kirjeen, otti hänen toverinsa Jeanne tyynen rohkeasti härnätäkseen
koko kaupunkia: kääntyi mielenosoituksellisesti häpeäpenkillä
istuvaa Maurice Roquevillardia kohti ja teki hänelle kädellään
tervehdysviittauksen samalla mitä suloisimmin hymyillen.
Hän sai heti palkan rohkeudestaan nähdessään mikä kiitollisuus kirkasti
nuoren miehen kasvoja, jotka olivat laihtuneet, jäykistyneet ja
ikäänkuin solvauksia ja häväisyjä vastaan tunnottomiksi jähmettyneet.
Tämä nopea välikohtaus oli jo huomattu koko salissa. Marguerite, joka
oli kumartunut isänsä puoleen, ei ollut sitä havainnut. Hänkin tervehti
veljeänsä, mutta huomaamattomammin, ja kuiskasi ystävättärensä korvaan:
— Lähtekäämme.
— Ei, minä jään, vastasi tämä innostuneena olemaan läsnä.
Herra Roquevillard viittasi lyhyellä kädenliikkeellä tyhjiin paikkoihin
todistajain penkillä. Aurinko paistoi ikkunain läpi jättäen varjoon
valamiehet, jotka istuivat senpuolisella seinämällä, mutta valaisten
erikoisesti tuomarit, yleisen syyttäjän, asianajajat ja syytetyn,
ikäänkuin olisi teatterin näyttämöä valaistu näytännön aikana.
Niinpä maitre Porterieux seisoi täydessä valaistuksessa. Hän toisti
loppuponnessaan keskitetyssä muodossa koko todistelunsa. Hän esitti
uudelleen kaikki kokoamansa olettamukset selvinä todistuksina, ja
tulkitsi vielä kerran syytetyn vaikenemisen rouva Frasnen suhteen
ja sadantuhannen frangin korvauksen suorittamisen herra Frasnelle
eittämättömiksi tunnustuksiksi. Lopuksi vaati hän voimallisesti,
välttämättömänä velvollisuutena, ankaraa ja polttomerkin-lyöpää
tuomiota tuolle nuorelle miehelle, joka harjoitti hyötyisää rakkautta
eikä uutena, käytännöllisen aikakauden lemmenseikkailijana häikäillyt
viedä puolison kassaa vaimon kunnian mukana. Hän istuutui, ja hänen
kaikilla närkästyksen ja suuttumuksen eleillä esitetty puheensa
herätti epämääräistä ja salaperäistä, aaltojen kohinaa muistuttavaa
murinaa, joka nousee väkijoukon huulille kenenkään tietämättä mistä.
Hänen syytöspuheensa oli ollut kuin myrkytettyjen nuolien lentoa,
joita lakkaamatta lingottiin samaan suuntaan. Saattoipa sanoa, että
hän pojan läpi tähtäsi isään, joka oli korvausta maksamalla itsensä
häväissyt, ja tahtoi painaa jälkeläisen mukana lokaan koko suvun.
Hän oli käynyt uhrinsa kimppuun kiivaammin kuin oli tarpeellista,
leppymättömänä vihollisena, joka raastaa vielä ruumiita. Notario oli
todellakin hyvin valinnut asianajajansa; hän ei olisi voinut toivoa
yhteen suuhun mahtuvan enempää myrkkyä ja sappea. Eri kohdilla oli
herra Roquevillard kääntynyt poikansa tai vävynsä puoleen rauhoittaen
heitä mielentyyneydellä, jota hän itse osoitti keskellä myrskyä.
— Puheenvuoro on yleisellä syyttäjällä, lausui oikeuden puheenjohtaja
nyreällä äänellä, joka tuntui ilmaisevan: »Minkä vuoksi esittää
kannetta kahteen kertaan?»
