmin, -- ehkäpä sitä, että
vielä saisin 12 lastakin. Meitä sisaruksia oli näet koko tusina ja
vain kolme lapsista kuoli pienenä. Tervettä vahvaa rotua siis olimme.
Sunnuntai-iltana toukokuun 28. päivänä 1837 näkivät silmäni ensi
kerran päivän valon. Olen siis sunnuntailapsi. Mutta sitäkin
suosionosoitusta on minun kaikin voimin täytynyt itse puolustaa
niinkuin kohta saamme kuulla. Seuraavana sunnuntaina, kesäkuun 4.
päivänä tulivat papit iltapäivällä kastekutsuihin. Arkipäivinä ei
siihen aikaan tällaisiin hommiin ehditty. Rovasti Gust. Joh. Ingelius
suoritti kastetoimituksen ja hänen apulaisensa Otto Reinhold Halen
oli kummina. Neiti Anna-Charlotta Bergelin, kirkkoherra Bergelin
vainajan tytär, kantoi minut pyhälle kasteelle, jossa sain nimen
_Matilda Fredriikka_. Kummeja oli muuten kahdeksan kappaletta.
Vieraat olivat, katsokaas, kaikki "virkaväkeä".
Isäni oli jo toukokuun keskivaiheilla tehnyt "Porin reisun" ja tuonut
hyvää ainetta suunavaukseksi. Täällä kotipitäjässä, Merikarvialla,
ei silloin ollut vielä ainoatakaan puotia, kaikki täytyi tuoda
Porista. Vieraat olivat kaikki hyvällä tuulella, kun lähtivät, papit
eivät suinkaan vähimmin. Isäni itse oli aivan raitis, mikä silloin
kotipolton aikoina oli harvinaista, mutta vieraille piti olla
tarjottavaa.
Ristiäisten jälkeisellä viikolla kysyi neiti Karin Bergelin,
kummitätini vanhempi sisar, tavatessaan "maisterin" eli
apulaispastorin: Muistitkos kirjoittaa lapsen kastekirjaan ja merkitä
syntymäpäivän oikein?
-- Ai, en tosiaan muistanutkaan, olin niin väsynyt, kun pääsin
kotiin, että menin heti levolle ja nukuin. Mutta kyllä sen nyt teen,
kun menen pappilaan. Kiitos, että huomautit!
-- Älä nyt vain enää unohda. Ja muistatkos asian niin, ettei tule
virhettä?
-- Kyllä sen vielä muistan ja teen sen nyt heti, kun menen kansliaan.
--
Muistikos hän nyt? Ei! Hän kyllä kirjoitti nimen oikein ja kaikki
kummienkin nimet ovat kastekirjaan merkityt, mutta syntymäpäiväksi
on merkitty toukokuun 31 p., joka on ollut keskiviikko. Isäni
oli kumminkin piirtänyt Uuden Testamenttinsa kanteen tyttärensä
nimikirjaimet ja syntymäpäiväyksen: M. F. 28.V.1837. Ja tämä
päiväys on oikea, sillä sen mukaan lapsi on syntynyt sunnuntaina ja
kastettaessa ollut kahdeksannella vuorokaudella, niinkuin vanhemmat
sanoivat olleenkin.
Kun myöhemmin eräs kirkkoherroistamme huomautti minulle
syntymäpäiväkesteissäni, että kirkonkirjojen mukaan olen kolmea
päivää nuorempi, esitin hänelle nämä mainitsemani vastatodistukset
huomauttaen lisäksi, että apulaispastori Halen on voinut erehtyä
päiväyksessä, koska hänet myöhemmin erotettiin papin virastakin
juopumuksen tähden. Saadakseni varmuuden syntymäpäivästäni
tiedustelin kerran äidiltäni yksityiskohtia siitä sunnuntai-illasta,
jolloin synnyin. Äitini kertoi, että kylän nuoria kalastajia oli
iltapäivällä tullut isäni luokse vieraisille. Isäni oli näet hyvin
iloluontoinen ja seurahaluinen mies ja siitä syystä suosittu
tuttavapiirissään. Nuoret eivät huomanneet ajan kulumista. Kun äitini
iltamyöhällä näytti väsyneeltä, sanoivat vieraat: -- Mene sinä vaan
levolle, se ei meidän juttuamme häiritse. Vihdoin nousi vanhin
joukosta, Rönnqvist nimeltään, kehottaen toisiakin lähtemään. Silloin
viittasi äitini isää luokseen ja käski hänen mennä vieraitten mukana
hakemaan "Jumpin mummoa" luoksemme. Kun mummo tuli klo 10 aikaan, oli
lapsi jo syntynyt.