Prokuraattori, herra Vallerois, joka oli saapunut paikalle
uteliaisuudesta, oli asettunut istumaan yleisen syyttäjän, herra Barren
taakse, joka tällä kertaa edusti valtiota. Hän kumartui eteenpäin
sanoakseen jotakin virkaveljelleen. Mutta tämä näytti karttavan
pyytämättömiä ohjeita ja tyytyi lausumaan, että kun juttu oli pantu
vireille siviilitietä ja jo ollut yksipuolisen tuomion alaisena, vetosi
hän vain herrojen lautamiesten arvostelukykyyn.
— Puheenvuoro on puolustajalla, lausui oikeuden puheenjohtaja
vilkkaammalla äänellä, joka osoitti hänen tyytyväisyyttänsä
tarpeettoman venytyksen välttämiseen.
Maitre Hamel, joka istui herra Roquevillardin rinnalla, kysyi
virkaveljeltään:
— Oletteko valmis?
— Totta kai. Kuinka niin?
— Puhukaa te sitten ensin. Jos on tarpeellista, minä täydennän.
Herra Roquevillard ymmärsi, että vanhus, vielä oudoksuen hyökkäystä,
joka hänen vanhojen käsitystensä mukaan meni sivu säädyllisyyden,
säästi voimiansa sen tapauksen varalle, että puolustus jäisi heikoksi
tai vaillinaiseksi.
— Hyvä on, hyväksyi hän.
Näiden neuvottelujen aikana oli keskustelu vähitellen jälleen alkanut
yleisön keskuudessa tuolla täällä ja levinnyt niinkuin pöly ratsujoukon
ohimentyä.
— Roquevillardit totesi asianajaja Coulanges, joka piti herra Frasnen
puolta, eivät koskaan toivu noista haavoista.
— No, no, huomautti maitre Paillet, aina hyväntuulisena, odottakaa isän
vastinetta, ja varokoon maitre Porterieux nahkaansa.
Eräs kansanmies, joka oli tämän kuullut ja oli harras oikeudessa
kävijä, vahvisti tätä mielipidettä naapurilleen vilkkaammin sanoin:
— Totisesti se on topakka ukko.
Ja maitre Paillet nauramaan ja lisäämään:
— Katsotaan, osaako se purra ja vieläkö hammas on kovana.
— Hän on hyvin väsyneen näköinen, lausui eräs nainen säälivänä.
— Tarkoititte masentuneen, oikaisi herra Coulanges. Kaksi ukkoa ei
vastaa yhtä miestä.
Ja hänen teikaroiva olentonsa lisäsi: »varsinkaan naisten parissa»,
samalla kuin hän näytti alhaalla kahta asianajajaa, jotka vaihtoivat
huomioitansa lähellä maitre Bastardia, joka sormet parrassa vartoili
puolustusta nähdäkseen sen menevän myttyyn.
Herra Roquevillard otti päästään poimulakkinsa ja nousi. Hän katsoi
vuorotellen, kiirehtimättä, tytärtänsä ja poikaansa ja näki heidän
toivonsa ja luottamuksensa. Heti syntyi syvä, odotusta väräjävä, henkeä
pidättävä, sydämiä seisottava hiljaisuus. Vain nousemalla ylös tämä
harmaa-, melkein valkeatukkainen mies, tämä vanhus, joka yksinänsä
edusti pitkää kunniallisten ja ansiokkaiden miespolvien sarjaa, yli
kuudenkymmenen vuoden aikana osoitettua kuntoa, taitoa ja rohkeutta
omassa elämässään, oli vaikuttavana vastalauseena niitä solvauksia ja
herjauksia vastaan, joilla vastapuoli pitkin koko kannepuhettansa oli
luullut kumonneensa hänen sukunsa kunnian: olihan viittailtu siihen,
että La Vigien hinta oli maksettu korvaukseksi rahasta, jota varas
ei ollut kokonaan kuluttanut? Semmoista vastalausetta eivät kaikki
maailman Bastardit olisi kyenneet näin selvästi ilmaisemaan jo ennen
sanankaan lausumista.
Salin kello löi kolme. Hitaasti oikaisten itsensä täyteen mittaansa
ja kääntäen päätänsä oikealle seisoi asianajaja keskellä leveää
valojuovaa, jonka aurinko loi saliin, ikävä kyllä jo kuitenkin liian
kalvaana. Korkea paljas otsa, kauniit selkeät piirteet, joita ikä
oli uurtanut, mutta joiden uljuus yhtäkaikki oli säilynyt, lyhyet
käyräkärkiset viikset tekivät hänen kasvonsa siksi taistelijan ja
päällikön kasvoiksi, joihin ei katsottu saamatta niistä voiman ja
elämäninnon vaikutelmaa. Mutta tuli, joka loisti hänen silmiensä
pohjasta, muinoin niin tuima ja käskevä tuli, ilmaisi voittamisinnon
asemesta sisäistä kirkkautta.
— Masentunutko! katsokaa häntä, vastasi nainen, jota herra Coulanges
kosiskeli.
— Hän ei ole kuitenkaan entisensä, huomautti maitre Paillet.
Herkkinä ja levottomuudesta väristen Marguerite ja herra Hamel tunsivat
päinvastoin jälleen sen yli-inhimillisen innoituksen, joka hänessä
oli hänen palatessaan oudolta käynniltään La Vigiestä. Hän aloitti
matalanpuolisella äänellä, mikä aiheutti herra Bastardin tyytyväisenä
huomauttamaan:
— Hän on jo menettänyt kauniin äänensä.
Sitten, äkkiä, niinkuin esirippu olisi ratkennut, ääni kirkastui,
soi yhtymistä, vetoamista vainajiin, jotka eilen illan suussa olivat
kukkulan lumisilla kaltailla hänen haamu-armeijansa. Hän kynti elävää,
ahdistavaa, myrskynraskasta hiljaisuutta ympärillään kuin laiva merta.
— Jos mieli arvostella syytettyä täytyy hänet tuntea, ja jotta voisi
tuntea hänet, täytyy tietää hänen alkuperänsä. Sillä ihmisten erilainen
kohtalo on syntyä siinä ja siinä maanpaikassa, siitä ja siitä suvusta
ja olla ennakkosalliman alainen, jonka teho ja määrä heidän tulee
tahtonsa voimalla löytää.»... Teidän, jotka kuulutte kunniallisten
ihmisten riveihin ja jotka olette perustaneet perheen, tulee, ennenkuin
langetatte tuomionne, kuulla erään perheen historia...»
Näille alangon ja vuoriston maalaisille, jotka olivat lautakuntana ja
jotka eivät luonnostaan eikä harkinnasta voineet olla tunteettomia
tälle todellisen ihmisyyden kertomukselle, jonka totuus ja esimerkki
kajasti heidän mielessään, esitti hän Roquevillardien pitkän sarjan,
ensimmäisen kantaisän, joka laski vanhan talon ensimmäisen peruskiven
ja juurrutti syntymämaahansa elämänsä puun, sukupolvien jatkuvat,
toinen toiseensa liittyvät ponnistukset, raiviomaan vaatiman hien,
sitkeyden maan uppiniskaisuutta, aikojen ankaruutta, vaurioita
ja katovuosia vastaan, vaatimattomuuden, joka tyytyy vähään, ja
säästäväisyyden, joka omakohtaisen nautinnon kustannuksella valmistaa
tulevaisuutta, säästäväisyyden, joka, samalla kuin se on kieltäymystä,
on jatkuvaisuuden uskon työtä. Niinpä edusti La Vigien sievoinen
maatila, jonka vuodentulon antoivat viinitarhat, metsät, pellot ja
puutarhat, suoraa linjaa, niinkuin kohoaa poppeli kohti korkeutta,
kulkeneen suvun työtä, taloudellisuutta ja kestävyyttä. Sillä
viljelty maa muistuttaa ihmiskasvoja, ja katsellessa tiluksiamme
me katsomme esivanhempiamme silmiin. Mutta mihinkä oli päättynyt
Roquevillardien yhteisen työn tulos? Heidän kantatilansa kuului
nyttemmin heidän vastapuolelleen, joka oli saanut sen ilmaiseksi.