* * * * *
Toisella ikävuodellani sairastuin isoonrokkoon. Kahdeksan vuorokautta
olivat silmäni aivan ummessa ja niin pöhöttyneet, että silmien
kohta oli korkeampi kuin muut kasvot. Äitini rukoili kiihkeästi,
etten menettäisi näköäni. Hän ei voinut öisinkään laskeutua levolle
vuoteeseensa, vaikka hänellä oli jo toinen pienokainen hoidettavana,
vaan makasi kehtoni ääressä lattialla tyynyn varassa, ollakseen heti
valmis muuttamaan käärettä, kun minä vaikeroiden pyysin: -- laga öga'
laga öga'!
Äiti puhui ruotsia. Hän oli näet kirkkoherra Bergelinin ja hänen
ensimmäisen vaimonsa Sofia Orellin tyttären Sofia Albertiinan tytär.
Vaikka tämä seikka aikoinaan olikin arkaluontoinen perhesalaisuus,
tahdon sen kuitenkin tässä kertoa. Se on jo siksi vanha asia, ettei
se enää loukkaa ketään. Kirkkoherra Bergelin oli ennen Merikarvialle
tuloaan ollut Ruovedellä pappina ja omistanut siellä Kärkelän talon.
Kun hän v. 1801 muutti Merikarvialle, jätti hän ensimmäisestä
avioliitostaan syntyneen tyttärensä Sofia Albertiinan Kärkelän
hoitajaksi. Isäntärenkinä oli siellä talollisenpoika Johan Taulaniemi
(Taulérus) Teiskosta. Näiden nuorten välille kehittyi vuosien
kuluessa lemmensuhde. Johan Taulaniemi olisi sen tahtonut laillisesti
vahvistaa. Sentähden hän kävi ennen tyttärensä Karoliinan syntymää
vartavasten Merikarvialla pyytämässä morsiamen isältä suostumusta
avioliittoon. Kirkkoherra Bergelin makasi silloin halvaantuneena
vuoteessa. Asia salattiin häneltä. Taulanientä ei laskettu hänen
puheillensakaan, ja nuorten avioliitto jäi ainaiseksi vahvistamatta.
Oliko tällaiseen menettelyyn syynä sääty ennakkoluulo, vaiko itsekäs
perinnönhimo, on vaikea sanoa. Mutta mainittakoon kuitenkin, että
asian järjesti Bergelinin vävy apulaispastori _Achander_, joka oli
nainut Bergelinin niinikään ensimmäisestä avioliitosta syntyneet
tyttären Anna Kristiinan ja hoiti kirkkoherran sairauden aikana
perheen raha- ja perintöasioita. Toiselta puolen on varmaa, että
kirkkoherra Bergelin, Sofia Albertiinan ja Anna Kristiinan äitipuoli,
oli liitolle suosiollinen. Hän olikin sydämellisen hyvä ihminen.
Myöhemmin sai rovastikin tietää asian oikean laidan. Kun äitini
oli kolmen vanha, tuotiin hänet Merikarvialle ja vietiin isoisän
vuoteen ääreen. Tämä laski, kertoi minulle äitini, rakkaasti kätensä
lapsenlapsensa pään päälle ja siunasi häntä.
Äidinäitini ja äidinisäni eivät rovasti Bergelinin kuoltuakaan
asuneet yhdessä, mutta he pitivät toisistaan sydämellisesti ja
tekivät toisilleen pieniä palveluksia mikäli siihen oli tilaisuutta.