Olivatko Roquevillardit uurastaneet viisisataa vuotta tehdäkseen tämän
lahjoituksen? Ei, sitkeydellä ja vaivalla rakennetulla perintötilallaan
olivat he suorittaneet viimeisen jäsenensä vapaaksioston. Kuka siis
oli nyljetty ja kuka oli nylkyri? Sataatuhatta jollakin tavoin
kadottamaansa frangia vastaan sai ja vastaanotti herra Frasne maatilan,
jonka arvo oli lähes kaksinkertainen. Kuka oli rikastunut? Kuka
köyhtynyt? Vainajien nimessä, jotka maksoivat osuutensa, oli syytetty
vapautettava.
Mutta oliko perhe ainoastaan suuri aineellinen voima, jonka näkyvänä
ilmiönä oli perintötilan jatkuvaisuus ja jonka yhteistunto salli
toisten velkoja maksettavaksi toisten työllä? Eikö se ollut vielä
muutakin, vähemmän kouraantuntuvaa, mutta pyhempää: katsantokantain
kestävää ketjua, kunnian, kunnon, rohkeuden periytyväisyyttä? Minkä
vuoksi jatkaa elämää, ellei varusta sille sen arvoisia puitteita,
menneisyyden tukea, tilaisuutta turvattuun tulevaisuuteen — sillä
elämän jatkaminen on kuolemattomuuden saavuttamista... Ja hän puhui
Roquevillardien julkisista teoista, koko hyödyllisestä ja joskus
loistavastakin ulkonaisesta toiminnasta. Se ja se kunnan esimies oli
kuollut paikallansa kulkutaudin aikana, jota vastaan hän järjesti
suojelutoimenpiteitä. Se ja se toinen, oli myöhemmin sekasorron ja
epäjärjestyksen aikana hoitanut Chambéryn kaupunkia ja pelastanut sen
sotkuiset raha-asiat. Savoijin Senaatin nuhteettomina virkamiehinä,
suurten sotien aikana vihollisen kaatamina sotilaina, oli heillä
virkapuvun tai univormun alla ollut sama rohkea ja uljas sydän, joka
sykki vanhinten esi-isien puseron alla. Viimeinen kaikista, Hubert,
oli kuollessaan isänmaan palveluksessa, yksin, kaukana omaisistaan,
paahtavassa vihollismaassa, lausunut suvun tunnuksen kirjoittaessaan:
»Minä annan elämäni uhrin meidän nimemme kunnian, veljeni pelastuksen
puolesta.» Voidaanko sivuuttaa tämmöistä antia, unohtaa uhreja,
jotka kautta aikojen olivat merkkeinä perheen alati uudistuneesta
kunnosta? Näin heitti hän vaakaan entisten ansioiden painot ja sai sen
kallistumaan puolelleen.
Koko vainajien armeija, joka edellispäivänä oli lähtenyt La Vigiestä
ja kulkien varjoon peittyneen laakson poikki saapunut St. Cassinin
kukkulalla tammen juurella seisovan päällikkönsä luokse, kulki ohi kuin
paraatissa.
Kuolleiden ansioihin lisäsi hän elossaolevien. Nyt ei ollut väärän
häveliäisyyden eikä ahtaimpaan perhepiiriin kuuluvien seikkojen
peittelemisen hetki. Hanoin sairaalassa palveli Félicie. Hänen
sisarensa, jotka olivat valinneet köyhyyden hävittääkseen epäilystäkin
myöten rahojen anastuksen, palvelivat vielä. Sillä herra Frasnen
käsiin toimitettu maksu ei ollut eikä voinut olla syytetyn perheelle
eikä tuomareille mikään korvaus saatikka tunnustus, vaan kaiken
tiedottomankin ja tahtomattoman osallisuuden ratkaiseva torjuminen.
Hän tuskin pyysi anteeksikaan, että hän itsepintaisesti ja ikäänkuin
moitteena kiittämättömyydestä luetteli näin paljon tehtyjä palveluksia.
Vastakkaisella puolella lavaa ei oltu häikäilty niitä unohtaa tai, mikä
oli vieläkin halpamaisempaa, käyttää niitä aseina syytettyä vastaan.
Tahdottiin kyllä päästä väitetyn syyllisen kimppuun menneisyyttäkin
myöten, ja yritettiin sitten yhdellä iskulla lyödä lysyyn tämän
menneisyyden merkitys, kiellettiin vastoin oikeutta ja kohtuutta
syytetyltä tämän menneisyyden suoja. Mutta suvun ansiot puolustivat
sitä siihen hetkeen saakka jolloin, sen väärinkäytösten summan
päästessä voitolle, se itse aiheuttaa oman kukistuksensa. Uskaltaako
kukaan väittää, että väärinkäytösten summa on tässä suvussa ansioita
suurempi? Niin, vainajat, hänen vainajansa antavat siveellisen
takauksen viimeisestä Roquevillardista, niinkuin he antoivat
aineellisen takauksen uhraamalla La Vigien kartanon. Syyllisenäkin
olisi kohtuutonta häntä tuomita.
Mutta kuinka voisi hän olla syyllinen? Minkä ihmeen kautta niin monien
kunniallisten ihmisten jälkeläinen olisi äkkiä muuttunut rikolliseksi?
Mitä todistuksia on lopullisesti hänen rikoksestaan esitetty? Mitä
painavat niiden siveellisten todennäköisyyksien rinnalla, joita
hänen perheensä keskuudesta tulee kuin tulvavirran vettä, nuo kurjat
todennäköisyydet, jotka sattuma on synnyttänyt ja joita yritetään
tarkoituksellisella tulkinnalla suurentaa? Toimiston avaimet: ne
olivat kulkeneet kädestä käteen. Avsussalaisuus: kuinkapa syytetty
olisi sitä osannut etsiä, tai sattumalta löydettyään arvannut merkkien
merkityksen. Siinäkään tapauksessa, että apulainen Philippeaux oli
kirjoittanut ne pöytäalmanakkaansa? Varojen puute? Hän oli suorittanut
ilman poikkeusta kaikki kustannukset, päämenot ja satunnaiset, jotka
aiheutuivat hänen matkastaan, joko niillä rahoilla, jotka hänellä
oli mukanaan tai niillä, jotka hän oli saanut Ortaan. Hankitut
jäljennökset hotellilaskuista osoittavat sen. Mitä olisi hän siis
tehnyt noilla anastetuilla sadallatuhannella frangilla, koska hän oli
suorittanut kaikki menonsa perheeltään saamillaan rahoilla? Ja jos
hän oli sijoittanut ne jonnekin, niinkuin tällä on viittailtu, minkä
vuoksi oli hän palannut ilmoittautumaan vangiksi heti kun sai tiedon
yksipuolisesta tuomiosta, joka hänestä oli langetettu?
Syytöksestä ei jää pystyyn mitään, ei mitään muuta kuin kosto, joka ei
ole edes kyennyt vastustamaan keinottelun kiusausta. Eriskummallinen
juttu, jossa varkauden uhri vie väitetyltä varkaalta riistetyn saaliin!