Äidinäiti oli kuollut vähän ennen vanhimman veljeni syntymää -- olen
toinen järjestyksessä lapsistamme -- niin että hän makasi aitassa
ruumiina, kun äitini oli toipumassa lapsivuoteesta. Tästä äidin
surusta päätettiinkin pienen veljeni niin heikontuneen, että hän
kuoli jonkin vuorokauden vanhana. Sen jälkeen otti äitini isänsä
luokseen asumaan.
Isorokko oli käänteentekevä tapaus elämässäni. Silmäni jäivät
näet isorokon jälkeenkin kipeiksi. Kun Porin piirilääkäri Arenius
kerran kävi Merikarvialla, vei äiti minut, joka olin neljännellä
ikävuodella, hänen tutkittavakseen Arenius neuvoi hautomaan
silmiä vastalypsetyllä lämpimällä maidolla. -- Jotta hoito tulisi
huolellisesti annetuksi vietiin minut Norrgäleen kummitätini
Anna-Charlotta Bergelinin luokse. (Norrgäle on vähän matkan päässä
syntymäkodistani ja sen omistivat silloin Bergelinin sisarukset.)
Charlotta-täti oli näet luvannut ottaa minut luokseen, kun vähän
varttuisin. Norrgälessä viihdyin erinomaisesti, sillä siellä minua
hellittiin vauvana, sensijaan että kotona sain jo tuuditella
nuorempiani. -- Älkää antako minua äidille, rukoilin tätejäni, kun
minua yritettiin viedä kotiin. Muistan näiltä vuosilta sen, että
tädit neuloivat minulle paljon nukkeja, mutta minä lahjoitin ne
melkein järjestään toisille lapsille, kun he pyysivät niitä. En
niistä sen enempää välittänyt. Mutta yksi Elsa Ruketsha (Lucretia)
niminen oli minulle rakas. Elsa oli itse asiassa tätien myssytukki,
jalustalla seisova, luonnollisen naisen pään kokoinen ja näköinen
puunukke, jolla "pruuvattiin" tykkimyssyjä. Sitä hoitelin ja vaatetin
milloin pitsimyssyillä milloin liinasilla ja se oli minusta ihan
oikea vanha ihminen. Mutta sen loppu oli surullinen. Kun talossa
kerran kävi maalari, antoivat tädit hänen maalata Elsan kuluneet
kasvot harmaalla maalilla luullen siten tuottavansa minulle iloisen
yllätyksen. Mutta minä itkin haikeasti sen nähtyäni, sillä Elsan
rakkaat kasvot olivat nyt vallan oudon ilmeettömän näköiset.
Leikkipaikkanani oli pari tuolia tuvan takan vieressä. Siirryin
tavaroineni nurkkaa kohden, milloin olin keittiöhommien tiellä,
mutta kun tila tuli vapaaksi, muutin taas entiselle paikalleni.
Kuten lasten tapa on, kolusin vinnit ja aitat etsien leikkikaluja
itselleni. Aitan lattialla olevien kirjojen joukosta löysin kerran
suuren postillan kokoisen kirjan, jonka ulkoasu minua niin miellytti,
että kannoin sen tupaan. Se oli Fénelonin kirjoittama: "Telemachs
Ulisses' sons äfventyr". ["Odysseuksen pojan Telemakosken seikkailut"
on tunnettu ranskalainen romaani.] Kieli oli eriskummallista vanhaa
ruotsia _thenna_ ja _thetta_ muotoineen, mutta siihen olin jo
alustavasti tutustunut selaillessani äidinäidin vanhaa virsikirjaa
ja pian opin sitä lukemaan aivan vapaasti. Kerran minun istuessani
lempikirja sylissäni lukemiseen vaipuneena takan vieressä sanoi
Karin-täti Lotta sisarelleen: -- Kuinka sinä annat lapsen lukea
noita loruja vanhoista epäjumalista? -- Ei hän niitä usko, vastasi
Lotta-täti, -- ei ne häntä vahingoita. Antaa hänen vaan lukea,
koska hän siihen niin tyytyy. Tämä kirja värittikin ensimmäisen
mielikuvitusmaailmani. Tajusin kyllä, että kaikki oli satua, mutta se
ei vähentänyt mielenkiintoani. Onnellinen ikä!