Ja herra Roquevillard päätti puolustuspuheensa seuraavin sanoin:
»Minä olen lopettanut, herrat lautamiehet. Kaikkien vainajiemme
nimessä, joiden sarja on luonut meidän yhä elinvoimaisen kunniamme, sen
maan nimessä, joka vähitellen oli hankittu ja saatettu viljelykseen
sukupolvien keskeytymättömällä ponnistuksella, mutta nyt annettu pois
vapaana uhrauksena tämän kunnian järkähtämättömäksi vakuudeksi, vaadin
teiltä lastani. Antakaa hänet minulle takaisin, ei säälin vaan oikeuden
nimessä, ei armosta, vaan yksimielisesti. Koko hänen sukunsa ja minä
itse vastaamme hänen syyttömyydestään....»
Hän istuutui. Hän oli puhunut vain tunnin. Sen jälkeen kuin hänen
tyyni, sointuva, mutta koko ajan hillitty äänensä oli lakannut
kuulumasta ja kaikumasta, niinkuin vakava hymni, jatkui muutamia
hetkiä hiljaisuutta, uskonnollista, juhlallista kirkon hiljaisuutta.
Suuttumuksen ja katkeruuden purkauksen sijasta, jota oli luultu
voitavan odottaa tarmostaan kuululta vanhalta asianajajalta vastineena
herra Portereauxin ilkeämielisiin solvauksiin, varrotun skandaalin
asemesta, jossa rakastaja ajaisi asian rakastajattaren syyksi, oli
yleisö kuullut tämän ylevän puolustuksen, joka halveksi näykkimistä,
luotti siveellisen voimansa arvoon, oli ihmeellisen liikuttava
koruttomissa ja suorissa piirteissään, niinkuin liikkumaton ja tyyni
kuvapatsas, joka puhdistaa pyyteet ja tempaa mukaansa sielut. Eikä
rouva Frasnen nimeä oltu mainittu.
Yhtäkkiä kajahti huuto:
— Eläköön Roquevillardit!
Se oli Fauchois, joka näin purki sydäntänsä. Ja yleisö voitettuna,
tenhoissaan haltioituneena puhkesi kättentaputuksiin.
Sillä välin kuin oikeuden puheenjohtaja hillitsi tätä mielenosoitusta,
joka ajoi pakoon hermostuneen herra Bastardin, kumartui herra Vallerois
uudelleen herra Barren puoleen. Ja tämä pyysi puheenvuoroa sen jälkeen
kuin herra Hamel oli kieltäytynyt sitä käyttämästä, haluten käyttää
vastineoikeuttaan, vaikka ei ollut käyttänyt kanneoikeuttaan.
— Minä olen kuullut, niinkuin tekin, lausui hän kääntyen lautamiesten
puoleen, maitre Roquevillardin puolustuspuheen. Ei, syyllinen ei ole
tuo nuori mies, josta te muutaman hetken kuluttua annatte tuomionne.
Syyllinen ei ole täällä. Ja koska syytetty on ollut niin jalomielinen,
ettei ole häntä maininnut, en minäkään hänen nimeänsä teille mainitse.
Mutta minä leimaan ansionsa mukaisesti sen ovelan keinottelun syyttäjän
puolelta, joka riistää itseltään myötätunnon käyttämällä hyväkseen
yksityisiä onnettomuuksiansa kartuttaakseen omaisuuksiaan. Rientäkää
vapauttamaan Maurice Roquevillard, antamaan hänet takaisin isällensä,
joka on meidän säätymme kunnia. Jos hän yksityiselämässään lieneekin
ollut moitittava, ei häntä toki sovi pitää vangittuna varkaudesta...
Päivä laski, jättäen koko salin illan hämärään. Lautakunta
vetäytyi harkitsemaan, mutta palasi heti ilmoittamaan yksimielisen
vapauttamistuomionsa.
— Hyvä! huudahti Jeanne Sassenay kovalla äänellä.
— Isä, lausui hellästi Marguerite, äiti olisi iloinen. Ja mieltään
muuttanut yleisö teki poistuessaan huomautuksiansa. Herra Latache, joka
kulki erään ryhmän mukana, pudisti päätään miettiväisestä:
— Se on paha juttu herra Frasnelle. Yleisen syyttäjän häväisyn jälkeen
hänellä tuskin on muuta neuvoa kuin myydä toimistonsa ja muuttaa
muualle.
— Hän myy taas pois La Vigien, arveli herra Paillet.
Nainen, jota asianajaja Coulanges saatteli, yhtyi siihen enemmän
ärsyttääkseen kosiskelijaansa, jota hän piti pilanansa:
— Ja pikku Sassenay ostaa sen. Hänellä on suuret myötäjäiset.
Huomasitteko millä ilmeellä hän kääntyi vapautetun, nuoren
Roquevillardin puoleen? Hän menee hänen kanssaan naimisiin.
— Niin voi kyllä käydä, totesi herra Coulanges synkkänä: noilla
Roquevillardeilla on aina ollut hyvä onni.
IX.
ELINVOIMA.
Oikeuden puheenjohtaja joudutti hyväntahtoisesti vapauttamisen
muodollisuuksia. Sillävälin kuin yleisö poistuttuaan salista
kokoontui torille oikeuspalatsin edustalle odottamaan syytetyn ja
hänen puolustajansa ulostuloa tervehtiäkseen heitä yhtä innokkaasti
kuin se heidän ahdingossaan oli käyttäytynyt säälimättömästi, odotti
herra Roquevillard poikaansa sisäpihalla. Hän oli yksin, sillä hän
oli pyytänyt Charles Marcellazia saattamaan herra Hamelia. Taistelun
päätyttyä tunsi hän itsensä väsyneeksi ja kuluneeksi ja vaipui
mietteisiinsä. Pelokas ääni lausui:
— Isä.
— Sinäkö olet?
Sen sijaan että yksinkertaisesti olisivat kapsahtaneet toistensa
kaulaan jäivät he paikalleen kuin jähmettyneinä. Joku puutteellisuus
ensimmäisessä eleessä riittää joskus erottamaan, luomaan esteitä. Isä
luki poikansa kasvoista ihailua, kiitollisuutta, lapsenrakkautta; poika
isänsä olennosta rakkautta, hyvyyttä, mutta myöskin väsymyksen ja iän
selviä oireita. Ja he vaikenivat alakuloisesti, vaistomaisesti.
Ulkoa kuului eläköönhuutoja.
— Tule, sanoi herra Roquevillard kiireesti.
Ja hän vei Mauricen porttia kohti, joka pihan toiselta puolen johtaa
onneksi autiona olevaan yleiseen puutarhaan. Ripein askelin riensivät
he sen läpi, kulkivat yli rautasillan, joka vie mutaisen virtaavan
Layssen poikki, ja saapuivat hautausmaalle sanaakaan vaihtamatta.
Chambéryn hautausmaata kaupungin länsipuolella sen laajan tasangon
laidassa, joka ulottuu aina Bourgatin järveen, vallitsee Lémencin
vuorikallio ja toisella puolen tasapengermäinen Nivolet. Varjo
oli jo laskeutunut vihitylle maalle. Se nousi vähitellen ylös
rinteitä. Mutta iltaruskon kajastus loi vuoren valkoiselle huipulle
kuin verentulvahduksen. Kylmät ja tyynet kauniit talvi-illat ovat
marmoripatsaisessa alastomuudessaan jumalaisen puhtaat.
Maurice erotti edessään kukkulan kappelin ohuet pylväät, joiden luona
rakkaus hänen sydämessään oli hänet temmannut. Viimeinen säde eristi
niiden piirteitä. Sitten näyttivät ne tunkeutuvan sisään, sulautuvan
itse kappeliin.
»Kuinka siitä on kauan», ajatteli hän.