Ollessani yhdeksännellä pääsin Karl Daniel Sandelinin johtamaan
kyläkouluun. Kävin sitä kaksi viikkoa Mattilassa ja toiset kaksi
Häggrotin torpassa. Yhteensä siis neljä viikkoa. Siellä opin
kirjoittamaan. Se olikin ainoa koulu, mitä lapsena kävin. Laskentoa
sain harjoitella tulevan kauppaneuvoksen Antti Ahlströmin johdolla,
joka oli silloin 17-vuotias. Hänen syntymäkotinsa oli yllämainittu
Impivaaran talo Merikarvian Ylikylässä. Hän oli jo silloin tunnettu
teräväksi laskijaksi. Olin huomannut niissä taulukoissa, joita
kyläkoulussa käytettiin, laskuvirheitä. Näytin niitä isälleni,
mutta hän ei luottanut minun laskutaitooni, vaan antoi taulukot
Antti Ahlströmin tarkastettaviksi. Hän huomasi minun todella olleen
oikeassa. Tämän urotyön perusteella hän sitten tahtoi opettaa minulle
lisää laskentoa. Tein hänelle vastalahjaksi vartailla kudotun korean
vyön, jota hän vielä vanhoilla päivillään näytti vieraillekin
selittäen saaneensa sen palkaksi koulumestaritoimestaan. Myöhemmin
oli minulla toinenkin tilaisuus osoittaa hänelle kiitollisuuttani
ja myötätuntoani. Kun Eva ja Antti Ahlström vastanaineina tulivat
Merikarvialle tervehtimään sukulaisia ja tuttavia, satuin samoihin
kahvikesteihin kuin hekin. Vieraitten huviksi ruvettiin ennustamaan
käsistä. Minut houkuteltiin ennustajaksi. Antti Ahlström oli
viimeinen järjestyksessä. Hän ojensi minulle kätensä lausuen: --
Tuosta kädestä et saa selvää, eivät ole muutkaan siitä mitään
ymmärtäneet, kun siinä ei ole mitään ristejä, niinkuin muiden
ihmisten käsissä on. Katselin hetkisen miettiväisenä ainoalaatuista
kättä, jossa ei todellakaan ollut mitään ristejä eikä neliöitä.
Ei mitään muuta kuin kolme selvää suuntaviivaa. Säilyttääkseni
ennustaja-arvoni vastasin kuitenkin varmasti ja reippaasti: -- No
mikä konsti on ennustaa tällaisesta kädestä. Pelkkää menestystä tämä
sileys tietää. Eivät ne ristit niin tarpeellisia ole. Vastuksia
ne vain tietävät. Katsokaa, tässä ovat maat ja tuo viiva erottaa
metsät. Kaikki te saatte haltuunne. Ei kotimaassa ole mitään
rajoja eikä esteitä ostoillenne. -- No, entä ulkomailla? sanoi
Ahlström, jolla siihen aikaan oli jo laivojakin. -- Enpä tiedä,
mitä sielläkään. Ostaa vaan, vaikka Tyyneenmereen asti! vastasin
iloisesti. Ennustukseni nojautui kokonaan siihen tosi-asiaan, että
tiesin Ahlströmin liikkeen jo silloin lupaavaksi, mutta en itsekään
osannut aavistaa, että leikkipuheemme tulisi melkein kirjaimellisesti
täyttymään.
Mutta palatkaamme taasen Norrgäleen.
Uudenvuodenpäivän 1850 eli vuosisadan puolivälissä kuoli Lotta-täti.
Hän oli silloin täyttänyt 50 vuotta. (Hänen isänsä kirkkoherra
Bergelin oli kuollut jo 1816.) Nyt seurasi elämässäni raskaat ajat.
Olin kolmannellatoista. Silloin laskettiin hartioilleni vastuu, jonka
alle olin menehtyä. Karin-tädilläni oli salainen pahe, nimittäin
juomahimo. Tällä surullisella tottumuksella oli vieläkin surullisempi
alkusyy. Kuten edempänä on mainittu, oli kirkkoherra Bergelin
saanut halvauksen ja makasi viimeiset kahdeksan elinvuottansa
alituisesti vuoteessa. Huojentaakseen hänen tuskiansa piti rouva
Bergelinin keskellä yötäkin keittää hänelle kahvia. Hänellä ei siis
ollut tilaisuutta valvoa palvelustyttöjen toimia, ei edes tärkeätä
viinanpolttoakaan, vaan nämä saivat hääriä omin päin. Kerran löysi
Karin tyttönen palvelijattarien kätköistä jauhopussin ja vei sen
äidilleen. Silloin juolahti ruustinnan mieleen antaa 12-vuotiaan
Karinin valvoa viinanpolttoa, etteivät palvelustytöt voisi vallan
tavattomasti varastaa kallista viljaa. Nämä ymmärsivät yskän ja
kostivat sydämettömästi. He juottivat pienelle Karinille kahvin ja
sokeriveden seassa viinaan niin paljon, että hän nukkui juopuneena
saunan lavolle ja tytöt saivat taas toimia mielensä mukaan. Tätä
menoa jatkui siksi kauan, että lapsi sai siitä parantumattoman
juomahimon. Lotta-sisar oli tarkasti salannut tämän surun äidiltä,
ruustinna Bergeliniltä, joka nyt vuorostaan oli pakotettu vanhuuden
heikkouden tähden pysymään vuoteessa. Lotta-tädin kuoltua pyysi
äitini minua hillitsemään kaikin voimin Karin-tädin liiallista
viinannauttimista ja salaamaan asian edelleen vanhalta rouvalta.
Se oli ylen vaikea tehtävä. Minun täytyi pitää häntä silmällä
yöt päivät. Hädissäni rukoilin Jumalaa antamaan minulle voimia
ja viisautta. Toisinaan täti heltyi rukouksistani ja lupasi
pyhästi parantaa tapansa. Mutta toisinaan hän yltyi kiellostani
ihan raivopäiseksi. Kerran hän uhkasi lyödä minut ruokapuukolla
kuoliaaksi, ellen jättäisi häntä rauhaan. Toisen kerran hän
yritti kurittaa minua hiilihangolla. Vanhan rouvan tähden kestin
kaiken, sillä rakastin häntä lapsensydämeni koko hartaudella. Olen
kirjassani: "Päättyneen vuosisadan kynnyksellä" kuvannut tämän
rakkaan vanhuksen, joka kertoi minulle Kalevalan sisällön jo aikoja
ennen kuin Kalevalaa näinkään. Ponnistuksistani huolimatta tuli
surkeus kuitenkin vihdoin ilmi. Karin-täti näet oli kerran jollain
tavalla päässyt päihtyneessä tilassa äitinsä huoneeseen minun
ollessani kylässä asioilla.
Vuonna 1852 kävin ensi kerran herranehtoollisella. Seuraavana kesänä
kuoli rouva Bergelin vähän vaille yhdeksänkymmenen vuoden vanhana.
Hän oli syntynyt v. 1763. [Inkeri, samannimisen historiallisen
romaanin päähenkilö, oli rouva Bergelinin anoppi.] Kuollessaan hän
pyysi minulta lupausta, etten koskaan jättäisi Karin-tätiä. Vanha
äiti oli näet levoton tyttärensä sieluntilasta ja toivoi minun
voivan ajan pitkään vaikuttaa hänessä mielenmuutoksen. Epäröin antaa
niin vaikeasti täytettävää lupausta. -- Jos sen kerran annat, niin
tiedän sinun sen myöskin pitävän, sanoi vanhus. Olin voitettu. Minua
liikutti kuolevan luottamus. Suostuin hänen pyyntöönsä. Mutta tämän
lupauksen tähden oli koko nuoruuteni sitten "niin tyyni ikävä".
2.