Kuuran peittämät, peitsenkärjen muotoiset kypressit, vakavina niinkuin
paikkaa vartioimaan asetetut vahtisotilaat, antoivat heidän kulkea.
Siinä oli aina avoinna oleva kaksoiskäytävä, joka alkaa köyhien
hautauspaikan jälkeen, missä hautakumpuja tuskin saattoi huomata
pienistä kohopaikoista lumen alla.
— Isä, minä ymmärrän, minne me menemme, lausui Maurice ajatellen
äitiänsä.
— Me menemme sukumme hautakammiolle, selitti herra Roquevillard,
kiittämään vainajia, jotka ovat sinut pelastaneet.
— Isä, tehän minut pelastitte.
— Minä puhuin heidän nimessään.
Kun he vaelluksellansa laajan hautausmaan läpi saapuivat
määräpaikkaansa, huomasivat he tumman olennon polvillaan hautakivellä
nimiä täynnä olevan seinämän edessä.
— Isä, se on tuolla. Siellä on joku.
— Marguerite. Hän on ehtinyt meitä ennen.
Nuori neito kuuli askeleita lumella ja käänsi päätään. Hän punastui
tuntiessaan tulijat ja nousi ikäänkuin poistuakseen häiritsemästä
heidän kohtaustaan.
— Minä tulin äidin luo, sanoi hän.
— Jää tänne, määräsi hellästi isä.
Ilta nousi ylös Nivoletin pengermiä. Vain ylinten kerrostumain lumi oli
vielä valossa, joka kimmelsi laella kuin kulta- ja purppuravuo. Kunnes
varjo peitti laenkin.
Heidän edessään olevassa seinämässä seisoi yksi ainoa nimi, heidän
nimensä, mutta etunimiä ja päivämääriä suuri joukko. Sitä verhosi elävä
muratti, vihreänä kuin kevään merkki.
— Kuule, sanoi herra Roquevillard, jonka kasvoilla oli sama kirkkaus
kuin oikeussalissa. On yö ja tämä on kuolleiden kenttä. Kuitenkaan
et missään maan paikassa kuule voimakkaampia elämän sanoja. Katso,
ennenkuin pimeys sen peittää, on tässä sinun ympärilläsi piiri, jonka
tulee sinun sydämessäsi olla etusijalla. Sinun sukusi on täällä levolla.
Maurice vuorostaan laskeutui polvilleen ja muistaen häntä, joka oli
lähtenyt saamatta hänelle hyvästiä sanoa, muistaen toista, joka oli
hänen vuokseen uhrannut elämänsä, hän peitti kasvonsa käsillään. Mutta
hänen isänsä kosketti häntä olkapäähän ja sanoi vakaalla äänellä:
— Lapseni, minä olen nyt vanhus. Sinä tulet pian astumaan minun
paikalleni. Sinun on kuultava minua nyt, kun minulla on velvollisuus
puhua sinulle. Tämä täällä on kuva siitä, mikä on pysyvää. Vainajien
palvelus on kuolemattoman määrämme merkki. Mitä on ihmisen elämä,
mitä olisi minun elämäni, elleivät menneisyys ja tulevaisuus antaisi
sille todellista sisällystä? Sinä olit sen unohtanut, kun tavoittelit
yksilöllistä elämääsi. Ei ole yksilöllisen elämän kauneutta eikä ole
suuruutta muuta kuin palveluksessa. On palveltava perhettä, isänmaata,
Jumalaa, taidetta, tiedettä, jotakin ihannetta. Hävetköön se, joka
palvelee vain itseänsä! Sinä löysit meissä turvasi, mutta myöskin
riippuvaisuutesi. Miehen kunnia on alistumisensa omaksuminen.
Ylös nousten näki Maurice hämärässä häämöttävän Lémencin kukkulan.
»Entä rakkaus?» ajatteli hän alakuloisena.
Isä arvasi hänen ajatuksensa: